Chapter 14

"Lapsi kulta," sanoi Jack, "kuinka sitä tämä kiiruussa voisin? Anna olla -- niin, onpa yhdet kengänsoljet jotka tuonnoin Falmouthissa käydessäni näin Mooses-nimisen juutalaisen luona, ihka uutta mallia ja erinomaisen kauniit, juuri semmoiset, kuin tiedän isäni mielellään näkevän minulla, mutta minä en tahtonut häntä tuommoisilla pienillä vaivata. Eikä se tee mitään; Mooses on rikas ja voi odottaa. -- Mutta juutalaisten ei ole tapa mielellään odottaa, ja sepä se pahin onkin. Minä tahtoisin kuitenkin ennemmin maksaa miss Pawseyn, joka joku päivä sitten hyväntahtoisesti antoi minulle puolen guineaa, kun minun virkanimitykseni vuoksi täytyi tarjota klasi viiniä muutamille tuttaville. Niin, Kitty, ehkäpä ensin tahtoisit maksaa miss Pawseyn! -- Jos jotain muuta olisi, sinä kyllä saat siitä aikanansa tietää. Minä olen ilmoittanut, ettei kukaan vaivaisi isääni, vaan kysyisi sinua erityisesti, ja kun niin tapahtuu, sinä tiedät, mitä se tarkoittaa, ja voit suorittaa asian häntä taikka äitiämme häiritsemättä. Mutta olipa hyvä, että tulin sinulle tästä maininneeksi, sillä kirjoittaa en siitä tietysti voisi, ja nyt minulla ei enää ole mitään sydämelläni."

Seuraavana aamuna, kun Jack ratsasti pois isäni kanssa, hän vähensi vauhtia, seisahti, kääntyi takaisin, nosti sotalakkiansa, viittasi minut luoksensa ja kuiskaisi korvaani:

"Älä nyt itke ruusuja poskiltasi, siksi kuin palaan Flandernista, jolloin sinun täytyy tulla hoviin ritarislyöntiäni katsomaan. Niinpian kuin onni minua auttaa, minä lähetän Hugh'ille hänen rahansa -- ellei hän silloin ole piispa eikä tarvitse niitä. Sitten minä tahdon hankkia Bettylle eläkerahan, jolla hän voi elää niinkuin herttuatar. Sinä saat nähdä, Kitty, että minä teen teidät kaikki rikkaiksi, ja että kaikki saatte iloita siitä avusta, jonka olette sankarille hänen vastuksissansa tarjonneet. Niin, noista kaikista tulee melkein oikea noitajuttu."

Hän ratsasti sitten takaisin isääni liittyäksensä, ja minä palasin äitini luo.

"Mitä hän sinulle sanoi, Kitty?" kysyi tämä, "oliko hän mitään unhoittanut?"

"Hän sanoi, että meidän kaikkien täytyy tulla hoviin hänen ritariksi-lyöntiänsä katsomaan," minä vastasin, "että hän tekee meidät kaikki rikkaiksi, ja että noista kaikista tulee melkein oikea noitajuttu."

"Lapsi-parka," sanoi äitini, ja kauan hillityt kyynelet juoksivat nyt tulvanaan, sillä välin kun hän johdatti mieleensä Jackin jalomielisiä tuumia. "Lapsi-parka, hän on aina niin täynnä toivoa ja hyviä aikomuksia."

Mutta minä en saanut yhtäkään kyyneltä vuodatetuksi. Minä seisoin kuin kivipatsas. Jackin salaisuuden taakka painoi sydäntäni, niin että se oli kuin rintaani kutistunut. Mutta samalla minusta tuntui petolliselta äitini mieltä rohkaista, kun taisin olla vanna, että jos sanoisin hänelle kaikki, hän ei olisi iloisempi kuin minäkään. Mitä minun tuleekaan tehdä? Tuo yksi guinea riittää miss Pawseyn ja ehkäpä juutalaisenkin sovittamiseksi, jos voin hänet tavata. Mutta Bettyn ja Hugh Spencerin suhteen olen peräti neuvottomassa. Kuinka saan heidät maksetuksi? Ja sen täytyy kuitenkin tapahtua. Minä tekisin mielelläni yöt päivät työtä voidakseni suorittaa, mitä Jack on heille velkaa, jos ainoastaan tietäisin, kuinka sen tulee tapahtua. Mutta viisitoista guineaa! Onhan siinä koko omaisuus! Kuinka voisin äitini tietämättä yhtäkään killinkiä ansaita? Ja ilman sitä, olisiko oikein äitini ja isäni tiedotta moista yrittää?

Ewelyn voisi auttaa minua! Mutta minä en saisi sitä häneltä pyydetyksi ilman Jackia ilmoittamatta.

Ja kuinka taidan koskaan olla varma, eikö kukaan tule minua "erityisesti" kysymään?

Eikö isäni ja äitini pitäisi tästä tietää?

Ja kuitenkin -- äitini sydän siitä pakahtuisi? Minä en saa sitä hänelle vielä sanotuksi, ei ennenkuin eron murhe on vähän helpoittanut. Sillä tämä uusi murhe en minusta semmoinen, että se ei voi koskaan helpoittaa. Se ei ole rahat, ei velka, ei maksamisen vaikeus: se on Jack itse, joka on tuo suuri murhe.

Mitä vasta seuranneekaan?

Yksin en jaksa tätä kantaa. Mitä ikinä tapahtuukin, yksi asia on selvä: Jumala ei voi tahtoa, että minä teen väärin. Täytyy sentähden löytyä joku neuvo, neuvo semmoinen, joka on ainoa oikea.

Ja Jumala tuntee sen. Minä tahdon kysyä ja Hän vastaa minulle, minä tahdon rukoilla, ja Hän kuulee minua. Hän auttaa minua löytämään tämän neuvon, ja sen löydettyäni Hän antaa minulle voimaa sitä noudattaa, -- kuinka pimeä, kuinka vaikea se lieneekin.

Täti Jeanie sanoi, ettemme saa katsoa pidemmälle eteemme kuin ensi askeleesen. Mutta tämän askelen meidän kuitenkin täytyy nähdä, niin totta kuin Jumala on totinen ja on luvannut meitä johdattaa.

Eilen illalla, kun jo olin pannut maata, Betty suureksi hämmästyksekseni tuli sisälle huoneeseni; hänen kasvonsa olivat tuimat ja rumentuneet, ja hän sanoi:

"Mrs Kitty, minä en kestä kauan. Käyköön kuinka käy -- minun täytyy vielä kerta kuulla Yorkshiren miestä! Kello kuudelta huomen-aamulla hän saarnaa tuolla alhaalla tanterella, ja minä ehdin takaisin, siksi kuin missis tarvitsee minua. Jos hän suuttuu, minä en voi sitä auttaa, sillä minulla ei ole mitään lepoa yöllä eikä päivällä. Mitä mies puhui, polttaa suonissani niinkuin tuli, ja minun täytyy kuulla häntä uudestaan. Minun täytyy tavalla tai toisella hukkua, ja jos niin on, minä kumminkin tahdon tietää: mitenkä?"

Hän palasi takaisin huoneesensa, mutta minä en saanut unta. Nuot hävinneet, tuimat kasvot olivat alati edessäni kummitellen kuin murhatun hahmo. Minusta tuntui kuin ei olisi hyvä päästää häntä yksin Yorkshiren miestä kuulemaan.

Kun Betty sentähden seuraavana aamuna hiljaa hiipi ulos huoneeni kautta, hän tapasi minut vaatteissa ja valmiina vastoin kaikkia muistutuksia häntä seuraamaan.

Kokokous-paikkana oli pieni notkelma kummun kukkulalla. Me olimme varhain liikkeellä, ja kun istuimme siellä mättäällä kapat yllämme saarnaajaa odottaen, minusta oli kuin en koskaan olisi ollut paikassa, joka oli enemmän temppelin kaltainen. Päivä alkoi valjeta idästä, ja minä en tiedä juhlallisempaa näköä kuin päivänkoite. Auringon lasku komuinensa loistoinensa, viipyvällä väririkkaudellaan häikäisee silmää; tuikkivin tähtikruunuinensa, korkeana ja majesteetillisena, taivuttaa mieltämme ihastukseen; mutta mikään ei minusta ole niin juhlallista ja suurenlaista, kuin koska päivänkoite hiljaa ja verkalleen levittää siipensä uinailevan mailman ylitse. Vielä ei ollut mitään loistoa; ainoastaan hiljaisen valon tasaista koitetta valkeuden salaisesta lähteestä taivaan kannelle leviten; siten ja yhä edelleen mahtava valonvirta huokeasti, huomaamatta, mutta kuitenkin alati kasvavana, siksi kuin muodottomien, salaperäisten sumuväretten vienot hattarat muuttuivat purpuraväriseksi rajaksi, jonka takaa kultaisen sädevalon hohde pilkisti katsojan silmään, joka vähää sitä ennen simpsukanvärisenä oli värähtelevää valoansa öiselle taivaalle levittänyt, alkoi vaaleta ja tähtiseuroinensa auringonpaisteesen kadota; taivas oli pelkkää kirkkautta ja maa täynnä elämää ja värinloistoa. Heräävien lintuparvien hiljaista viserrystä kuului metsästä, aaltojen kaukaista kohinaa ulapalta aukealta ja tuulten huminaa keskeisten rämetten laajoilta aloilta.

Minusta oli kuin en olisi muuta saarnaa tarvinnutkaan. Mutta päivänkoitteen juhlallisuudella, aaltojen vaikeroitsevalla äänellä, tuulten huminalla ja lintujen laululla: noilla kaikilla ei ole voimaa levotonta omaa-tuntoa sen kuormista vapauttaa.

Tämä toimi, sanoo Hugh Spencer, ei ole uskottu enkeleille eikä luonnolle, vaan vaivaisille, erhettyville, syntisille ihmis-olennoille, jotka itse ovat kokeneet, mimmoista on tätä kuormaa kantaa.

John Nelson oli jo siellä. Hän seisoi ja piti yksivakaista keskustelua pienen ihmisjoukon kanssa, joka oli kokoontunut hänen ympärillensä. Suurella mielihalulla minä katselin noita avoimia, uskollisia kasvoja, tuota korkeaa, voimallista vartaloa muistellen, kuinka väkivalta oli lyönyt hänet maahan, sotkenut ja hakannut häntä sen Herran tähden, jota hän tunnusti, ja kuinka hän uudestaan oli pannut itsensä saman vaaran alttiiksi samalle raivokkaalle roskaväelle samaa armon ja pelastuksen sanomaa julistaaksensa.

Joukko kasvoi kasvamistaan. Sinne pujahti muutamia ympärillä olevista asumuksista; miehiä matkalla vuorikaivoksiin, päiväläisiä ulkotöihin mennessä, pieniä joukkoja naisia ja lapsia köyhissä vaatteissa lähisistä kylistä.

Muutaman minuutin perästä saarnaajan ympärillä oli noin kaksisataa kuuliaa; hän seisoi pienellä kummulla ja vallitsi äänellään ja vartalollaan koko ympäristön. Hänen puheensa oli enemmän niinkuin tavallinen haastelu kuin niinkuin saarna. Hän sanoi tahtovansa kertoa jotakin omista kokemuksistansa, jos siitä voisi murheellisille sieluille olla kehoitusta ja lohdutusta.

"Kun minä olin noin yhdeksän tahi kymmenen vuoden vanha," sanoi hän, "minä, niin usein kuin vaan olin yksin, tunsin suurta kauhistusta kuolemaa ja tuomiota ajatellessani. Muutamana sunnuntai-iltana, kun istuin ulkona kedolla isäni vieressä, joka minulle luki Ilmestyskirjan kahtakymmentä lukua, sana tuli minun päälleni semmoisella valolla ja voimalla, että oli kuin nuoli olisi tunkenut sydämeni lävitse. Minä lankesin kasvoilleni ja itkin niin kauan, että maa, missä makasin, kastui kyynelistäni. Kun isäni jatkoi lukemista, minusta oli kuin olisin nähnyt edessäni kaikki tyyni, vaikka silmäni olivat kiinni, ja näkö oli niin kauhistava, että olisin tahtonut tukkia korvani kuulemasta, mutta minä en uskaltanut. Kun hän tuli yhteentoista värsyyn, minä rupesin vapisemaan sanoista, jotka hän luki: '_Ja minä näin suuren valkian istuimen, ja sen päällä istuvan, jonka kasvoin edessä maa ja taivas pakeni, eikä heille siaa löydetty. Ja minä näin kuolleet, sekä pienet että suuret, seisovan Jumalan kasvoin edessä, ja kirja avattiin, joka on elämän; ja kuolleet tuomittiin niistä, mitä kirjoissa oli kirjoitettu, töittensä jälkeen_.' Oi, mikä näkö tämä oli! Oli niinkuin olisin nähnyt Herran Jesuksen istuvan istuimellaan kaksitoista apostolia ympärillänsä; iso kirja oli hänen kädessänsä ja noin kymmenen askelta istuimesta oli väli-aita, johon Aatamin lapset astuivat esiin. Kun seisahtuivat vastapäätä istuinta, jokainen heistä avasi rintansa yhtä nopeasti, kuin olisivat avanneet paidan, joka peitti sitä. Yhdessä kirjan lehdessä oli kirjoitettuna Jumalan lasten nimet; toisessa niitten, jotka eivät pääsisi taivaasen. Minusta oli kuin _ei Herra eikä apostolit olisi puhuneet mitään_; mutta joka mies, joka tuli aidan eteen, _vertasi itse omaa-tuntoansa kirjaan_, ja kääntyi sen jälkeen takaisin joko riemusta veisaten taikka tuskasta itkien ja voivotellen. Niitten määrä, jotka menivät oikealle puolelle, oli ainoastaan niinkuin kaita puro; mutta niitten, jotka menivät vasemmalle, niinkuin leveä ja väkevä virta.

"Siitä ajasta asti seurasi minua omassa-tunnossani alati Jumalan todistus synnistä, ja kun vaan tein jotain ehdollista rikosta joko Jumalaa taikka ihmisiä vastaan, minä perästä-päin tavallisesti tulin kovin peljästyneeksi ja vuodatin yksinäisyydessä monta katkeraa kyyneltä, mutta kun taas olin seurakumppanieni parissa, minä pyyhkäisin kyyneleni ja syöksin uudestaan hulluuteen ja syntiin. Mutta oi, kun taas jäin yksin, minkä helvetin minä löysin sydämestäni, ja mitä hyviä päätöksiä minä tein! Mutta kun kiusaus tuli, päätösteni kävi niinkuin tappurain, joihin tuli koskee.

"Kun olin täyttänyt kuusitoista vuotta, isäni sairastui, mutta niin häijy kuin olinkin, minä kuitenkin rukoilin Jumalaa armollisesti säästämään isäni hengen äitini ja pienten lasten tähden; mutta Herra ei tahtonut rukoustani kuulla. Kolme päivää ennen loppuansa isäni sanoi äidilleni: 'Älä minua sure, sillä minulla on rauha Jumalan kanssa, ja Hän pitää huolta sinusta ja lapsistamme.' Minä ihmettelin suuresti, kuinka hän taisi tietää, että hänellä oli rauha Jumalan kanssa!

"Huolestuneena olin kerta eräässä tallissa, nukuin ja näin unta, että rukoilin Jumalaa tekemään minut onnelliseksi. Mutta minä ajattelin: '_Mikä voikaan minut onnelliseksi tehdä_?' Ja minä olin näkevinäni profeta Jeremiaan seisovan korkealla kalliolla Jerusalemin vasemmalla portilla. Hänen kasvonsa olivat tuimat ja suurella voimalla nuhteli hän neuvostoa ja vanhimpia heidän synneistänsä, joka niin suututti heitä, että syöksivät hänet kalliolta alas siihen paikkaan, johon oli tapa viskata tapettuin elukkain veri. Ja olipa niinkuin olisivat sotkeneet häntä jalkojensa alla, mutta hänen ihonsa ei muuttunut, ja hän ei lakannut huutamasta ja julistamasta heille, että, jolleivät tekisi parannusta ja kunnioittaisi Herran nimeä, he itse hukkuisivat ja heidän kaupunkinsa kukistuisivat. Hän näytti kaiken aikaa ja kaikkea heidän rääkkäystänsä kärsiessään niin hiljaiselta ja tyytyväiseltä, että minä unissani huudahdin: 'Oi Jumala, tee minut Jeremiaan kaltaiseksi!' Ja siitä asti Herra joksikin pienen pieneksi osaksi on antanut minun juoda samaa kalkkia kuin hän."

Sitten hän oli rukoillut Jumalaa antamaan hänelle hyvän vaimon, ja vaikka hän saikin juuri semmoisen, joka hänelle oli kaikkein sopivin ja paras, minkä pyytää taisi, hän kuitenkin tämän rukouksensa täyttämisenkin jälkeen etsi enemmän syntisiä huvituksia kuin Jumalaa. Ne eivät kuitenkaan tuottaneet hänelle mitään totista iloa, ja menestyneen metsästyspäivän jälkeen hän useasti tunsi itsensä niin onnettomaksi, että oli lyödä pyssynsä pirstaksi. Hänen omatuntonsa ei ollut rauhaa löytänyt. Hän kulki talosta taloon työtä etsimässä, rukoili Herran johdatusta, ja hänen rukouksensa kuultiin nytkin. Samana päivänä kuin hän tuli Lontoosen, hän sai työtä siellä, mutta synnin kuorma oli vieläkin raskaana hänen sydämellänsä. Viiteenkymmeneen kertaan päiväänsä hän huusi armoa. Päivätyön jälkeen hän istui yksin, luki ja rukoili. Hän ei tahtonut ruveta juopumukseen niinkuin hänen kumppaninsa, jonka tähden nämät pilkkasivat ja kirosivat häntä, mutta hän kantoi kaiken tämän sanaakaan lausumatta. Mutta kun kumppanit ottivat hänen työkalunsa sanoen, että jos hän ei tahtoisi juoda heidän kanssansa, hän ei kumminkaan saisi tehdä työtä, sillä välin kuin he joivat, hän vihastui ja taisteli uljaasti heidän kanssansa. Sitten hän annettiin olla rauhassa, mutta se keskeytti ajaksi hänen sielunsa levottomuuden; sanan käyttäminen ja rukous jäivät nyt myöskin laimiin.

Silloin tuli sairaus ja sen ohessa pelko kuolemasta ja vielä enemmän tuomiosta ja siitä, mikä sen perästä seuraisi. Hän parani kuitenkin mutta hänen oma-tuntonsa, joka nyt oli herännyt, kalvoi häntä yöt päivät. Hän menestyi kaikissa, mutta hän tunsi, että hänellä vielä oli jotakin opittavana, jota hän ei ollut ennen oppinut; "_Minä en tietänyt_," sanoi hän, "_että se oli tuo suuri rakkauden läksy Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan_."

Hän rupesi miettimään, mitä häneltä puuttui onnelliseksi itseänsä tunteaksensa, sillä tähän asti hän oli ollut erämaahan eksynyt mies, joka ei voi tietä löytää. Hyvä terveys, hyvä vaimo, kultaa ja hopeaa, mutta ei mitään lepoa. "Oi," huusi hän itseksensä: "että minä olisin härkä taikka lammas!" Hän olisi ennen tahtonut antaa hirttää itsensä, kuin vielä elää kolmekymmentä semmoista vuotta. Mutta tuomion ajatus tuli taas hänen päällensä, ja hän huudahti: "Oi, etten olisi syntynytkään!" Hänestä oli kuin armon päivä olisi loppunut, hän kun oli niin monta päätöstä tehnyt ja ne kaikki taas rikkonut.

"Minä yritin kuitenkin," jatkoi hän, "vieläkin ruveta uudestaan; _Jumala_, minä ajattelin, _ei ole voinut luoda ihmistä tuommoiseksi pulmaksi itsellensä taikka heittää hänet noin oman onnensa nojaan_; uskonnossa lienee kuitenkin jotakin, jota minä en tunne, mutta joka voi ihmisen sielua tyydyttää ja rauhoittaa, muutoin hänen tilansa on huonompi kuin järjettömien eläinten."

Kun John Nelson puhui nämä sanat, Betty nosti alaspainunutta päätänsä, hänen päähineensä putosi taaksepäin, ja hän ei hetkeksikään lakannut puhujaa silmäämästä.

"Kaikissa näissä huolissa," jatkoi hän, "minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut sydämeni tyhjentää, minä kuljin edes-takaisin kedolla syvissä ajatuksissa, kirkosta kirkkoon, mutta en löytänyt mitään lepoa. Eräs pappi saarnasi siitä, kuinka ihminen, joka eläessään on tehnyt velvollisuutensa Jumalaa ja lähimmäistänsä kohtaan, kuolinvuoteellansa hyvin käytettyä aikaansa katsellessaan löytää iloa ja rauhaa sydämessänsä. Oi, kuinka tämä saarna tunki köyhän, särjetyn sydämeni lävitse, sillä kun katselin _omaa_ elämääni, minä en nähnyt yhtäkään päivää, jona en ollut laiminlyönyt jotakin, jonka minun olisi pitänyt tehdä, taikka tehnyt jotakin, jonka minun olisi pitänyt jättää tekemättä.

"Sitten kuulin toisen saarnan, jossa sanottiin, ettei yksikään ihminen lankeemuksen jälkeen voisi täydellisesti Jumalan tahtoa tehdä; mutta Jumala vaatisi kuitenkin, että ihminen tekisi kaikki, mitä hän voi, ja sitten Kristus täyttäisi, mitä puuttuu; mutta jollei ihminen tekisi, mitä hän voi, hän välttämättömästi hukkuisi. Hänellä ei silloin olisi mitään oikeutta odottaa itsellensä osaa Kristuksen ansiosta. Tässä tapauksessa, minä ajattelin, täytyy varmaankin jok'ainoan sielun tulla kadotetuksi, sillä eihän koskaan ole ollut sitä miestä, joka on tehnyt kaikki, mitä hän on voinut taikka välttänyt kaikkia, mikä väärää on. Oi, mikä kuolettava oppi tämä synnin kiusaamalle sielulleni oli!"

Sitten oli hän koettanut etsiä johtoa ja valoa kaikenlaisilta uskontunnustajilta paitsi juutalaisilta, mutta oi, apua ei löytynyt mistään.

"Viimein," sanoi hän, "tuli mr Whitefield keväällä Moorfieldsiin, ja minä menin sinne häntä kuulemaan. Hän oli minusta mies, joka osaa soittokaluansa mestarillisesti käyttää, hänen saarnansa miellytti minua, ja minä pidin hänestä paljon, niin että jos joku koetti häntä hätyyttää, minä kohta olin valmis häntä puollustamaan."

Mutta hänen kauttansa pelastus ei kuitenkaan tullut, "vaikka", hän sanoi, "minä sain vähän armon toivoa, niin että tunsin itseni kehoitetuksi rukoilemaan ja raamattua lukemaan. Minä olin kuitenkin ja pysyin yhä edelleen eksyneenä lintuna, siksi kuin pastori Wesley tuli ja saarnasi ensimmäisen saarnansa Moorfieldsissa. Oi, silloin siunattu aamu koitti sielulleni! Kohta kun hän oli astunut esiin, hän lykkäsi hiuksensa taa-päin, käänsi kasvonsa sinne, missä minä seisoin, ja loi silmänsä minuun, kuten minä luulin. Jo ennenkuin hän oli puhunut sanaakaan, hänen paljas katsantonsa hämmästytti minua niin kovasti, että sydämeni rupesi hakkaamaan niinkuin kellon heiluri, ja kun hän puhui, minä luulin jok'ainoan sanan tarkoittavan minua."

Tähän Betty nyykähytti päätänsä myönnytyksen merkiksi lausuen itseksensä: "Niin, niin se oli! -- Juuri hänen tapaistansa!"

"Kun hän oli lopettanut," jatkoi puhuja, "minä sanoin itsekseni: 'Tuo mies voi lukea sydämen salaisuudet.' Mutta siinä ei vielä ollut kaikki, sillä hän osoitti minulle myöskin pelastuksen välikappaleen, Jesuksen Kristuksen veren."

"Siitä hetkestä sydämeni täyttyi lohdutuksella toivon kautta, että Jumala Kristuksen tähden tahtoi armahtaa minua."

Taistelu ei kuitenkaan vielä ollut ohitse; hänen pikainen luontonsa sai useasti vallan hänestä, ja hänen sydämensä tuli taas kovaksi kuin kivi. Hän tunsi itsensä mahdottomaksi syömään ja juomaan. "Kuinka," niin kysyi hän itseltänsä, "semmoinen vaivainen kuin minä Jumalan lahjoja nauttisi?" Ja hän päätti olla sekä syömättä että juomatta, siksi kuin hän oli löytänyt Jumalan valtakunnan. Kyyneliä, suuria kuin sadepisarat, tippuivat hänen poskillensa, hän makasi polvillansa Jumalan edessä, mutta tunsi itsensä mykäksi ja mahdottomaksi edes kantamaan yhtäkään rukousta, hän piti itsensä pahantekiänä, joka seisoi tuomarinsa edessä, ja lannistuneena syntivelkansa tunnusta hän kokonaan antoi itsensä Jumalan mielivaltaan sanoen: "Tapahtukoon, Herra, sinun tahtosi, tulkoon kadotus taikka pelastus -- tässä minä olen!"

"Sinä silmänräpäyksenä," sanoi hän, "tuli Jesus Kristus ristiin-naulittuna syntieni edestä, niin selvästi hengellisten silmieni eteen, kuin olisin nähnyt hänet ruumiillisesti, ja minä tunsin itseni _yht'äkkiä_ vapautetuksi kaikesta tuskallisesta pelvosta ja täytetyksi hiljaisella ilolla ja rauhalla. Minä taisin nyt ilman kauhistusta sanoa: 'Minun Herrani ja minun Jumalani!' Minä taisin nyt huudahtaa: '_Minä kiitän sinua, Herra, että olet ollut minulle vihainen; mutta vihas on palannut, ja sinä lohdutat minua. Katso, Jumala on minun autuuteni, minä olen turvassa enkä mitään pelkää; sillä Herra on väkevyyteni ja virteni, ja hän on autuuteni_.' Sydämeni suli rakkaudesta Jumalaa ja joka ihmissielua kohtaan; vaimoni ja lasteni, äitini, sisarten ja veljieni perässä vihollisillani oli ensimmäinen sia rukouksissani, ja minä huusin: Oi Herra, anna minun löytää iloni heissä, ja anna heidän Sinun lunastavan ja vapahtavan rakkautesi tuta."

"Iltapuolella minä avasin kirjan, jossa seisoo: 'Joka meitä rakasti ja on meidät verellänsä synneistämme pessyt' ja se liikutti minua niin syvästi, etten kyyneliltäni saanut luetuksi. Ja sitten mr Wesleyn saarnatessa minä en voinut muuta kuin itkeä ja kiittää ja ylistää Jumalaa, joka oli lähettänyt tämän palveliansa osoittamaan minulle autuuden tietä. Koko päivänä minä en syönyt enkä juonut, sillä niinkuin ennen, kun Jumalan käsi oli raskaana minun päälläni, en jaksanut mitään nauttia, niin olin taas nyt, sitten kuin olin löytänyt rauhan, niin täynnä rakkauden mannaa, etten ollenkaan tuntenut katoovaista leipää kaipaavani."

Saarnaaja jatkoi, mutta minä en kuullut sen enempää, sillä Betty istui kädet ristissä ja silmät täynnä kyyneliä; hänen kasvonsa, jotka vast'ikään olivat niin rumistuneet, näyttivät nyt iloisilta ja toivokkailta, niin että luulin ilman vaaraa voivani heittää hänet. Minä käskin hänet jäädä ja lupasin toimittaa kaikki, siksi kuin hän palaisi. Kun menin alas kunnaalta, äänet seurasivat minua alusta hiljaisina ja katkonaisina, mutta pian voimallisina ja kirkkaina selkeässä aamu-ilmassa. Minusta oli kuin en koskaan olisi suloisempaa musiikia kuullut, ja kun viritin valkeata ja puuhasin suurusta, minä kaiken aikaa veisasin sydämessäni rukoillen Jumalaa, että ihana virsi Betty-parankin rinnassa kajahtaisi.

Ennenkuin kukaan oli häntä kaivannut, hän jo oli kotona.

Koko päivän hän toimitti tavallisia askareitansa, hänen kasvonsa näyttivät rauhallisemmilta, mutta hän ei puhunut mitään, ja Bettyn äänettömyys on semmoinen, että kenenkään muun kuin hänen itse ei ole hyvä sitä rikkoa.

Illalla, kun äitini ja minä istuimme yksin takkavalkean ääressä, ja minä olin tunnustaa hänelle, että olin käynyt Bettyn kanssa aamukokouksessa, Betty itse tuli ja toi sisään illallisen. Hän viipyi viipymistään, kunnes en luullut hänen aikovan lähteä, ennenkuin isäni tulisi sisään, ja sentähden rupesin pelkäämään, että minun täytyisi mennä maata tunnustukseni taakka sydämellä. Äkkiä hän kuitenkin seisahtui ja sanoi:

"Missis, paras lienee tunnustaa asia suorastaan. Huomenna minä taas lähden kuulemaan Yorkshiren miestä. Minun ei auta vastaan-seisominen. Minä olen koettanut, mutta se ei menesty."

Minun täytyi nyt ruveta Bettyn puhetta parsimaan, niin selkeästi kuin suinkin taisin, tunnustaen samalla sen osan, joka minulla itsellä oli salaisuudessa.

Äitini näytti kovin huolestuneelta ja sanoi:

"Kitty, tuota en olisi sinulta odottanut."

"Mrs Kitty," virkahti Betty, "tuli pitämään vaaria minusta. Hän pelkäsi minun joutuvan suunniltani, ja niin olinkin hetken aikaa, uskokaat se. Kitty tuli estämään minua onnettomuudesta."

"Betty," sanoi äitini hyvin yksivakaisesti, "minä en voi sallia, että kuljette tuommoisissa paikoissa. Te tiedätte, että minä en koskaan estä ketään kirkosta, ja siellä saatte käydä niin usein kuin tahdotte, ja minä vastaan, että pastori Spencer on hyvä saarnamies. Kirkossa on ilman sitä myöskin tekstit ja rukoukset, ja mitä muuta tarvitaankaan?"