Chapter 13

"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'ei Tyburnin raiskat eikä Yorkshiren miehet voi käydä St. Maryssa teidän saarnaanne kuulemassa. Sanokaat, setä, eikö kuitenkin ole hyvä, että joku, vaikkapa puuttuvaisestikin, saarnaa semmoisille ihmisille, jotka eivät voi taikka tahdo käydä kirkossa.'

"'Pitää ketosaarnoja niille, jotka eivät tahdo käydä kirkossa opetusta saamassa,' huudahti isäsetäni. 'Sepä olisi melkein samaa kuin kantaa ruokaa kotiin ihmisille, jotka eivät tahdo mennä ulos työhön, vieläpä tyrkyttää sitä heille.'

"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'pahinta on, että kansa, joka hengellisen ravinnon puutteesta on vähällä nääntyä, ei itse tiedä että se on nälkää. Teidän täytyy antaa heille ruokaa, ennenkuin huomaavat olevansa ruuan tarpeessa.'

"'Mitä vielä, Ewelyn,' sanoi isäsetäni, 'jolleivät sitä tiedä, heidän pitäisi se tietää. Minä en osaa pahantekiöitä ja kerjäläisiä hellitellä. Paikkansa kullakin. Saarnastuoli saarnaa varten ja Tyburn niitä varten, jotka eivät tahdo sitä kuulla. Mutta kuinka nuoret naiset tuommoisia ymmärtäisivät? John Wesley-parka oli niin säädyllinen ja käytöllinen mies kuin mahdollista, ennenkuin hän joutui noihin onnettomiin hullutuksiin. Aika on kovin paha; mailma on ylös-alaisin, ja tämä metodistalaisuuden vimma on sen pahimpia vammoja. Se on niinkuin taudillinen kasvillisuus seisovalla vedellä, kantaen todistusta turmeltuneen ajan kuolemasta ja mädännyksestä.' -- -- --

"Mutta, orpana Kitty, kun seitsemäntoista sataa vuotta sitten mailma myöskin kääntyi ylös-alaisin, silloin omistivat kuitenkin lopulta monet tuosta turmeltuneesta sukupolvesta, että mullistus ainoastaan oli semmoinen kuin koska aura kääntää turpeen väärin puolin uutta kylvöä varten.

"Ja välisti kun kuulen, mitä mr Hugh Spencer kertoo minulle ihmis-joukoista, jotka tunkevat kuulemaan mr Whitefieldiä, mr Wesley'ä taikka muita saarnaajia Amerikassa ja Wales'issa, Cornwallin vuorityömiesten, pohjan kolarien ja etelän orjien keskellä, taikka kun hän puhuu minulle sydämistä, jotka heräävät synnistä, katuvat ja löytävät rauhaa kuolemanvankien kopeissakin, silloin minusta on kuin se ei olisi kuoleman vaan elämän hetki, joka käy mailman lävitse! Se on minusta niinkuin herttaisen maamme uusi kasvuvoima, joka keväällä ilmestyy kaikkialla, kivien välistä Lontoon kaduilta, lehdettömien puitten oksista kolkoista vanhoista istutuksista, kukkaisvarsista säreisestä astiasta potilaan akkunassa, levittäen iloa jokaiseen unhoitettuun kurjuuden soppeen puu-raiskan, pienen kukan taikka pikku maatilkun kautta, jota muutama ruohonkorsi verhoo! Mutta kuollut puu, oi, kuinka se kuivia oksiansa keskellä kevään virvottavia tuulia sälistää seisoen tuolla kummastellen kaikkea sitä kuhinaa, kaikkea sitä sirkutusta, joka yltä-ympäri vallitsee, luullen viisaudessaan olevan pisin talvi, jonka maa on nähnyt, ja kevään ijäti viipyvän, sekä antaen sentähden kuulla kuivaa, ratisevaa ruikutustansa.

"Niin tein minäkin kerta, orpana Kitty, vieläpä oi, niin kauan, niin kauan!

"Mutta eikö elämän lähde ole tullut meidän luoksemme raikkaalla kuohullaan, ja eikö se ole meidän sisällämme yhtä hyvin kuin meidän ympärillämme, ja eikö ilomme siitä välisti ole niin suuri, että tuskin voimme sitä yksin kantaa?

"Näitä tuntiessani minä ikävöitsen sinua, Kitty, ja ajatukseni pyörivät sinun ympärilläsi niinkuin mehiläiset kukkasten ympärillä päivänpaisteessa. Ja jos välisti tunnet suloisen liikunnon sydämessäsi, se on juuri sen tähden!

"Ja missä sinä nyt tämän ystäväsi pitkän kirjeen luetkaan? Omassa valkoisessa pikku huoneessasiko, sillä välin kuin varekset rääkyvät vanhoissa jalavissa ja auringon säteet vilahtelevat oksien välissä sirotellen kultaansa lumivalkealle permannolle? Vai täti Trevylyanin pikku kammiossako istuen hänen jalkojensa juuressa piispa Taylerin kirja avoinna pienellä pöydällä vieressänne? Taikka ehkäpä lieden ääressä salissanne, sillä välin kuin setä Trevylyan sadatta kertaa lukee linnoitustaidon kirjaa ja vähän väliä nukahtaa äitisi rukinhyrinään, Jack parantelee kalaverkkojansa ja Trusty haukotellen taikka huoaten unissaan oijentelee takkuisia koipiansa etsien vielä täydellisempää lepoa.

"Minä ikävöitsen tuota kaikkea kerran nähdäkseni, ja sen minun _täytyy_ saada, vaikkapa ainoastaan sanoakseni täti Trevylyanille, mitä kaikkia sinä olet ollut ja alati olet rakastavalle ja kiitolliselle orpanallesi

Ewelyn Beauchampille."

"P. S. Äiti ja minä olemme nyt paljon enemmän yhdessä. Minä luen hänelle franskalaisia kirjoja, joista hän paljon pitää. Ne ovat kaikki jotenkin ikäviä, mutta yksi suuri ansio niillä on, se näet, että yhtä vähän kuin joku käsityö kiinnittävät ajatuksiani. Mutta joka aamu, ennenkuin hän nousee, minä saan lukea raamattua hänelle, ja joku päivä sitten, kun tulin vähän myöhempään kuin tavallista, hän osotti kelloansa ja sanoi pettyneen äänellä:

"'On myöhäistä, Ewelyn, ja tänäpänä tuskin ennätämmekään kappalettamme lukea. Minua iloittaa, että paaston aika on tulossa. Minä olen väsynyt niin paljon ihmisiä näkemästä, ja sinä ja minä, lapsi, saamme silloin olla enemmän yhdessä.'

"Tätä lausuessaan hän näytti juuri semmoiselta kuin sinä yönä, jona hän lastenkamarissa valvoi Harryn ja minun tautivuoteeni ääressä.

"P. S. N:o 2. Orpana Tom pelkää minua yhä edelleen niinkuin metsäläinen, mutta sinua hän kysyy, ja saatuansa jotakin pientä tietoa sinusta hän niinkuin kahlehdittu karhu, joka on saanut korpun kynsiinsä, öristen ja tyytyväisenä luntuttelee tiehensä."

* * * * *

Orpana Ewelyn ja Hugh Spencer näyttävät olevan kovin hyviä ystäviä. Varmaan pitävät he paljon toinen toisestansa. He sopivat niin hyvin yhteen. Mitään turhamaisuutta ei ole kummassakaan. Ewelyn on juuri semmoinen kuin hänen ymmärtääksensä minun mielestäni tarvitseekin olla, niin suora, niin pelkäämätön, niin totinen ja niin jalomielinen, kykenevä itse päällänsä ajattelemaan, itseänsä hillitsemään, ja niin terävä -- niin peräti toisenlainen kuin minä! Ja kuinka hän voisikaan muuta kuin pitää Hugh'ista? Joka miehen, joka tuntee hänet, täytyy sitä tehdä. Jo ensi kerralla kuin hän hänet näki, hän tunsi hänen olevan mies, johon voisi luottaa.

Ja onpa niinkuin varsin vähässä ajassa olivat tulleet niin hyviksi ystäviksi!

Heillä on jo pienet salaisuudet, joita hän ei tahdo ilmoittaa minulle.

Minun tekisi juuri mieli tietää, mikä se lienee josta hän sanoo heidän molempien suuresti pitävän? Kun äidilleni luin Ewelynin kirjeen, sanoi hän.

"Ewelyn näyttää olevan kovin mielistynyt metodistoihin. Minusta on vaarallista nuorelle tytölle pitää jyrkkiä mielipiteitä. Enkä minä myöskään voi hyväksyä, että hän vertaa isäsetäänsä vanhaan kuolleesen puuhun. Se ei ole kunnioittavaa eikä hyväntahtoista. Minä pelkään hänen oppineen sen metodistoilta. Nuorten ei pitäisi sillä tavalla vanhoja tuomita. Mutta lapsi-parka on ollut liian paljon omissa valloissaan, ja hänen sydämensä on sinuun kiinnittynyt, Kitty! Minua iloittaa, että rakastatte toinen toistanne. Minä varon kuitenkin, että olet häntä pitkillä kertomuksillasi kodistamme liiaksi vaivannut. Hän näyttää tuntevan kaikki olomme. Mutta minä pelkään suuresti noita metodistoja enkä voi koskaan luulla, että olemme minkään uuden uskonnon tarpeessa. Paavali sanoo, että jos enkeli taivaasta saarnaisi toista evankeliumia, meidän ei pidä sitä kuulla. Mitä mr Wesleyllä voi olla julistamista, joka ei seiso raamatussa ja rukouskirjassa, ja mitä hän voi puhua jota Tuomas Kempistä ja piispa Tayler ei ole puhunut ennen? Betty kävi metodistoja kuulemassa, ja on sen jälkeen ensi kerran eläessään kaksin ottein sunnuntaipäivällisemme pilannut. Ewelyn kenties on voinut jotakin hyvää noilta ihmisiltä oppia, mutta Kittyni ei tarvitse mitään muuta uskontoa, kuin minkä lapsuudestansa on oppinut raamatusta, kirkossa ja äitinsä huulilta. Ainoastaan enemmän sitä, Kitty: enemmän uskoa, enemmän toivoa ja enemmän rakkautta, kuin on tullut minun osakseni taikka koskaan tuleekaan. Se on enemmän vanhaa eikä mitään _uutta_, kuin me tarvitsemme."

Minä en voinut muuta kuin vakuuttaa äidilleni, etten toivonut mitään hartaammin, kuin että vuodesta vuoteen tulisin yhtä enemmän hänen kaltaiseksensa.

Mutta kun nyt istun tässä noita itsekseni ajattelemassa, minusta pyytää olla niin kuin uskon-asiain tarvitsisi tulla uudestaan lausutuksi, uudella tavalla joka sukupolvelle, juuri kuin kevät joka vuosi tuottaa uusia kukkaisia ja uusia lauluja. Työt ja puheet näyttävät vanhentuvan, elleivät vaihettele, siksi kuin, niinkuin Ewelyn sanoo, käyvät muinais-aikaisiksi ja vanhentuneitten verosta taas saavat uuden, elävän muodon.

Raamattu on todellakin aina uusi niinkuin lintujen laulut, niinkuin kevään kukkaset, niinkuin aaltojen kuohu, niinkuin lasten sydämet, niinkuin nuori mies hohtaavissa vaatteissa haudalla, joka tuhansia vuosia sitä ennen varmaankin lauloi ilosta mailman syntymäpäivänä.

Mutta minusta Jumalan tarkoituksena näyttää olevan se, että hänen evankeliumiansa saatettakoon aikakausien lävitse äänien avulla eikä kirjojen kautta, ei kai'uissa haudoilta, vaan raikkaissa, elävissä sanoissa sydämestä sydämeen.

Varma on, että Betty ymmärtää mr Wesleyn ja John Nelsonin, niinkuin hän ei koskaan ymmärtäisi Tuomasta Kempistä taikka piispa Tayleria. Ensi sunnuntaina tahdon kysyä äidiltäni tätä asiaa. Hän varmaankin käsittää sen paljon paremmin kuin minä.

VI.

Laululinnut ovat nyt parhaasta päästä lakanneet laulamasta ja piipattavat ainoastaan varsin hiljaa, maltillisella ja käytöllisellä tavalla hyviä neuvojansa pesän pienokaisille. Ainoastaan varekset, joitten rakkaus näyttää olevan kokonaan asiallinen, niinkuin heillä alin-omaa olisi "talon-pano ja neularahat" puuhana, niinkuin Ewelyn sanoo, pitävät yhä entistä tapaansa. Vanhat rääkyvät opetuksiansa nuorille, ja nuoret näyttävät varsin pauhaavalla tavalla keskustelevan välissänsä, mitä vanhoilta ovat kuulleet. Epäilemättä luulevat nuoret varekset kaikkein omituisimmilla todistuksilla kaikkein sukkelimpia pulmia selittävänsä, vaikka varsin samoja keskusteluja varsin samalla tavalla ja samalla nuotilla on pidetty monet vuosisadat, siitä saakka kuin vareksilla mailmassa on ollut äänenvalta.

Minä tahtoisin juuri tietää, eikö meidän ajan monet pulmat ja vastaväitökset, jotka meistä näyttävät niin uusilta ja uuden-aikaisilta, sille, joka olisi elänyt seitsemäntoista miespolvea, tuntuisi yhtä yksijonoisilta kuin varesten rääkynä minulle!

Ankarat syystuulet pitävät vitkallista, juhlallista huminaa jalavien lakastuvissa lehdissä, niinkuin soittoniekka antaa kantelensa kaikua hiljaiset, viipyvät jäähyväiset, ennenkuin hän laskee sen luotansa murhepäiviksi. Sillä minusta tuntuu kuin tuulet surisivat työtä, jota heidän täytyy toimittaa, huokaisivat ja valittaisivat metsissä, joita käyvät hävittämään; ja niitten aaltojen ylitse, joita ne kuohuttavat, kaikkui heidän kiihkeä huutonsa: "meitä ei luotu hävitystä varten. Alusta emme kantaneet kuolemaa, vaan elämää siivillämme. Milloinka niin tulee uudestaan? Milloin pääsemme rauhaan? Milloin maa huoahtaa ja viihtyy? Milloin kaikki ikävät toimet päättyvät ja ainoastaan hyvän harjoitus jää jälelle?"

Hugh Spencerin oli tapa sanoa, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä, että se tehtävä, jonka hän on meille täällä maan päällä antanut, ei ole koston ja hävityksen, vaan parannuksen ja lohdutuksen.

Kuinka paljon minä olen Hugh Spenceriltä oppinut! Minä arvaan, että hän vastapäin ei tule paljon meidän parissamme olemaan. Hyvä, joka on mailmassa toimitettava, näyttää olevan hänelle vaativana pakkona, ja harvoja löytyykin sitä toimittamassa. Hänen sydämensä on niin avoin ja lämmin, ja hän kykenee paljon suurempiin kuin useammat muut. Orpana Ewelyn käsittää, mikä hän on!

Ja yhtä kaikki Hugh'in oli tapa sanoa, että tämä seurakunta on niinkuin pikku mailma itsessään. Meistä kaikista hän on juuri semmoinen mies, joka sopii meille, jota kansa yhä enemmän rakastaa, sitä myöten kuin hän tulee enemmän tutuksi, ja näyttääpä olevan melkein synti viskata pois kaikki se rakkaus, jonka nuoret ja vanhat hänen isänsä seurakunnassa hänelle antavat. Onpa muitakin, jotka voivat saarnata ulkona suuressa, avarassa mailmassa. Mutta täällä, tässä seurakunnassa, ei kukaan näytä voivan olla, mikä hän on.

Minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä se lienee, josta Ewelyn ja hän molemmat niin paljon pitävät, ja jota edellinen ei tahtonut minulle ilmoittaa!

Ennen Hugh'in oli tapa puhua minulle kaikki toivonsa ja tuumansa. Mutta Ewelyn kykenee paljon paremmin kuin minä niitä käsittämään, ja selkeällä, terävällä älyllään hän voi olla hänelle apuna niitä varteen-pannessa. Ewelyn on kaikissa niin peräti toisenlainen kuin minä, joka useasti vasta silloin osaan oikean, kun se jo on myöhäistä. Kenties tunsi Hugh itsensä erehtyneeksi minusta sinä iltana merellä, kuin hän puhui minulle kutsumuksestansa julistaa evankeliumia pakanoille; silloin kuin tuo itsekäs suru tuli minun päälleni ajatellessani, että hän ei enää olisi meidän kaikkien täällä kotona, vaan suuren, avaran mailman tuolla ulkona. Kenties tuntee hän, että minä en voi hänen suuria, ihmis-ystävällisiä tuumiansa käsittää. Ja tietysti minä en sitä voi, niinkuin Ewelyn sen voisi. Ewelyn tietää niin paljon enemmän, hän ajattelee niin paljon enemmän kuin minä. Ewelynin aatetten ja tunnetten verralla minun näyttävät niin heikoilta, niin vähäpätöisiltä kuin hieno tuulenleyhkä heleän, kaikuvan musiikin rinnalla. Niin, Ewelyn näyttää juuri kuin luodulta Hugh Spenceriä käsittämään ja auttamaan. Kohta kenties ilmoitetaan minulle, mikä tuo suuri asia on, ja silloin minä en taas saa olla itsekäs, vaan minun tulee koettaa kaikesta sydämestäni siihen perehtyä, sillä että se on jotakin jaloa ja hyvää, siitä olen varma. -- -- --

Jack viimeinkin saanut paikan sotaväessä. Hän on varsin ilon innoissa ja katselee holhoojan tavalla alas meihin kaikkiin. Joka miehelle seurakunnassa hän jo jakaa luultuja tavaroita, jotka tulevat lankeemaan hänelle kaupungeista, jotka hän aikoo valloittaa, sekä saalisrahoista, jotka hän toivoo saavansa.

Isämme näyttää siirtyvän takaisin nuoruutensa aikoihin puhuessaan Jackin kanssa niistä vaaroista ja seikkailuksista, joita kohden tämä lähtee. Mutta vaikka hän kyllä selittää hänelle, että voiton päivät ovat harvat, yön valvonnat monet ja päivän marsit pitkät, sotainen innostus, joka tulee hänen päällensä, kun hän uudestansa taistelee Marlborough'in taisteloja, kuitenkin paljon enemmän kiihdyttää Jackin intoa ja rohkeutta, kuin tyvenet selitykset niitä voivatkaan jäähdyttää.

Hauskaa on nähdä, kuinka hyvin isäni ja Jack sopivat keskenänsä, ja kuinka ystävällisiksi ovat käyneet toinen toisellensa lukiessaan vanhaa linnoitustaidon kirjaa sekä haastellessaan alin-omaa aseista ja sotapu'uista.

Äitini ja minä nousemme sillä välin varhain aamulla ja panemme myöhään illalla maata saadaksemme veli Jackia valmiiksi lähtemään. Ja monet ovat ne kyynelet, jotka äitini silmistä tipahtavat pitkille saumoille -- vaikka minä olen varma, että se on parempi meille molemmille, kuin jos olisimme rikkaat ja voisimme palkata jonkun tekemään työtä, sillä välin kuin itse istuisimme eroa suremassa. Meidän on huokeampi olla, kun saamme vuodattaa koko sydämemme joka neulanpistämään, jonka hänen edestänsä teemme, kun tunnemme, ettei mikään raha koskaan voisi maksaa niitä pieniä tikkauksia, niitä huolellisia napinläpiä ja niitä taajoja saumoja, jotka itse koetamme saada niin täydellisiksi kuin mahdollista. Äitini hellät huolet ilmaantuvat joka neulanpistämästä, ja hän tuntee siitä varmaankin huojennusta. Ja minä kätken ompelukseeni monenmoisia tunteita; katumus jokaisesta pikaisesta sanasta, jokaisesta äkeästä ajatuksesta, jokaisesta kovasta tuomiosta hänen pikku hairaustensa suhteen yhdistyy pieniin tuumiini hänen onnensa edestä.

Mehiläis-pesistäni ja espanjalaisista kanoistani, joista minulla on "neularahoja," on tänä vuonna ollut hyvät tulot, ja vähäisellä tarkkuudella voin varsin hyvin saada villaisen hameeni kestämään vielä tulevankin talven -- ja niin minulle karttuu oikein kaunis pieni rahasumma Jackille annettavaksi.

Isäni näyttää Jackista ikäänkuin palaavan takaisin nuoruutensa seikkailuksiin. Mutta äidistäni se ei ole takaisin-palaamista, vaan pois-lähtemistä. Häntä kauhistaa, kun isäni iltaisin luettelee tappeluita, puhuu linnoitustaidosta, muonavaroista, sotajoukkojen suuruudesta, koko osasto sen maahan-hakkaamisesta j.n.e.

"Ystäväni," sanoi äitini joku päivä, "sinä puhut sotajoukoista, tappeluista ja muista semmoisista asioista niin tyvenesti, kuin kysymys ei olisi ihmisistä, ja sinä unhoitat, että Jackimmekin tulee siihen kaareen."

Isäni hymyili sääliväisesti ja pitkitti yhtä tyvenesti. Jack nauroi ja suuteli hellästi äitiämme lausuen:

"Minä en rupee siihen kaareen -- minä en ai'o antaa hakata itseäni maahan."

Mutta äitini ei enää jaksanut noita sotaisia puheita kuunnella; me otimme sentähden kynttilän, siirsimme sen pienelle pöydälle lähemmäksi tulensiaa, ja istuimme sen ääreen työtämme jatkamaan.

Minä voin ymmärtää, että miesten välisti täytyy heittää meidät ja lähteä pois tehtäväänsä mailmassa täyttämään; mutta minusta on vähän kovaa, kun he iloitsevat lähtöänsä.

Ja yhtä kaikki, kun minä puhuin siitä äidilleni, hän vastasi.

"Minä en suinkaan tahtoisi, että Jack olisi vähemmän kiivas taikka vähemmän iloitsisi lähtöänsä. Miksi naisia onkaan, ellei sentähden, että olisivat miehille apuna niitä kuormia huojentamassa, joita heidän täytyy kantaa? Miehet tekevät työtä ja uurastavat meidän edestämme ulkona mailmassa, ja jos meilläkin kodissamme on kuormamme kannettavana, tehkäämme se ilolla ja älkäämme valituksillamme taikka raskasmielisyydellämme heitä estäkö."

"Mutta äiti," minä sanoin, "minusta on kiittämätöntä vanhoja, hyviä päiviä vastaan, kun niistä voi niin helposti erota."

"Vanhat, hyvät päivät ovat menneet," sanoi äitini. "Miehet eivät saa istua elämän tielle suljettua uraa ikävällä katselemaan. Naisen ei myöskään tule sitä tehdä, ja kristillinen nainen, Kitty" lisäsi hän lempeästi, "ei saakaan sitä tehdä. Sinä tiedät, että meilläkin on vaatimuksena: 'eteen-päin', ja mihin askelemme johdattavatkin, silmämme alati tulee olla siinä päämäärässä kiinni."

"Äiti kulta", minä sanoin, "jospa ainoastaan voisimme olla varmat siitä, että tämä askel Jackille todellakin on edistyksen askel. Sotaväessä on kovin monta vaaraa, eikö niin?"

"Mikä tekee sinut niin epätoivoiseksi, lapsi?" sanoi äitini. "Se ei ole sinun tapaistasi, ja se on kuin sinulla olisi liian vähän luottamusta Jackiin. Älkäämme istuko mahdollisia vaaroja murhehtimassa. Jos semmoisia tulee, silloin meidän tulee rukoilla -- muuta apua en tiedä."

Minä en raskinnut hänelle yksityistä pelkoani lausua. Paitsi sitä se ei olisi ollut oikein Jackia kohtaan. -- -- --

Hän on lähtenyt; hän on todellakin poissa, ja äänettömyys ja hiljaisuus on tullut levottomuuden ja homman siaan. Isäni pelko näyttää olevan suurempi kuin hänen toivonsa. Hän kulkee levotonna edestakaisin, aukaisee kirjansa, lukee muutaman rivin "linnoitustaidosta", lyö kirjan äkkiä taas kiinni ja laskee sen tuskallisna luotansa. Sitten seisoo hän hetken aikaa akkunassa, viheltää, katselee ilmaa ja ihmettelee, kuinka poika-parka menestyy merellä.

Ja Trusty, joka tuntee että jotakin puuttuu, menee ovelle ja katselee hänkin ilmaa ja tuulta.

Hän näyttää ihmettelevältä, huiskuttaa levotonna ja miettiväisenä häntäänsä, palaa takaisin takkavalkealle, istuu sen eteen kuumimpaan paikkaan, tuijottaa hiilikkoa ja sanoo niin selkeästi kuin koira suinkin saa sanotuksi, että kaikki tyyni hänestä on käsittämätöntä.

Äitini taas käy tavan-takaa kammiossaan portinvajan päällä ja palaa sieltä aina vaaleana ja rauhallisena, pieni kehoitussana isälle taikka ystävällinen pieni muistutus pellolla ja niityllä toimitettavista töistä suussa.

Trusty näyttää silloin luulevan, että kaikki taas on säällään, panee maata hänen jalkojensa juureen ja nukkuu taas levollista unta.

Minä tahtoisin mielelläni, että _minäkin_ voisin luulla niinkuin hän, mutta kun ajattelen Jackia, minä en pääse häntä murhehtimasta. Päivää ennen kuin hän lähti, minä menin ylös hänen huoneesensa, juuri kuin hän pani kalujansa sisään, ja pistin hänen käteensä pienen tullon kaksi guineaa sisällä. Minä pelkäsin hänen katsovan sitä uhraukseksi, jonka tähden minä sanoin: "Jack, kas tässä, mitä mehiläis-pesät ja espanjalaiset kanat, joita olet auttanut minua hoitamaan, ovat tuottaneet, ja sen lisänä hiukan siitäkin, mitä setä Henderson antoi minulle. Rahat voisivat kenties olla sinulle joksikin hyödyksi."

Päästääkseni häntä minua kiittämästä, kiiruhdin rapuista, mutta Jack tuli perässäni, pani rahat takaisin käteeni ja sanoi nauraen: "Todellakaan, pikku sisareni, minä en voi tuota pienen pientä tuloa sinulta riistää. Hugh Spencer on kuitenkin kunnon ystävä, minä kirjoitin ja pyysin hänen lainaamaan minulle ainoastaan muutaman punnan, ja hän lähetti minulle kymmenen. Aikomukseni on ensimmäisistä saalisrahoista, jotka lankeevat minulle, maksaa hänelle velka takaisin. Vaikka on pieni kyllä gentlemanin elää. Ja ilman sitä hyräilevä vanha Betty väkisin on tahtonut lahjoittaa minulle viisi guineaa, ja kun minä en sanonut niitä ottavani, hän vakuutti, että ne olivat meidän palveluksessamme ansaitut, ja että master'in pojan tarvitsisi elää Trevylyanin tavalla. 'Mihinkä hän ne muutoin panisikaan,' hän sanoi. 'Hän oli ollut hupsu, kun oli niitä kokoonhaalinut.' Lopuksi tuli, että minä katsoin velvollisuudekseni ottaa rahat vanhalta sielulta sekä hänen tunteitansa säästääkseni että myöskin osoittaakseni, että minä en kanna vanhaa vihaa häntä vastaan entisten torien tähden. Sinä näet sentähden, Kitty sisar, että näinkin hyvin varustetulla kukkarolla olisi varsin turhaa tarjoukseesi suostua." Havaittuansa, kuten luulen, että minä näytin pettyneeltä, hän kuitenkin otti tullon kädestäni, piti itse toisen guinean, pani toisen takaisin ja sanoi hyväntekiän alentavaisuudella: "No, pikku sisar-parkani, enhän minä sinua tahdo pahoittaa. Minä tahdon pitää toisen muistona taikka ostaa sinulle jotakin markkinalahjaa; toisella sinun, jos tahdot, sopii maksaa Hugh Spencerille kirsikanpunainen rihma taikka joku muu pieni rätinki," lisäsi hän, "joka kenties on mennyt muistostani."

Ja niin hän palasi panemaan sisään kalujansa siinä luulossa, että hän oli ollut sekä tarkkatuntoinen että antelias. Mutta minä olin häpeästä melkein maahan vaipua. Lainata Hugh'ilta; ottaa Bettyn hiellä ja väellä ansaitut säästörahat -- mitä vasta seuraisikaan? Ja sitten nuot kauheat sanat: "Joku muu pieni rätinki" -- kuinka lyijynraskaana ne sydämelleni lankesivat.

Minä jäin neuvotonna seisomaan. Tavallisella suopealla hymyllään hän kääntyi takaisin minun puoleeni ja sanoi: "Kuinka, Kitty? Onko mitään muuta, jonka taidan sinun edestäsi tehdä?"

"Jack," minä sanoin koettaen mieltäni rohkaista, sillä minä en millään muotoa tahtonut näinä viimeisinä hetkinä häntä pahoittaa, "jos voisit muistaa, mistä joku muu pieni rätinki saattaa tulla, puhu minulle kaikki suoraan!"