Chapter 12

"Siellä minä, kallis Kittyni, istuin kuritettuna ja nöyryytettynä, mutta myöskin opetettuna ja ojennettuna, ja sinun ei sentähden ollenkaan tarvitse pelätä, että saat tietää, mitä lady Emily tuonain lausui. Mutta mitä siihen tulee, että minun pitäisi mennä hänelle itselle yksityisesti siitä puhumaan, minä tuosta en ole varsin selvillä. Mokoma rynnistys ei ole hauska, paitsi juuri riitaisille luonnoille, ja tämä menetystapa tarjoo sentähden myöskin sen edun, että se panee meidät ensin ajattelemaan puollustusta vialle, jota niin suoralla tavalla hankimme ahdistaa. Ja kenties löytäisimme monesti puollustuksessa enemmän totuutta kuin syytöksessä.

"Useasti minä kohtaan ystäväsi Hugh Spencerin. Isäni pitää hänestä paljon ja tahtoo häntä mielellään nähdä. Kun olemme kahden kesken, puhumme paljon metodistoista ja jostakin toisesta, johon molemmat olemme suuresti mieltyneet.

"Kuinka mielelläni olisin tahtonut luoda silmäni siihen onnelliseen kotiin, siihen Spworth'in pappilaan, missä Wesleyn kehto kerta seisoi! Mitä siitä olen kuullut, saakoon tässäkin siaa, koska olen varma, että sinä siihen mielistyt yhtä paljon kuin minäkin.

"Ahdistavan pakon verosta siellä vallitsi vapaus ja rauha. Viattomat, virkistyttävät leikit vaihettelivat järjestetyn, ruumiin ja sielun voimia vahvistavan työn kanssa; lasten kesken ei kuulunut melua ja vallattomuutta, mutta hilpeälle lapselliselle ilolle ei pantu mitään luonnotonta estettä. Suloisilla virsillä alotettiin ja lopetettiin päivän työ, ja kun yölevon aika oli käsissä, lapsiparven vanhemmat jäsenet ottivat nuoremmat erilleen, lukivat heidän kanssansa jonkun virren sekä kappaleen uudesta testamentista, ja paitsi sitä äiti itse joka ilta haasteli lastensa kanssa kuunnellen heidän lapsellisia tunnustuksiansa ja jakaen heille lohdutusta ja neuvoa heidän pienissä huolissansa.

"Niin suuri oli tämän äidin valta poikiensa sydänten ylitse, että John kertoo vielä ensimmäisen miehuutensa aikana häneltä saaneensa helliä äidillisiä nuhteita siitä, että hän oli toivonut saavansa kuolla ennen häntä. Yhdeksäntoista lasta syntyi tässä kodissa ja kolmetoista niistä oli siellä yhtä haavaa elossa. Huolenpitoon kaikkien noitten terveitten, iloisten ja hyvälahjaisten lasten kasvatuksesta ja opetuksesta, jotka epäilemättä olivat perineet melkoisen osan vanhempiensa mielen-lujuudesta, liittyi kaikki köyhyyden lukemattomat vastukset ja puuhat. Ja isän yhteiskunnallinen asema ei suinkaan vähentänyt perheen köyhyyttä. Useammat seurakuntalaiset maksoivat kymmenyksensä semmoisella tavalla, että siitä perheen toimeentulolle oli suurta haittaa ja hämminkiä. Tapahtuipa kerta, että mr Wesley pienen velan tähden joutui vankeuteenkin. Häntä silloin auttaaksensa hänen jalomielinen vaimonsa möi sormuksensa; muut vaimoväen koristukset, jotka hän oli saanut perintönä, olivat jo ennen hukatut niinikään kuin miehen kirjatkin, joista molemmat paljon pitivät. Vankeudessa mr Wesley ei valittanut, vaan saarnasi vanki-raukoille ja rukoili heidän kanssansa. Yorkin arkkipiispalle kirjoitti hän siihen aikaan, että vankihuone hänestä oli isompi ja tähdellisempi vaikutus-ala, kuin hänen oma seurakuntansa.

"Niin koeteltuna kuin mrs Wesley olikin, hän ei kuitenkaan näyttänyt käyvän kumarruksissa ja alakuloisena mailman lävitse. Kaikki mitä hän teki, teki hän keveällä ja hilpeällä mielellä. Viidenkymmenen vuoden ijällä kirjoitti hän, joka niin hyvin tiesi mitä köyhyys on, arkkipiispalle, että hän katsoi huokeammaksi olla rikkauksia _paitsi_ kuin niitä nauttia ja samalla kantaa niitten kuormaa ja edesvastausta.

"Hänen sydämensä syvyydessä oli se salainen lähde, josta hänen voimansa herui. Aamuin illoin vietti hän tunnin aikaa yksinään Jumalansa kanssa. Rukouksen aamuhetki (Hugh Spencer sanoi) teki päivän kuorman ja helteen hänelle keveäksi, ja kiitoksen ja ylistyksen iltahetki pani niinkuin sinetin hänen omantuntonsa rauhalle.

"Näistä jokapäiväisistä sapattihetkistä hänen henkensä vahvistui ja pysyi vireillä, ja kun sunnuntai tuli, ja hänen miehensä oli poissa, hän ei katsonut vaivaksi koota köyhiä seurakuntalaisia, lukea heille saarnaa ja haastella heidän kanssansa autuuden asioista yksinkertaisesti, mutta vakavasti ja juhlallisesti. Useasti oli kahteensataan henkeen tällä tavalla koossa. Väärä huhu näistä 'kokouksista' tuli kerta mr Wesleyn korviin, ja kun hän niitten suhteen teki muistutuksia, hänen vainonsa kirjoitti vastaukseksi, että hän ainoastaan valmisti hänelle sanankuulioita hänen jumalanpalveluksiinsa. Mutta jollei hän kuitenkaan noita kokouksia hyväksyisi, hän suorastaan pyysi: 'Älä minua _neuvo_, vaan _käske_ minun lakata.' Hänen _käskynsä_ oli hänelle Jumalan ääni, ja hän tahtoi paikalla totella sitä. Hänen _neuvonsa_ sitä vastaan oli ihmisen neuvo, ja se ei voinut hänen vakuutustansa muuttaa.

"Vanha koti Spworth'in seurakunnassa on nyt muitten hallussa, ja viimis kerralla kuin John Wesley kävi siellä ja häntä kiellettiin saarnaamasta isänsä saarnastuolista, hän puhui kansalle hänen hautakiveltänsä.

"Sekä isä että äiti ovat nyt maallisen elämänsä päättäneet: Perheessä elää katoomattomana muistona kaksi pyhää kuolinvuodetta, jotka olivat ikäänkuin kruununa noitten pyhien ihmisten elämälle. Ennen loppuansa vanha mr Wesley pani kätensä poikansa Charles'in päälle sanoen: 'Pysy lujana; kristin-usko on maassamme taas virkistyvä; te näette sen, mutta en minä.'

"'Sisällinen koetus,' sanoi hän kerta, 'sisällinen koetus, kas siinä kristin-uskon paras todistus.'

"Hänen viimeiset sanansa olivat nämät:

"'Jumala kurittaa minua kovilla kivuilla, mutta minä ylistän häntä niitten tähden, minä kiitän ja minä rakastan häntä niitten tähden.' Hänen viimeinen toimensa oli Herran pyhän ehtoollisen nauttiminen omaistensa kanssa.

"Myöhemmin, muutama vuosi sitten, kuoli myöskin hänen aviokumppaninsa kolmenkahdeksatta vuoden ijällä. Tyvenenä, hiljaisena ja kivutonna nosti hän silmänsä taivaallista kotia kohden ja erosi täältä lapsiensa keskeltä, jotka hänen tahtonsa mukaan veisasivat kiitosvirren hänen kuolinvuoteellansa. Maallisen kiitovirren lakatessa ijankaikkisen hallelujan äänet kajahtivat hänen pois-siirtävään sieluunsa.

"Kun nyt tiedän, mimmoinen heidän kotinsa oli, ja mitkä mahtavat voimat ja pyhät muistot heille sieltä virtaavat, minä sitä suuremmalla ihastuksella kuulen mr John Wesleyn saarnoja, kuuntelen mr Charles'in virsiä. Kuinka totinen heidän jumalanpelkonsa on, ja mitä jaloja hedelmiä se kantaa!

"Kun mr John Wesleyn tulot tekivät 30 puntaa vuodessa, hän omaksi tarpeeksensa käytti 28 ja anto pois 2. Nyt kun hänen tulonsa nousevat 120:een, hän ei kuitenkaan käytä enempää kuin 28 ja antaa pois 92. Takseerauskomiteaan annetussa ilmoituksessa hänen hopeistansa oli nykyjään: 'Kaksi hopealusikkaa, toinen Lontoossa ja toinen Bristolissa.'

"Mitä ihmeitä yksi ainoa ihminen vapaana turhamielisyydestä ja ahneudesta sekä kaikessa toiminnassaan noudattaen oikeita perusteita voi aikaan-saada! Hänen pukunsa kuuluu kuitenkin kaikissa tilaisuuksissa oleva puhdas ja mimmoiselle seuralle hyvänsä sopiva, niitä tilaisuuksia tietysti lukematta, jolloin roskaväki, joka useasti ahdistaa häntä, mutta ei vielä koskaan ole häntä rääkännyt, on hänen vaatteensa ryvettänyt.

"Hänen mielenlepoansa ei kuitenkaan saada häirityksi, ja lopulta hänen vilpitön, sydämestä lähtevä hyväntahtoisuutensa, hänen kristillinen lempeytensä ja hänen ystävällinen ja tunnollinen olentonsa epäilemättä voittaa itse vihollisetkin. Yllyttäjät ovat monta kerta kääntyneet omiin puoluelaisiinsa ja kieltäneet heitä pappiin koskemasta. Hänen rauhallinen, käskevä äänensä on tullut kuulluksi. Huuto ja rähinä on muuttunut äänettömyydeksi, ja Hugh Spencer sanoo tuskin löytyvän sitä paikkaa, missä roskaväki on metodistoja ahdistanut, mutta missä paljon heidän omasta keskuudestansa, miehiä ja naisia, ei ole tullut herätetyksi ja pelastetuksi, niin että nyt täydellä taidolla, hiljaisina ja tarkastavaisina istuvat Vapahtajan jalkojen juuressa.

"Jokainen joka tuntee asiat, käsittää helposti, minkätähden veljekset Wesley ja erittäinkin mr John saa niin suuria aikaan. Hän on mies, jonka osaksi on tullut erinomainen mielenlujuus, käytännöllinen äly ja oivallinen kasvatus oivallisessa kodissa. Mr Whitefieldin on monessa katsannossa toinen laita; hänellä ei ole näitä etuja. Hänen lapsuutensa kului raakojen kumppanien keskellä Bristolin ravintolassa, missä hän oli syntynyt. Hänen erin-omainen puheenlahjansa voisi monen mielestä olla sopivampi teaterille kuin saarnastuolille. Mutta koko hänen sydämensä palaa rakkautta Vapahtajaa ja kadotettuja ihmis-sieluja kohtaan. Hänen suuri voimansa seisoo siinä, että hän lumoo sanankuuliain korvat todistuksella Jumalan vapaasta armosta. Todistus itse tekee lopun. Ja _mitä_ se tekee, Kitty, siitä voin tuskin ilman kyyneliä kirjoittaa.

"Hän sanoo kaikille ihmisille koko mailmassa -- aamut, puolipäivät ja illat, hän sanoo herttuattarille, oppineille, työmiehille ja kaikenlaisille kadotetuille syntisille, niinkuin hän on sanonut minullekin, että meillä on suuri kuorma sydämellämme antaen meidän tuntea sen kuorman painoa! Hän sanoo meille, että se kuorma on synti, ja jos sen tiedämme ennestään taikka ei, me tunnemme, että niin todella on, kun hän sen meille sanoo. Hän vuodattaa kyyneliä ja sanoo meille, että ellemme nyt tule tästä kuormasta vapautetuiksi, se painaa meidät yhä syvemmä ijankaikkista kadotusta kohden; ja puolet hänen sanankuulioistansa itkevät hänen kanssansa. Mutta hän sanoi meille myöskin, että kuorma voi tulla poistetuksi, jopa nyt, tällä silmänräpäyksellä; että voimme lähteä siitä paikasta, missä seisomme, sovitettuna Jumalan kanssa anteeksi-antamuksen kautta, että pelko ja tuska voi muuttua iloksi ja rauhaksi, synnin raskas ja onneton velka kiitollisuuden suloiseksi ja autuaaksi velvollisuudeksi.

"Ja silloin, juuri kuin kaikki nuot kurjat, särjetyt sydämet, joista itsekukin tuntee kuin olisi hän puhunut yksin-omaisesti sille ja sen hädästä, rupeevat tuntemaan uuden toivon värähdystä, hän osoittaa kuinka kaikki tämä tapahtuu. Hän osoittaa taikka oikeammin Jumala ilmoittaa meille hänen kauttansa _Kristuksen_, Jumalan karitsan, joka uupuu syntiemme kuorman alla, mutta kantaa ne kaikki pois. Ja silloin unhoitamme mr Whitefieldin, sanankuuliat meidän ympärillämme, ajan, maan, meidät itse kaikki tyyni, paitsi ristin, jonka luoksi olemme saatetut, kaikki, paitsi kärsivän, kuolevan Vapahtajan, jonka jalkojen juuressa seisomme. Ja siitä hetkestä asti emme enää kuule, vaan näemme.

"Me näemme -- 'Jesuksen yksin' Jumalassa. Tämä näkö ei ole enää kuolemaa, vaan elämää, ijankaikkista elämää, sillä Jumala on Kristuksessa ja sovittaa meidät itsensä kanssa. Me katselemme Jumalan puoleen ja rakastamme häntä; Jumala katselee alas meidän puoleemme ja rakastaa meitä. Ja sitten, sitä myöten kuin katselemme, päivä valkenee meille, ja me näemme sen sanomattoman kalliin totuuden, että se ei ole vasta _nyt_, kuin Jumala rupee meitä rakastamaan ja säälistä heltyvällä katseella meidän puoleemme katselemaan, vaan että hän on rakastanut meitä ja pitänyt huolta meistä koko elin-aikanamme. Hän on vetänyt ja houkutellut meitä jo silloin, kuin sokeudessamme ja uppiniskaisuudessamme seisoimme häntä vastaan. Se on _meidän_ ensimmäinen silmäyksemme hänen puoleensa, vaan ei _hänen_ meidän puoleemme! Ja niin näyttävät ajan ja kuoleman rajat katoovan, sillä niitten pää-osana oli synti, ja synti on poisotettu. Me olemme jo asetettuna ijankaikkisuuden alalle, ja ijankaikkinen elämä on alkanut, koska Kristus joka on elämä, on tullut meille omaksi.

"Kitty, minä luulen, että mr Whitefield on saanut olla välikappaleena pelastuksen riemua tuhannessa ja taas tuhannessa sielussa sytyttäessä; että hän ainoataan elää autuuden iloista sanomaa lukemattomille ihmisille julistaaksensa. Ja koko tämä sukupolvi on maasta katoova, ennenkuin hänen saarnansa tulevat kylmäkiskoisen arvostelemisen tarkastettaviksi taikka hänen nimeänsä ihmisten kesken ilman kyyneliä mainitaan. -- --

"Kitty kultani, minä olen uudestaan kuullut mr Wesley'ä, ja hänen saarnansa aineena oli: 'Kristityt Jumalan huoneenhaltioina.' Minä en voi sanoa sinulle, mitä tämä saarna minussa on vaikuttanut. Ensimmäinen saarna, jonka mr Whitefieldiltä kuulin, näytti ajavan minut kadonneena, kadotettuna, särjettynä, kerjäävänä Vapahtajan jalkojen juureen, niin että minulla itsessäni ei enää ollut mitään, vaan etsein kaikki hänessä; mr Wesleyn sanat sitä vastaan olivat minusta kuin Jumalan armorikas käsi, joka antoi minulle takaisin hukatut omaisuuteni, ei enää niinkuin ennen maallisena ruhkana, vaan arvaamattomana, taivaallisena tavarana. Kaikki mitä Jumala on minulle lainannut -- terveys, nuoruus, valta muitten ylitse, joka sielun lahja, joka ruumiin voima -- rikkaus, rahat, jotka hän sanoi vähäpätöisimmäksi omaisuudeksemme, joka velvollisuus, joka ajanhetki -- kaikki näyttää olevan minulle takasin-annettuna, Jumalan sinetillä merkittynä ja ijankaikkisuuden kelvolliseksi tehtynä. Jos ennen, kun ijankaikkisuuden säteet ensin välähtivät silmääni, kaikki mitä mailmassa oli ollut arvollisinta, minusta ei ollut kuin tomua ja tuhkaa, se nyt, ijankaikkisuuteen yhdistettynä, minusta näytti pyhältä ja arvaamattomalta. 'Kuinka kallis,' sanoi hän, 'yli kaiken selityksen ja käsityksen jokainen osa elämästämme on. Ei niin, kuin siinä voisi olla mitään määränpäällistä, sillä me emme koskaan saa mitään muuta aikaan, kuin velvollisuutemme vaatii, koska _kaikki_ mitä meillä on, ei ole meidän, vaan Jumalan, _kaikki_ mitä voimme tehdä ainoastaan on velanmaksamista hänelle. Me emme ole häneltä saaneet tuota taikka tätä, vaan _kaikki_, senpätähden hänelle oikeutta myöten myöskin tulee _kaikki_.'

"Saarnan jälkeen minä palasin niitten hyvien ihmisten luo, jotka kokoontuvat lady Huntingdonin ympäri, ja joista tämän kirjeen taikka oikeammin aikakirjan alussa sinulle olen kirjoittanut, ja julistetun totuuden valossa kaikki minusta nyt näytti varsin toiselta. Me olemme kaikki kanssapalvelioita, työkumppania, ja minä tulin nyt heidän luoksensa nöyrästi pyytämään, että antaisivat minun toimittaa jotakin pientä työtä, joka ei menisi vasta-alkavan voimien Kitty yli. Silloin, Kitty, minä havaitsin, että useat noista hyvistä naisista, joitten käytöstä olin rohjennut moittia, sillä välin olivat toimittaneet lukemattomia rakkauden töitä, ja kun seurasin heitä kouluihin, sairashuoneisin ja köyhien majoihin ja siellä kuulin, kuinka heidän ystävälliset äänensä tuottavat iloa turvattomille lapsille ja päivänpaistetta kurjuuden synkkiin hökkeleihin, silloin, Kitty, minä huomasin, mikä ylevä sia, korkealla kurjan arvostelemisen matalasta piiristä, noilla jaloilla, kristillisillä ihmis-ystävillä oli.

"Sairasvuodetten ääressä minä näin ne kiitolliset silmäykset, joilla heidän sääliväisyyttänsä vastaan-otettiin, ne värisevien huulten hymyt, joita heidän huolensa synnyttivät, ja he kävivät minulle rakkaiksi ja kalliiksi. Me olemme nyt yhdistettynä keskenämme työkumppanina ja samalla myöskin sisarina, eikä mikään side minusta näytä lujemmalta ja paremmalta kuin tämän ja hyödyllisen toimen yhteisyys. Tämä osittain sentähden, että työ osoittaa meille puutteemme, osittain sentähden, että nöyryys ja kärsivällisyys ovat samaa syntyperää. Minä olen useasti ajatellut, että tarvitsisi löytyä laki, joka määräisi, että jokaisen arvostelian itse tulee kirjoittaa joku kirja. Hänen olisi sillä tavalla pakko huomata ne vaikeudet, joita niitten, jotka ovat olleet hänen arvostelemisensa esineenä, on täytynyt voittaa, ja mailma saisi tilaisuutta hänen omaa kykyänsä punnita, joka epäilemättä monessa tapauksessa arvosteluihin tuottaisi, mitä useasti puuttuu: nöyryyden harvinaista avua.

"Minä olen tullut siihen päätökseen, orpana Kitty, että kun katselemme korkeampia esineitä alhaalta eikä ylhäältä, omalta, oikealta kannaltamme eikä vieraalta, ainoastaan luulletellulta, me niistä saamme totisemman ja samalla myöskin suurenlaisemman käsityksen. Ja nyt minun täytyy seilata ja kohta sen jälkeen työntää kirjeeni matkaan, koska se muutoin voisi venyä niin pitkäksi, että sinä ehtisit unhoittaa alun, ennenkuin pääsisit loppuun asti. Aikomukseni oli ensin lähettää kirje ystäväsi Hugh Spencerin kanssa, joka yli-opistosta palatessaan tulee kulkemaan Lontoon kautta, mutta sitten ajattelin, että koska siinä ei ole mitään valtiollista, minä uskaltaisin jättää sen tavallisen postin haltuun. Arvaanpa, että posti niinkuin miss Pawseyn muodit ennättää teille kumminkin 'joka toinen taikka joka kolmas vuosi.'

"Ennenkuin lopetan, minun kuitenkin täytyy kertoa eräästä pakinasta, jonka tänäpänä kuulin.

"Kaksi herraa, jotka kävivät isääni tervehtimässä, valittivat aikojen surkuteltavaa huononemista.

"Toinen heistä, vanha kenraali, lausui:

"'Meillä ei enää ole mitään urhoja -- ei yhtäkään etevää soturia. Marlborough'in kuoltua ei ole noussut yhtäkään englantilaista, joka olisi kelvannut muuksi kuin osastonpäälliköksi. Aivoja ei löydy suurten tuumien miettimiseksi eikä liioin kykyjä niitten varteen-panemiseksi; ei myöskään sitä pikaista silmää taikka sitä suorapäistä uskaliaisuutta, joka kääntää silminnähtävän häviönkin voitoksi.'

"Toinen herra, isäni setä, joka oli oppinut mies ja pappi, yhtyi siihen lausuen:

"'Kulta-, rauta- ja vaski-aika on todellakin ollut ja mennyt, Elisabetin ja Shakespearen kultaiset päivät niinkuin hajotettu Armadakin; vallankumouksen rauta-ihmiset niinkuin vallan-uudistuksen vaski-miehetkin ovat kadonneet, ja meidän ei ole muuta neuvoa kuin sorasta ja romusta kiiltokaluja ja rautalankaa venyttää.'

"'Metsää meillä kuitenkin vielä on tarpeeksi -- kumminkin hirsipuiksi,' puuttui veli Harry puheesen. 'Pahantekiöitä viedään joka viikko kuormittaisin Tyburniin. Minä näin itse eilen semmoisen nä'yn.'

"'Mistä rikoksista,' kysyi kenraali.

"'Toinen rihmapalasen varkaudesta; toinen 50:en punnan väärästä vekselistä.'

"'Oi', huokasi kenraali, 'meillä ei ole kykyä edes suurenlaisiin rikoksiin!'

"'Ja sitten,' sanoi isäsetäni, 'mitä kelvollisia kirjailioita taikka taideniekkoja meillä enää onkaan? Pope, Addison, Wren, Kneller -- ne kaikki ovat poissa. Meillä ei ole sitä joka kykenisi sankarirunoa virittämään, ilkkalaulua kärjestämään, tuomiokirkkoa pystyttämään taikka henkeä maalaukseen tahi kuvapatsaasen panemaan. Jälitteliäin jälitteliöinä elämme viimeisiä aikoja ilman suuria ajattelioita, suuria aatteita taikka suuria töitä.'

"'On pikku kirjakauppias nimeltä Richardson, joka naisten mielestä kirjoittaa niinkuin enkeli,' muistutti veli Harry; 'ja Fielding on kuitenkin gentlemani, joka tuntee ihmiset ja ihmisten tavat.'

"'Ja oikeinpa kauniita ovatkin ihmiset ja tavat ihmisiä myöten, niinkuin kuuluu,' oli isäsetäni surullinen vastaus. 'Mutta mitkä ovatkaan heidän parhaat teokseensa? Ei kirjallisuuden kaltaisiakaan; pikkukappaleita jonkun ladyn vierashuoneelle, yhtä vähän kirjallisia, kuin nuot mandarinit ja ihmekalut ovat taiteellisia.'

"'Mr Händelin musiikki ei ainakaan puutu henkeä,' jatkoi Harry, riidanhimoisena, ja vaikka hän itse ei osaa erottaa: 'God save the Queen' 'Rule Britanniasta'.

"'Sepä onkin kaikki mihin kykenemme,' oli toinen törkeä vastaus, 'nimittäin panemaan suurten esi-isiemme lauluja sävelille. Me istumme ja teemme ripsuja entisyyden suureen esirippuun huomaamattakaan, ettemme ole muuta kuin paikkuria, jotka puuhaamme kaapuja verhoksemme.'

"'Paitsi sitä,' sanoi vanha kenraali, 'Händel ei ole englantilainen. Vanha brittiläinen heimo katoo katoomistaan. Meillä ei ole muuta jälellä kuin rahaa, jolla voimme palkata saksalaisia edestämme sotimaan ja italialaisia itsellemme pauhamaan.'

"'Ja aika menoa mennäänkin,' virkahti isäni. 'Missä onkaan se valtiomies, Whig taikka Tory, joka ei möisi maatansa eläkerahasta taikka sieluansa edustajapaikasta?'

"'Sieluansa', sanoi isäsetäni, 'te käytätte lausetta, joka on peräti vanhentunut. Kuka uskookaan näihin valistuneisin aikoihin johonkin semmoiseen kuin sieluun, sen pelatukseen taikka kadotukseen?'

"'Kumminkin metodistat, sir, lady Huntingdon, Ewelyn sisareni ja Kitty orpanani,' sanoi Harry vaatien sillä tavalla koko vihollisten sotavoiman häntä vastaan kääntymään, mutta isäni kävi väliin lausuen:

"'Sir, minä pyytäisin, ettette tästä-lähin mainitsisi sisarenne taikka orpananne nimeä noitten alhaisten yltiöin yhteydessä. Jos Ewelyn toisinaan tahtoo kuulla pidempiä saarnoja kuin minä itse jaksan kestää, hän kuitenkin on kuuliainen ja kohtelias tytär eikä tuota minulle hetkenkään levottomuutta, jota ei suinkaan voi sanoa joka miehestä. Että hän käy metsänvartian vanhan vaimon luona, ei ole mitään metodistalaisuutta; niin teki hänen iso-äitinsäkin, joka eli, ennenkuin metodistoja vielä oli mailmassakaan.'

"'Metodistoja,' huudahti vanha kenraali ylenkatseella. 'Joku päivä sitten kuulin puhuttavan yhdestä heistä, John Nelsonista, joka pantiin kiinni, ja josta olisi tullut kelpo sotamies kuninkaan armeiaan, ellei tuo kirottu metodistalaisuus olisi häntä riivannut. Täytyi kuitenkin kohta päästää hänet taas irti, että hän ei tekisi muita vankeja yhtä hulluksi, kuin hän itse oli. Ajatelkaatpa, että hän rohkeni nuhdella vahti-upseerejä kiroomisesta, jopa niin viekkaastikin ja niin suurella kunnioituksella, etteivät voineet hänelle mitään. Ja kun vankivartia uhkasi häntä ruoskittaa, hän näytti niin tyytyväiseltä kuin P. Paavali itse. Kansaa kokoontui yöt päivät häntä kuulemaan, ja hänen vimma-uskonsa saastutti kaikki kaupungit, joitten kautta hän kulki. Häntä ei voitu saada mistään kiinni, sillä hän ei sanonut olevansa eri-uskolainen ja kehui mielellään käyvänsä kirkossa ja käyttävänsä sakramentteja. Lopulta hänen annettiin olla rauhassa. Linnanpäällikkö itse sanoi tahtovansa mennä häntä kuulemaan ja toivoi, että kaikki olisivat niinkuin hän. Todellakin vaarallinen konna, mies väkevä kuin jalopeura ja rohkea kuin sotavanhus ja kuitenkin -- taipuisampi saarnaamaan kuin taistelemaan! Jos yhden ainoan päivän vaan olisin Tyburnin päällikkönä, minä joukko Marlborough'in vanhoja soturia muassani pitäisin lyhykästä komentoa noitten konnien kanssa.'

"'Se ei auttaisi mihinkään,' säisti Harry, 'he pilkkaisivat teitä vielä Tyburnissakin. Minä näin siellä eilen miehen, joka hirtettiin, ja tähän häpeälliseen kuolemaan hän lähti yhtä tyvenellä mielellä, kuin jos hänen olisi tullut panna henkensä kuninkaan ja isänmaan edestä. Hän sanoi, että mr John Wesley oli käynyt hänen luonansa vankihuoneessa ja kehoittanut häntä katumaan syntejänsä ja etsimään sovintoa Jumalan kanssa, ja sitten hän oli tullut valmiiksi kuolemaan. Suuri liikunto oli kansassa havaittavana.'

"'Tietysti, väkijoukot ovat aina hetaita liikkumaan,' sanoi kenraali, 'kumminkin kun joku konna viedään hirtettäväksi. Tuommoisia pitäisi toimittaa kaikessa hiljaisuudessa, ankaruudella ja lujuudella.'

"'Paavi on ennen koettanut sitä menetystä, mutta ei ole havainnut sen täydellisesti vastaavan tarkoitukseensa -- kumminkaan Englannissa,' oli muistutus, jonka minä rohkenin tehdä.

"'Niin kyllä, Ewelyn,' sanoi isäsetäni miettiväisesti. 'Mokomat raivon ilmaukset ovat niinkuin taudit: niillä on aikansa, jonka jälkeen ne taas lakkaavat. Keski-aikana vaelsi miehiä ja naisia joukottain pitkin maata voivotellen ja ruoskien itseänsä julmassa uskonvimmassa, mutta ei kukaan pitänyt sillä lukua, ja asia lahosi itsestänsä. Niin käy epäilemättä metodistalaisuuden.'

"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'metodistat eivät rääkkää itseänsä eikä muita, vaan puhuvat ainoastaan synnistä, tuomiosta ja armosta.'

"'Ja kansa ulvoo ja parkuu, pyörtyy ja tulee puistutuksiin,' sanoi Harry kääntyen minuun.

"'Me emme ole paavilaisia,' sanoi isäsetäni, 'ja protestanttisilla uskonvimma ilmestyy toisessa muodossa. Mutta mikä oikeus oppimattomalla ja sivistymättömällä ihmisellä on puhua synnistä ja tuomiosta? Minä saarnasin itse siitä viimis keväänä St. Maryssa, mutta ei yksikään ihminen ulvonut eikä edes niskuttanutkaan, pyörtymisistä taikka puistutuksista ei puhettakaan. Kaikki riippuu tavasta.'