Part 8

"Minä muistan selvästi, kuinka hän oli, tuolla kun istui lieden ääressä, hehkuva valo kasvoillansa ja mustilla hiuksillansa, kuinka hän Harryn taikka minun pienimpään liikuntoon taikka ääneen havahti pystyyn, hiipi vuoteemme ääreen ja levottomalla, rakkaalla katseella kumartui meidän ylitsemme lausuen helliä, lohduttavia sanoja; kuinka hän siirteli tyynyä taikka suuteli otsaamme tuolla pehmeällä suutelolla, joka oli parempi kuin mikään jäähdyttävä lääke. Siitä saakka olemme olleet paljon erotettuna hänestä, opettajien ja opettajattarien holhottavina, mutta ajattelepas, Kitty, mikä armo on saada palata takaisin noihin ensimmäisiin, herttaisiin aikoihin _nyt_ eikä vaata _silloin_, kun jo voisi olla liian myöhäistä lausua joku rakkauden sana taikka tehdä joku rakkauden työ hänelle iloksi! Näitä ja kaikkea kärsimättömyyttäni ja tylyyttäni minä nyt silmäten ristiä ja Jumalan anteeksi-antavaa rakkautta saatan ajatella ja sen ohessa toivoa -- toivoa niitä päiviä, jotka tulevat. Mutta voi, kuinka olisi käynytkään, jos se olisi ollut myöhäistä?"

Näyttää siltä kuin Ewelyn palatessaan takaisin Jumalan luo myöskin olisi palannut takaisin kaikkeen siihen, mitä luonnollisessa, inhimillisessä ja lapsellisessa rakkaudessa on ylevää ja jaloa.

Minä arvaan, että tämä ei voi olla muuta kuin kääntymystä. Tämmöisestä heräämisestä lienee kovin suuri ilo. Mutta iloa on tarpeeksi siitäkin, että jo _olemme_ hereillä, jos kohta emme itse oikein tiedä, _koska, kuinka ja missä_ olemme heränneet. Iloa on tarpeeksi siitä, että taivaallisen isämme rakkauden valossa olemme toimittamassa sitä päivätyötä, jonka hän on määrännyt meille.

Tänäpänä sanoi Ewelyn minulle hymyillen: "Minä luulen, että nyt en enää huoli, vaikka lady Huntingdonin iltaseuroissa puhutaan minusta. Minä soisin kyllä, ettei sitä tehtäisi, mutta jos se ainoastaan tapahtuu hyvässä tarkoituksessa, minä mielelläni tahdon siihen taipua. Mutta minä päätän vieläkin," jatkoi hän, "ettei voi puhua paljon ja samalla varsin totta sydämen tunteista. Minä luulen ilman sitä, että sillä tavalla tuhlataan voimia, jotka tarvitsemme tosityöhön."

"Meidän ei tarvitse istua tunteistamme puhumaan," minä sanoin. "On hetkiä, joina ne tunkevat esiin ikäänkuin itsestänsä. Raamattu tarjoo ilman sitä tarpeeksi puheen-aineita, ilman että meidän tarvitsee puhua itsestänne taikka muista ihmisistä."

"Niin," sanoi Ewelyn, "minä luulen, että laverteleminen hengellisistä asioista ainoastaan loimentaa mieltä. Ajattelepas, jos Harry ja minä rupeisimme pitämään pitkiä puheita tunteistamme vanhempiamme kohtaan, vertaamaan, kumpi meistä enemmän rakastaa heitä, ovatko he tänäpänä meille rakkaammat kuin eilen j.n.e. On kuitenkin pyhiä aikoja, jolloin meidän _täytyy_ rakkaistamme puhua."

Täti Beauchamp on puoliksi hämmästynyt, puoliksi huolestunut siitä muutoksesta, joka Ewelynissä on tapahtunut. Hän ei sano voivansa sitä käsittää. "Kaikki ihmiset," arvelee hän, "uskovat kristin-oppia totuuksiksi paitsi juuri muutamat Jumalankieltäjät semmoiset kuin esim. lord Bolingbroke. Tietysti sovituksen työ on 'täytetty.' Se tapahtui jo kahdeksantoistasataa vuotta sitten. T:ri Humden saarnaa siitä aina, kumminkin pitkäperjantaisin. Minkätähden Ewelyn erittäin halaisi saada syntinsä anteeksi, sitä hän ei voi käsittää. Hän on aina ollut hyvin viehättävä, jos kohta vähän pisteleväinenkin. Mutta jos hän itse tuntee itsensä tyytyväiseksi, kaikki on varsin hyvä; se on hänen oma asiansa eikä kenenkään muun."

Ewelynin mielenmuutoksessa ei ole mitään silmään astuvaa. Se osoittaa itsensä enimmästään lempeässä ja hiljaisessa olennossa, joka hänen luonnollisen suoruutensa ja vakuutensa ohessa tekee hänet hyvin miellyttäväksi. Se tulee parhaasta päästä ilmi hänen käytöksessään täti Beauchampia kohtaan, siinä lapsellisessa kunnioituksessa ja rakkaudessa, jota hän osoittaa hänelle, ja joka liikuttaa tätiä paljon enemmän, kuin hän itse huomaakaan. Kuka uskoisi, että täti on ruvennut kysymään Ewelynin neuvoa vaatettensa suhteen!

Ewelyn ei ole uudestaan tahtonut lähteä mr Whitefieldiä kuulemaan. Mutta hän on käynyt minun kanssani vanhan metodistalais-akan luona, jonka oli tapa myydä hedelmiä meidän portillamme, mutta joka nyt on kadonnut sieltä, koska hän makaa sairaana, yskää ja kipua rinnassa, tyytyväisenä halvalla vuoteellansa odottaen Herran aikaa ja hetkeä, joka aina, hän sanoo, on oikea. Rakas vanha akka antaa meidän lukea itsellensä kappaleita vanhasta raamatustansa sekä mr Wesleyn uudesta virsikokouksesta ja kertoo meille sen verosta osia hänen saarnoistansa. Ja vaikka kieli-oppi on vähän sekava ja jumaluus-oppikin hiukan epäselvä, meillä kuitenkin siitä Jumalan voimasta, joka tällä kuolinvuoteella ilmestyy heikkoudessa, lienee yhtä suurta apua kuin mr Whitefieldin mahtavasta puhelahjasta.

Tänäpänä Hugh Spencer on käynyt meillä matkalla Cornwallista Oxfordiin.

Alussa hän puhutteli minua 'mrs Kittyksi' ja oli vähän juhlallinen. Mutta minä puolestani olin niin iloinen, että tuskin sain kyyneliäni hillityksi, oli mielestäni niinkuin pieni osa kodistani. Mutta mitä hän puhui rakkaasta äidistäni, ei ollenkaan ollut miellyttävää, ja siitä minä täydellä todella rupesinkin itkemään! Sen havaittuansa hän taas tuli entiselleen, niin ystävälliseksi ja niin suoraksi.

Hänen lähdettyänsä kysyi Ewelyn, kuka hän oli, ja minkätähden minä niin vähän olin hänestä puhunut, "hän näyttää olevan kunnon mies," sanoi Ewelyn.

Mutta mitäpä olisinkaan hänestä puhunut? Hän on juuri kuin me muutkin tuolla kotona -- juuri kuin yksi meistä. Minä olen niin kiitollinen ja iloinen. Täti Beauchamp lähtee taas ja sieltä tulee isäni ja Jack minua noutamaan.

Minä tunnen itseni niin onnelliseksi, että tahtoisin laulaa aamusta iltaan asti. Kun en vaan olisi kiittämätön! Kaikki ihmiset täällä Lontoossa ovat olleet niin hyviä minua kohtaan. Yksin täti Beauchamp'in komea kamarineitsytkin, jota alussa niin pelkäsin, kävi varsin murheelliseksi, kun kuuli puhuttavan lähdöstäni. Ja hyvästiä jättäessään, kun hänen täytyi lähteä edellä Bathiin valmistuksia varten, hän äkkiä unhotti hienoutuneen englantinsa ja kävi kiinni alkuperäiseen Devonshiren murteesensa. Vedet silmissä hän lausui minulle sydämmelliset jäähyväiset toivottaen minulle siunausta ja kaikkea hyvää.

Ja yhtä-kaikki minä en ole hänen edestänsä tehnyt muuta, kuin että surkuttelin häntä ja koetin häntä lohduttaa, kun hän joku päivä itki sitä, että hänen ainoa veljensä oli juonut itsensä juovuksiin ja ottanut pestin sotaväkeen, jonka kautta heidän äitinsä, joka oli leski, tuli jäämään yksin, ilman mitään turvaa.

Tänäpänä Ewelyn kävi minun kanssani jäähyväisillä täti Hendersonin luona. Täti oli omituisella neuvovalla tavallaan hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Hän sanoi mielihyvällä kuulleensa, että Ewelyn oli muuttunut "vakamieliseksi," mutta hän tahtoi varottaa häntä puolettomuudesta. "Kun nuoret ihmiset tulevat mailmasta erotetuksi," hän sanoi, "tapahtuu usein, että lankeevat vastaiseen ylenpuolisuuteen ja käyvät raivoisiksi." Hän toivoi kuitenkin, että Ewelyn, jos hänessä oli täysi tosi, pitäisi kultaista keskuutta. Sitä hän itse aina oli ahkeroinut, ja hänelle oli siitä ainoastaan ollut hyvää.

Orpana Tom oli ujompi ja saamattomampi kuin milloinkaan. Häneltä kysyttyäni hän sanoi pari kolme kertaa olleensa mr Wesley'ä kuulemassa, mutta hänen saarnansa olivat hänelle olleet niinkuin halkaiseva miekka ja terävät kynnet. Tunnustaa kaikki isällensä ja äidillensä, sitä hän ei voinut, se oli enemmän kuin yksikään olento voisikaan. Istua päivästä päivään kotona luulon-alaisena rikkojana, suorakohtaisten ja epäkohtaisten syytösten esineenä, oli enemmän kuin hän jaksoi kestää. Jos hän tunnustaisi, hänen täytyisi ennen seuraavaa aamua olla pakosalla. Minä sanoin hänelle, että hänellä ei ollut mitään käsitystä äidin rakkauden syvyydestä ja kehoitin häntä ainoastaan sitä koettelemaan. "Yhtä vähän," minä sanoin, "hänellä voisi olla käsitystä tästä rakkaudesta kuin Jumalankaan rakkaudesta, ennenkuin hän oli kumpaakaan koetellut."

Valon säde välähti tuokioksi hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta, ja hän nosti silmänsä minun puoleeni jotakin toivontapaista katseessaan. Mutta alakuloinen, tuskallinen näky palasi kohta hänen kasvoihinsa, ja kun täti Henderson ja Ewelyn nyt liittyivät meihin, hän ei enää puhunut mitään.

Täti Jeanie näytti heikommalta kun viimein, mutta hänen rakkaat, vanhat kasvonsa kirkastuivat, kun hän puhutteli meitä, ja kun nousimme ylös lähteäksemme, hän tarttui käteemme ja lausui hellällä, vapisevalla äänellä:

"Lasten semmoisten kuin te ei ole huokea osata tasaista tietä mailmassa. Eikä minun tietääkseni löydykään kuin yksi ainoa tie, joka alusta loppuun asti voidaan sanoa turvalliseksi, ja se tie käy Herramme ja Vapahtajamme omissa siunatuissa jäljissä. Mutta tätäkään tietä ette saa nähdä pitkältä edessänne, vaan ainoastaan askel askelelta. Älkäät kuitenkaan hämmästykö! Vapahtajamme uskollinen käsi on paljoa parempi johdattaja kuin kaikkein täydellisin kartta. Se käsi kannattaa, samalla kuin se johdattaa. Minä olen havainnut, että ne ajat, joina kaikkein enimmin ikävöitsin karttaa, olivat juuri semmoisia, joina olin johdattavasta kädestä hellittänyt, ja usein haavoittuivat jalkani silloin orjantappuroihin, jotka ajoivat minut takaisin tunnettuihin jalansioihin ja sen käden nojaan, josta minun ei koskaan olisi pitänyt luopua."

"Mutta teidän ei tarvitse orjantappuroita pelätä," jatkoi hän rakkaudesta ja luottamuksesta kirkastuneilla kasvoilla, "sen Vapahtajan jalat, jonka jälkiä me käymme, lävistyivät kerta vielä pahemmasta kuin orjantappuroista. Ja kasi, joka johdattaa ja kannattaa, voi sitoa ja parantaa. Se on parantanut, mitä ei kukaan muu saa parannetuksi, särjetyn ja haavoitetun sydämen." Sitten, niinkuin pari kertaa ennenkin, hän näytti kokonaan unhoittavan läsnä-olomme ja elävän ainoastaan Jumalan näkemisessä. Hänen henkensä näytti olevan rukoukseen vaipuneena.

Kotimatkalla emme puhuneet paljon mitään, ei Ewelyn enkä minäkään. Ei niin, kuin sydämemme olisivat olleet toinen toisellensa suljetut, vaan ainoastaan sentähden, että olivat liian lähellä toisiansa sanojen välitystä tarvitaksensa.

IV.

Kotona, jälleen kotona! Kuinka suurella ikävällä minä olen katsellut sitä hetkeä kohden, jona voisin nämät sanat kirjoittaa! Ja nyt minä tuskin saan rivejä kyyneliltäni selitetyksi!

Syystäpä silmäni täyttyvätkin kyynelistä! Äitini on kipeä, sen suhteen en voi erehtyä, hänen kasvonsa ilmoittavat sen, hänen askelensa, tavallisestikin hiljaiset, ovat nyt hengettömät; hänen äänensä, aina lempeä, on nyt niin matala, niin suloinen; hänen hymynsä, tuo surumielinen ja hellä, ei ole kirkkaan päivänkoitteen kaltainen, joka käy raikkaan naurun edellä, eikä iloisen kai'unkaan, joka seuraa sen perästä, vaan himeän auringonsäteen, joka pilkottaa paksun pilvipenkeren takaa.

Olisivatko nämät muutamat kuukaudet voineet tehdä niin suuren muutoksen, vai olenko itse ollut sokea? Isäni ei näy mitään huomaavan eikä liioin Jack. Voisiko olla niin, että silmäni huijentuneena Lontoon mailman loisteesta nyt näkevät kaikki omassa hiljaisessa kotomailmassamme himmeämmässä, vaaleammassa valossa?

Sillä huoneet, huonekalut, kaikki tyyni on minusta nyt niin toisenlaista. Koskaan ennen en huomannut, että vierashuoneen matto oli niin virttynyt ja kulunut; että sitsiset akkunaliinat olivat niin parsitut; että äitini pyhähuonekin oli niin vanhentunut.

Nämät kaikki eivät ole voineet ainoastaan muutamassa kuukaudessa näin muuttua.

Minä en usko, että olisin huonekaluja paljon katsonutkaan, jos olisimme kokoontuneet jokapäiväiseen huoneesemme, tavallisen pöytämme ympäri, tavalliselle atriallemme. Mutta Betty oli saanut päähänsä panna toimeen jotakin ilosta ja oli sentähden kattanut pöydän vierashuoneessa parhailla posliineilla, juuri kuin olisin ollut joku suuri vieras, ja minä tein varmaankin väärin, kun tulin edes huomanneeksi parsimat vanhassa tamasti-pöytävaatteessa, joka oli valkaistu hiukaisevan valkoiseksi, taikka poreet parhaassa sokeri-astiassa, jotka kantoivat merkkiä jostakin muinaisesta ottelusta Bettyn ja Jackin välillä.

Niin, se oli tuo ylenmääräinen juhlallisuus, johon Betty oli koettanut nostaa kaikki mikä hänen vallassansa oli, joka saattoi minut naurun-asteelta itkun-rajalle, joka ei olekaan kaukana edellisestä. Se oli äitini silmistä loistava hellä huoli siitä, että kaikki minulle olisi oikein mieluista ja hyvää, joka hänen rakkaisin kasvoihinsa katsellessani oli kääntää kaikki hymyni kyyneliksi. Se oli Bettyn uljaileminen talon parhailla kaluilla, joka minussa synnytti sydämen ahdistusta, kun isäni riisui parhaan takkinsa, jonka hän oli pukenut päällensä minua tervehtääksensä, ja jonka äitini nyt otti haltuunsa valkoiseen vaatteesensa käärittynä hyllylle takaisin laskettavaksi. Sillä mitään raskasta ei ole siinä, että parhaat vaatteemme pannaan korjuun, eikä kukaan meistä sitä siksi katsokaan.

Enkä minä myöskään tahtoisi, että rakkaita vanhoja kapineitamme ja huonekalujamme alennettaisiin ainoastaan semmoisiksi koristuksiksi kuin rikkaitten huoneissa nähdään, sen siaan että ne meille ovat ikäänkuin ystävällisiä vanhoja kirjeitä, joihin niin paljon elämämme historiasta on kirjoitettu. Ei, ei se ei ollut sitä. Se oli juuri tuo korkean ja suuren tavoitteleminen, joka ei sopinut matolle, pöytävaatteelle ja takille, äidilleni ja minulle.

Sillä kun isäni vihdoin vilusta värähtäen, loi silmänsä kylmään lieteesen satunnaisilla kukkais- ja lehtimeijuillansa, joita Betty ei millään tavalla olisi tahtonut panna alttiiksi semmoisten pikkuseikkojen tähden kuin lämmin ja mukavuus; kun Trusty käpälät vierashuoneen rauhoitetun piirin kynnyksellä surkealla äänellä vinkui vastaväitöstänsä; kun loistomme alkoi hälvetä, ja Jack otti kynttilän ja meni viemään valkeata arkihuoneesemme, ja tuo suuri juhla oli loppunut, ja me kaikki viisi pakenimme sinne: _silloin_ rupesimme taas tuntemaan itsemme kotona oleviksi ja kodittuneiksi. Äitini näytti minusta silloin vähemmän kalvealta ja enemmän itsensä muotoiselta, ja kaikki oli taas niinkuin ennen: Trusty ja minä istuimme hänen jalkojensa juuressa, hänen kätensä silitteli lempeästi hiuksiani, ja Trustyn pitkät korvatkaan eivät jääneet hyväilemistä vaille.

Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan aikaa. Isäni, joka oli nukahtanut, heräsi äkkiä ja kysyi, oliko Jack katsonut hevosia. Hevonen, jota olin käyttänyt, oli naapurilta lainattu, ja isäni oli käskenyt panna sen talliin ruokottavaksi ja lämpimällä jauhojuomalla juotettavaksi.

Mutta Jack ei ollut katsonut -- niin mitään. Isäni sanoi kuivakiskoisesti, että se ei ollenkaan häntä oudoksuttanut, se oli varsin tavallista, hän ei ollut muuta odottanutkaan. Jack nousi ja lähti haukotellen ulos. Isäni ei enää nukkunut, vaan lähti pian perässä mutisten jotakin semmoista, kuin että kumminkin laina-eläimiä olisi kunnollisesti hoidettava.

Levoton katsanto palasi taas äitini silmiin. Trusty tunsi varmaankin, että hän oli lohdutuksen tarpeessa, jonka tähden hän seurattuaan isääni ovelle kääntyi takaisin, pani käpälänsä äitini polville ja rupesi hänen kättänsä nuoleskelemaan. Ja minä -- minä tunsin itseni yhtä mykäksi ja hämmästyneeksi kuin koira enkä saanut paljon suurempaa myötätuntoisuutta osoitetuksi kuin hänkään. Minä en voinutkaan muuta kuin kiertää käsivarteni äitini kaulan ympäri, liittyä likemmäksi häneen ja suudella hänen rakasta kättänsä.

Lopulta olemme kuitenkin kaikki tavallamme "mykkiä eläimiä". Ainoa erotus, se, että koira ennemmin kuin me joutuu tälle hämmästyksen kannalle.

Näin on käynyt kaiken aikaa, jona olen ollut poissa! Sillä välin kuin minä päivästä päivään olen elänyt ilman huolta ja pelkoa; sillä välin kuin täti Henderson on hoitanut taloudentoimiansa, maanantaina antanut tehdä pyykkiä, tiistaina tryykätä, keskiviikkona pestä parhaat vierashuoneen, tuorstaina arkihuoneen, perjantaina puutarhasalin ja lauantaina juurta jaksain siivota kaikki paikat; sillä välin kuin täti Beauchamp aamuisin kesken vaatetuspuuhiansa on huvitellut sievistelevien vanhojen herrojensa kanssa ja iltaisin harjoitellut kortinlyöntiänsä, huolet ja murheet, tuska ja pelko on kalvaneet äitini elämänlankaa, eikä kukaan muu kuin ainoastaan Trusty ole sitä nähnyt! Uskollinen vanha koira on sen nähnyt -- hänen murheellinen katsantonsa ja hänen hiljainen vinguntansa ilmoitti sen minulle tän'iltana, kun Jack lähti ulos jättäen oven auki, ja isäni, joka seurasi häntä, paiskasi sen kiinni. Ja minä olen voinut olla niin kauan poissa täältä! Mutta mikään mailmassa ei enää saa minua äitiäni heittämään.

Samana iltana.

Nämät sanat kirjoitettuani en kyennyt mitään sen enempää lisätä, vaan panin päiväkirjani kiinni ja hankein mennä maata peläten äitini käyvän levottomaksi minun tähteni, jos näkisi valkeata huoneestani. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Minä kuulin hänen hiljaa käyvän kiinni ovenhakaan, ja ennenkuin olisin ennättänyt sammuttaa kynttiläni ja pyyhkiä kyyneleni, hän jo seisoi vieressäni.

"Lapsi kultani," sanoi hän -- käyttäen lausetapaa, joka on suloisia poikkeuksia hänen tavallisesta puheestansa, "lapsi kultani, sinä olet väsynyt ja sinun olisi jo aikaa pitänyt panna maata. Meidän tarvitsee palata takaisin vanhoihin kotitapoihimme."

"Todellakaan, äiti, minä en ole väsynyt," minä sanoin koettaen tehdä ääneni niin vakaaksi kuin mahdollista.

"Onko mikään, lapsi kultani, sinun poissa-ollessasi huolestuttanut?" kysyi hän.

"Ei, äiti, ei," minä sanoin, "kaikki ihmiset ovat oikein kilvalla koettaneet minua pahentaa."

"Pahentaa vanhalle kodillesi, Kitty?"

Hän oli nyt antanut minulle oikeuden itkeä, ja minä niiskutin ääneeni: "Oi äiti, se ei ole muuta kuin ainoastaan levottomuutta sinun tähtesi. Sinä olet niin kalvea, sinulla on ollut huolia eikä kukaan ole ottanut siitä vaaria."

Hän oli liian vilpitön pyytääksensä minua tyhjillä tekosyillä lohduttaa. Hymyillen sanoi hän:

"Sinä yksinkö sen huomasitkin? No entä, jos olisin kaivannut sinua, kaivannut yöt päivät enkä koskaan tietänyt, mikä sinä minulle olit, ennenkuin olit poissa, eikö tuo voisi lohduttaa sinua, Kitty? Tuleeko meidän itkeä sitä, että kaikki taas on hyvin?"

"Minä en koskaan, äiti, sinua heitä, en koskaan, niin kauan kuin elän," minä kiihkeästi vakuutin.

"Niin kauan kuin kumpikin meistä elää, lapsi kultani," lausui hän lisäten hiljaa: "Jos se on Jumalan tahto eikä liian itsekästä minulta."

Hänen sanansa rauhoittivat minua.

Vasta kun hän jo oli sulkenut oven, mutta palasi takaisin minua vielä kerta suutelemaan, hänen sanansa saivat toisen merkityksen.

"Niin kauan kuin kumpikin meistä elää."

Mutta nyt ne kajahtivat korvissani niinkuin kuolonkellot; minä vääntelin sinne tänne vuoteellani enkä saanut unta. Mieleeni muistui, etten ollut iltarukoustani tehnyt.

Oli ensimmäinen yö _kotia päästyäni_, sen saavutettuani, jota siitä saakka kuin heitin kalliin kotini, aamut illat, jopa useasti päivälläkin olin rukoillut, ja nyt minä ilman ainoatakaan kiitoksen sanaa Jumalaa kohtaan olin pannut maata!

Minä hämmästyin kiittämättömyyttäni, nousin ylös, panin päälleni ja laskin polvilleni akkunan ääreen täysikuun valossa, joka välähteli vanhojen jalavien latvoissa, kimelteli ruusupensaitten lehdillä ja murtuen kirkkaita akkunanruutuja vastaan sirotteli timantteja permannolle.

Se oli tätä, jota minä tarvitsin: rukousta ja ylistystä. Se teki minun hyvää jo samalla hetkellä kuin aloitin.

Eikä ihmettäkään! Rukous ei ole puhe, joka laantuu yksinäisyyteen. Raamattu sanoo, että kun huudamme Herraa, hän kallistaa laupiaat korvansa meidän puoleemme ja kuulee meitä niinkuin isä lapsiansa. Jumala kuulee meitä! Hän kuuli minua, kun tunnustin hänelle kiittämättömyyteni ja pelkoni. Hän kuuli minua, kun jätin kalliin äitini hänen haltuunsa!

Vaikka olin kiittämätönkin! Koko ajan Herra on valvonut äitiäni, ottanut vaarin hänen salaisimmista tarpeistansa ja isällisesti holhonnut häntä.

Ja hän pitää yhä edelleenkin huolta meistä, "_niinkauan kuin kumpikin meistä elää_." Niin, kun lausuin nämätkin sanat hänen korvaansa, kuolonkellot eivät enää soineet minulle. "Niinkauan kun kumpikin meistä elää" -- elää täällä maan päällä ensin, ja sitten kun meillä ei enää ole mitään huolia hänen päällensä sälytettävänä, hän kuitenkin pitää huolta meistä, jopa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. -- Minä tein väärin lausuessani, että kukaan ei ole ottanut vaaria äidistäni taikka huomannut, kuinka huonoksi hän on mennyt, sillä kun täti Beauchampin luona Ormond kadun varrella kohtasin Hugh'in, hän sanoi minulle, että äitini ei ollut terve.

Minä voin nyt ilman tuskaa ja kyyneliä mennä levolle.

* * * * *

Tänäpänä kaikki minusta tuntuu paljon toisemmalta kuin eilen.

Ensiksikin kallis äitini näyttää hiukan virkeämmältä; hän ei ole niin kalvea, ja hänen hymynsä on hilpeämpi.

Toiseksi minä taas olen toimittanut tavallisia pieniä aamu-askareitani; lypsänyt lehmiämme ja suuruksen edellä vienyt astiallisen uutta maitoa äidilleni. Rakkaan meren paljas näkeminen ja kuuleminen pani sydämeni hypähtämään ilosta niinkuin aallot tuolla silmieni edessä, ja minä tunsin itseni niin onnelliseksi, kun taas sain katsella pitkin suurta, aavaa merenselkää, joka syvyydestä nosteli lukemattomia laineita, sillä välin kuin tuuli huhtoi niitä vaahdolle, niin että lopulta olivat kuin ääretön joukko lumettuneita merilintuja.

Minun tuli niin hyvä olla, kun taas sain kuulla meren tuttavaa tyrskyä kallioita vastaan ja kuulla pakoveden hiljaista pulinaa, se kun kääri simpsukat liepeesensä ja kuljetti niitä muassaan kauas valkoiselta rannalta kallioin juuresta. Maa oli kylmähtänyt, härmä kirisi jalkojeni alla ja kallioilta tuleva tuuli puhalsi kalseaa, mutta ystävällistä aamutervehdystänsä pääni ylitse. Kun sitten istuin tuulen suojassa jakkarallani, rakas vanha Daisy katseli minua isoilla, äidillisillä silmillänsä omituisella, tyvenellä ja ystävällisellä tavallaan myönnyttäen minulle oikeuden siinä istua. Niin koko mykkä luonto tervehti minua kotia palanneeksi.

Ja kolmanneksi minulla on ollut riita Bettyn kanssa, joka tällä tavalla on lausunut minua tervetulleeksi ja oikeutetuksi astumaan takaisin entisiin oloihini.

Minä olin ottanut maidon ja lähtenyt ylös äitini luo, mutta ihmeekseni en tavannut häntä omasta pienestä kammiostaan portinvajan päältä; hän ei vielä ollut liikkeellä.

"Minusta tuntuu," sanoi hän, "kuin maito enemmän vahvistaisi minua maaten, enkä minä luullut sinun nousevan niin varhain matkasta tultuasi. Aamut ovat välisti kylmänkulpeita," jatkoi hän ikäänkuin poistaaksensa sitä levottomuutta, jonka hän taisi lukea silmistäni, "mutta kun tulee kevät, tahdomme taas pitää pieniä aamupakinoitamme tuolla ylhäällä."

Minä koetin katsella asiaa yhtä tyvenesti kuin äitini, mutta hänet heitettyäni en voinut hillitä haluani ilmoittaa huoltani jollekin ihmiselle. Isäni oli jo ulkona kedolla, Jack vielä vuoteellaan, ja koska Betty paitsi heitä oli talon ainoa inhimillinen olento, minun ei ollut muuta neuvoa kuin pujahtaa maitohuonesen, missä Betty oli voita kirnuamassa.

Akkunat olivat auki, auringon säteet tunkivat sisälle taajan lehdistön välistä, ja aamutuuli, joka myöskin luikasti huoneesen, nosti pieniä kareita äsken kuoritun maidon pinnalle, samalla kuin vielä pitelemätön maito paksu keltainen ja herkullinen kerma päällä palautti muistooni ne lukemattomat pienet juhla-atriat, joita minä ja Jack lapsena olimme siellä nauttineet. Tämä kaikki kokonaisuudessaan oli ihastuttava viileyden, vihannuuden, kerman ja lapsuuden muistojen ilmapiiri, ja minä tunsin itseni nyt Bettyn rinnalla yhtä paljon lapseksi, kuin koska me molemmat, Jack ja minä, nöyrinä anojina seisoimme hänen edessänsä, hänen, joka oli maitohuoneen kuningatar, kaiken herkullisen ja hyvän jakaja, ja me itse tuskin olimme sen mittaisiksi kasvaneet, että varpaisiltamme yletyimme noihin viehättäviin maito-astioihin kurkistamaan.

Betty seisoi akkunaan päin kääntyneenä vanuttaen kaikella halulla voitansa ja hyräillen pitkäveteistä nuottia, jolla oli yhtä vähän alkua ja loppua kuin puron yksijonoisella solinalla. Hän ei huomannut minua, ennenkuin seisoin varsin hänen vieressänsä ja sanoin: