Part 6

Tämä kaikki ihmetytti minua suuresti; mutta sittenkuin täti Beauchamp oli syvästi kumartavaa pientä olentoani tarkastellen silmäillyt, hän ei kurottanut minulle kättänsä, vaan ainoastaan pari sormea suudeltavaksi, ja koskien niillä poskeani lausui hän:

"Niin kukoistava kuin suinkin, Kitty; poskesi ruusut saavat palkita yksinkertaisen pukusi puutteet. Pieni sukulainen mailta", sanoi hän, suojelevalla tavalla esitellen minua pitsireunaisiin silkkitakkeihin puetuille herroille.

Toinen heistä katseli minua suurennuslasilla, niinkuin olisin ollut äärettömän kaukana, joka suuresti närkästytti minua ja kerrassaan karkotti kaiken ujouteni. Toinen, joka kantoi taivaansinistä pukua ja minusta näytti vanhemmalta, nousi ylös ja tarjosi minulle sievällä kumarruksella tuolin lausuen sen toivon, että monta aikaa kuluisi, ennenkuin kaupungilta ryöstäisin läsnä-oloni valon. "Kiertotähdet," sanoi hän luoden silmäyksen täti Beauchampiin, "kokoontuvat tietysti auringon ympärille." Täti Beauchamp nauroi, niinkuin pikku tyttö mielestäni olisi tehnyt, sivalsi imarteliaa viuhkallaan, sanoi häntä "hullutteliaksi," ja käski minun mennä orpana Ewelyniä hakemaan.

Minusta oli kovin kummallista, kun näin noitten ikä-ihmisten leikkivän niinkuin vanhat lapset. Täti Beauchamp on äitiäni paljon vanhempi -- minä luulisin hänen olevan viidenkymmenen vaiheilla. Ja vanhan herran kasvot pilkistivät niin terävinä ja ryppyisinä ison, valkoisen valetukan alta. Minä en voinut olla huomaamatta, kuinka huolellisesti hän puhuessaan ummisti huuliansa, juuri kuin olisi tahtonut hampaitansa salata. Hän ei suinkaan ollut paljon vailla kuuttakymmentä. Minua pahaksutti nähdessäni, kuinka täti antoi panna kirsikanpunaisia nauhoja hiuksiinsa. Se teki, että hän näytti paljon vanhemmalta ja hänen kasvonsa paljon typistyneemmiltä. Ne ovat muutoin hyvin rakkaat vanhat kasvot, jotka melkein tulevat isäni muotoon. Isäni sanoo hänen nuorena olleen hyvin kaunis. Raskaalta tuntunee, kun täytyy nähdä kauneuden katoovan. Mutta minusta näyttää, kuin joka ijällä olisi sulonsa: hopeanvalkoiset hiukset seitsemänkymmenen-vuotisella ovat yhtä kauniit kuin kullankeltaiset seitsemäntoista-vuotisella. Ainoastaan sen kautta että kauneutta pyydetään pysyttää toisesta ikäkaudesta toiseen, se näyttää menevän hukkaan. Minä toivoisin tietäväni, kun tulen viidenviidettä vuoden ijälle enkä ai'o ruveta unhoittamaan, että käyn vanhaksi, kun kaikki muut hyvin huomaavat sen. Sentähden olen vakaasti päättänyt kaikkina syntymäpäivinäni sanoa itselleni: "Muista, Kitty, että olet kahdeksantoista, yhdeksäntoista, kahdenkymmenen vuoden vanha j.n.e." sillä tavalla luulisin, ettei vanhuus tule äkki-arvaamatta minun päälleni.

Minä tapasin Ewelynin huoneestansa jonkunlaisessa aamupu'ussa tavallisesta, mutta kestävästä ja hyvästä kankaasta; toisessa kädessä oli hänellä novelli, jota hän luki, ja toisella hän silitteli ison koiran päätä, joka seisoi etukäpälät hänen polvillaan, sillä välin kuin kamarineitsyt kampasi ja tasoitti hänen kauniita hiuksiansa.

Hänen tervehdyksensä ei ollut varsin sydämellinen, mutta kuitenkin ystävällinen, ja hänen isot, terävät silmänsä tarkastelivat minua yhtä tyyskästi kuin matkallamme Bathista. Kun hän oli päässyt vaatettamasta ja lähettänyt kamarineitsyensä puis, sanoi hän: "Minkätähden viivyit niin kauan Hackneyssa? Eikö sinun siellä ollut kovin ikävä?"

Minä en ollut koskaan ennen ajatellut, oliko minun siellä ikävä vai ei, ja minun täytyi sentähden vähän aprikoita, ennenkuin osasin mitään vastata.

"Sinun ei tarvitse pelätä mieltäsi minulle ilmoittamasta," sanoi Ewelyn: "Mamma pitää täti Hendersonia itsetyytyväisenä fariseuksena, ja täti katsoo meitä kaikkia publikaaneiksi ja syntisiksi, jonka tähden molempien perhetten välillä ei ole juuri suurta yhteyttä. Paitsi sitä minä arvaan sinun tietäväsi, että matka Amerikasta Englantiin ei ole paljon mitään sen matkan suhteen, joka on Lontoon itä- ja länsi-osien välillä, niin että, vaikka kuinka mielellämme tahtoisimmekin, emme kuitenkaan juuri usein voi toisiamme kohdata."

"Minä en suinkaan pelkää sinulle mitään ilmoittamasta, orpana Ewelyn", minä virkoin, "mutta minä en todella ole tullut ajatelleeksi, oliko minun siellä ikävä. Siitä ei olisikaan ollut mitään apua. Minun täytyi viipyä siellä, ja vaikka siellä ei voinut olla niinkuin kotona, kaikki kuitenkin olivat hyvin hyvät minua kohtaan, varsinkin orpana Tom ja täti Jeanie."

"Ja nyt _sinun täytyy viipyä täällä_", lisäsi Ewelyn, "ja minä arvaan, ettet nytkään ajattele, tuleeko sinun ikävä vai ei, vaan kaikessa hiljaisuudessa valmistelet itseäsi martyyrina kohtaloasi vastaan-ottamaan."

"Minä en ole mikään martyyri," minä sanoin, "mutta tiedäthän, kuinka mahdotonta on missään muualla viihtyä niin hyvin kuin omassa kodissa." Ja minä sain ainoastaan suurella vaivalla kyyneliäni hillityksi, niin kummalliselta ja tylyltä tuntui minusta hänen käytöksensä.

Äkkiä hän kuitenkin muuttui, hänen äänensä kävi lempeämmäksi, hän istui jakkaralle jalkojeni juureen, otti toisen käteni käsiensä väliin ja sanoi:

"Sinä et saa huolia siitä, kuinka minä käytän itseni. Minä sanon aina, mitä ajattelen, ja minä luulen, että tulen pitämään sinusta. Minä en ole kuin lapsi, se sinun pitää tietää," ja vääntäen suutansa pilkalliseen nauruun, lisäsi hän: "Mamma ei koskaan pääse yli kolmenkymmenen, sentähden minäkään en voi päästä yli kymmenen."

Minä en voinut olla punastumatta, kun kuulin hänen noin puhuvan äidistänsä, ja kuitenkaan en saanut häntä vastaansanotuksi. Hän näki aina silmänräpäyksessä, mikä ei ollut minulle mieleen, ja muutti kohta puhe-ainetta sanoen leppeästi:

"Kerro minulle jotakin kodistasi. Minä tahtoisin mielelläni kuulla siitä. Sinä näytät niin rakastuneelta tuohon pikku pilkkuun maamme vihertävällä pinnalla."

Alusta minusta oli, kuin siitä ei olisi ollut juuri mitään kertomista. Kaikki olennot ja kappaleet kodissani ovat niin yhtä oman sydämeni kanssa, että minusta tuntui, kuin olisin ottanut palasen siitä katseltavaksi. Mutta Ewelyn houkutteli minua toisesta toiseen, kunnes minusta oli, kuin en enää olisi voinut lakata.

Hän kuunteli minua, niinkuin lapsi kuuntelee satua, nojaten kasvojansa käsiänsä vasten, syvät, kysyväiset silmät minussa kiinni, ja kun joskus pidin vähän väliä, hän yhä vaati: "Vielä, vielä -- -- no sitten?"

Äidistäni puhuessani hänen kasvonsa saivat murheellisen ja hellän vivahduksen, ja ensi kerran havaitsin, kuinka kauniit ja lempeät hänen silmänsä ovat. Tämä katsanto katosi kuitenkin äkkiä, ja kun viimein lopetin, sanoi hän hymyillen: "Minua iloittaa, että teidän Trustynne on kieltämätön, puhdas vanha lammaskoira. Minä en kärsi villakoiria" -- ja sitten lisäsi hän kuivakiskoisesti niinkuin tavallisesti: "Kertomuksesi on yhtä hyvä kuin joku paimenlaulu ja yhtä huvittava kuin joku novelli. Kun palaamme Beauchampin hoviin, minä pyydän isääni rakentamaan minulle mallimaitohuoneen, ja siellä tahdon sitten viettää uutta, arkadilaista elämää. Se vasta hauskaa!"

"Mutta," sanoin minä hämilläni, kun kuulin hänen puhuvan minusta, äidistäni ja Bettystä, niinkuin olisimme ainoastaan kuviteltuja olentoja jossakin runokappaleessa, "sinun maitohuoneesi, orpana, Ewelyn, olisi ainoastaan leikkiä, ja siinä minä en voi mitään hauskaa nähdä, ellei juuri ajatus, että minun tulee noita kaikkia tehdä, että omaisteni menestys riippuu siitä, se se on, joka tekee, että minä tunnen itseni niin onnelliseksi."

"Että _tulee_ jotakin tehdä, sitä ei kukaan ihminen täällä käsitä. Me teemme, mitä meitä miellyttää, ja mitä meidän välttämättömästi _täytyy_. Jos luulisin, että minun tulee käydä operassa taikka tanssihuoneessa, minä kammoisin kumpaakin yhtä paljon kuin kirkossa käymistä."

"Kuin kirkossa käymistä," kerroin minä kummastellen.

"Niin," vastasi Ewelyn. "siinä tarkoitan Beauchampin hoviin kuuluvaa kirkkoa, jossa t:ri Humden lukee pitkiä saarnoja, jotka joku piispa vainaja vuosisatoja sitten on kirjoittanut; niitä hän lukee niin kuolleella äänellä, kuin tulisi tuo kanta-isiemme vanhoista kuvista, jotka seisovat kirkon kuorissa. Kaupungissa on peräti toista. Tuomioprovasti ei koskaan saarnaa kauemmin kuin puolen tuntia erältään ja silloinkin aina kaikkein pehmeimmällä äänellä ja kaikkein kauniimmilla sanoilla -- ja hänen saarnansa on ainoastaan vähäisen ikävämpi kuin ikävin n:ro _Spectatorista_ taikka _Tatlerista_. [Sen-aikuisia sanomalehtiä.] Ja sitten siellä näkee koko joukon väkeä, ja ihmiset käyttävät itseänsä melkein niinkuin ilvenäytelmässä."

Sitten hän tahtoi tulla minun huoneeseni katselemaan vaatteitani, jotka näyttivät hänen mieltänsä suuresti kiinnittävän. Minusta tuntui melkein häväistykseltä, kun minun nyt täytyi nähdä niitä kaluja, joihin äitini oli pannut niin paljon huolta ja vaivaa, ainoastaan puoli-salatulla säälillä tarkotettavan. Ewelynin huuli vääntyi tavan-takaa ivalliseen mutkaan, ja kun hän näki pyhähattuni, koko hänen kasvonsa saivat ilkullisen katsannon; mutta pahinta oli kuitenkin, kun varovasti otin esiin parhaan pyhähameeni, joka äärettömällä kekseliäisyydellä oli koottu kalliin äitini morsiuspu'usta. Nyt oli Ewelynin herkkä maltti peräti lopussa, ja hän purskahti täyttä kurkkua nauramaan. Muutoin hän ainoastaan harvoin osoittaa mitään muuta ilon merkkiä kuin kuivakiskoista, ivallista hymyä, ja hänen outo heleä naurunsa näytti sentähden nyt yhtä paljon hämmästyttävän hänen lempikoiraansa kuin minuakin. Uskollinen koira parka näytti luulevan itseänsä hänen naurunsa esineeksi -- loukkaus, jota koira ei koskaan voi kärsiä -- läheni empien ja sukelsi vaikeroitsevalla äänellä, ikäänkuin soimaten, kauniin kuononsa hänen kätensä alle, joka huolimatonna lepäsi hänen polvellansa.

Ewelyn antoi koiralle sopivan sivalluksen, kääntyi sitten minuun ja huomasi luultavasti ne turhat kyynelet, jotka olivat nousseet silmiini.

"Rakuna ja sinä, Kitty, näytätte yhtä alakuloisilta," sanoi hän; "minä pelkään, että olen tullut johonkin oikein arkaan asiaan koskeneeksi. Sinä näytät olevan kaluihisi kovin mielistynyt."

"Ei sen vuoksi, orpana Ewelyn; mutta äitini ja me kaikki muut katsoimme kaikki tyyni varsin hyväksi; miss Pawsey Trurosta käy joka kolmas neljäs vuosi Lontoossa muoteja oppimassa, ja hänellä on ilman sitä iso paksu kirja täynnä muotikuvia."

Että tuo Ewelynin silmissä niin naurettava pyhähame oli ollut äitini morsiuspukuna -- ei millään tavalla voinut päästä huulieni ylitse.

Rikkaat ihmiset, jotka voivat ostaa mitä tarvitsevat, samalla hetkellä kuin heidän tekee niitä mieli, ja niinpian kuin vanhoihin kaluihinsa suuttuvat, taas heittää ne luotansa, eivät koskaan voi käsittää niitä helliä huolia, sitä lempeää neuvokkaisuutta, sitä itse-uhrausta, sitä mieluista vaivannäköä ja sitä kyynelillä sekotettua iloa, joka on köyhien pieniin kapineisin kätketty. Ewelynistä vaatteeni olivat ainoastaan kehno muotien jälitys, minusta jok'ainoa palanen niistä oli pieni osa kodistani, pyhitetty äitini kekseliäällä huolella, hänen yöt päivät uurastavilla käsillänsä. Se palautti mieleeni hänen leppeäin silmiensä hiljaisen tyytyväisyyden, kun hän viime kerran näki minun puettuna asuun, joka kalliitten muistojen kautta oli hänelle niin rakas, jonka laskuja hän pehmoisin käsin tasoitteli silmäten minua äidin mielihyvällä, joka katselee lastansa, taideniekan, joka tarkastaa työtänsä.

Näitä minä en voinut selittää, vaan palasin taas miss Pawseyhin ja hänen puollustukseensa, mutta Ewelyn ainoastaan nauroi ja sanoi:

"Etkös ymmärrä, orpana Kitty, että täällä meillä kolme vuotta on enemmän kuin kolme vuosisataa. Suuri ero on vanhentuneella ja muinais-aikaisella. Sinä olisit paljon muodikkaampi laahohameessa kuningatar Elisabetin ajoilta kuin noissa miss Pawseyn uudistamissa vaatteissa. Jos tällä hetkellä voisin nähdä täti Trevylyanin, minä epäilemättä pitäisin hänet varsin uusi-muotisena sinun rinnallasi noissa Falmouthilaisen muotijumalanne vanhan-aikaisissa käsi-aloissa. Meidän täytyy panna käskemään omaa muotikauppiastani ja ompeliaani myöskin."

"Mutta äitini mielestä kaikki oli varsin hyvää, orpana Ewelyn," minä viimein sanoin, "ja minä en jaksa nähdä, että sitä, joka hänelle on tuottanut samalla niin paljon vaivaa ja niin paljon iloa, tehdään nauruksi."

Hän katseli minua taas tuolla leppeällä, miettivällä katsannolla, joka välisti tekee hänen niin rakastettavaksi, pani varovasti kalliin pukuni takaisin paikallensa ja sanoi ystävällisesti:

"Älä huoli tuota enää ajatella, Kitty orpana, minä tahdon toimittaa niin, että kaikki tulee hyvään kuntoon." -- -- --

Minä olen käynyt operassa ja kirkossa ja käsitän nyt, minkätähden orpana Ewelyn niitä toinen toiseensa vertasi.

Sunnuntaipäivien yksitoikkoisuus Hackneyssa on minusta sulaa hauskuutta täkäläisen jokapäiväisen loiston kolkkouteen verrattuna. Operan musiiki oli niin ihastuttava kuin lintujen laulu metsässä kevät-aamuna; se oli nuoren saksalaisen -- mr Händelin -- sepittämä. Että ihmiset ottivat siitä niin vähän vaaria, näytti minusta käsittämättömältä. Täti Beauchampin ympärillä oli koko pikku hovijoukko keski-ikäisiä ja vanhoja herroja, joille hän jakeli milloin armollisia hymyjä, milloin sivalluksia viuhkallansa, kumpiakin, kuten näytti, yhtä suureksi mielihyväksi, ja mihin ikinä näytösten välillä katselinkin, oli samanlaisia kummallisia kohtauksia edessäni. Musiikin kestäessä minä en nähnyt enkä kuullut mitään muuta.

Ewelyn ainoastaan nauroi minua, kun olimme kotimatkalla. Kauneudentuntoni oli vielä niin viaton, hän sanoi, että taisin käydä operassa musiikia ihailemassa.

"Minkätähden siellä muutoin kävisinkään!" minä kysyin. "Eikö ole velvollisuutena sitä kuunnella?"

"Samasta syystä kuin käymme kirkossa," vastasi Ewelyn; "ja jos käymme operassa taikka muualla kanssanäytteliöitämme elävän suurella näyttämöllä kohtaamassa, kuvailemme omaa osaamme ja näemme muitten kuvailevan osaansa myöskin. Minä voisin kertoa kolmesta eri näytelmästä, jotka esitettiin lähisissä logeissa, ja joista yksi kumminkin päättynee tragediana. Sinä pidit musiikista, Kitty?

"Pidin niinkin, se oli kaunis kuin unelma," minä sanoin; "minä soisin vaan, että se olisi unelmaa ollutkin."

"Kuinka niin?"

"Minun tuli niin surkeani sitä nuorta, kainoa naista, jonka täytyi lausua niin paljon sopimattomia yleisön edessä. Varmaankin se hänestä tuntui kovin raskaalta, Ja hän tuskin taisikaan sitä oikeaksi katsoa!"

"Sinä kummallinen pieni olento," sanoi Ewelyn, "aina ja kaikissa sinä vaan ajattelet oikeaa ja väärää. Sinä et saa katsoa näytteliöitä miehiksi ja naisiksi, vaan ainoastaan koneiksi."

Kirkossa minusta oli melkein samanlaista. Täti Beauchamp kohtasi siellä useampia pikku hovijoukkonsa jäseniä ja jakeli nyt niinkuin operassakin milloin suosivia, milloin soimaavia silmäyksiä ja hymyjä. Virtten aikana herrat tekivät syviä kumarruksia lähisissä penkeissä istuville naisille, ja rukouksia sekä litaniaa luettaessa huiskutettiin ehtimiseen viuhkoja taikka käytettiin hajutuosia, niinkuin synnintunnustus ja puhe synnistä olisi läsnä-olevien herroja liiaksi koetellut. Mutta pian huomasinkin, että itse olin yhtä hajamielinen kuin kaikki muut, ja minua huojensi litanian sanoilla sitä tunnustaa. Sitten nousin seisoalle ja rupesin kaikesta sydämestäni ottamaa osaa virteen, kunnes Ewelyn nyhjäsi minua hameesta ja sanoi: "Ainoastaan kuorilaiset veisaavat." Minä huomasin nyt, että useammat näyttivät nauravan minua ja minä häpesin ensin itseäni ja veisaamistani ja sitten sitä -- että olin voinut tuota hävetä. Saarnan aineena oli: "Kuinka sopimatonta on olla järki hurskas," ja kun ihmiset kirkosta lähtiessään sattuivat yhteen ja vaihettivat tervehdyksiä, sanottiinpa, että se oli ihmeellisen kaunis ja oivallinen saarna, ja että oli suuri vahinko, että nuot kurjat metodistat eivät olleet sitä kuulemassa. Sitten pidettiin kaikenmoisia tärkeitä tuumia alkavan viikon huvituksista, korttiseuroista ja tansseista, jopa itse sunnuntai-iltaakin varten.

Kotimatkalla sanoi täti Beauchamp minulle: "Lapsi kulta, sinä et millään muotoa saa lukea vastauksia niin kovasti, ei ainakaan missä meitä sanotaan vaivaisiksi syntisiksi. Ihmiset voisivat luulla, että olet tehnyt varsin kauheita rikoksia, sen siaan että ainoastaan olet tavallinen syntinen niinkuin muutkin ihmiset, ja niinkuin meistä kaikista tietysti täytyy tunnustaa." Täti Beauchampin kirkossa minä en oikein viihdy senkään puolesta, että se ei ollenkaan ole semmoinen kuin meidän oma kirkkomme. Minä en pääse siitä, että minä pidän enemmän noista isoista pylväistä ja tuosta kapeasta laesta, kuvaveistoksista akkunain pielissä sekä erivärisistä ruuduista tuolla täällä akkunoissa kuin tästä uudenaikaisesta, matotetulla permannolla, penkeillä ja tyynyillä, maalatuilla pylväillä ja tasaisella katolla varustetusta kirkosta. Musiiki ja ihmis-äänetkin rukouksissa ja vastauksissa tuntuvat ikäänkuin vienommilta ja pyhemmiltä kumistessaan holvikaarien lävitse ja kajahtaessaan korkeasta laesta, joka muistuttaa taivaan kantta ja avaruutta.

Mutta orpana Ewelyn väittää kauneuden tuntoani kummalliseksi sanoen vanhoja kirkkoja jäännöksiksi pimeistä, ammoin aikoja sitten kadonneista vuosisadoista, jonka tähden on syytä toivoa, että niitten siaan koko Englannissa vähitellen tulee rakennuksia, jotka tehdään kreikkalaiseen ja roomalaiseen malliin taikka siihen sekamuotoon, joka on syntynyt näitten molempien rakennustapojen yhdistyksestä, ja joka niin täydellisenä ilmaantuu sen kirkon saarnastuolissa ja uruissa, jossa meidän on tapa käydä.

Täti sanoo myöskin, että osa kirkon puutyöstä on vast'ikään sisään-tuotua, uuden-aikaista ja kallista puulajia, jota sanotaan mahongiksi, jonka tähden siihen ei ollenkaan käy vähemmän sivistyneitten aikakausien porotöitä vertaaminen.

Mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, eikö rakennuksissa niinkuin vaatteissakin ole eri muoteja, ainoastaan sillä erotuksella, että niitä luetaan vuosisatojen eikä vuosien jälkeen. Erinomaista olisi, jos vanhoja kirkkoja uudestaan ruvettaisiin ihailemaan, samalla tavalla kuin vaateparsia kuningatar Elisabetin ajoilta, ja uusia sitä vastaan vanhaksumaan ja nauramaan -- aivan niinkuin Pawseyn muoteja! Minua iloittaisi, jos niin kävisi! Vanhat gootilaiset rakennusniekat näyttävät tehneen työtänsä niin suurella ilolla ja siihen panneen niin suurta vaivaa, kuin enemmän olisivat katsoneet oikeaa ja väärää, velvollisuustuntoa ja rakkautta kuin uutishalua ja kauneutta.

Elämä semmoinen kuin tämä on raskas tyhjyyden taakka. Täti Hendersonin ankara lain-alaisuus on minusta sulaa vapautta tämän säännöttömän elämän pakoittavaa, ääretöntä levottomuutta vastaan. Aamusilla vaatetustoimet tervehdyskäyntien, kiivaitten keskustelujen ja loppumattomien väitösten ohessa muoteista väreistä, pu'uista, hiusrakennuksista, j.n.e. Iltasilla taas suuret joukot somasti vaatetettuja ihmisiä, jotka lausuvat hienoja kohteliaisuuden lauseita läsnä-oleville taikka parjaavat poissa-olevia, ja jonkunlaista yksivakaisuutta ei huomaa muuta kuin niissä, jotka istuvat pelipöytien ääressä, ja jotka useasti joutuvat milt'ei ilmi riitaan taikka kumminkin sankkinaan keskenänsä.

Tämmöinen elämä ei millään tavalla voi olla oikeaa laatua. Jok'ainoan päivän täyttäminen partaita myöten kaikenmoisilla joutavilla, niinkuin jok'ainoa päivä olisi kokonainen elämä ja jok'ainoa pikkuseikka kaikkein tärkein asia -- sehän ei voikaan olla järjellisten olentojen tehtävänä.

Kun Vapahtajamme opetti meitä elämään sille päivälle, joka tänäpänä on, hän minun nähdeni tarkoitti päivää, jota ijankaikkisuus piirittää, päivää, jonka edeltäjä ijankaikkisuuteen sulaneena, kantaa pienen lisänsä entisyyden unhoittumattomaan tilikirjaan, ja jonka seuraaja voi siirtää jokaisen meistä Jumalan kasvojen eteen. Meidän tulee elää päivästä päivään, ei perhosten tavalla, jotka ovat hetken lapsia, vaan kuolemattomina ijankaikkisuuteen kuuluvina olentoina, joitten maallinen elämä voi loppua jo ennen illan tuloa, ja joka, pisimmälläänkin, ainoastaan on pieni osuus ijankaikkisuudesta.

Ewelyn näyttää usein kovin hajamieliseltä. Seuroissa hän välisti vilkastuu, ja kun hän puhuu, hänen mielijohteensa lentävät niinkuin salamat. Mutta hänen sukkeluutensa on usein pisteliäs, ja sen tutka terävä. Hän on kieltämättä suurivaltiaana piirissänsä, ja tämä tulee isoksi osaksi siitä, että hänessä ei ole tavallista turhamielisyyttä. Hän ei huoli niitten ajatuksista, joitten parissa hän oleskelee, ja sillä välin kuin kaikki kumartelevat toinen toistaan hiukan suosiota taikka kiitosta voittaaksensa, hän vapaana muista jakaa päätöksiänsä istuimelta, jonka hän itse on itsellensä pystyttänyt.

Tällä haavaa hän luullakseni pitää minua fariseuksena, parastaan sen johdosta, mitä minä tuonain lausuin uudesta, Mesias-nimisestä oratoriosta. Alusta se minusta tuntui ihanammalta kuin kaikki, mitä sitä ennen olin kuullut, mutta kun tultiin noihin Vapahtajamme kärsimistä koskeviin sanoihin: "_Hän oli enimmmin halveksittu ja ylenkatsottu, täynnä vaivaa ja kipua_," eikä ylt'ympäriltämme kuulunut yhtäkään häpeän taikka katumuksen ilmausta, vaan ainoastaan puolihillittyjä suosion-osoituksia ja kuiskauksia semmoisia kuin nämät: "Ihastuttavaa!" -- "Mikä verraton sävel!" -- -- "Kukaan muu ei voisi sitä noin pitkittää" -- ja yleisö lopulla raikkailla käden-taputuksilla ilmoitti mieltymystänsä laulajattarelle, joka puolestaan syvällä teaterillisellä kumarruksella kiitteli kiitoksesta, silloin minä ajattelin harrasta virttä t:ri Watts'in kirkossa ja tunsin, että ennemmin olisin tahtonut olla siellä yksinkertaista, jonottavaa veisua kuulemassa kuin tätä kaunista ilvehdystä tähystämässä. Minä en voinut kyyneliäni pidättää. Kun taas olimme kotona, sanoi Ewelyn: "Ihailithan musiikia, Kitty orpana?"

"En, Ewelyn orpana," minä sanoin; "monta vertaa ennemmin olisin tahtonut olla operassa ja ennemmin, paljon, paljon ennemmin täti Hendersonin kirkossa Hackneyssa."

"Kauneuden tuntosi on todellakin omituinen," sanoi Ewelyn kuivakiskoisesti.

"Ajattelepas," minä sanoin, "että kalliin Vapahtajamme kivut ja tuskat pannaan soitannolle iltahuvia varten ja niille taputetaan käsiä niinkuin teaterissa ainakin! Yhtä hyvin sopisi tehdä murhenäytelmä äidin kuolinvuoteesta. Sillä onhan se totta, täyttä totta! Onpa hän sen kaiken meidän edestämme kärsinyt!"

Hän katseli minua vähän aikaa vakavasti ja lausui sitten kylmäkiskoisesti:

"Mistä tiedät, orpana Kitty, eikö muut ihmiset tunteneet samoja kuin sinä. Mikä oikeus meillä on pitää muita maallisina ja penseinä ainoastaan sentähden, ettemme joka tilaisuudessa näe kyyneliä, huokauksia ja liikutuksia edessämme. Raamattu sanoo: '_Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi_,' ja se opettaa myöskin malttamaan mielemme, ennenkuin käymme ottamaan raiskaa veljemme silmästä."

Suuni oli kokonaan tukittu. Vaikea on silmänräpäyksessä löytää oikea vastaus. Perästä-päin ajattelin satoja vastauksia, sillä aikomukseni ei millään tavalla ollut ketään tuomita. Minä olin ainoastaan puhunut omista tunteistani. Mutta Ewelyn on sulkeunut kuoreensa ja karttaa kaikkia yrityksiäni ottaa asia uudestaan puheeksi. Tänäpänä suuruspöydässä puhui orpana Harry, jonka ainoastaan harvoin näemme, eräästä kahdentaistelosta, niinkuin tuo olisi ollut varsin tavallinen asia. Se oli alkanut jonkun naisen tähden, ja mainittiinpa sen johdosta toisestakin samanlaisesta seikkailusta, joka oli päättynyt sillä tavalla, että eräs ylhäinen rouva Englannista oli paennut mannermaahan.

Perästäpäin minä kysyin Ewelyniltä, mitä tuo tarkoitti. "Ainoastaan sitä," vastasi hän, "että joku on ryöstänyt toisen vaimon, ja että vaimon mies on pannut sen pahaksensa, ruvennut kahdentaisteloon ja saanut surmansa."

"Mutta," minä sanoin, "onhan tuo kauhea synti. Siitä puhutaan selvästi Jumalan kymmenessä käskyssä."

"Synti, kirjan-oppinut orpanani," vastasi Ewelyn, "on sana, jota sivistyneissä seuroissa ainoastaan käytetään sunnuntaisin, kun jotakin kirkkorukouksista kerrotaan. Mokoma sana ei ollenkaan kuulu jokapäiväiseen puhekieleemme."

"Tapahtuuko tuommoisia hirveitä asioita useasti?" minä kysyin.