Part 5

"Se oli äidilleni mieleen," minä sanoin, "ja sitten oli sunnuntai, kun siellä kävimme, päivä, joka on paras kaikista. Tantereet eivät koskaan näyttäneet niin vihannilta eikä pellot niin kullankarvaisilta taikka meri niin kirkkaalta, kuin koska äitini kanssa menin kirkkoon pitäen hänen kädestänsä kiinni. Kotimatkalla hän aina antoi minun noukkia metsän kukkasia, ja nämät ja kaikki muut esineet mailmassa näyttivät minusta silloin raikkaammalta ja kauniimmalta ja ikäänkuin pyhävaatteisin puetulta -- aivan niin kuin me itse. Lapsena minä käsitin asian ainoastaan tältä puolelta, mutta nyt minä mielelläni käyn kirkossa muistakin syistä."

"Kitty orpana, saitkos noukkia kukkasia sunnuntaina? Oliko sunnuntai sinusta todellakin parempi ja etevämpi kuin muut päivät?" kysyi hän kummastellen. "Minusta," hän jatkoi, "se aina oli paljon ikävämpi. Minä en silloin koskaan saanut lukea niitä kirjoja, jotka minua miellyttivät, eikä tehdä, mitä minua huvitti. Varmaan kirkkomatkalla semmoisella, josta sinä puhut, ja saarnalla ilman yli- ja ali-osia olisi ollut joku ero, sen minä kyllä uskon. Mutta minulle sanottiin aina, että minä tietysti en voinut pitää sapatista, koska en ollut kääntynyt. Kitty orpana," hän äkkiä lisäsi, katsoen tarkasti silmiini, "sano minulle, oletko _sinä_ kääntynyt?"

Kysymys hämmästytti minua suuresti, enkä minä tietänyt mitä vastata.

Kun viivyin vastaamasta, sanoi Tom:

"Tiedäthän, Kitty, että Jumala ei voi rakastaa ketään, joka ei ole kääntynyt."

"Jos tuota tarkoitat, orpana Tom, minä varmaan tiedän, että Jumala rakastaa minua. Kuinka voisin olla niin kiittämätön, että epäilisin sitä, kun Jumala koko elin-aikanani ei ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää, kun hän on antanut minulle anteeksi niin paljon pahaa, jota olen ajatellut, puhunut ja tehnyt; kun hän on nyt niin kärsivällinen minua kohtaan, näyttänyt minulle syntini ja auttanut minua niitä voittamaan".

"Mutta tuo kaikki ei käy mistään, sanotaan, jollei ole kääntynyt, ja kaikkia ei suinkaan voi sanoa kääntyneiksi. Näyttääpä siltä, kuin kääntyneitä ei juuri olisikaan."

"Mutta onhan meillä risti, Tom, johon meidän sopii paeta. Kuinka voisinkaan Jumalan rakkautta epäillä, kun hänen ristiänsä ajattelen," minä sanoin.

"Mutta sanotaanpa, että risti, jollemme ole kääntyneet, ainoastaan painaa meitä syvemmälle helvettiin," sanoi Tom. Kun hän sitten näki, että minä rupesin itkemään, sillä minä en muuta voinut, hän lisäsi leppeämmin:

"Älä itke, Kitty orpana. Ehkä olet kääntynyt. Käythän Herran ehtoollisella, eikö niin? Ehkä siis oletkin kääntynyt. Näyttää varmaankin siltä, kuin Jumala _sinua kohtaan_ olisi ollut kovin hyvä."

Oli jotakin niin surkeaa ja niin katkeraa siinä äänessä, jolla hän lausui sanat: "_sinua kohtaan_," että minä kokonaan unhoitin omat vastukseni surkutellen hänen tilaansa. Minä sanoin:

"Orpana Tom, Jumala on kovin hyvä meitä kaikkia kohtaan. Hän on hyvä sen tähden, että hän on hyvyys itse, eikä sen vuoksi, että me olemme hyvät. Siitä olen varma, vaikk'en voi sanoa, olenko kääntynyt"

Mutta illalla, kun pääsin ylös huoneesen, avasin raamattuni, lankesin polvilleni ja kaikki ajatukseni kääntyivät rukoukseksi, koko asia näytti käyvän minulle selväksi.

Vapahtajamme sanoo kyllä: "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan."

Mutta sen hän puhui opetuslapsillensa, kun nämät riitelivät keskenänsä, kuka heistä olisi suurin taivaan valtakunnassa.

Suurille, eksyneille joukoille hän ei sanonut: "Kääntykäät," vaan heille hän sanoi: "Tulkaat minun tyköni!"

Ja minä ajattelin sydämessäni:

"Herra minä tulen sinun tykösi. Minä olen jo ennen tullut sinun tykösi; mutta minä tulen nyt uudestaan, niin, yhä uudestaan sinun tykösi! Minä käännyn sinun puoleesi enkä tahdo koko mailman edestä kääntyä sinusta pois. Katso, minä makaan maassa sinun jalkojesi juuressa ja uskon, että sinä, joka tunnet, mitä minä tarvitsen, myöskin annat sen minulle. Herra, minä olen turvaton lapsi enkä voi itse itseäni taluttaa, mutta sinä olet minun taivaallinen isäni, ja sinä voit minua taluttaa. Yksinkertaisuudessa, suoruudessa ja totuudessa minä en liki-pitäenkään ole niin paljon lapsi, kuin itse soisin, mutta turvattomuuteni tunnossa minä olen lapsi ja ilman sinutta kaikkiin kykenemätön. Auta minua sentähden, Isä, ei sen vuoksi, että minä olen lapsi, vaan sen vuoksi, että olen turvaton! Armahda minua, kallis Vapahtaja, ei sen vuoksi, että minä olen kääntynyt, vaan sen vuoksi, että minä tarvitsen sinua; ei sen vuoksi, että minä rakastan sinua (ja yhtä kaikki minä sinua rakastan!), vaan sen vuoksi, että sinä rakastat minua ja olet mennyt kuolemaan minun edestäni, auta minua ja vapahda minua! Ja auta myöskin tuota toista eksynyttä lammasta, joka ei vielä näytä sinun tykösi tulleen; vapahda häntä, ei sen vuoksi, että hän palaa takaisin, vaan sen vuoksi, että hän on eksynyt pois, ja että on niin kauheaa ilman sinutta tässä mailmassa harhailla!"

Minä en koskaan laskenut maata suloisemmalla tunteella kuin juuri sinä iltana.

Ensi kerralla kuin minä ja Tom olimme yksinämme -- se oli parhaan vierashuoneen akkunassa -- setä oli puutarhassa tupakoitsemassa, ja täti oli saanut erään ystävän luoksensa -- minä sanoin:

"Tom orpana, minä olen ajatellut sitä, mitä sinä minulle lausuit, ja sinä et saa sanoa että Jumala ei rakasta sinua, kun et vielä ole kääntynyt. Minä olen varma, että hän sinua rakastaa. Sanotaanpa vielä selvästi, että kallis Vapahtajamme käy eksyneitä ja kadonneita etsimässä, ja nämät eivät samalla voi olla kääntyneitä. Ja luonnollista on, että kun hän etsii niin hän myöskin rakastaa heitä. Mutta _kääntyä_ sinun kuitenkin täytyy, orpana Tom!"

Ääni, jolla hän vastasi minulle, ei ollut samanlainen kuin viimein, ei hellä ja murheellinen, vaan pikemmin katkera ja pilkallinen. Hän sanoi:

"Kitty orpana, sinä olet kehno jumaluus-opin tuntia. Kuinka minä voisin kääntyä, ellei Jumala tahdo minua kääntää?"

Minä en tietänyt mitä vastata, kunnes vihdoin sanoin jotakin, jota minun kenties ei olisi pitänyt sanoa.

Minä sanoin:

"Jumala kääntää sinut, kun hän ikäänkuin ottaa sinua kädestä ja kääntää sinut ympäri -- minä tarkoitan, että _Hän_ tekee kaikki mitä hän voi, kun hän kutsuu sinua, pitää vaarin sinusta, surkuttelee sinua ja etsii sinua tuhannella tavalla -- _Hän_ yksin tietääkin kuinka monella ja kuinka usein."

"Sitten minä arvaan, että kaikki kerta tulee hyväksi", sanoi Tom, "sillä kuka voi Hänen tahtoansa vastaan seisoa?"

Hänen katkera äänensä koski minuun kipeästi, ja minä en voinut olla lausumatta mitä sydämeeni tunki:

"Tom orpana, sinä itse seisot Jumalan tahtoa vastaan, ja sinä et _tahdo_ palata takaisin Vapahtajan tykö."

"Ja sinä, Kitty orpana, puhut P. Paavalia vastaan."

Tuntien mielijuoksuni vajavaiseksi minä huudahdin:

"Oi että saisit kuulla mr Whitefieldiä taikka mr Wesley'ä!"

"Isäni sanoo, että mr Wesley on arminilainen," vastasi Tom pilkallisella naurulla; "mutta ehkä sinä oletkin vähän leppeämpi. Äitini sanoo, että 'sisar Trevylyan parka' ei ole paljon parempi kuin paavilainen."

Alusta minä suutuin hänen kevytmielisyyttänsä; mutta pian huomasin, että pilkka ainoastaan oli rauhattoman sydämen ilmaus, ja minä sanoin ystävällisesti:

"Tom orpana, sinä tiedät, ettet ollenkaan pidä lukua sillä, onko mr Wesley kalvinilainen vai arminilainenko. Minä olen melkein varma, että sinä tän'iltana olet pahoillasi jostakin asiasta; sano minulle sentähden, voinko sinua auttaa. Jack sanoo useasti olleen hänelle huojennukseksi, kun hän on sanonut minulle, mitä häntä on painanut -- ja sinulla, Tom, ei ole mitään sisarta."

"Ei ketään muutakaan, joka minusta huolii," hän huudahti.

"Tom," minä vastasin, "sinä et saa sanoa, että setä ja täti ei huoli sinusta."

Hän oli istunut kyynärpäät polvilla ja kädet silmien edessä, mutta nousi nyt ylös ja sanoi matalalla äänellä, joka kuului niinkuin raudan kirskuna kiveä vastaan:

"Kyllä he minusta huolivat -- _huolivat siitä, että tulisin rikkaaksi_. Kitty, täällä kotona on tukalampaa kuin kestää jaksan. Sitten kuin sinä tulit tänne, on ollut vähän parempi, mutta muutaman viikon perästä sinä lähdet, ja silloin tulee kolkommaksi kuin milloinkaan. Täällä on ainoastaan yhtä ainoata, alinomaista: '_sinun pitää_' ja '_sinä et saa_.' _Sinun pitää_ koota rahaa ja tulla rikkaaksi, ja _sinä et saa_ käydä teaterissa eikä tansseissa. Mutta minä käyn operassa ja huvittelen niin usein kuin voin, ja se tekee minulle vähemmän pahaa, kuin jos istuisin kotona kuulemassa, kuinka täti Beauchampia ja orpana Harrya ja yhdeksääkymmenettä osaa meidän tuttavistamme parjataan ja tuomitaan kadotetuiksi. Mutta minä en voi puhua siitä isälleni, sillä hän ei koskaan uskoisi, että minä teen _tätä_, tekemättä myöskin sitä, mikä on pahempaa, ja mitä minä en tee. Niin koko elämäni on pitkä valhe, ja minä kammon itseäni sentähden enkä kuitenkaan näe mitään keinoa tuosta päästä."

"Minä tiedän keinon," minä sanoin, "sinun tarvitsee kohta heittää kaikki tyyni. On tuhannen kertaa parempi viettää ikävintä elämää kuin tehdä sitä, mikä on väärin, ja minä olen varma siitä, että sinä sitten tunnet itsesi onnellisemmaksi."

"Yksi asia on, orpana Kitty, jota minä en tahdo, ja se on -- teeskennellä. Minä en tahdo kantaa jumalisuuden varjoa taikka yhtyä siihen farisealaiseen ruikutukseen, jota ympärilläni kuulen. Jos kuljen väärille perille, se tapahtukoon suoraa, leveää tietä eikä sillä ulkokullatulla tavalla, jolla fariseukset samaa päämäärää kohden vaeltavat.

"Mutta, orpana Tom," minä sanoin, "eipä olekaan välttämätöntä olla joko paha taikka teeskentelevä. Voithan suorastaan tulla hyväksi -- ja sitä sinun tarvitsee koettaa."

"Luuletko, orpana, että minun tarvitsee kääntyä -- sitäkö tarkoitatkin?" kysyi hän melkein ynseästi.

"Minä luulen," minä sanoin, "että sinun tarvitsee lakata kääntymystä ajattelemasta ja sen siaan kääntyä Jumalan puoleen, siirtää silmäsi omista ja muitten synneistä, kaikesta kurjuudesta kalliin Vapahtajamme puoleen sekä rukoilla häntä auttamaan sinua oikein hyväksi. Hänessä on kaikki totuus, ja minä olen vakuutettu siitä, että hän tahtoo sinua kuulla."

Tom oli ääneti, ja minä jatkoin:

"Minusta näyttää, Tom, kuin asettaisit kääntymyksen sinun ja Kristuksen väliin, ikäänkuin olisi se joku suljettu ovi, jonka lävitse ainoastaan vaivalla voi päästä, sen siaan että menisit suoraa tietä ovelle, joka on avoinna. Sillä että taivaan valtakunnan ovi on avoinna, siitä olen varsin varma. Vapahtajamme sanoo: 'Minä olen ovi,' osoittaen sillä, että mitään muuta ovea, mitään suljettua ovea ei löydy, vaan että hän itse seisoo ovella meitä tervehtimässä ja sisään-auttamassa. Ajattele vaan, mikä erotus on suljetulla ovella ja ystävän avoimilla kasvoilla, ystävän lempeällä kädellä, kurotettuna kätehemme tarttumaan. Ja mikä ystävä! Me olemme niin paljon häntä vastaan rikkoneet, ja alati hän kuitenkin on valmis anteeksi antamaan! Ja mikä käsi! Käsi lävistetty ristinpuussa meidän tähtemme. Tuomas näki naulojen lävet."

Sydämeni oli niin täynnä, ja kun nostin silmäni, Tom kädellään pyyhkäisi kasvojansa ja tahtoi mennä.

Mutta minä astuin hänen luoksensa ja sanoin: "Tom orpana, puhu täti Hendersonille, mitä olet puhunut minulle. Minä olen vakuutettu, että se olisi oikein, ja kenties siitä lähtisi teille molemmille apua."

"Sinä et tiedä, Kitty," sanoi Tom, "kuinka vaikeaa se olisi. Äitini katsoo kaikki synnit yhdenvertaisiksi. Jos sanoisin hänelle, että olen käynyt operassa, hän ei pitäisi minua paljon parempana kuin varasta. Ja kuitenkaan," hän huudahti, "minä en tiedä, olenko todellakaan sen parempi. Enkö alati ole elänyt paljasta valeen elämää?"

Samalla tuli setä Henderson sisään, ja minä lähdin tädin luoksi vierashuoneesen.

Hän vertaili parhaallaan omaa ja täti Beauchamp paran kasvatustapaa, toinen toiseensa viipyen mielihyvällä siinä mahdottoman suuressa erotuksessa, joka oli hänen Tominsa ja Harry raukan välillä, joka, niinkuin hän luuli tietävänsä, vast'ikään kilpa-ajoissa oli hukannut koko pikku omaisuuden vedolla. Tästä kääntyi hän opettaviin selityksiin omasta talouden järjestyksestänsä. Muut ihmiset, sanoi hän, huutavat tavallisesti, että palkolliset vaatettavat itsensä yli säätynsä, mutta siitä hän puolestaan ei tietänyt mitään. Hän tahtoi nähdä sen lutuksen, joka hänen talossaan rohkenisi käydä silkkihameessa taikka pitää nuuskatuosaa. -- Vieras rouva, hiljainen pieni olento, näytti varsin lannistuneelta tädin ylevyydestä ja sanoi kohta sen jälkeen nöyrällä ja alammaisella tavalla "jäähyväiset."

Täti Henderson ei puhu paljon muuta kuin naapurien virheistä ja heikkouksista. Ja sen hän tekee täydestä vakuutuksesta. "Tärkeää on," sanon hän, "ottaa vaari muitten vi'oista ja harhauksista, niin että niistä voimme viisautta ja varotusta koota."

Täti Henderson näyttää uskovan, että koko muu mailma on täynnä virheellisiä olentoja, paki-parastaan luotuja hänelle viisautta opettamaan, aivan niinkuin koulu-aikana meille esitetään huonosti kirjoitettuja ja väärin tavattuja lauseita, jotta niistä oppisimme kieli-oppia.

Mutta minä puolestani olen aina uskonut, että hyvin kirjoitetuista oppii paljon enemmän. Sillä tapaa taipuu käsi-ala ja oikikirjoitus, ilman että sitä ajatteleekaan. Ja paljon hauskempi on edessämme nähdä oikeaa ja hyvää kuin väärää ja huonoa.

Paitsi sitä täti Hendersonin kieli-oppi lopulta ei lienekään oikeaksi ohjeeksi katsottava.

Ja ainakin riippunee paljon siitä, kuinka muut mallikirjoitukset ovat kirjoitetut, kumminkin niille, jotka itse niitä kirjoittavat. Minä en voi ikinä uskoa, että kukaan ihminen on pantu tänne mailmaan ainoastaan pelättäväksi esimerkiksi, täti Hendersonia vastakohtana täydellisentämään. Mutta entäpä, että hän taisi sanoa kallista äitiäni paavilaiseksi!

Tänäpänä minulla on ollut suuri ilo.

Sunnuntaina kävimme eräässä toisessa kirkossa Burey kadun varrella vanhaa kunnian-arvoista saarnaajaa, t:ri Watts'ia kuulemassa. Hän puhui ijankaikkisesta autuudesta lohdutukseksi vanhemmille, jotka ovat kadottaneet pienet lapsensa. Ja minä olen varma, että moni sydän siitä sai lievittävää balsamia haavoihinsa. Hän vertasi mailmaa kolkossa maanpaikassa olevaan puutarhaan, josta Jumala huolellisen puutarhurin tavalla siirtää aremmat kasvit omaan kasvihuoneesen, jo ennen kuin talvi ehtii niitä lakastuttaa. Niin suloinen ja liikuttava kuin tämä saarna olikin niille, joitten sydämet jo ovat avoinna, se kuitenkin puuttui sitä herättävää, ytimiin tunkevaa mahtia, joka voi nukkuvia havahduttaa.

Vanhus puhui niin isällisesti ja hellästi, että minä luulin hänen itse kokeneen kaikki tyyni, mutta täti sanoo hänen olevan naimaton.

Ja tänäpänä sain käydä tädin kanssa hänen asuntopaikkaansa katsomassa. Se on kaunis puisto, jonka sir William ja lady Abney omaavat State Newingtonissa. Ja sinne veivät he viisineljättä vuotta sitten vieraaksensa ainoastaan muutamaksi viikoksi t:ri Watts'in, joka silloin oli köyhä, kipeä ja hyljätty. Ja siitä saakka ovat he pitäneet hänet luonansa, kunnioittaen häntä isänä. Hänellä on omat, sievät huoneet, mutta hänen isäntäväkensä suo mielellään, että hän liittyy heidän pariinsa; sillä tavalla hän voi olla yksin, kun hänen tekee mieli, ja myöskin seurassa, kun häntä haluttaa, ja hän nauttii sentähden rikkauden etuja kantamatta sen edesvastausta ja perhe-elämän iloa ilman sen huolia.

Minusta tämmöinen rikkauden käyttäminen on hyvin jalo ja ylevä. Pyhän miehen läsnä-olo pyhittää heidän huoneensa temppeliksi, ja kun kunnian-arvoinen vanhus kerta on muuttanut täydellisempään temppeliin, puutarhan käytävät, joilla hänen oli tapa liikkua, puut, joitten alla hän lepäsi, ja kukkaset, joita hän ihasteli, minun päättääkseni säilyttävät jotakin Edenin suloisesta tuoksusta.

Niin noilla jaloilla ihmisillä on palkkansa, jos kohta ei vielä täydellisenä. Se tulee suuremmaksi, kun saavat nähdä Herran ja hän kiittää heitä, että ottivat hänen palveliaansa holhotaksensa. T:ri Watts kirjoittaa niin kauniita virsiä. Niissä ei ole sitä pitkällistä aika-määrää, sitä notkeutta ja sointuvaisuutta kuin John Miltonin ja piispa Taylerin virsissä, mutta niissä on kuitenkin jotakin erinomaisen suloista, joka yhtä paljon miellyttää minua varsinkin ajatellessani, että ne ennen kaikkia sisältävät totuutta, ijankaikkista, katoomatonta totuutta.

Virttä, jonka sunnuntaina kuulin t:ri Watts'in kirkossa, en ikinä unhoita; se oli seuraava:

Kun ristinpuuta katselen, Miss' Herra taivahan Ol' riippumassa, loistehen Maailman unhoitan.

Oi, että kuolos katkeran Ma aina muistaisin, Ja rakkahimman tavaran' Sun eestäs uhraisin!

Mit' oivaa verta haavasi, Oi Herra, vuotavat! Ja piikkikruunu, tuskasi Min mulle lausuvat?

Ett' synnin, kuolon, helvetin Sa voitit, ainoinen, Ja rakkautes helmoihin Mun vaadit vaivaisen.

Kaunis virsi teki pienen kirkon minulle yhtä miellyttäväksi kuin loistavin tuomiokirkko, sillä sen kestäessä minusta oli kuin suoraa päätä olisin saanut katsella sisälle taivaasen, missä "Herra itse asuu." Kun silmämme näin tunkevat ijankaikkisiin asuntoihin, emme huomaakaan, onko se, jonka lävitse katselemme, yksinkertainen, koristamaton katto vai komea holvi. Ja mikäpä siunaus on siinä, että kaikkein köyhin ja yksinkertaisin voi nähdä taivaan kirkkauden yhtä hyvin kuin kaikkein rikkain ja oppinein.

Abney Parkissa käydessämme näimme erään papin Northamptonista, joka on t:ri Watts'in hyviä ystäviä. Hän oli kovin kalvea ja näytti keuhkotautiselta. Lady Abney oli itse omissa vaunuissaan tuonut hänet muassaan Lontoosta, ja tämä mies, lempeällä, syvämietteisellä katsannollaan, oli t:ri Doddridge. Hänkin kirjoittaa kauniita virsiä, sanotaan. Lady Abney kertoi minulle, että hänellä on herttainen, pieni tytär, jolta kerta kysyttiin, minkätähden kaikki ihmiset rakastivat häntä. Hiukan mietittyänsä tyttö vastasi: "Luultavasti sentähden, että minä kaikkia ihmisiä rakastan."

Huomenna minä heitän täti Hendersonin viipyäkseni jonkun aikaa täti Beauchampin luona, joka asuu West Endissä Great Ormond kadun varrella.

Minä pelkään, että Tom ei vielä ole mitään äidillensä tunnustanut. Mutta hän on luvannut minulle koettaa saada kuulla mr Wesley'ä ja useasti käydä Jeanien luona.

Täti Henderson on hyvin yksivakaisesti puhunut minulle niistä vaaroista, joita vastaan minä lähden, niistä kiusauksista, joille joudun alttiiksi. Hän sanoo, että täti Beauchamp paran perhe on tuiki maallinen ja elää varsin "mailman" keskellä.

Tokkohan "mailma" alkaneekin jossakin Hackneyn ja Great Ormond kadun välillä?

Äitini taas näytti ajattelevan, että se kohtaisi minua, kohta kun olin kotini jättänyt.

Ja katkismuksemme sanoo, että meidän lapsuudesta saakka tulee kieltää "mailma ja sen himot," niinkuin myöskin "perkele ja oma lihamme."

Jos meidän aina ja joka paikassa tulee kieltää mailma, täytyyhän sen myöskin löytyä kaikkialla ja jokaiselle meistä olla jotakin erinäistä; toista äidilleni, toista täti Hendersonille, toista taas orpana Tomille taikka täti Beauchampille; minulle lasna ollessani toista ja nyt isoksi tultuani toista, mutta kaikkialla se kuitenkin on olemassa ja aina jonakin semmoisena, jota meidän tulee kieltää. Mutta mitä mailma sitten oikeastaan lienee? P. Johannes sanoo, että se "ei ole isästä."

Kenties ymmärretään mailmalla jokainen Jumalan hyvä lahja, jonka teemme ylpeytemme pään-alaiseksi, sen siaan että pitäisimme sitä astinlautana, jolla nöyrästi notkistamme polvemme katsellen häntä itseä kohden.

III.

Great Ormond katu

Kaikki olivat niin ystävällisiä minua kohtaan, kun lähdin Hackneysta, ja minun oli oikein ikävä ja olisin ollut vielä enemmänkin jos ero ei olisi ollut ikäänkuin välipaikka matkalla kalliisen kotiini.

Setä Henderson antoi minulle kukkaron, viisi uutta guineaa sanoen tietävänsä ihmisiä, jotka yhtä vähästä alusta olivat koonneet koko suuren omaisuuden, ja kuka takaisi, arveli hän, eikö minunkin viisi guineaani voisi kasvaa "plumbiksi" s.o. sadaksituhanneksi punnaksi. Minä en juuri käsitä, kuinka tuo tapahtuisi, koska jo olen ajatellut enemmän kuin kymmentä eri tapaa niitä hukatakseni; mutta sen tiedän, että minulla niistä tulee olemaan yhtä suurta iloa, kuin mitä setä Henderson suinkin voi minulle toivottaa. Minä puolestani tahtoisin ainoastaan tietää, mikä kaikista tuumistani on paras. Täti Henderson antoi minulle pienen kirjan pitkällä nimellä. Tämän kirjan lukemisesta hän päätti minulle olevan enemmän hyötyä kuin piispa Taylerin teoksista. Orpana Tom oli ottanut takaisin sen arkamaisen, vähän äkeän käytöksen, jota hän heti tultuani oli osoittanut, hänen silmänsä säkenöitsivät ja hänen äänensä oli kovin tiukka. Mutta juuri kuin olin vaunuihin astua, sanoi hän äkkiä: "Anna anteeksi, orpana Kitty, jos olen sinua jyrkästi puhutellut; sinä olet aina ollut hyvä minua kohtaan, ja joka päivä tahdon mennä mr Wesley'ä kuulemaan."

Täti Jeanie ei antanut hopeaa eikä kultaa, kun aikaisin aamulla kävin häntä hyvästi jättämässä, mutta apostolien tavalla hän antoi sitä, mitä hänellä oli, ja yltäkylläisesti. Kyynelet kiilsivät hänen rakkaissa, ystävällisissä silmissään, hän nimitteli minua "pikku karitsaksensa," ja hauskalla vanhalla Skottlannin murteellansa rukoili hän, että hyvä paimen varjelisi minua kaikista erämaan vaaroista. "Mailma," sanoi hän, "on todellakin erämaa, sen vaarat suuret ja monet." Hän rukoili Herraa suomaan hänelle anteeksi, jos hänen sanoissansa oli jotakin nurkumista. Hän ei tahtonut mailman monia huovahduspaikkoja kieltää, ja tie oli hänelle yleensä ollut hyvä tie, jokainen orjantappura tarpeellinen, ja hän oli havainnut autiot hiedikot yhtä terveellisiksi kuin vihertävät kosteikot; kalliosta huokuvan veden suloisemmaksi kuin lähteet palmupuitten juurella. "Ja kuinka voisinkaan olla niin riittämätön," lisäsi hän, "että pitäisin epätoivoa rakastetustani? Jos minä olen vanha ja sitkeä, niin että toisinaan ilman perääntymättä voin jonkun puuskan kestää, ja jos sinä olet nuori ja arka ja hento, eikö Hän, joka kokosi lampaat helmaansa, tiedä tuota paremmin kuin minä." Niin me itkimme yhdessä hetken aikaa, ja sitten hän notkisti polvensa minun kanssani vuoteensa viereen, tyhjentäen sydämensä hellimpiin esirukouksiin, joista sydämeni suli, niinkuin jää kevään päivänpaisteesta ja sateesta sulaa.

Mitä hän lausui, minä en sanasta sanaan muista. Se ei ollut tavallista puhetta -- se oli toisen sydämen vuodatusta toiseen, lapsensydämen Jumalan suureen, äärettömään sydämeen taivaassa. Mutta kun hän nousi ylös, suuteli minua ja sanoi minulle jäähyväiset, tuntuipa niinkuin oma sydämeni, joka ennen oli ollut niin pehmeä ja liikutettu, yht'äkkiä olisi käynyt rohkeaksi ja lujaksi. Minusta oli kuin joka kuorma olisi tullut keveäksi, joka tehtävä mahdolliseksi, joka murhe tuon palavan rukouksen valossa kirkastetuksi.

Great Ormond kadulle tullessani portinvartia sanoi, että armo vielä oli huoneissaan, mutta oli antanut käskyn saattaa minut kohta luoksensa. Tämä oli mielestäni varsin ystävällistä täti Beauchampilta, ja minä kuljin niin hiljaa, niin hiljaa, juuri kuin minun on tapa kulkea kotona, kun äidilläni on päänsärky, odottaen joutuvani johonkin sairashuoneesen.

Mutta hämmästyksekseni minä näin täti Beauchampin istuvan peilinsä edessä, jonkunlainen yönuttu, muhkeampi kuin täti Hendersonin silkkinen pyhähame, päällä. Ja huone oli paljon komeampi kuin paras vierashuone Hackneyssa, matto pehmeämpi kuin sametti, permannolla; kullatuilla aluksilla seisoi kiinalaisia kummituksia; sohvat, tuolit ja tyynyt olivat silkkiseen tamastikankaasen puetut; edelliset eivät uljaissa riveissä, niinkuin setä Hendersonilla, juurikuin elämän päätehtävänä olisi ollut pitää niitä järjestyksessä, vaan niinkuin sattumalta sinne tänne viskattuina taikka jonkun haltiattaren runsaudensarvesta kaadettuina. Kaksi erinomaisen huolellisesti vaatetettua vanhaa herraa istui vastapäätä tätiä, ja eräs minusta nähden ylhäinen ja hyvin kaunis rouva pani parhaallaan hänen hiuksiansa lukemattomille pienille kiharoille, sillä välin kuin kiiltävä, valkoinen pieni villakoira maata kellitteli hänen sylissään, ja hnoneen perällä seisoi musta passari, jonka toimena oli jauhaavaa papukaijaa ruokkia.