Part 29

"Jos kylmä, kuollut sydän, joka vaatii vakuutusta ikäänkuin itseänsä vastaan, sentähden kysyy: 'Mutta enkä _minä_ voi kiskoa _itseäni_ sinun kädestäsi? Enkö _minä_ voi kieltää sinua? ja jollei mikään, ei ne kappaleet, jotka ovat, eikä ne kappaleet, jotka tulevat, ei elämä eikä kuolema, voi meitä Kristuksen rakkaudesta erottaa, eikö kumminkin _synti_ sitä voi?' -- ei kuulu muuta vastausta kuin tämä: 'Minä rakastan, minä olen luja -- pysykäät minussa!' Jos etsimme jotakin lupausta uskolle semmoiselle, joka _on ollut_, mutta ei enään ole; jotakin kehoitussanaa muille kuin niille, jotka kääntyvät Jumalaan, saamme turhaan hakea koko raamatun. Jos käännymme _Jumalaan_, kaikki käy selkeäksi, mutta jos käännymme Hänestä _pois_, kaikki käy pimeäksi. Jumala ei anna mitään lupauksia, paitsi ainoastaan uskolle, työssä elävälle uskolle.

"Mutta jos vapiseva, Jumalaan liittyvä sydän itkien tekee kysymyksen: 'Voinko joskus luopua sinusta?' saadaan sama vastaus, vaikka toisella äänellä, hellimmän säälin äänellä: '_Pysy vaan minussa -- minä rakastan, minä olen luja_.' Vahvalle uskolle tämä on täysi ja täydellinen vakuutus; heikolle uskolle ei käy mitään täydellisempää antaminen. Jos koko mailman taitavimmat uskon-oppineet ja lakimiehet yhdistyisivät ajatuksellisiin lauseisin puettua kaavaa uskovaisen vakuutukselle hankkimaan, arkuus ja epätoivo epäilemättä löytäisivät jonkun tempun itseänsä ulos-sulkeaksensa. Jumala käy sentähden luullakseni toista tietä, niin että hän juuri vakuutuksen puutteen kautta pakoittaa murheellista ja epäilevää sydäntä hakenemaan hänen luoksensa vakuutukseen, joka on autuaallinen turvallisuus, olkoon siitä sitten selvä tieto taikka ei. Jos siitä on selvä tieto, silloin se myöskin on elämä, rauha ja riemu Pyhässä Hengessä, silloin se on turvallisuus Isän asunnossa, hänen sydämensä pyhyydessä.

"Ja jos kerta olemme niin pitkälle päässeet, me ainoastaan hymyilemme inhimillisille säännöille ja päätöksille, mutta itkemme silmämme kuivaksi rakkaan isänsydämen turvissa, sanoen: 'Sinä yksin olet vakuuteni.'

"Jumala ei tahdo antaa meidän nojata mihinkään joko töihin taikka sanoihin, jotka ihmiset ovat antaneet; ei mihinkään olleesen taikka olevaiseen, joka on hänestä itsestä erotettu. 'Yhdistys Jumalan kanssa,' sanoi äitini, 'on lunastuksen pää-määrä ja tarkoitus.' 'Sinä, Herra olet verelläs meitä Jumalalle lunastanut.' Jumala rakastaa meitä liiaksi salliaksensa, että jokin meille palkitsisi henkemme yhdistyksen hänen itsensä kanssa."

* * * * *

Näyttää siltä, kuin äidilläni ja Bettyllä Lontoossa ollessamme olisi ollut monta yksivakaista pakinaa keskenänsä. Alusta nämät pakinat olivat varsin sotaista luontoa, ja riita oli kiivas ja kuuma, mutta joku päivä oli Betty sanonut, että hänen päätänsä vimmasi, ja että hän pelkäsi tulevansa hulluksi, jos hänen alin-omaa täytyi samassa paikassa tehdä samaa kiertokulkua, niinkuin hän luuli missis'in ja hänen kaiken aikaa tehneen. Hän oli sentähden ehdoitellut, että pitkien puhetten verosta lukisivat raamattua yhdessä ja rukoukseksi käyttäisivät muutamia mr Wesleyn virsiä, ja ihmeellistä oli ollut, sanoi äitini, kuinka paljon paremmin he sen jälkeen toinen toisensa ymmärsivät.

"Sillä," jatkoi äitini, "totta puhuakseni, minä en koskaan unhoita sitä, minkä Betty sairaana ollessani kerta puhui minulle vakuutuksesta." Joku ilta yhteisen raamatun lukemisen jälkeen oli heidän välillänsä tapahtunut pakina, josta äitini seuraavalla tavalla kertoi minulle:

He olivat lukeneet Room. 8:nnen luvun, ja muun ohessa painaneet mieleensä ensimmäisen värsyn: "niin ei ole nyt mitään kadotusta niissä, jotka ovat Jesuksessa Kristuksessa" ja 16:nnen värsyn: "Se henki todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapset." Silloin oli Betty kertonut äidilleni, mitä hän ennen on puhunut minulle, kuinka hän monen viikkoisen pimeyden ja surkeuden jälkeen, jolla välin hänen syntiensä taakka oli painanut hänet maahan, vihdoin oli saanut nähdä syntikuormansa toisen hartioille sälytettynä. Silmänräpäyksessä hän oli tuntenut sydämensä siitä keventyneeksi, mutta kiitollisuudella, rakkaudella ja rauhalla täytetyksi. Hän oli tuntenut, että Vapahtaja oli kantanut hänen syntinsä, ja että ne nyt olivat pois-kannetut ja anteeksi-annetut.

Äitini oli vastannut hänelle ja sanonut, että hän puolestaan ristinpuuhun katsoessaan useasti oli tuntenut sydämensä kiitollisuudesta ja ilosta sulaneeksi, mutta että hänen syntiensä muisto sitten taas oli lannistanut häntä, ja hän päätti sentähden korkeimmallaan voivansa toivoa, että toivo lopulta voittaisi pelvon, Jumalan laupeus hänen syntinsä, ja että hänelle kenties kuolinvuoteella suotaisiin heikko, vapiseva toivo rauhassa täältä eritä. Hän ei suinkaan kieltänyt, että vakuutus semmoinen kuin se, mistä Betty puhui, voi tulla muutamien ihmisten osaksi, mutta hänen luullaksensa ainoastaan suurten pyhimysten taikka erin-omaisten uskonsankarien. Ainakaan hän ei koskaan ollut muuta ajatellut, kuin että hänen itse olisi liian rohkeaa mitään semmoista odottaakaan.

Mutta Betty ei sanonut voivansa ajatella, että Kaikkivaltias tahtoisi, että hänen lapsensa köysi kaulassa kinastaisivat mailman lävitse, tietämättä, eivätkö lopulta tulisi hirtetyiksi. Jos kaikkivaltiaan Jumalan palvelu ei olisi sen parempi, moni hänen luullaksensa ei siihen taipuisikaan. Hän oli varsin varma, ettei mikään helläsydäminen isä tällä tavalla kohtelisi häijyintäkään lastansa, joka tahtoo tehdä parannusta, saatikka sitten hyvä Jumala itse.

"Mutta," oli äitini sanonut, "hellinkin isä voi nähdä lapsensa kärsivän, jos kärsimys on lapselle hyödyksi. Mitä enemmän Jumala rakastaa meitä, sitä huokeampi hänen on nähdä huoliamme, kun nämät vaan kerta meille riemuksi kääntyvät. Ja näin pahoja ja kapinallisia ollessamme meidän lienee paras odottaa anteeksi-antamusta, siksi kuin emme enää voi syntiä tehdä."

"Tuo missis, ei kumminkaan ole ollut teidän tapanne eikä liioin masterinkaan," säisti Betty.

"Parempi kenties, jos olisi ollut," sanoi äitini surumielisesti Jackia muistellen.

"Mutta", jatkoi Betty, "kun tiedän, että minä puolestani en koskaan tahtoisi palvella herraa, joka ei saisi taloansa muulla toimilla hallituksi kuin palvelioitansa ja palveliattariansa vanginvartian tavalla väijymällä eikä koskaan puhuisi heille hyvää sanaa sen pelvosta, että unhottaisivat asemansa. Yksin eläimetkin hupsu-parat, tuntevat erotuksen. Ja mitä master Jackiin tulee," lisäsi hän leppeämmällä, änkyttävällä äänellä, "minä en voi kieltää, että jos te, missis, ja master kohtelisitte häntä heittiönä, ettekä koskaan hukkaisi häneen ystävällistä katsetta taikka tervehdystä, vaan istuisitte kuin tuomio-istuimella, antaen hänen kumartaa ja pitää kauniita puheita teille, ja sitten lähettäisitte hänet saamaan ruokaa kyökkiin Rogerin ja minun kanssani, minä master Jackin siassa lähtisin matkaani uudestaan onneani etsimään; ja mitä minuun itse tulee, minä kohta pötkisin tieheni, minäkin." Betty oli omasta kuvauksestaan purskahtanut itkemään, mutta näytti äkkiä kääntyvän toiselle tolalle, hymyili ja sanoi:

"Oi missis, mikä vanha hupsu minä olen, kun taidan ajatellakaan, että te ja master voisitte tuommoista ilveilystä pitää. Yksin Rogerkin, vaivainen raukka, seisoisi ja nauraisi ja odottaisi, mikä perästä tulisikaan, ja koira hän vinkuisi ja liehakoitsisi master Jackille, ja juoksisi hänen luotansa teidän luoksenne, ikäänkuin hän tahtoisi kysyä: 'Kuinka, ettekö näe, että se on nuori master?' Mutta master Jack itse olisi ensimmäinen tuntemaan isänsä ja äitinsä valepu'ussakin, ja ennenkuin te, missis, taikka master olisitte ennättäneet lausua yhdenkään sanan, hän olisi teidän jalkojenne juuressa -- ei, teidän kaulassanne, ja te itkisitte ilosta hänen tähtensä."

Äitini oli hetken aikaa ollut ääneti, ja sortuneella äänellä oli Betty jatkanut:

"Ja Jumala Kaikkivaltias on vielä paljon parempi, hän, Isä evankeliumissa ei istunut alallaan huoneesensa suljettuna, odottaen poikaa takaisin tulevaksi, eikä hän liioin tuimistanut kasvojansa ja hankkinut pitää hänelle nuhdesaarnaa siitä, mikä hän oli ollut, ja mikä hänestä tulisi. Hänen ainoa pelkonsa oli, että nuorukaisparka häpeisi takaisin tullaksensa. Hän meni sentähden akkunaan katsomaan, eikö häntä näkyisi, ja sillä silmänräpäyksellä, jolla hän huomasi hänet, hän riensi pitkän matkan häntä vastaan, niin että palaisivat yhdessä ja jok'ainoa sielu koko talossa näkisi, että kadonnut, mutta takaisin palannut poika-raiska oli tervetullut. Hän keskeytti kerrassaan sen kauniin puheen, jonka nuorukainen oli ajatellut tuolla vieraalla maalla, langeten hänen kaulaansa ja suudellen häntä enemmän äidin kuin isän tavalla. Ja sitten hän pani palveliat ja palveliattaret liikkeelle valmistamaan ilojuhlaa, ja lopuksi soitettiin ja tanssittiin kuin häitä pidettäessä. Se oli toista, se, kuin jos hän olisi antanut poika-poloisen paljailla polvillaan, ruumis tuskin ryysyihin verhottuna ja jalat kengätönnä leivän palasta kerjätä. Isä ei pelännyt pojan tulevan liian perehtyneeksi. Hän päin-vastoin koetti häntä kaikin tavoin perehdyttää, ja Herra Jesus sanoo, että se on juuri _tätä_, kuin Kaikkivaltias tuntee, kun joku meistä palaa takaisin hänen luoksensa. Hän tuntee täydellisesti isänhuoneen, joka on enemmän kuin kukaan meistä vielä tekee," niin Betty päätti selityksensä.

Äitini myönnytti, että vertaus tuhlaaja-pojasta todellakin varsin yksinkertaisesti kuvasi Jumalan isänrakkautta katuvaisia syntisiä vastaan-ottaessaan. Mutta kuinka voimmekaan tietää, olemmeko todella katuvaisia? On niin helppo pettyä ja itsestämme uskoa kaikki, minkä toivomme.

"Minulle puolestani," sanoi Betty, "se ei suinkaan ollut helppo; mitä enemmän minä toivoin, sitä vähemmän taisin päästä toivetteni perille."

"Tämä saattaa olla muutamien ihmisten laita," päätti äitini, "vilpittömien ja totisten kristittyjen, jotka ovat varovaisia käytöksessään ja rehellisiä itseänsä vastaan; mutta kuka vastaa niistä hairauksista, joihin hilpeät, herkkäluontoiset ihmiset voivat langeta, jos heille sanotaan, että kristillisen elämän alku seisoo syntien anteeksi-saamisen tunnossa?"

"Kieltämättä," sanoi Betty, "löytyy ihmisiä, jotka pettävät itseänsä, ja semmoisia tulee kaikkina aikoinakin löytymään. Apostolitkaan eivät voineet siihen mitään. Mutta heidän varotuksensa tämmöisille ihmisille eivät koskaan päätyneet sanoilla: 'menkäät pois,' vaan sanoilla: 'kääntäkäät takaisin;' ja ihmisten käy aina huokeammaksi täyttä totta kääntää takaisin, jos vaikka ainoastaan jonkun tunninkin ovat olleet oikeassa käsityksessä ja oikealle taholle kääntyneet. Minun luullakseni pienikin silmäys siihen kauheaan asiaan, jonka nimenä on _synti_, ja siihen ihmeelliseen, jonka nimenä on _armo_, tekee ihmiselle huokeammaksi kääntää takaisin, kuin jos hän kaiken aikansa olisi elänyt kuin järjetön luontokappale eikä koskaan tämmöisiä ajatellutkaan."

Äitini ei ollut voinut tätä ainetta heittää, ennenkuin hän kysyi, kuinka väärä ilo olisi totisesta erotettava.

Tähän Betty oli vastannut melkein näin:

"Niin paljon kuin minä ymmärrän, totisen ilon täytyy olla ilo semmoinen, joka tekee meidät halullisiksi antamaan koko mailman itseämme polkea, ilman että siitä ollenkaan huolimme. Totinen ilo saattaa meidät niin mieltyneiksi, että voisimme antaa anteeksi katkerimmille vihollisillemmekin, ja ettei yksikään ihminen voisi tehdä meille mitään, joka ansaitsisi vihollisuuden nimeä, koska, jos vaan tuntisivat, mitä me itse tunnemme, silmänräpäyksessä tulisivat ystäviksemme ja veljiksemme. Totinen ilo nostaa meidät korkealle tämän mailman kaikkien riemujen ylitse, niinkuin ainoastaan olisivat vanhoja, unhoittuneita unelmia, ja panee meidät mieluisasti taipumaan jokaisen kuorman taikka koetuksen alle mailmassa sen kalliin käden tähden, joka laskee ikeen päällemme. Tämä ilo tekee, että tunnemme itsemme halvemmiksi ja mahdottomammiksi kuin yksikään ihminen mailmassa, koska olemme unhoittaneet ja loukanneet Hänen, joka meidän edestämme on mennyt kuolemaan; mutta se saattaa meidät tuntemaan itsemme korkeammiksi kuin kaikki kuninkaat mailmassa, koska kuninkaitten kuningas rakastaa meitä. Se on ilo, josta koko mailma ei saa meiltä riitetyksi, mutta jonka pienin synti voi himmentää ja saastuttaa. Jos aina voisimme tässä ilossa pysyä, se tekisi meidät lakeiksi kuin lampaat, ahkeriksi kuin mehiläiset ja onnellisiksi kuin enkelit. Me tulisimme silloin urhoollisiksi kuin master ja lempeiksi kuin te, missis. Jos sen kadotamme, meillä ei ole muuta neuvoa kuin kääntää takaisin ja uudestaan etsiä sitä sieltä, mistä sen ensin löysimme, kääntää takaisin Herran Kristuksen luo, joka on sen ansainnut, ja Kaikkivaltiaan luo, joka sen meille lahjoitti. Sillä ilman tätä iloa olemme heikot kuin Simson, koska hänen hiuksensa olivat kerityt; mutta sen takaisin saatuamme väkevät kuin hän, koska hän kantoi kaupunginportit pois. Se on ilo, joka ei ole missään muualla kuin Herran luona, mutta jos Herran löydämme, löydämme myöskin sen. Sitä ei sovi ajatellakaan, että kun Kaikkivaltias käskee meidän kieltää mailman ja sen riemut, hän ei antaisi meille sitä, mikä parempi on, ajassa ja ijankaikkisuudessa nauttiaksemme. -- Ja" -- näin lopetti Betty -- "jos alati koetamme omin voimin aaltojen vallasta kalliolle päästä, mutta meidän ei koskaan onnistu saada vakavaa jalansiaa, kuinka voimme kääntää takaisin ja kurottaa pelastavaa kättä sille, joka vielä on laivassa taikka taistelee tyrskyjen keskellä?"

"Puhuitko hänelle jotakin muuta, äiti kulta?" minä kysyin.

"Bettylle en puhunut mitään, mutta minä menin ylös pieneen kammiooni, lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa minua neuvomaan."

"Ja sitten, äiti," minä kysyin.

"Sitten, Kitty, minä luin raamattuani, ajattelin ja rukoilin, ja lopulta minä rupesin käsittämään synniksi olla Jumalan rakkauteen meitä kohtaan uskomatta sekä meidän velvollisuudeksemme häntä kohtaan olla iloisia."

Ja eikö tämä juuri ole se iloinen sanoma, se hyvä oppi, jonka metodistat yli koko mailman levittävät, oppi, joka lupaa elämän, iloa ja voimaa kaikille niille, jotka tahtovat sen vastaan-ottaa, ja joka myöskin pitää lupauksensa? Eikö tämä iloinen sanoma ole oppi, joka ei ainoastaan puhu luomisesta aikojen alussa täytettynä ja "sangen hyvänä," vaan elävästä, läsnä-olevasta Luojasta ja Isästä, joka vielä yhä luo ja uudistaa, ei ainoastaan tapahtuneesta, täytetystä sovituksesta, vaan läsnä-olevasta, elävästä sovittajasta; ei ainoastaan olleesta, ihmeellisestä hengenvuodatuksesta, vaan läsnäolevasta, elävästä ja pyhästä Hengestä, joka nyt ja joka päivä, aina ja joka paikassa, valaisee, pyhittää ja lohduttaa?

* * * * *

"Ei kiitollisna silloin vaan, Kun rakkautes tuta saan, Vaan valmihina ainiaan Sun kunniaasi veisaamaan."

Minä heräsin tän'aamuna nämät mr Herbertin sanat mielessäni, ja jo ennenkuin päivä oli korkeimmillaan, minä tunsin niitä tarvitsevani. Oli tullut kirje Hugh'ilta. Jackin asiain järjestäminen ottaa enemmän aikaa, kuin alusta luulimmekaan, ja sillä välin Hugh'illa on tarpeeksi lähetystyötä neekeri-parkojen joukossa. Minun täytyy sentähden malttaa mieleni, niin etten toivo häntä takaisin ennenkuin syksyllä, jolloin hän vasta luulee voivansa palata, ja niin etten anna jälellä olevien päivien olla ainoastaan autiona rajamaana kahden eri seudun välillä, vaan koetan täyttää niitä hyödyllisellä työllä, jonka Jumala häntä rukoillessani antaa minun toimittaa.

Pieni työ on jo tullut osakseni. Kun äitini ja minä aamupäivällä kävimme Tobyn luona, hän suurena suosion-osoituksena minulta pyysi, että hän joskus saisi tulla meidän luoksemme joksikin tunniksi, ja että minä silloin vähän auttaisin häntä sisäluvussa. Vaikka hän kyllä koettaa parastansa, hän katsoo tätä kovin raskaaksi ja vaivaloiseksi työksi omin päinsä sekä hyvin epätietoiseksi keinoksi valistuksen ja rakennuksen voittamiseen. Tänäpänä iltapäivällä hän tuli meille, ja pienellä empimyksellä hän nyt ilmoitti minulle, minkä tähden hän parhaasta päästä tahtoo lukutaidossa vaurastua. Hän on näet sunnuntai-iltaisin ruvennut kokoomaan luoksensa muutamia poikia, jotka muutoin karaisivat ympäri, opettaaksensa heitä lukemaan ja veisaamaan, ja yrittäessään muita opettaa, hän on huomannut, mikä häneltä itseltä puuttuu.

Tämä selittää ne äänet, jotka isäni ja minä kuulimme, kun viimis sunnuntaina kävimme hänen mökkinsä puolessa. Laulu oli yleensä vilkas ja sydämellinen, vaikka äänet välisti kävivät epävakaisiksi ja melkoisesti erosivat toisistansa, mutta silloin Tobyn käskevä sana, niinkuin johdattajan ainakin, taas kokosi hajonneet voimat, ja lopulta kaikki yhdistyivät ikäänkuin jonkunlaiseen loppuköörin.

Ja minä sanoin Bettylle, että pieni opetus musiikissa, semmoisena kuin kaikessa vaatimattomuudessani voin sitä antaa, kenties ei haittaisi Tobya, jos hänestä tulee laulun-opettaja samalla kuin koulumestarikin.

"Varmaan enemmänkin, mrs Kitty," sanoi Betty. "Toby Treffry on nimitetty paikallis-saarnaajaksi meidän piiriimme."

Tämän ilmoitti Betty, sillä välin kuin hän korjasi ruokia pöydästä, eikä mikään olisi voinut panna äitini luottamusta metodistojen laitoksiin kovemmalle koetukselle.

"Toby saarnaajana, vaikka hän itse tuskin osaa puhtaasti kirjaa lukea!" huusi hän.

"Minun luullakseni, missis" sanoi Betty, "ihmiset paljon helpommin oppivat lukemaan kirjaa kuin oppivat sitä, minkä Kaikkivaltias on opettanut Tobylle, sielu-paralle. Syvyyksissä, joitten lävitse Toby on käynyt, löytyy asioita, joista minun tietääkseni ei vielä koskaan ole missään aapis-kirjassa puhuttu."

"Muille hyöty olkoon kuinka suuri tahansa," sanoi äitini, "mutta Tobylle itselle mahtaa olla kovin vaarallista nousta opettajaksi, kun hänellä vielä omasta puolestaan on niin paljon oppimista."

"Missis," sanoi Betty, kunnioituksella, mutta samalla vakavasti, "minun päättääkseni kestäisi tuomiopäivään saakka, jos ihmiset viipyisivät muita opettamasta, siksi kuin itse tulevat täysi-oppineiksi. Ja ihmisistä, jotka vasta silloin rupeevat muita opettamaan, kuin itse ovat laanneet oppimasta, tulee tavallisesti julman ikävät opettajat. Minun mielestäni ei mikään opetus voi olla elävämpi ja vilkkaampi, kuin se, jonka opettaja itse eilen taikka tänäpänä on Kaikkivaltiaalta saanut. Ilman sitä se ei suinkaan ollut Toby, joka itse nosti itsensä opettajaksi, vaan se oli ihmiset, jotka tunsivat itsellään olleen hyötyä siitä, mitä hän luokkakokouksissa oli puhunut, ja niin he pyysivät häntä puhumaan, ja niin hän tuli saarnaajaksi. Sillä tavalla sen asian laita on alusta loppuun asti."

Isäni muistutti:

"Sanankuuliat, joitten tekee mieli kuulla, ovat todellakin hyvä alku saarnaajalle. Minulla ei ole mitään tämmöistä lahjojen ja voimien koetusta vastaan, enkä minä luule, että kumminkaan suuret palkka-edut ovat Tobya houkutelleet."

"Mitä Tobyn niinkuin muittenkin paikallis-saarnaajien palkkaan tulee," sanoi Betty kuivakiskoisesti, "se maallisessa katsannossa on varsin kehno. Hän käy useasti kymmenen taikka kahdenkymmenenkin penikulman päässä saarnaamassa. Sateella hän seisoo läpi-märkänä, antaen sitten vaatteensa kuivaa ruumiin yllä. Se kyllä nuoruudessa käy laatuun, mutta josta myöhemmin voi tulla paha perässä. Tällä haavaa Tobyn palkka minun ymmärtääkseni seisoo väsyneissä jaloissa ja alinomaisessa vaivan-näössä, ja vastapäin se tulee hänelle osaksi luuvalona ja säilöstyksenä. Mutta hän tuntee itsensä tyytyväiseksi, hän, ja muut myöskin. He ovat saaneet hyvän osan siitä palkasta, jonka täällä antaa ja odottavat, ja loppu on heille tallella."

Mutta kun sitten Tobylta tiedustin hänen itse-uhraavaa työtänsä ja palkka-etujansakin kysyin, hän vastasi punastuen ja änkyttäen eikä vastannut niinkuin hän olisi tottunut kokouksissa puhumaan, mutta hän kuitenkin sanoi: "Minä olen valittu koetteeksi saarnaajaksi yhdeksi vuodeksi, mrs Kitty, ja mitä palkkaan tulee, se mielestäni on runsas, jopa oikein ruhtinaallinenkin, niin että yksin matkoillani kulkiessani rauhassa voin ylistää Herraa ja hänen hyvyyttänsä ja kaikkea sitä, minkä olen saanut ihmisille julistaakseni puhumattakaan siitä ilosta, että saan nähdä ihmisten sydämet liikutuksissa, ja siitä toivosta, että kohta saan kohdata heidät Herran edessä ja siellä heidän kanssansa hänen nimeänsä ylistää."

* * * * *

Viime-kuluneet viikot ovat olleet rikkaita tapauksista. Setä Beauchamp kuoli äkkiä pari viikkoa sitten. Pelästys tuotti tädille halvauksen, joka estää häntä sen koommin seura-elämään osaa ottamasta.

Orpana Ewelynille on langennut melkoiset tavarat, jotka hän isän-äitinsä testamentin mukaan isänsä kuoltua saa yksin hallitaksensa. Hän on ilmoittanut meille aikomuksensa, jollei mikään estäisi, äitinsä kanssa käydä meidän luonamme. Heikkouden tilassaan täti Beauchamp alati puhuu siitä lupauksesta, jonka hän sanoo "sisar Trevylyanin" antaneen hänelle, että hän tarvetilassa tulisi häntä hoitamaan. Kun äitini kuitenkin nyt on mahdoton heittää kotimme, katsotaan kaikilla matkan vaikeuksillakin tädin terveydelle parhaaksi, että hän heittää Lontoon ja joksikin ajaksi muuttaa maille meidän luoksemme. Äitini huolellinen hoito tulee luultavasti tekemään tädin heikkojen ja kiihtyneitten hermojen hyvää.

Betty ei tästä käynnistä pidä juuri parhaita toiveita. Rikkipassatut Lontoon-palveliat, kamaripalvelia ja kamarineitsyt, ja päälliseksi vanha rouva, joka maalaa kasvonsa kuin Isebel kuningatar, tuo kaikki ei voi muuta kuin hänessä synnyttää todellisia pelkoja. "Todellakin", sanoi hän tänäpänä, "tämä voi olla tarpeeksi selittämään kaikki pahat enteet ja merkit, niin että siitä kenties pitäisi pikemmin iloitakin, koska merkit kyllä olisivat voineet tietää paljon pahempaakin, kuin nyt tapahtuu."

Nyt kun vieraamme ovat tulleet, Bettyn sydän on melkoisesti keventynyt, varsinkin siitä, että "Lontoon-palvelia" on metodista ja ent. vuorityömies, jonka Ewelyn on koroittanut palvelian arvoon ja virkaan; että kamarineitsyt on kokonaan kiinni emännässänsä, että täti-parka on heittänyt poskimaalinsa, ja että koko seura ennen pitkää tulee pappilaan siirtämään.

Sillä orpana Ewelyn on Hugh'in hyväksi ostanut oikeuden seurakuntaan ensi kerralla kutsua pappi, josta hän ei tahdo vastaan-ottaa mitään kiitosta, koska hän sanoo tahtovansa anastaa virkatalon ja muuttaa päärakennuksen orpolasten kodiksi, jättäen ainoastaan muutamia huoneita itseänsä ja äitiänsä varten. Aluksi hän aikoo koota ympärillensä muutamia turvattomia pieniä tyttöjä, jotka hän on tavannut Lontoossa, ja joitten edestä hän toivoo voivansa jotain tehdä, sitten kuin hän on muuttanut heidät pois suuren kaupungin kiusauksista ja turmeluksesta.

Minä ja Hugh, hän sanoo, saamme rakkaassa vanhassa kodissamme järjestää kaikki mieltämme myöten. Hän tahtoo kuitenkin panna kuntoon hävinneen osan rakennuksesta, missä meille määrätyt huoneet ovat. Muurarit ja salvomiehet ovat jo täydessä toimessa, ja kun ei parannettavaa ole peräti paljon, työ kyllä pian saadaan tehdyksi. Vanhat muurit ovat yhtä lujia kuin rakennettaessa, ja niissä on ainoastaan siellä täällä ulkonaisia vikoja, jotka vaativat korjaamista. Tärkeimmät muutokset seisovat laatetten ja kattojen, akkunankehien ja lasiruutujen uudistamisessa sekä Bettyn kanojen karkottamisessa, jotka ylimuistoisista ajoista asti ovat tyhjissä ja asumattomissa vanhoissa huoneissa vallinneet.

Työ on Ewelynin silmän alla jo hyvästi edistynyt, ja kun Hugh tulee kotia, hänestä varmaankin on kuin taikasauvaa olisi huiskutettu tämän rakkaan, vanhan paikan ylitse, niin viehättävän yhdenlaisena ja kuitenkin niin toisennäköisenä se hänelle ilmestyy.