Part 26

Minä kerroin hänelle raamatunlauseen: "Jonka Jumala on armo-istuimeksi asettanut uskon kautta hänen veressänsä, osoittaaksensa vanhurskauttansa edellä-käyväisten syntein anteeksi-antamisen tähden, joita Jumala on kärsinyt, osoittaaksensa vanhurskauttansa tällä ajalla, että hän itse vanhurskas olis, ja sen vanhurskaaksi tekisi, joka on Jesuksen uskosta." Room. 3: 25, 28. "minä arvaan, että se on tätä, jota mr Herbert tarkoittaa," minä sanoin.

"Jos niin on," virkahti isäni melkein hiukan äkäisesti, "miks'ei hän sitä sitten sano suoraan. Uskonto on hyvä ja arvoitukset ovat tavallaan myöskin hyviä, mutta minä puolestani en voi nähdä mitä etua siitä on, että nämät kaksi eri asiaa sekotetaan yhteen. Minä en koskaan saa päähäni, mitä hyötyä voi olla siitä, että raamatunlauseita kierretään kokoon paljaaksi hämmennykseksi, sitten taas auki kierrettäviksi. Minua se todellakin rasittaa, sillä äitisi tähden olen sitä kaikin tavoin koettanut, Kitty. Mr Charles Wesleyn virret sitä vastaan miellyttävät minua suuresti, ja oikein onneksi on minulle, että elän aikana, jolloin vanha sotamies saa kuulla saarnoja, jotka ovat yhtä selkeitä kuin komennussana, ja hengellistä runoutta, yhtä yksinkertaista kuin suora puhe."

Vähän kyllä minä silloin ajattelin, että mr Herbertin virsi ennen pitkää tulisi äidilleni puollustukseksi.

Ensi maanantaina sen sunnuntain jälkeen, joka meille kaikille oli ollut niin suurena juhlapäivänä, Betty aamuhämyllä oli mennä navettoon, mutta lankesi vesi-ämpäriin, jonka Roger oli jättänyt tielle, ja taittoi jalkansa. Falmouth'in tohtori tuli kohta ja sitoi jalan lohduttaen meitä sillä vakuutuksella, että se ei ollenkaan ollut mikään kova taikka vaarallinen tapaus.

Mutta Betty, joka eläessään ei ole ollut missään taudissa, joka olisi estänyt häntä vapaasti liikkumasta, pyristelee tohtoria vastaan katsoen varsin varmaksi että hänen on suora kuolema edessä.

Illalla hän sentähden sanoi minulle: "Minua lohduttaa, Kitty, ajatellessani, että tämä on kuolemaksi. Ainakin monessa katsannossa. Ensiksikin Roger siitä saa elinkautisen varotuksen, sillä minä olen monta kertaa kieltänyt häntä jättämästä ämpäriä tuolla tavalla tielle, vakuuttaen hänelle, että se tulisi olemaan jonkun ihmisen loppu. Nyt hän saa nähdä, että olen puhunut totta. Toiseksi, mrs Kitty, minä ajattelen noita näkyjä ja merkkejä. Nyt ne kaikki saavat selityksensä -- kellojen soiminen, koira-paran vinkuminen ja kaikki muu. Ja lopuksi minä oikein surmikseni iloitsen siitä, että se lopulta olenkin minä eikä missis." Tässä hänen äänensä alkoi vapista, ja hän viipyi hetken aikaa, ennenkuin hän jatkoi: "Minä voin yhtä hyvin puhua suuni puhtaaksi, mrs Kitty. Se on minun tapojani, ja kenties pääsette pian kyllä minusta ja minun tavoistani vaivaa näkemästä. Minä iloitsen oikein surmikseni, minä sanon, että tuo kaikki tarkoitti minua eikä missis'iä -- tämän vakuutuksen ja sisällisen todistuksen tähden. Minä sain sen mennyt vuonna. Joku päivä, kun missis makasi kipeänä, minä kysyin häneltä, oliko hänellä sitä, ja hän vastasi: ei. Paras on sentähden, että minä otetaan pois ennen häntä."

Minä hämmästyin ensiksi kuullessani, että Betty luuli itsensä mahdollisemmaksi taivaasen pääsemään kuin oma rakas äitini, mutta minussa nousi lempeämmät ajatukset, kun näin nuot karkeat, mutta kuitenkin ystävälliset kasvot täynnä kyyneliä, jotka, sen tiesin, eivät olleet ruumiillisen kivun pusertamia. Niin tyvenesti kuin suinkin taisin, minä sentähden sanoin: "Betty, luuletteko todellakin itsenne mahdollisemmaksi näkemään Jumalaa kuin äitini."

"Mrs Kitty kultani, minä puhuin sisällisestä todistuksesta. Minä en ole varma, ymmärsikö rakas missis-parka mitä minä tarkoitin, kun hänelle siitä puhuin. Se on Jumalan lahja, ja hän antaa sen köyhimmille syntisille ansiotta ja ilmaiseksi. Minäkö mahdollisempi kuin missis! Yhtä hyvin voisin ajatella itseäni paremmaksi kuin enkeli. Mutta minä olen saanut tuntea, että syntini ovat anteeksi-annetut, ja minä en ole varma, onko missis sitä tuntenut. Minä olen suuri syntinen, ja parhaimmassakin tapauksessa olen ollut yksipäinen ja äreä vanha nainen, niin etten voi toivoakaan muuta kuin kaikkein alhaisinta siaa taivaassa -- vaikka Kaikkivaltias kuinka kauan hyödytöntä palveliatartansa säästäisikin. Paras lienee sentähden, että kohta saan muuttaa kotia."

Kun näin hänen kääntävän kasvonsa pois kyyneliänsä salataksensa -- vanha spartalainen kuin hän olikin -- sydämeni nöyristyi hänelle, ja minä olin vähällä nöyristää polvenikin.

Hän olisi mielellään mennyt kuolemaan meidän kaikkien edestämme ainoastaan hankkiaksensa meille aikaa paremmin valmistumaan taivaasen taikka voittamaan korkeamman sian Jumalan valtakunnassa.

Hetken aikaan minä en saanut sanaakaan puhutuksi. Silloin johtui mieleeni mr Herbertin virsi Jumalan oikeudesta, ja minä kerroin ja selitin Bettylle sen osan siitä, jossa oikeudelle lausutaan:

"Kun suorana on velka suuri, Sa olet mun, Mun vihatun -- Niin Herran sana lausuu juuri -- Sua silmään katson -- Jumalan Vanhurskauden omistan."

Minä puhuin hänelle kuinka äitini silmät loistivat, kun hänelle luin nämät rivit.

"Eikö _tämäkin_ ole vakuutusta armon osallisuudesta?" minä kysyin.

"Niin, mrs Kitty," vastasi Betty, "siltä kumminkin _näyttää_, ja minä luulenkin, että Kaikkivaltias antaa ihmisten puhua asioista ja seikoista kunkin omalla tavallaan, ja jollei se aina ole niin selkeää kuin sen sopisi olla -- joka miehen asiana ei olekaan puhua selkeästi -- Herra kuitenkin ymmärtää, mitä tahdotaan sanoa, sillä mrs Kitty, epäilemättä Kaikkivaltias ymmärtää kaikki. Minä ajattelen välisti, minä, että hänen edessänsä kaikki tyyni olemme kuin änkyttäväiset lapset, ja jollemme aina voi saada selkoa muitten ihmisten änkyttämisestä, Hän, joka on kaikkien meidän isämme, sen kyllä voikin. Varmaan hän kumartuu ja kuuntelee, siksi kuin hän saa selvon, kuinka asian on, ja vähitellen hän opettaa meitä puhumaan yksinkertaisemmin, niin että voimme toinen toisemme ymmärtää. Mrs Kitty, kultani," jatkoi hän kuivaten silmiänsä raitin kulmaan, "te olette ihmeellisellä tavalla rauhoittaneet ja ilahuttaneet minua -- niin, ihmeellisellä tavalla, ja Kaikkivaltias teitä siitä runsaasti siunatkoon."

"Betty, te ette millään muotoa saa kuolla," minä sanoin, lykäten pois pienen harmaan hiussuortuvan, joka oli langennut hänen silmillensä, "teidän täytyy tehdä parastanne terveeksi tullaksenne. Meidän on mahdoton olla ilman teitä, Betty, sitä ei kukaan meistä tahdo eikä voi."

"Käy niinkuin Kaikkivaltias tahtoo, lapseni," sanoi Betty, "kun Hänen aikansa tulee, me kaikki voimme olla ilman toinen toistamme paljon paremmin, kuin koskaan olemme uskoneetkaan. Mutta kun ajattelen lehmiämme ja porsaitamme ja kanoja ja kananpoikia, minusta kyllä tuntuu vähän vaikealta jättää eläin-parat ainoastaan Rogerin haltuun. Minä en voi kieltää, että se tekee minun pahaa, ei sen puolesta, että epäilisin hänellä olevan hyvän tahdon, hupsu-paralla, taikka uskoisin hänen ehdollaan panneen ämpärin tielle niin että taittaisin jalkani -- mutta nähkäät, kaikille ei ole annettu järkeä. Mutta jos tästä vielä paranen, mrs Kitty, te ette koskaan saa sanoa sitä tohtorin ansioksi, sillä sitä en suinkaan saisi kestetyksi! Sillä nähkäät, jos mikään olisi voinut minua kuolettaa, se juuri oli hänen lieheät kasvonsa ja hänen kaakottamisensa ja kakistamisensa vanhan kanan tavalla, kun hän oli tehdä minut hulluksi tuskasta. Jos vielä paranen, se on Kaikkivaltias, joka on minut parantanut, Kaikkivaltias ja te, mrs Kitty. Minä soisin ainoastaan," sanoi hän pudistaen päätänsä peloittavalla tavalla, "ettette olisi syntyneet murheisin ja huoliin, sillä täysi tosi on, että Kaikkivaltias on antanut teille ihmeellisen lahjan lohduttaa ja suosia muita, ja Hänen tapanansa ei ole turhaan lahjojansa tuhlata."

XI.

Kolme kuukautta on kulunut, sitten kuin näihin lehtiin kirjoitin ainoankaan rivin, ja viimeiset sanat tuntuvat minusta niin heikoilta ja niin kaukaisilta, kuin suuren syvyyden ylitse kaikuva ääni, juuri kuin maa olisi jalkojeni alla auvennut, tehden juovan minun ja sen päivän väliin, jona ne kirjoitettiin.

Äitini on ihmeellisesti toipunut. On niinkuin se tauti, joka isompana osana hänen elämästään uhkaavana pilvenä on riippunut hänen päänsä ylitse, kokonaan olisi tyhjentynyt siihen ankaraan kuumeesen, joka häntä niin kovasti koetteli, jättäen hänet virkistyneeksi ja uudistuneeksi niinkuin ukkonen ilman! Välttämätön lepo, pakko pitää itsestänsä vaari sekä täydellinen antauminen tarpeellisen hoidon ja vaalinnan alle on epäilemättä ollut vaikuttavana syynä tähän onnelliseen päätökseen.

Ennen kaikkia se kuitenkin on laupias käsi ja lempeä sallimus, jota meidän tulee hänen toipumisestansa kiittää.

Eräänä päivänä äitini ja minä istuimme isossa salin-akkunassa ompeluksemme ääressä. Vaikka vielä vähän jalkaansa ontuen, Betty kuitenkin taas oli liikkeellä askareitansa maitokamarissa ja kyökissä toimittamassa. Vähän aikaa sitten isäni oli viheltänyt Trustya ja oli nyt kaukana pelloilla. Oli rauhallisin aika päivästä, etsoneen aika kuumana iltapäivänä. Muuta ääntä ei kuulunutkaan kuin veden tipahtaminen vesirännistä pihallamme, kärpäsen pörinä akkunanruutua vastaan taikka eksyneen pienen mehiläisen surina rinkikukilla tuolla ulkona sekä Bettyn hiljainen hyräileminen kyökissä hyöriessään.

Äitini ja minä olimme puhuneet Jackista. Me olimme joku aika sitten kirjoittaneet hänelle pyytäen, että hän kumminkin ajaksi palaisi takaisin meille, koska maanviljelys rupesi käymään isällemme raskaaksi. Me olimme sanoneet hänelle, että vanha koti oli tarpeeksi avara meille kaikille, että ikävöitsimme olla hänen kanssansa, ja että kaikessa tapauksessa voisimme yhdessä hänen tulevaisuutensa tuumista neuvotella.

Meille ei vielä ollut mitään vastausta tullut, ja kerran toisensa perään olimme toinen toisellemme muistuttaneet, kuinka luonnollista oli, että kirjeet eivät voineet kulkea niin pian, kuin toivoimme. Postit olivat niin epäsäännöllisiä, ja saattoipa ilman sitä ajatella sata eri tapaa, joilla kirjeet taisivat mennä hukkaan. Tämän olimme kertoneet, joka kerta kuin isämme oli ratsastanut kirjettä kysymään ja ilman mitään semmoista palasi kotia. Ilman sitä Jackilla epäilemättä oli paljon toimittamista, varsinkin jos hänen oli mieli palata meidän luoksemme, ja kun hän oli niin kankea kirjoittamaan, hän kenties ei ollut mitään kirjettä lähettänytkään, vaan vastaisi itse omassa korkeassa persoonassaan. Me istuimme ja haaveksimme, kuinka koettaisimme tehdä maa-elämän hänelle vähemmän ikäväksi, pitäen kaikenmoisia tuumia, kuinka ryhtyisimme useampiin pieniin muutoksiin tehdäksemme kodin hänelle valkoisemmaksi ja iloisemmaksi, kun ratsastaja vaahtoisen hevosen selässä äkkiä syöksi pihaan humulla semmoisella, että vanhat nurkat paukkuivat ja akkunanruudut kalisivat.

Äitini ja minä katselimme toinen toistamme. Arvattavasti minä kävin yhtä vaaleaksi kuin hän, sillä hän lausui:

"Istu alallasi, Kitty. Anna Bettyn kuulustella, mikä on."

Betty, joka ei juuri koskaan tahdo pitää liikaa kiirutta, oli erinomaisen hidas ja kankea, kun muut hänen mielestänsä turhan-päiten hätäilivät. Minusta oli kuin koko vuosisata, kun hän seisoi ja aika tavalla torui ratsastajaa, ennenkuin hän liikkasi avoimen akkunan eteen ja antoi minulle kirjeen jupisten jotakin muutamista ihmisistä, jotka aina tahtovat tehdä itsellensä ja muille tarpeetonta vaivaa, mutta itse puolestaan hän katsoi tämmöisen hopun ainoastaan jonkunlaiseksi keinoksi lopulta peittää, mitä alussa on laimin-lyöty.

"Mutta Jumala varjelkoon teitä, mrs Kitty kultani," huusi hän nähdessään tuskan, joka oli kasvoihini kuvattuna, "te ette saa olla noin peljästyneen näköinen. Se on vaan yksi sir John Beauchampin palvelioista, jonkunlainen mrs Ewelynin keksintö järjen peloittamiseksi ihmisistä."

"Betty, anna miehelle jotakin virvotukseksi, ja käske hänen jäädä huoahtamaan, niin kauan kuin hänellä on aikaa viipyä," sanoi äitini tyvenesti.

Betty meni.

Se oli todellakin kirje orpana Ewelyniltä minulle.

Se alkoi hellillä, hyväilevillä ja pitkäveteisillä sanoilla, varsin vasten Ewelynin tavallista tapaa ilman verukkeita suoraa päätä käydä asiaan käsiksi. Tarkoituksena oli nähtävästi raivata tietä tärkeille ilmoituksille. Mutta se pani ainoastaan aivoni niin hämille, että kun viimein tulin itse asiaan, sydämeni tykytti ja käteni värisi niin kovasti, että tuskin sain luetuksi. Mutta kun vihdoin olin päässyt päähän saakka, minä taas olin varsin levollinen. Minulla oli ainoastaan yksi ajatus: äitini.

Hetken aikaa minä pelkäsin häneen katsomasta epäillen, mitä minun oli tekeminen, siksi kuin hän lempeästi lausui:

"Kitty kultani, älä huoli sitä minulle lukea, vaan kerro, mitä siinä seisoo. Minä tiedän aivan hyvin, että siinä ei ole hyviä uutisia. Minä tiedän, että siinä puhutaan Jackista."

Minä katsoin nyt häneen. Hän istui kädet ristissä kuin rukousta varten. Minä panin polvilleni hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa (mitä sanoja minä käytin, minun on mahdoton muistaa, sillä sanat näyttivät lähtevän huuliltani toisella äänellä kuin omallani) kuiskasin, että Jack oli tehnyt jotakin, josta hän oli pantu kiinni, ja että hän nyt istui Newgaten vanki-huoneessa.

"Kitty", sanoi äitini, "meillä ei ole mitään aikaa hukata. Mene kohta hakemaan isääsi."

Isä parkaa! Kun tapasin hänet ja puhuin hänelle, mikä oli tapahtunut, hän ei virkkanut soimauksen sanaa Jackia eikä ketään muutakaan vastaan. Hän virkkoi ainoastaan: "Poika-parkaa, poika-parkaa, minä olin liian kova häntä vastaan!" -- ja se oli kaikki. Äänetönnä vaelsimme kotia tantereita pitkin.

Kotia päästyämme näimme äitini istuvan ylhäällä pienessä kammiossaan ylipuolella porttivajaa. Isäni meni ylös hänen luoksensa, ja minä jäin alas saliin. Muutaman minutin päästä huusi äitini minua, ja minä karasin kohta tuonne ylös.

"Se on nyt varsin selvässä, rakkaani, mitä meidän tulee tehdä," sanoi äitini, "ja suuri armo onkin, että se on selvässä."

"Isäni ja minun täytyy kohta lähteä hänen luoksensa," minä sanoin.

"Niin, lapseni, huomis-päivänä." Hän näytti minulle sitten jälkikirjoituksen Ewelynin kirjeessä, jonka hämmästyksissäni en tullut huomanneeksi, ja jossa meitä kehoitettiin lähettämään palvelia takaisin merta myöten, ottamaan hänen hevosensa ja viipymättä ratsastamaan Lontoosen.

Kaikki oli valmiina seuraavana aamuna ennen päivän valkenemista.

Isäni tahtoi ottaa oman hevosensa ja minä palvelian. Sillä tavalla voisimme olla Lontoossa yhdessä viikossa, ja meillä olisi liman sitä se suuri etu, että saisimme olla varsin yksin, vapaina kaikista uteliaista kysymyksistä ja silmäyksistä.

Betty oli liian paljon meihin kuuluva voidaksensa jäädä tietämättömäksi huolistamme Jackin tähden, ainakaan siinä suhteessa, että hän oli vankeudessa. Hän luuli sen olevan velasta, ja me käsitimme tuskin itsekään, oliko syynä tämä vai joku vielä pahempi asia.

Betty valvoi koko yön eväspussia meille laittaaksensa. Hän ei tahtonut sallia minun auttaa itseänsä, vaan vaati jyrkästi, että pysyisin vuoteessani, ja minun täytyi antaa hänen pitää päänsä. Aamulla, kun puin päälleni, hän eriskummaisella ja vähän sekavalla tavalla (sillä välin kuin hän pani vaatteeni myttyyn, joka puserrettiin ja painettiin niin vähäiseksi kuin mahdollista) toimistansa hetkeksikään lakkaamatta minulle lausui:

"Mrs Kitty, minä olen pistänyt viisi guinean kappaletta vanhaan sukkaan, jonka olen pannut mytyn kulmaan. Mielelläni olisin antanut ne master Jackille, kun hän lähti sotaan, mutta äitini oli ennen kuolemaansa sanonut, että minun tulisi säästää ne hautajaisikseni, ja minä olin luvannut sen hänelle. Mutta kun oikein asiaa ajattelen, minä en voi katsoa synniksi rikkoa lupaustani.

"Kauan aikaa olen ollut kahdella päällä, mitä minun olisi tekeminen. Mikä suurempi hyöty minulla uljaista hautajaisista olisikaan kuin rikkaalla miehellä evankeliumissa? Komeat hautajaiset eivät saa syntistä ijankaikkisesta tulesta pelastetuksi, eikä syntiruumiin haavat taikka nuoleskelevat koirat siunatuita enkeleitä estetyiksi sielua kotia isänhuoneesen kantamasta. Kun kuolen, mrs Kitty, minä tahdon, että luokkajäsenet, veisaten mr Wesleyn virsiä, kantavat ruumiini hautaan, sillä välin kuin enkelit, laulaen laulujansa, kantavat sieluni taivaasen. Minä en kuitenkaan ole varsin varma, tarvitaanko enkeleitä ollenkaan, sillä sitten kuin Herra kuoli, taivas näyttää olevan hyvän matkaa lähempänä maata kuin ennen, ja kenties tulemme nyt kohta varsin luonnollisella tavalla ja ilman enkelikäsien avutta sinne sisään. Mutta se ei ollut hautajaiset, jotka panivat minut kahdelle päälle, vaan se oli äidilleni annettu lupaus. Minä olen monta kertaa rukoillut valaistusta tässä asiassa, ja viime yönä minä sain nähdä sen niin selkeästi kuin itse auringon. Minun päättääkseni meidän tulee tehdä muille juuri niin, kuin tahdomme, että he tekisivät meille, olkoot sitten kuolleita taikka eläviä. Jos minä olisin kuollut ja olisin saattanut jonkun ihmisen tekemään tuommoisen mielettömän lupauksen, minä katsoisin suurimmaksi hyväksi työksi, jos se ihminen rikkoisi lupauksen ja käyttäisi rahat johonkin parempaan tarpeesen. Minun tulee sentähden tehdä samalla tavalla äidilleni, mrs Kitty. Teidän ei tarvitse puhua master Jackille, mitä nyt olen sanonut, mrs Kitty. Minun uskoni on, että jos guineat voivat olla master Jackille avuksi, äitini tuolla ylhäällä taivaassa mielihyvällä hymyilee niille, jota hän ei suinkaan tekisi, jos ne hautajaisissani viinana ja rommina muuttaisivat ihmisiä luontokappaleiksi."

Kun Betty oli puhunut loppuun saakka, hän liikkasi alas rapuista, ja minä sain keventää sydämeni ensimmäisillä kyynelillä, jotka tuon kauhistavan sanoman jälkeen nousivat silmiini.

Äitini tahtoi välttämättömästi tulla alas meidän kanssamme suurustamaan, ja kun hän jätti minun hyvästi, sillä välin kuin isäni tuolla ulkona katsoi suitsia ja satulavöitä, hän näytti niin tyveneltä ja tyytyväiseltä, että minä en voinut olla lausumatta:

"Älä, äiti kulta, koeta pitää itseäsi ylhäällä meidän tähtemme. Sinä käyt siitä vaan pahemmaksi, kun olemme lähteneet."

"Ei, Kitty," vastasi äitini, "niin ei tapahdu. Minä en koeta pitää itseäni ylhäällä, vaan minun luullakseni minua pidetään. Minä en voi itseäni oikein ymmärtää, enkä minä tunne itseäni toivottomaksi, vaan olen vakuutettu siitä; että tämä tulee kääntymään Jackin ja meidän kaikkien hyväksi, ja se toivo antaa minulle voimaa rukoilla hänen edestänsä niinkuin en koskaan ennen ole rukoillut."

Ja tällä me erosimme.

Meillä oli todellakin suuri apu siitä, että matkamme pikaisuus ei riippunut muutamien huolimattomien ajo- ja merimiesten hyvästä tahdosta, joille meidän ei olisi käynyt erin-omaisen kiiruumme kauheaa syytä selittäminen. He olisivat epäilemättä luulleet tuskallisen eteen-päin pyrkimisemme vanhan herran äreydestä taikka nuoren tytön malttamattomuudesta syntyneeksi, jota vastaan kaikki nyt riippui ainoastaan meistä itsestä ja meidän hevosistamme.

Nämät jalot ja uljaat eläimet näyttivät kiiruustamme ikäänkuin kihkaantuvan, siksi kuin meidän sekä heidän itsensä että matkan pituuden tähden täytyi heitä pikemmin pidättää kuin jouduttaa.

Ainoastaan kaksi tapausta on minulla tältä matkalta selkeässä muistossa, niin kokonamme olimme matkan tarkoitusperässä kiinni.

Toinen niistä tapahtui, kun selkeänä ja kauniina aamuna kapealla metsätiellä ratsastimme jyrkkää ja kivistä mäkeä alas. Edessämme näimme herran papillisessa pu'ussa hevosen selässä, joka ohjakset kaulassa sai mennä melkein mihin itse tahtoi, sillä välin kuin herra luki kirjaa, joka makasi avoinna hänen edessänsä satulalla.

Se näytti hyvin vaaralliselta, erittäinkin kun hevonen sivutse kulkiessamme juuri oli kompastumaisillaan. Isäni nosti hattua ja sanoi vieraalle:

"Suokaat anteeksi vanhalle sotamiehelle, sir, mutta minun täytyy tunnustaa, että tuntisin itseni paljon paremmin turvatuksi, jos olisin ratsasjoukon johdattajana, kuin jos tuolla tavalla tuon hevosen selässä ajaisin."

Vieras vastasi kohteliaasti tervehdykseen, lausuen, tyvenellä ja ystävällisellä äänellä jotakin sentapaista, kuin että hän ja hänen hevosensa hyvästi ymmärsivät toinen toisensa; mutta kun hän kiitti isääni suosiollisesta muistutuksesta, hänen kasvonsa kirkastuivat tuosta pilvettömästä ja kauniista hymystä, jota ei kukaan voi unhoittaa, joka kerta on saanut sen nähdä. Minä tunsin mr Wesleyn.

Toinen tapaus, peräti toista laatua kuin edellinen, tapahtui seuraavana aamuna.

Kello ei vielä ollut viisi, ilma oli sumuinen ja puolipimeä, mutta niinpian kuin vähänkin taisimme tietä erottaa, olimme nyt niinkuin ainakin hevosen selässä. Sen pienen kaupungin äärellä, missä olimme olleet yötä, oli jo suuri väkijoukko koolla. Meidän täytyi ajaa sen lävitse, enkä minä ole koskaan nähnyt ilkeämpää katsantoa kuin useammissa noissa kasvoissa. Monet niistä olivat kaikkein alhaisimpia kasvonmuotoja, raakoja ja pedontapaisia taikka julmia ja raivoja, ja niitten kaikkien ylitse kohosi kamala, kauhistava kapine -- minä en tietänyt mikä. Väkijoukon ulkosyrjillä kuulimme riettaita sanoja ja törkeää naurua. Mutta kun pääsimme edemmäksi, noin väkijoukon keskipaikoille, kaikki oli niin äänetöntä, niin hiljaista. Jokainen silmä oli kiinni yhdessä ainoassa esineessä peräti toisella taholla kuin se kamala kapine, joka vähää sitä ennen oli langennut silmääni, ja jokainen korva kuunteli ääntä, ääntä niin tyventä, niin juhlallista, niin selkeää ja niin syvää, mutta kuitenkin varsin luonnollista eikä koskaan huikeaa taikka kimeää. Jo ennenkuin taisimme puhujan itse erottaa, minä kuitenkin käsitin, että se oli mr John Wesley.

"Anna mennä, Kitty," sanoi isäni matalalla, vapisevalla äänellä, tarttuen suitsiini, "anna mennä, etkö näe, mitä kansa odottaa."

Minä näin hänen huulensa vapisevan enkä rohjennut mitään kysyä.

Mutta kun katsoin taakseni, minä silmänräpäyksessä käsitin asian. Se oli mestaus, joka oli vetänyt tämän ihmis-joukon koolle; se oli hirsipuu, joka kohosi sen ylitse, ja mr Wesley oli käyttänyt tilaisuutta kokoontuneille saarnata.

* * * * *

Minä en koskaan unhoita sitä kunnioittavaa ystävällisyyttä, jolla setä Beauchamp tervehti isääni, kun pääsimme hänen asuntonsa luoksi Great Ormond Streetin varrella, enkä liioin hänen sydämellisyyttänsä minua itseäkään kohtaan.

Täti Beauchamp oli myöskin ystävällinen tavallaan, mutta kovasta mielenliikutuksesta hän sai puistutuskohtauksen, joka teki, että hänen muille huojennukseksi täytyi panna maata ja pysyä alallaan yksinäisyydessä, josta oli sekin hyöty, että Ewelyn ja minä häiritsemättä saimme puhua keskenämme.

Ewelyn kertoi nyt kaikki minulle, mutta setä Beauchampilla oli vielä vaikeampi tehtävä isäni kanssa puhuessaan.

Jack ei istunut Newgatessa velasta, vaan jostakin vielä pahemmasta.

Odottaen palkkaansa, joka muutaman viikon päästä oli saatavana, hän oli ottanut yhtiön kassasta rahoja, jotka hän ensi tilaisuudessa aikoi maksaa takaisin. Mutta laki ei huoli aikomuksista. Työ oli rikos, ja hänen täytyi kärsiä rankaistuksensa. Setä Henderson ja setä Beauchamp olivat jättäneet hänen asiansa parhaitten asian-ajajien haltuun, ja Ewelyn sanoi, että heillä näytti olevan toivo juttua voittaaksensa.

"Mutta jos hän tuomitaan syypääksi," minä kysyin, katsoen Ewelynin rehelliseen silmään, "mikä hänelle sitten tulee rankaistukseksi?"

"Jokin taikka ei mikään," sanoi Ewelyn, karttaen silmäystäni ja osoittaen hämiä, joka oli hänelle peräti outo. "Kaikki sanovat, että laki on niin epävakainen."

Seuraavana päivänä isäni ja minä lähdimme Newgateen. Olimme päättäneet yksi erältämme mennä sisälle Jackin luo hänen tunteitansa niin paljon kuin mahdollista säästääksemme.