Part 25

"Se ei millään muotoa ole myöhäistä, äiti rakas. Hän tulee takaisin meidän luoksemme. Hän auttaa isäämme maanviljelyksessä, ja kaikki käy paremmin kuin ennen. Saatpa nähdä vaan!"

Hän pudisti päätänsä, mutta hymyili, niinkuin heikko toivo olisi ruvennut hänen sydämessään koittamaan, ja minä kerroin:

"Se ei ole myöhäistä, se _ei koskaan_ ole myöhäistä. Me voimme rukoilla hänen edestänsä yöt päivät, ja _sen_ täytyy auttaa häntä."

Mutta kun nyt istun täällä yksinäni, rohkeuteni yhä vähenee, ja minä pelkään melkein jotakin pahempaa, kuin mitä isäni suutuksissaan lausui.

Mikä voikaan opettaa Jackia ymmärtämään erotusta oikean ja väärän välillä? Oi, jos vaan Hugh olisi täällä!

Mutta jos Hugh olisikin täällä, voisiko hän ainoatakaan näistä suurista suruista rakastetuistansa poistaa?

"Oi, jos Hugh olisi ollut täällä!" sanojeni kaiku muistuttaa minua toisen sisaren sanoista, sydämestä toisesta lähteneistä, huolestuneesta niinkuin minun:

"Herra, jos sinä olisit täällä ollut, niin ei olisi veljeni kuollut."

Hän olisi voinut olla siellä! Hän tiesi kaikki. Mutta hän jäi sinne, missä hän oli. Sisaret saivat juoda katkeran maljan pohjaan asti. Heidän veljensä oli kuollut.

Mutta kesken tuskan ja murheen tuli pelastus ja riemu.

Minä tahdon _uskoa ja toivoa_. Minä en tahdo koskaan epäillä. "Sama eilen ja tänäpänä ja ijankaikkisesti."

Sitten kuin viimein kirjoitin, elämämme purtilo on ollut murheen myrskyjen ajeltavana. Näinä viimeisinä viikkoina minulla ei olisi ollut rohkeutta kirjoittaa, jos minulla siihen olisi ollut aikaakin.

Olemmeko päässeet myrskystä? Olemmeko taas lujalla maalla? Tämä tuska ja huoli, tämä levoton pelko, tämä taukoomaton vielä pahempienkin kohtausten odottaminen, eikö se ole jotakin samantapaista kuin se epävakaisuus ja heidytys, jonka myrskyiseltä mereltä päästyämme tunnemme vielä sittenkin, kuin taas olemme astuneet jalkamme rannalle? Vai olemmeko vieläkin meren aalloilla, ja onko tämä ainoastaan sattumallista tyventöä?

Toisena päivänä sen jälkeen kuin isäni oli lukenut Jack-paran onnettoman kirjeen, äitini tavallisuuden mukaan koetti nousta ylös suurukselle, mutta pyörtyi vaatettaessaan, ja Betty ja minä saimme ainoastaan töin-tuskin hänen takaisin vuoteelle nostetuksi, niin raskaana tuo kallis taakka lepäsi käsivarsillamme.

Kotia tultuansa isäni hämmästyi kuullessaan, että äitini oli sairastunut. Hän ei tahtonut ruuan einettä maistaa, vaan astui kohta hevosen selkään ja neljästi Falmouth'iin lääkäriä hakemaan.

Kun tämä tuli, äitini oli parempi eikä katsonut tautiansa juuri miksikään. Tohtori, joka itse on vahva ja roteva mies, joka ei näytä koskaan olleen kipeä, sanoi, että kaikki olimme pitäneet turhaa pelkoa. "Satunnainen seisahdus sydämen liikunnossa, pieni hämminki veren kulvussa voi usein," sanoi hän, "matkaan-saattaa pelottavimpia ilmauksia -- pelottavimpia äkkinäiselle, mr Trevylyan. Sairaan tila vähän kuumeinen -- pieni levottomuus -- pieni mielenkiihtymys... Tavallisissa tapauksissa minä määrään suonen-iskua taikka veto-ainetta, mutta rouvanne, mr Trevylyan, ei näytä tuommoisia sallivan. Illalla tahdon paki-parastaan panna tuomaan miksturia, jonka espanjalainen laivan-lääkäri on minulle neuvonut. Minä en epäile, että ennen pitkää, viikon tai kahden päästä, tulette entiseen terveyteenne, rouvani. Voimallinen ruoka ja ennen kaikkia iloiset, virkistävät haastelot, joita ei puuttune" -- hän kohteliaalla kumarruksella minun puoleeni jatkoi -- "missä te, nuori lady, olette sairaanhoitajana; ennen kaikkia ilo ja hilpeys. Ensimmäinen ja viimeinen osa kaikista määräyksistäni on hilpeä ja reipas mieli-ala. Elämä, mrs Trevylyan, ei kaiken taitommekaan avulla voi kestää murheita vastaan."

Ja jänterä, punaposkinen pikku mies nousi hevosensa selkään ja lähti parhaalla tuulella matkaansa heittäen isäni, Bettyn ja minun hyvin erilaisiin tunteisin.

"Järkevä mies," sanoi isäni; "taitava ja älykäs mies! Näetkös, Kitty, meidän tulee rohvaista mielemme ja olla hyvässä toivossa."

Sitten hän meni äitini vuoteelle ja lausui:

"Rakastettuni, tohtori antaa meille parhaita toiveita, jonkun päivän perästä olet taas terve, jopa kenties terveempikin kuin ennen."

"Kuinka onkin," sanoi hän minulle kauan laiminlyötyyn suuruspöytään istuttuansa, "kenties onkin oikein onni, että äitisi sai tämän pienen kohtauksen. Kenties se juuri on täydellisen parantumisen alkuna. Tohtorissa on niin paljon elämää ja terveyttä, että hän jo senkin kautta vaikuttaa hoidettaviinsa."

Betty taas katsoi asiaa peräti toiselta kannalta. Hän ainoastaan pudisti päätänsä pelottavalla tavalla, paitsi kun hänen suuttumuksensa puhkesi ryntäykseen espanjalaisen laivanlääkärin neuvomaa lääkettä vastaan, jonka hänen päättääksensä epäilemättä paavi taikka Espanjan kuningas oli lähettänyt kaikessa hiljaisuudessa murhaamaan niin paljon englantilaisia kuin mahdollista. Hän lisäsi: "Ei niinkuin uskoisinkaan, että missis'ille lääkkeistä missään tapauksessa voi olla mitään hyötyä."

Itse minä palasin äitini huoneesen niin iloisilla kasvoilla kuin mahdollista, mutta sydän täynnä sanomatonta pelkoa, josta Bettyn "merkit" ainoastaan olivat heikkoa kajahdusta.

Koko päivänä väri äitini poskilla kiihtyi, ja kaikilla kokeillani minä en saanut häntä estetyksi kiivaasti ja kiihkeästi puhumasta, joka oli peräti hänen luontoansa vastaan. Hän puhui Jackista ja siitä, mimmoista olisi, jos hän olisi kotona meidän luonamme, kuinka tekisimme vanhan kodin hänelle hauskaksi ja iloiseksi, kuinka tämä tulisi käänteeksi elämässämme, ja kuinka tästä-lähin kaikki muuttuisi hyväksi. "Tiedäthän, Kitty, että se ei ole myöhäistä," kertoi hän kertomistaan, "se ei koskaan ole myöhäistä."

Koko pitkän päivän isäni käveli levotonna edes-takaisin asumuksemme ympäri. Välisti hän tuli sisään varsin hiljaa ja ääneti ja puhui muutamia kehoittavia sanoja, ja atrioilla, noilla kolkoilla atrioilla, hänen aina oli tapa sanoa minulle:

"Sinä et saa olla niin murheellinen. Sinä olet nähnyt niin vähän sairautta eläissäsi. Sinä panet tämän liiaksi sydämellesi. Tohtori sanoi, että sairaan tila ei ole hiukuakaan vaarallinen, että hän ymmärtää asian, siitä ei tarvitse olla ensinkään levoton; ja koska ikinä tulenkin sisään, hän aina on varsin hilpeä, varsin vilkas ja hilpeä. Siitä ei tarvitse olla ensinkään levoton, Kitty, ei ensinkään."

Ja sen perästä hän nousi pöydästä jättäen ruuan pitelemättä, meni ovelle, vihelsi Trustya ja tuli muutaman minutin päästä takaisin vielä suuremmalla kiivaudella kuin ennen vakuuttaen minulle, että se ei ollut mitään vaarallista, mitään sydämelle pantavaa, ja pyytäen minua kaikella muotoa rohkaisemaan mieleni ja koettamaan olla iloinen, kun lähdin sisään äitini luo.

Mutta kun yö tuli, ja äitini silmät näyttivät isommilta ja kirkkaammilta kuin milloinkaan, ja hänen sanansa kävivät yhä pikaisemmiksi, ja hän lopulta kertomatta tavallisia toiveitansa Jackista alkoi puhua yhtä kiivaasti kaikenmoisista pikku-asioista, minä viimein hiivin ulos isäni luo ilmoittamaan hänelle vakuutukseni, että äiti ei ollutkaan parempi. Kun isäni tuli sisään, hän viskasi häntä vastaan kiihkeitä kysymyksiä asioista ja seikoista, joista hän oikeastaan ei ollenkaan huolinut, ja minä en koskaan voi unhoittaa sitä tuskallista katsantoa, jonka isäparkani kasvot silloin saivat.

"Oi Kitty," sanoi hän, kun minä vähän ajan päästä tulin alas ja tapasin hänet kasvot käsiin peitettynä, "Kitty, Kitty, minä olen tappanut hänet!"

Tämän illan perästä meidän täytyi pyytää isääni, että hän ei kävisi äitini huoneessa, koska hänen olonsa näytti häntä liiaksi liikuttavan. Joka kerta kuin minun yöllä täytyi lähteä jotakin hakemaan, minä tapasin isäni oven takana kuuntelemasta, hillityllä hengityksellä ja niin hävinneellä ja säikähtyneellä muodolla, kuin hän olisi valvonut useampia öitä perätysten.

Ne olivat kauheita hetkiä, kun minun täytyi kuulla rakkaan äitini muutoin niin suloisen äänen kajahtavan oudolta ja luonnottomalta; kuulla hänen puhuvan asioista, jotka eivät olleet hänen omasta päästänsä kotoisin ja vaativan vastausta kaikenmoisiin kummallisiin kysymyksiin, samalla kuin tiesin, että yhtähaavaa toinenkin rakas ja kallis olento tuskallisna seisoi oven takana kuuntelemassa, ja että jok'ainoa noista luonnottomista äänistä leikkaisi häntä sydämeen.

Kun aamulla lähdin huoneesta, hän vielä seisoi siellä, ja Trusty äänetönnä hänen jalkojensa juuressa. Isäni pani kätensä olalleni ja katseli minua silmäyksillä, joita hän ei rohjennut pukea sanoihin, sillä välin kuin uskollinen vanha koira-parka ihmettelevällä pienellä vinkunalla nuoleskeli kättäni. Tuossa hänen vanhassa tunnetussa tavassaan oli jotakin, joka mursi sen luonnottoman levollisuuden lumouksen, johon minun oli täytynyt pakottaa itseni, ja minä laskin pääni isäni rintaa vasten ja purskahdin itkemään.

"Pikku Kitty-parkaa," sanoi hän, "pikku tyttö-parkaani!" ja me lähdimme alas saliin yhdessä, sillä välin kuin Betty oli äitini luona.

Siitä hetkestä asti Betty otti kaikki asiat ja meidät itsekin hoiviinsa, hallitsi ja määräsi, niinkuin myrskyisinä aikoina, kun jokainen tuntee olevansa vaarassa, väkevimmän ja kykenevimmän luultavasti täytyykin tehdä.

Minä koetin tehdä heikon ehdotuksen, että vielä kerta hakisimme tohtorin apua, parhaasta päästä sen tähden, että luulin olevan isälleni hyväksi käydä ratsastamassa ja vähän vilpastelemassa.

Mutta isäni luottamus iloiseen pikku mieheen oli kadonnut, ja Betty vastusti jyrkästi tämmöistä "hulluutta."

"Minä olen kuullut puhuttavan kummallisia asioita ihmisistä, jotka elävät muitten ihmisten elämästä," sanoi hän. "Minä en tahdo sanoa, että minä pidän noita kaikkia totena, mutta hänen rasvaleukaansa ja lihavia, pyöreitä kasvojansa minä en saa kärsityksi. Enkä minä usko missis'inkaan niitä kärsivän.

"Mutta ratsastaminen tekisi isäni niin hyvää," minä sanoin.

"Minä en voi nähdä oikeaksi pettää vanhoja, täysikasvuisia ihmisiä, niinkuin olisivat pieniä lapsia," vastasi Betty. "Rakas missis-parka antoi itse aivan usein peijata itseänsä, ja jollei master saa käydä huoneessa eikä häntä voi estää seisomasta oven takana niinkuin kummitus, on kaikkien paras, että hän saa ruveta jotakin hyötyä tekemään."

Ja niin isäni katsottiin käymään asioita yli- ja alikerran välillä. Yhtä raskaaksi kuin äitini kummallisten puhetten kuuleminen kävi minulle nyt nähdä isäni sukkasillaan hissuttavan edes-takaisin rapuissa ja hiipivän esiin kantaen pieniä kuppeja ja vateja yhtä suurella vaivalla, kuin jos kysymyksenä olisi ollut raskaimmat taakat, niin pelkäsi hän tippaakaan läikyttämästä taikka jollakin lusikalla sälistämästä.

Bettyn parannustapa oli hyvin yksinkertainen. Hän antoi äitini saada kaikki mitä hän tahtoi, ja tehdä kaikki mitä häntä halutti.

"Minun luullakseni, mrs Kitty," hän eräänä päivänä hyvin salamielisesti lausui minulle, "sairaat useasti tietävät, mitä heille on hyödyllistä. Jos taas eivät sitä tiedä, Jumala kaikkivaltias se onkin, jonka vallassa elämä ja kuolema on, ja minä en usko, että meillä on mitään oikeutta tehdä ketään huonommaksi, kuin hänen täytyy olla."

Kun äitini sentähden ahdisti henkeä, Betty vasten kaikkia sääntöjä, jotka olen kuullut, avasi akkunan selkiselälleen ja päästi raitista ilmaa sisään; ja kun häntä janotti, Betty antoi hänen juoda kylmää, raikasta lähdevettä.

Kun kolmas yö tuli, Betty väkisin tahtoi lähettää isäni ja minut maata.

"Te ette voi tehdä ihmeitä, lapsi kulta," sanoi hän, "ja Kaikkivaltias ei myöskään näytä tahtovan tehdä semmoisia meidän aikaan. Jos istutte ja valvotte missis'in luona vielä yhden yön, tulette yhtä kipeäksi kuin hän, ja siitä tulee enemmän, kuin mitä minä puolestani voin kestää."

Sillä ehdolla, että seuraavana yönä varsin yksinäni saisin valvoa äitini luona, ja Betty sitä vastaan panisi maata, sekä sillä juhlallisella lupauksella, että hän, kuin äitini huutaisi minua, kävisi minua hakemassa, Betty vihdoin sai minun täksi kerraksi menemään levolle.

Kuinka vaikeaa noista rakkaista, tuijottavista ja tunnottomista silmistä oli erota! Oven sulkeminen meidän välillämme oli minusta kuin kiven vierittäminen haudalle. Minä olisin palannut takaisin saman vastaan-seisomattoman voiman pakosta, joka vetää siipipuolen linnun alas maahan, josta se koettaa nousta, mutta minä maltoin mieleni ajatellessani, kuinka täristys tuli tuon heikon olennon päälle, joka kerta kuin ovi avattiin, kuinka tarkasti ja ahneesti hänen silmänsä etsivät sitä tuntematonta jotakin, jota jokainen hiiskahdus pani häntä odottamaan. Nukkuakseni en ollenkaan ajatellutkaan.

Mutta kun olin ollut hetken aikaa makuulla ja rupesin rukoilemaan äitini edestä viihdyttäen itseäni sillä ajatuksella, että kumminkin tällä tavalla voisin olla hänelle jonkunlaiseksi avuksi, minä en tietänyt mistään, ennenkuin päivänkoite pujahti sisälle akkunastani, ja minä kuulin äänen, en korvissani, vaan sydämessäni, joka lausui: "Minä en kuole, vaan elän ja julistan Herran töitä."

Minä nousin silloin vuoteelta ja katsoin ulos akkunasta. Kaikki oli niin äänetöntä, niin hiljaista varhaisen aamun juhlallisessa tyvennössä, ja tuskin olisin suuresti hämmästynyt, jos olisin nähnyt enkelin valkeissa vaatteissa puhtaassa ilmassa vanhan orapihlaja-aidan, vanhojen jalavien, vihreäin kukkulain ja sumeain pilvien ylitse kohoovan päivänkoitetta kohden, joka loisti niin puhtaana, kuin se olisi kirkkaista helmiporteista tulvaillut.

Mutta siellä ei ollut mitään nähtävänä, ei ketään, joka olisi voinut ilmoittaa, _kenen_ se kuiskaus oli, joka herätessäni niin suloisesti kaikui sydämessäni!

Sillä minä olen varma, että se _oli_ joku ääni, joku sydän ja joku henki, joka puhui minulle; niin selkeitä, _ulkoa-päin_ tulevia ja kuitenkin niin sulamielisiä, _sisälläni_ kuuluvia ne sanat olivat, jotka minä kuulin.

Ne kaikuivat sydämessäni, nuot sanat, vielä suuremmalla voimalla kuin suloisen musiikin sävelet, täyttäen sen sanomattomalla ihastuksella ja rauhalla.

Minä puin sitten päälleni, tein aamurukoukseni ja katselin ikäänkuin uudella toivolla ulos Jumalan ihanaan mailmaan.

Minusta oli kuin nuot ihmeelliset sanat kerrassaan olisivat ottaneet pois kaiken levottomuuden ja pelvon sydämestäni.

Minä sanoin itsekseni:

"Minä en tahdo olla taika-uskoinen, -- minä en tahdo perustaa toivoani näkyihin ja merkkeihin, en edes noihin sanoihinkaan. Oi Vapahtajani, Isäni, minä en tahdo turvata mihinkään muuhun kuin sinun rakkauteesi yksinään. Mutta minä en kuitenkaan tahdo luopua siitä lohdutuksesta, jonka nuot sanat minulle tuottivat. Ne ovat sinun sanojasi, ja mitä ikinä ne tietävätkin, ne kuitenkin ovat rakkauden sanoja. Minä tahdon liittyä sinuun, minä tahdon turvata sinuun -- minä tahdon levähdyttää sydämeni ja mieleni sinussa -- ainoataan _Sinussa_!"

Minusta oli kuin koko olentoni olisi elävän veden lähteessä kylpenyt, sillä niin terveeksi ja väkeväksi minä tunsin itseni, kun taas palasin äitini huoneesen. Isäni seisoi ovella kuuntelemassa, ja minusta näytti kuin hän jo kauan olisi siinä seisonut. Minä seisahduin ja kuiskasin hänelle muutamia lohdutuksen sanoja. Ja kun avasin oven niin hiljaa, ettei edes Bettykään kääntynyt ympäri, ja hiivin äitini luo, _hän katsoi minuun_! Niin, hän katsoi silmiini katseella täynnä tyventä, tuntevaa rakkautta, kurotti minulle laihan, valkoisen kätensä, jonka minä otin ja suljin omaani, ja minä istuin hänen vuoteensa ääreen peläten liiaksi näyttämästä, mitä minä tunsin. Hiljaa ja liikahtamatta siinä istuessani minä huomasin, kuinka tuo kallis käsi vähitellen hellitti minusta, ja kuulin, kuinka hänen hengityksensä nousi ja laski niin tasaisesti ja levollisesti kuin lapsen. Se oli unen hiljaista ja tasaista hengitystä.

Hän nukkui, siksi kuin päivänkoite oli muuttunut täydeksi päiväksi ja kaikki ne värinvivahdukset, joista päivän ensimmäiset tunnit erotetaan toisistansa, olivat sulaneet yhteen puolipäivän tasaiseksi sädevaloksi. Minulla ei ollut muuta ajanmittaa kuin omat toiveeni, joille jokainen tämmöinen levon hetki oli verrattoman kallis, sekä tuskani isäni tähden, joka tietämättä siitä, mikä oli tapahtunut, tavallisuuden mukaan seisoi suljetun oven takana vahtina.

Äitini avasi viimein silmänsä, ja Betty, joka oli pitänyt hänestä vaarin yhtä ääneti ja hiljaa kuin minä, nousi antamaan hänelle marjavettä.

Hän kysyi silloin isääni. Minun ei tarvinnut häntä huutaa. Niin pian kuin sanat olivat äitini huulilta lähteneet, ovi ilman pienintäkään narinaa aukeni, isäni kalveat kasvot tulivat siitä esiin, ja hän kysyi hiljaisella, liikuttavalla katseella, mitä hänen tuli tehdä.

Minä nousin ja vein hänet vuoteen ääreen.

Äitini kurotti hänelle kätensä ja sanoi:

"Rakastettuni, minä paranen." Betty oli niin ankarasti tyrkyttänyt hänelle, ettei hän millään muotoa saisi tunteitansa ilmoittaa, vaan ainoastaan olisi levollisen ja tyytyväisen näköinen, että hän nyt voimiensa takaa koetti olla niinkuin tämä juuri olisi ollut, mitä hän oli toivonutkin, lausuen sen ohessa muutamia hilpeitä ja jokapäiväisiä sanoja. Mutta murheellisen silmän yritys saada hymyilevää katsetta ilmoitetuksi, niinikään kuin värisevän huulen ponnistuskin saada muutamia iloisia sanoja lausutuksi, meni peräti tyhjiin, ja intohimoisella huokauksella hän koetti vetää kätensä pois ja lähteä ulos huoneesta.

Mutta äitini pani toisen kätensä hänen kämmenensä päälle, ja hän ei voinut muuta kuin laskea polvillensa, kumartaa kasvonsa hänen käsiensä ylitse ja purskahtaa itkemään niinkuin lapsi.

Hämmästyksissään Betty pani kädet ristiin ja koetti puhua, mutta hänenkin äänensä katkesi, niin että hänen täytyi kääntyä minä pois. Minä laskin polvilleni isäni viereen, mutta tunnettensa vallassa hänen täytyi minun käsivarteeni nojaten lähteä ulos huoneesta.

Vasta kun äitini taas oli taipunut uneen, ja me olimme koossa salihuoneessa, johon Betty oli tuonut illallisen, taikka miksi sitä määrätöntä atriaa sanoisinkaan, joka meille sinä päivänä oli ensimäinen ja viimeinen, Betty oli tullut sen verran taidolleen, että kun isäni koetti osoittamaa heikkouttansa vähän puollustaa, osasi vastata ja sanoa:

"Master, yhdelläkään meistä ei tässä katsannossa ole mitään kerskaamista; me emme ole tehneet mitään missis'in parantamiseksi, ja jos Kaikkivaltias on nähnyt hyväksi tehdä ihmeen (ja että se _on_ ihme, sitä en minä suinkaan epäile) meidän puolestamme tulee antaa hänelle yksin siitä kunnia. Uuden vedenpaisumuksen merkkejä ei suinkaan ole puuttunut, ja me kaikki olemme tehneet parastamme missis'iä tappaaksemme, mutta tuolla hän nyt makaa ja nukkuu niin hiljaa ja viatonna kuin lammas!"

Mitkä suloiset, juhlalliset yöt nyt seurasivat, kun minä sain maata valveilla hänen huoneessansa, siksi kuin kuulin hänen makeasti nukkuvan ja itsekin uskalsin nukahtaa, tavan-takaa herätäkseni antamaan hänelle jotakin ravitsevaa lientä taikka virkistyttävää juomaa sekä kuulemaan hänen lempeän, rakkaan äänensä kuiskaavan jonkun kiitoksen taikka kenties kertovan jonkun värsyn hänen lempivirsistään, noista rakkaista vanhoista Georg Herbertin virsistä!

Ja sitten nuot ihastuttavat päivät, kun hän vähitellen taas toipui entisillensä! Kuinka suloista oli päivästä päivään ottaa vaari jokaisesta pienestä edistyksestä toipumisen tiellä! Se oli kuin olisi ottanut vaarin lehdistä, kun keväällä puhkeevat, taikka kukkasten kuvuista, kun vähitellen aukeevat auringon säteille ja levittävät tuoksuansa. Mutta elämä, joka nyt joka päivä kasvoi, ei ollut kukkasen tunnoton olemus, -- se oli oman, kalliin äitini elämä!

Ja ensi sunnuntaina, kun isäni otti hänet käsivarsillensa ja kantoi hänet omaan pieneen lempihuoneesensa porttivajan päälle, ja hän lepäsi siellä sohvalla akkunan ääressä, kuinka meidän kaikkien silloin oli olla! Häntä oli kovasti haluttanut varhain aamulla päästä sinne ylös, ja hän tahtoi, että kaikki paitsi Betty menisimme kirkkoon, olipa koettanut kehoittaa häntäkin lähtemään muitten kanssa, mutta siihen ei mikään valta mailmassa olisi saanut tätä uskollista sielua suostumaan.

Lähtiessäni hän taas itseksensä hyräili erästä Herbertin virsistä, jotka nuotittakin hänen korvissaan soivat musiikilta. Hän veisasi:

Oi päivä kallis päivien, Kuin korkealle siipes viepi! Muut päivät maahan heittäen Päin toivon päivää käännät tiesi. Oi salli, sua seuraten, Mun maasta nousta matalasta Ja valon lähde ikuinen Sun kanssas löytää taivahasta.

Näitten pyhien sanojen kaiku korvissamme ja sydämet kiitosta ja ylistystä täynnä, isälläni ja minulla sinä autuaana sunnuntai-aamuna oli suloinen matka kirkollemme. Tiemme kulki kullan-keltaisten elopeltojen kautta, ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rantaa vastaan.

Ja sitten jumalanpalveluksen aikana, kuinka totisia ja eläviä rukouksemme, kiitoksemme ja vastauksemme olivat. Pyhät vuorolaulut olivat minusta ihka uusia, tänä onnellisena aamuna paki-parastaan isääni ja minua varten sepitettyjä.

Kotia palatessamme isäni kahden-kesken sanoi minulle:

"Kitty, ymmärrätkö mr Herbertin virsiä?"

"Luulen ymmärtäväni, isä," minä vastasin, "ja minä pidän niistä."

"Pidätkö todella?" kysyi hän alakuloisesti; "no niin, luultavasti kaikki oikein jumaliset ihmiset niistä pitävätkin. Minä puolestani en ole voinut niitä koskaan käsittää."

Kun äitini ja minä sitten istuimme yhdessä illan hiljaisuudessa, minä mainitsin hänelle siitä, mitä isäni oli puhunut, ja hän kertoi minulle, kuinka se sairaana ollessaan oli häntä iloittanut, kun oli kuullut Bettyn sortuneella vanhalla äänellään veisaavan sillä välin kuin hän liikkui ulkona askareilla taikka hääräili huoneessa.

"Minä pelkään, Kitty," sanoi hän, "että olen pannut liian suurta arvoa sanoihin ja muotoon. Pyhien enkelien mielisuosioon ei tarvita rikkaan kuvatuslahjan jaloja höysteitä; köyhin ylistysvirsi hengessä ja totuudessa on suloista suitsutusta heille. Minä ajattelin tätä tänäpänä, kun kasteisen ruohon ja vasta niitettyin heinien tuoksu minusta tuntui suloisemmalta kuin mikään keinotekoinen haju-aine, ja Bettyn wesleylaisten virsien sävelet kaikuivat korvissani yhtä kauniilta kuin tuomiokirkon kuorilaulu konsanaan."

"Mutta yhtä-kaikki," lisäsi hän hymyillen, "omat ajatukseni lensivät takaisin mr Herbertin virsiin, ja minä veisasin sydämessäni:"

Oi autuuteni, kruununi, Mun Jumalani, Herrani! Sua sydämeni halajaa, Yöt päivät aina hehkuen, Vaan sit en lausutuksi saa, Sen vuoksi hiljaa rukoilen: Oi autuuteni, kruununi, Mun Jumalani, Herrani!

Kun isäni liittyi meihin, äitini käski minun hänelle lukea seuraavan virren:

Oi kuin kauheasti Mua säikytit, Kun katselit Mun puoleheni ankarasti, Miss' särkyneillä sydämin Ma Herran eessä makasin.

Vaan haavojaan kun Kristus näyttää, Sua ensinkään En pelkääkään, _Hän_ vaatimukses kaikki täyttää, Ja tasan seisoo vaakasi, Ei paina paljon syntini.

Kun suorana on velka suuri, Sa olet mun, Mun vihatun -- Niin Herran sana lausuu juuri -- Sua silmään katson -- Jumalan Vanhurskauden omistan.

Isäni koitti olla tyytyväisen näköinen, mutta minä huomasin, että hän oli hyvin hämillään. Hän ei oikein tullut roveihinsa, ennenkuin minä äitini pyynnöstä hänelle luin seuraavan mr Charles Wesleyn virren:

Ääni kaikuu taivahasta: Autuaita vainajat, Jotka synnin maailmasta Herrassansa nukkuivat. Kaunis, kallis on se hoiva, Jota aina nauttivat, Jesus itse on se oiva Palkka, jonka voittivat.

Seuratessaan Jesustansa Salemihin uutehen, Sinne veivät muassansa Työnsä täältä taltehen. Siellä riemuisasti saavat Jumalata katsoa, Siellä taivahat on aavat Rauhan virttä veisata.

Ken siis tahtoo surkutella Taivahasen siirtyvää, Kenkä vielä valitella, Että tänne hän ei jää? Mailma lausuu: "pois hän lähti, Maahan muutti synkkähän," Mutta enkelit: "kuin tähti Autuasna loistaa hän."

Illalla, kun isäni ja minä olimme yksinämme, hän kysyi minulta, mitä minä luulin mr Herbertin "Oikeuden" virrellänsä tarkoittavan.