Part 24

Syntivelka kyynelkäs Poista olemattomaks', Punaisella verellä, Mua huuhdo valkeaks', Kasvos käännä kirkkahat Puoleheni välehen, Siteet päästä raskahat, Sydän kivenkovuinen Murra, Jesus armias, Mulle ole laupias!

Niinkuin ennen rukoilit: "Anna anteeks', isäni!" Ristinpuustas vakuutit Täytetyksi toimesi, Niin sa vastaat vieläkin, Taivahistas katsoen Synti-raukan suruihin, Syömen kivenkovuisen Murrat, Jesus armias, Mulle olet laupias!

Tämä virsi, sanoi Toby, asetti uuden kuvan hänen sisällisten silmiensä eteen. Poika-raukan kalveitten kasvojen verosta, jotka viime aikoina yöt päivät olivat häntä vastaan tuijottaneet, hän nyt näki edessänsä toiset kasvot, kasvot kalveat, vaan ei hengettömät, joitten silmät, sisään-painuneina tuskasta ja täynnä rakkautta, sanomattomalla säälillä olivat hänessä kiinni. Hän käsitti, että "_Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itsensä kanssa_." Hän tunsi, että se oli vanhurskaan tuomarin kasvot, jotka niin hellästi ja leppeästi katsoivat alas ristinpuusta hänen päällensä, ja että Herra itse hänen siassaan oli kärsinyt vaivoja, vielä suurempia, kuin mitä hän itse oli itsellensä pelännyt. Hän tunsi, että hänen syntinsä olivat anteeksi annetut.

Hänen sydämensä oli pakahtua ilosta sovituksen suuresta salaisuudesta, ja hän veisasi.

Sua, Jesus, kaunis kruununi, Ma aina tahdon rakastaa, Jos minkä kääntyis mailmani, Jos vihas mua kauhistaa Tai mulle olet suopuinen, Sua rakastan ma kuitenkin -- Sa lahja olet ainoinen, Jon voittaa pyydän sittenkin.

Missä ikinä hän kulki ja viipyi, hänestä oli kuin Vapahtajan kuolevat kasvot kaikessa jumalisen rakkauden ja armon täydellisyydessä olisivat kumartuneet alas hänen ylitsensä, ja kuin sanat: "se on täytetty! Isä anna anteeksi!" olisivat täyttäneet koko mailman suloisella musiikilla. Hän ei voinut mitään muuta nähdä eikä kuulla.

"Ja kuinka sinun nyt on?" kysyi äitini.

"Nyt, missis" vastasi Toby, "minä taas näen kaikki asiat, niinkuin oikeastaan ovat, mutta onpa niinkuin kaikki olisivat sisällisesti muuttuneet, vaikka ulkopuoli on sama. Kirous on otettu kaikista pois. Kuolleen poika-raukan kasvot minä näen taas, mutta minä en enää pelkää niitä, sillä ne ikäänkuin sanovat minulle: 'älä tee mitään minun edestäni, Toby, se on myöhäistä, minä en tarvitse mitään: älä tee mitään minun edestäni, vaan kaikkien muitten edestä minun tähteni.' Ja molempien kasvot hämmentyvät minusta toisiinsa, hukkuneen poika-raukan ja _Hänen_, ja ne sanat, jotka molemmat puhuvat, ovat ihan samat: 'Ei mitään minun edestäni, minun on nyt kaikki hyvin, mutta kaikkien muitten edestä minun tähteni.' Ja se on tätä," jatkoi Toby, "jota toivon saavani tehdä, ennenkuin kuolen."

"Kuinka, Toby, mitä sinä tarkoitat?"

"Nähkäät, missis" vastasi Toby, "minä käyn nyt ja odotan haaksirikkoja paljon enemmän kuin koskaan entisiin aikoihin. Minä etsiskelen laivaväkeä enemmän kuin koskaan ennen lastia. Ja minä toivon varmasti, että Herra ennen pitkää antaa minun pelastaa jonkun ihmis-paran, että Hän antaa minun nähdä jonkun hengettömän sielun taas virkistyvän äitini vanhan takan edessä. Ja silloin saan tuntea, kuinka kahdet kasvot katsovat alas taivaasta minun päälleni, hukkuneen poika-raukan ja siunatun Herran! Ja siinä olisi kyllä enkelillekin, jos enkeli koskaan voisi tuntea sitä häpeää, sitä syntiä ja niitä katkeria soimauksia, joita minä sydämessäni olen tuntenut, ja jotka tekevät sen minulle autuudeksi, kun ainoastaan saan luoda silmäni Hänen pyhien kasvojensa puoleen."

"Ja sillä välin?" kysyi äitini.

"Sillä välin? Nähkäät," vastasi Toby, "pastori Wesley sanoo, että kaikkien Jumalan käskyjen summa on rakkaus; ja kun nyt tiedän Jumalalle otolliseksi, että olemme hyväntahtoisia ja auttavaisia toinen toistamme kohtaan, onpa oikein merkillistä, kuinka monta tilaisuutta olen saanut hänen mieltänsä noudattaa. Tuskin yhtäkään päivää menee, ilman että joku semmoinen tilaisuus ilmaantuu."

Pienellä harmaalla konkarillansa kotia ratsastaessaan äitini lausui: "Kitty, Vapahtajamme sanoo: 'Viimeiset tulevat ensimmäisiksi,' ja minä en luule koskaan niin hyvin käsittäneeni, mitä nämät sanat tarkoittavat, kuin tänäpänä. Kun heitin Toby-paran ja akkunalla näin avoimen raamatun, matala maja minusta tuntui yhtä pyhältä kuin korkea kirkko."

X.

Falmouth'in postikonttuorissa minua varmaankin ruvetaan pitämään hyvin arvokkaana henkilönä. Tän'amuna minulle tuli kaksi kirjettä, toinen Lontoosta, toinen New-Yorkista.

New-Yorkista tullut oli Hughilta, toinen Jackilta. Hugh'in kirje käsittää jonkunlaisen matkakertomuksen eli päiväkirjan, jonka minä luen ääneeni isäni ja äitini edessä.

Se käsittää myöskin pienen erityisen osaston minua varten, jota minä en lue yhdellekään ihmiselle koko mailmassa.

Minä olen varsin hämmästyksissä kuullessani, kuinka isoja kaupunkeja ja kuinka isoja ihmis-joukkoja Amerikan siirtomaissa löytyy.

Minä olen aina luullut Amerikkaa jonkunlaiseksi maanpako-paikaksi, missä joka mies tuntisi itsensä vieraaksi ja epävakaiseksi, niinkuin siellä olisi ainoastaan vähän aikaa viipyminen, ja missä kaikki ainoastaan olisi alulla. Minä en koskaan uskonut, että ihmiset siellä todella tuntisivat itsensä perehtyneiksi. Se minulta oli tyhmä ajatus. Hugh sanoo, että muutamat kaupungit ovat sadan vuoden vanhoja ja monet rakennukset näyttävät oikein kunnian-arvoisilta.

Hugh matkusti alussa jalkaisin Irlannin kautta ja nousi sitten laivaan Corkissa. Vaelluksillansa hän asui likaisissa ja savuisissa irlantilaisissa hökkeleissä taikka missä milloinkin katon alle pääsi; hän saarnasi aukeilla kedoilla niinkuin myöskin ahtailla kaduilla ja kaikissa paikoissa, missä vaan löysi ihmisiä, jotka olivat valmiita häntä kuulemaan.

"Muutamin paikoin," hän kirjoittaa, "talonpoika-raukat aluksi luulivat minut jonkunlaiseksi uudeksi kerjäläis-munkiksi näyttäen melkein pettyneiltä, kun minä saarnan jälkeen en ruvennut almuja kokoomaan. Heidän lämpimät irlantilaiset sydämensä ovat hyvin herkkä-tuntoisia; heiltä on yhtä helppo saada kyyneliä ja siunauksia kuin herjauksia ja sadatuksiakin. Välisti minua keskeytettiin omituisella tavalla. Kun esimerkiksi puhuin tuhlaaja-pojasta, joku ihmis-joukosta vaikeroitsi: 'Kaikkien pyhimysten kautta, minä se olen!' ja jonkun heräiyssanan johdosta äkeä ääni huudahti: 'Mikä roisto on sinulle Plat Blakesta tuommoista valehdellut?' samalla kuin kenties kourallinen lokaakin lensi saarnaajaa vastaan; -- vielä useammin kuului kuitenkin: 'Pyhä Maaria, Jumalan äiti, rukoile meidän vaivaisten syntisten edestä,' taikaa: 'Rakas Jesus, armahda meitä,' taikka: 'Messun kautta, se on totta!' Minä koetan puhua heille Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan, Vapahtajan suuresta uhrista ristinpuussa ja siitä ilosta, jonka Hän tuntee kun syntinen kääntyy ja elää; ilosta, jonka syntien anteeksi saaminen tuottaa, sekä kaikista muista totuuksista, jotka meillä ovat roomalaisen kirkon kanssa yhteisiä (vaikka valitettavasti samalla tavalla, kuin vihreä niitty, missä käytetään laitumella, on samaa maanlaatua kuin pieni maatilkku sen takana, jonka vuorityöläiset ovat kaikenmoisella ruhalla peittäneet).

"Mitä enemmän tulen mailmaa nähneeksi, sitä enemmän minua kummastuttaa havaitessani kaikki ne eri keinot ja juonet, jotka sielunvihollinen on keksinyt kokonaan peittääksensä ja salataksensa sitä suurta totuutta, että Jumala on rakkaus ja rakastaa mailmaa, -- että Hänen poikansa on meidät kalliilla verellänsä lunastanut, että Hän ei pyydä muuta, kuin että palaamme takaisin Hänen luoksensa vastaan-ottamaan siunausta ja tuntemaan sitä iloa, jonka Häntä palveleminen ja totteleminen tuottaa.

"Muutamin paikoin minua vastaan-otettiin peräti toisella tavalla. Huhu uudesta haira-uskosta, metodismista, oli käynyt edelläni. 'Swabblers' eli 'kapaloitsiat' ovat herjanimiä, jotka oppimaton rahvas on keksinyt metodistoille erään saarnan johdosta, jonka Job Cenuick piti tekstistä: 'Ja hän synnytti Pojan esikoisensa, ja kapaloitsi hänen, ja pani seimeen.' Semmoisissa tapauksissa koko kansa ja ennen kaikkia naiset nousevat kirkumaan ja sadattelemaan, niinkuin luultavasti ainoastaan irlantilaiset äänet osaavatkin, siksi kuin vihdoin väsyvät, niin että ainoastaan voipumuksesta hetken aikaa kuulevat minua, taikka siksi kuin ovat reutoneet itsensä raivoon, joka saattaa kääntyä mihin vallattomuuteen tahansa, ja sitten ajavat minut pois koko paikasta.

"Corkissa raivostunut alhaiso nuijilla ja miekoilla hyökkäsi 'kapaloitsiain' päälle, haavoitti useampia heistä ja alkoi repiä erästä heidän huonettansakin. Tästä vainosta sortumatta taikka, niinkuin mr Wesley sanoo, juuri sen johdosta, missään paikassa ei ole ollut niin monta, jotka elämässä ja kuolemassa ovat kantaneet todistusta uskonnon voimasta kuin Corkissa. Metodismilla on Irlannissa jo ollut enemmän kuin yksi martyyri. Vaino liittää vainotut merkillisellä hartaudella toinen toiseensa. Se ei ole alhaiso, jota Irlannissa täytyy pahimpana esteenä evankeliumin menestymiselle pelätä: se on itse kansan herkkäluontoinen ja epävakainen mielenlaatu, joka on niin helppo taivuttaa hyvään, mutta myöskin niin helppo saada muuttumaan. Mr Wesley sanoo, että hengellisesti kuolleet protestantit, jotka vihaavat kristinuskoa enemmän kuin paavilaisuutta ja pakanuutta, Irlannissa ovat evankeliumin pahimmat viholliset. Viehättävää voi kuitenkin olla irlantilaiselle väkijoukolle saarnata. Jokaisen viittauksen nopea käsittäminen ja ne pikaiset liikutukset, jotka puhujan omien vaihettelevien tunnetten johdosta kuuliain elävissä kasvoissa ilmestyvät, ei voi olla saarnaajaa suuresti kiihdyttämättä, varsinkin saksilaisten maanmiestemme kankean ja hitaan käsityksen verralla. Mutta englantilainen väkijoukko, joka kerta todella on herännyt ihmis-hengen korkeampia tarpeita tuntemaan, tarjoo minusta kuitenkin suurenlaisemman nä'yn kuin mikään muu. Se on kuohuvan meren kaltainen tuolla kotonamme, se kun vitkallensa, mutta mahtavasti vyöryttää aaltoja rantaa vastaan. Raskaat aaltojoukot eivät helposti työnny takaisin, ja niitten kestävästä voimasta kalliot hietasärkkien tavalla murenevat.

"Charles Wesleyn virret vaikuttavat äärettömästi Irlannin kansaan. Minä olen kuullut merkillisen kertomuksen julmasta vainoojasta Wexfordissa, joka oli kätkenyt itsensä säkkiin erääsen latoon, johon vainotut metodistat kansan pelvon tähden lukittujen ovien taakse kokoontuivat. Hänen aikomuksensa oli sisältä-päin avata ovet alhaisolle, mutta kun piilostaan kuuli virren suloiset sävelet, hänen sydämensä niistä niin ihastui, että hän päätti kuulla loppuun asti, ennenkuin kokousta häiritsisi. Mutta kuinka kävikään? Virren tauvottua rukous teki niin mahtavan vaikutuksen hänen omaan-tuntoonsa, että hän alkoi piilossaan vapista ja vaikeroita suureksi hämmästykseksi kokoontuneelle kansalle, joka luuli vihollisen itse tekevän heistä pilkkaa. Yksi läsnä-olevista rohkaisi vihdoin mielensä, avasi säkin, ja katso, tuolla makasi nyt itkevänä katujana vainooja. Hänen sydämensä oli särkynyt, ja hänen kääntymyksensä oli syvä ja vakava.

"Niin nuot ihanat virret yhä uudestaan epäluulon vartioita viihdyttävät, ja oman-tunnon pohja jää avoimeksi totuuden ryntäyksille.

"Itse olen ainoastaan yhden kerran ollut vainoovan alhaison kynsiin joutumaisillani. Aukeassa paikassa erään kaupungin keskellä olin saarnannut tarkasti kuulevalle ihmis-joukolle. Muutamat olivat heltyneet itkemään, ja liikutus oli yleensä varsin suuri. Saarnatessani huomasin, että vanha akka mustat, vilkkuvat silmät päässä terävillä, uhkaavilla katseilla minua tähysti. Kun saarna päättyi rukouksella ja virrellä, hänen silmänsä äkkiä iskivät tulta, ja vihan vimmassa akka kimeällä, vinhalla äänellä huudahti: 'Näinkö, Maaria, sinua täällä kunnioitetaankin?'

"Kuuliajoukko muuttui silmänräpäyksessä ja ikäänkuin lumouksen kautta. Korkeita huutoja ja sadatuksia vuodatettiin 'haira-uskoisen,' 'petturin,' 'villittäjän,' päälle, ja kalikoita ja kiviä lenteli kaikilta tahoilta minua vastaan.

"Kauheaa on todellakin äkki-arvaamatta seisoa silmästä silmään raivostuueen alhaison edessä, josta jok'ainoa henki on inhimillinen olento sydän samanlainen kuin itselläkin, kykenevä tuntemaan sääliä ja laupeutta eikä ruumiillisen voimansakaan puolesta etevämpi; mutta jotka kaikki yhteensä ovat kuin yksi ainoa, raivoova peto, joka on valmiina repimään uhrinsa kappaleiksi yhtä helposti ja yhtä julmasti kuin nälkäinen jalopeura. Kovaa on totiselle rohkeudelle oman voimansa tunnossa nähdä itsensä avutonna niinkuin lapsi satojen miesten kynsissä, joitten joukossa kenties ei ole yhtäkään, joka kaksinkimpussa pääsisi voitolle. Vielä surkeampaa on kuitenkin uskolle ja rakkaudelle nähdä satoja ihmisiä --- ja niitten joukossa naisiakin joista kenties ei yksikään itsepäitensä meiltä apuansa ja turvaansa kieltäisi, joukoksi kokoontuneena muuttuvan pelottavaksi hirviöksi ihmisen aivoilla, mutta pedon sydämellä ja myrskyn nostaman meren voimalla.

"Minusta vaara unhoittui surkeuden tähden. Oli kuin olisin katsellut alas helvettiin, kun näin paljastettuna ja työksi kasvaneena sen hirveän pahanteon voiman, joka ihmisen sydämessä asuu, ja joka tekee ihmisille mahdolliseksi _alhaisoksi_ muuttua.

"Vaara oli kuitenkin pian ohitse. Jonkun erimielisyyden tähden päälle-karkaajien välillä, jonka syytä en tiedä, nämät erosivat kahteen puolueesen, jotka rupesivat tappelemaan keskenänsä, ja pari tölmäystä otsaani saatuani minä onnellisesti pääsin vapaaksi heidän kynsistänsä.

"Mutta, Kitty, vasta sitten kuin olin viettänyt päivät rukouksessa, vasta sitten kuin olin mieleeni ilmi muistuttanut _toisen_ alhaison, joka _pani varteen_ julman vehkeensä, minä tunsin itseni rohvaistuksi uudestaan alkamaan. Vasta sitten kuin vielä kerta tämmöisten raivojen ilkkuvien, inhimillisten ja samalla epä-inhimillisten olentojen kuohuvan meren ylitse uskossa olin nähnyt noitten inhimillisten ja samalla jumalallisten silmien rakkaudessa ja esirukouksessa katsovan ylös isän puoleen taivaassa, ja vielä kerta uskossa kuullut nuot armahtavan rakkauden sanat: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä ei he tiedä, mitä tekevät,' -- minä uudestaan rohkealla mielellä taisin lähteä matkaan armon ja anteeksi-antamuksen evankeliumia julistamaan. Mutta _silloin_ minulle myöskin suotiin ennen tuntematon voima tuota sanomaa eksyneille esiin-kantamaan.

"Mieleeni johtui nyt vielä toinenkin alhaiso, joka myöskin pani varteen aikeensa säälimättä kivittäen uhrinsa, siksi kuin 'hän nukkui,' sekä mimmoiseksi mieheksi _yksi_ tästä julmasta joukosta sitten nousi. Tämmöisiä _hyvän_ aiheita löytyy näissäkin sydämissä, joista raivo, näyttää viimeisenkin inhimillisyyden sammuttaneen.

"Täällä Amerikassa minä en ole kohdannut mitään alhaisoa, vaan sen siaan joukottain hartaita kuulioita: miehiä, naisia ja lapsia, jotka maita metsiä ratsastavat monen kymmenen penikulman päähän, ja ilolla sitten viipyvät paljaan taivaan alla päivästä päivään saarnaajaa kuullaksensa.

"Nimi, jota täällä ennen muita kunnioitetaan, ei olekaan Wesleyn, vaan Whitefieldin, ja rakkaus tähän mieheen on äärettömän suuri. Luultavasti tuon meiltä saapuneen apostolin äänellä siirtolaisten korvissa on sekä uutisuuden että muuton viehätys. Täällä vallitsee vielä paljon rakkautta ja kunnioitusta 'vanhaa maata' kohtaan, jos kohta näihin tunteisin monessa miehessä hämmentyneekin enemmän vanhentuneen harrastusta, kuin meidän on syytä katsoa itsellemme oikein edulliseksi. Ehkä tiedetäänkin siirtomaissa yhtä vähän siitä nuoruudesta ja virkeydestä, joka vanhan maan sydämessä asuu, kuin Englannissa tiedetään siitä voimasta ja miehuudesta, johon uusi maa jo on noussut.

"Lämpimissä eteläisissä valtioissa työ parhaasta päästä toimitetaan mustilla orjilla Afrikasta. Näistä orjista ovat monet kääntyneitä. Hellätuntoisina ja kaikenlaisille liikutuksille avoinna, vielä enemmän kuin irlantilaiset he ovat herkät itkemään ja nauramaan. Heidän orjuudentilansa niinikään kuin heidän maanpakolaisuutensakin tekee heidät erittäin taipuviksi mielistymään iloiseen sanomaan vapaasta Armosta ja Vapahtajasta, joka rakastaa musta-ihoisia yhtä paljon kuin valkoisiakin, ja joka on antanut henkensä neekeri-orjienkin edestä.

"Ensimmäisinä lähetyssaarnaajina Länsi-Intian orjien keskellä olivat mähriläiset veljet. Siellä on ollut vainomuksia, jotka vetävät vertoja ensimmäisten aikojen hirmuille; ihmis-raukat ovat kärsineet kahleita ja siteitä, häväistystä ja julmuutta herroiltansa, jos kohta ei alhaiso-joukoiltakaan.

"Noita pirullisia julmuuksia, joita rajaton valta ihmisten sydämissä kasvattaa (olkootpa sitten herroja taikka orjia, kuninkaita taikka pappeja), minä ainoastaan rukoillessani uskallan ajatella. Mutta Jumala on mahtavampi kuin saatana, ja rakkaus on väkevämpi ja kestävämpi kuin viha.

"Risti on voittanut eikä Sanhedrin."

* * * * *

"_Jälkikirjoitus_. Minä olen kohdannut Tom Hendersonin. Hän on menestynyt toimissansa ja on rikkaaksi mieheksi tulemaisillaan. Hänen päänsä oli täynnä uljaita tuumia muun ohessa siinä suhteessa, että hän tahtoi suuret tavarat kädessään pohattana palata isänsä luo ja vasta silloin pyytää häneltä anteeksi. Tällä hän tahtoi osoittaa joka miehelle, että hän etsisi anteeksiantamusta semmoisenaan eikä niitten etujen tähden, jotka siitä voisivat hänelle syntyä. Minä olen kuitenkin koettanut saada häntä siihen vakuutukseen, että hänen ensi tehtävänsä on kirjoittaa kotia, ei kerskaten ja ylpeillen pohatan tavalla, vaan nöyrästi, karanneena, mutta katuvaisena poikana, joka etsii isänsä anteeksi-antamusta sen tähden, että hän tarvitsee sitä, kantaa hänen nuhteensa sen tähden, että hän ansaitsee niitä, ja tarjoo hänelle apuansa kaikissa, missä hän voi.

"Alusta hän ei ollenkaan tahtonut ottaa tätä korviinsa, vaan pani vastaan voimiensa takaa; mutta kun ilmoitin hänelle, mitä sinä, Kitty, puhuit nähneesi hänen äitinsä surusta, ja mitä sinulla oli syytä uskoa hänen isänsäkin tunteista, minä huomasin, että se vaikutti häneen, jollei muusta, kumminkin siitä kiivaudesta ja äreydestä, jolla hän koetti perusteisini vastata."

Jackin kirje on lyhyt ja peräti toisenlainen kuin Hugh'in. Se alkaa vähän katkerasti viitaten muutamien _entisten_ ystävien menetykseen, varsinkin erään nuoren aatelismiehen, sen näet, josta Ewelyn oli meitä varottanut. Hän sanoo tulleensa heidän kavaluutensa perille, ja vaikka hänen luottamuksensa inhimilliseen luontoon oli saanut kovan kolhauksen, ja ehkä hän _ei koskaan_ (niinkuin hän juhlallisesti lausuu) voi käsittää, kuinka semmoiset ihmiset saattavat _olla jalomielisiä olevinaan_, jotka ovat niinkuin parhaat ystävät ainakin, niinkauan kuin kukkaro on täynnä, mutta eivät _kärsi nähdä sen haamuakaan_, joka sattuu olemaan jonkun _pienen tilapäisen avun_ tarpeessa -- hän ei suinkaan epäile, että onnen pyörä vielä kääntyy hänen hyväksensä. Jälkikirjoituksessa hän näistä vähän ilkkuisista mietteistä kuitenkin palaa kaikkein iloisimpiin toiveisin. Hän sanoo löytäneensä aarteen erään yhtiön muodossa kultakaivosten viljelemistä varten Perussa, missä espanjalaiset jo vuosisatoja sitten kohtasivat puolivillit koto-asukkaat hopeavadeista syömästä ja kulta-astioista juomasta. Ja jos yksinkertaisten koto-asukasten vaillinaisilla työkaluillaan onnistui koota _mahdottomat rikkaudet_ ainoastaan maanpintaa hiukan _tuhrimalla_, mitä sitten valistuneet englantilaiset kahdeksannellatoista vuosisadalla maan uumeniin, sen _sydämeen_ tunkemalla voisivatkaan löytää? Yhtiön sihteeri, lisää Jack vielä, joka on esitellyt nämät _päivänselkeät_ johtopäätökset yleisölle, _joka tähän asti on ollut merkillisen sokea, on ihmeellisen_ älykäs ja taitava nuorimies ja _erin-omaisen_ hyvä ystävä hänelle. Itse hän on nimitetty ala-sihtieriksi, koska tämmöisissä vehkeissä _hyvät nimet_ varsinkin alussa ovat suuresta arvosta, ja ensimmäisenä osana palkastansa hän jo on saanut sata puntaa sterlinkiä.

Toisessa jälkikirjoituksessa hän lisää, että hän sillä pienellä suostumussummalla, jonka hän oli saanut upsieri-paikastansa, joka näillä _uusilla, loistavilla tulevaisuuden toiveilla_ oli käynyt hänelle tarpeettomaksi, ja joka ilman sitä, nyt kun sota oli loppunut, tuottaisi aivan vähän kunniaa ja hyötyä, oli saanut pakoittavimmat velkansa maksetuiksi. Meidän ei sentähden tarvitsisi, hän toimellisesti lisää, huolehtia noista _pikku-asioista_, jotka jo olivat suorassa.

"Oi poikaani, poika-parkaani," sanoi äitini laskien huokauksella kirjeen pois kädestänsä, "hän on aina yhtä rikas hyvistä aikomuksista ja iloisista toiveista."

Kirjetten tullessa isäni oli poissa, ja hän ei lukenut niitä, ennenkuin tänäpänä. Minä en koskaan nähnyt häntä niin vihan vimmassa, kuin koska hän viskasi Jackin kirjeen kädestänsä ja sanoi:

"'Loistavia tulevaisuuden toiveita' todellakin! Orjana tuommoisessa seikkailia-yhtiössä. 'Hyviä nimiä!' Niin, hänen nimensä on kumminkin liika hyvä konnamaisten petturien ohessa lokaan vedettäväksi!"

Yhä enemmän kiihtyneenä ja suutuksissa omista sanoistaan, hän kääntyi ensin Jackia, sitten itseänsä ja lopulta äitiäni ja minua vastaan. Hän sanoi, että kaikki olimme olleet sokeita hupsuja, ja että ainoa keino, joka olisi voinut pelastaa Jackin, olisi ollut antaa hänen pitää päänsä, kun hänen väkisin teki mieli merelle. Silloin pojalla olisi ollut itse-säilyttämisen vaisto, ja kaikki olimme enemmän moitittavia kuin hän. Sitten kuin hän tässä asiassa oli saanut vastusta kokea ja siitä suuttunut, oli kaikki mennyt hullusti. Nyt se oli myöhäistä. Seuraavana aamuna, lisäsi isäni, hän tahtoi lähteä Falmouth'iin, kuuluttaa vanhan talon huutokaupalle ja sitten nousta ensi laivaan, joka lähtisi siirtomaihin. Hän tahtoi olla poissa, kun Jack joutuisi hirteen, sillä että tämä eikä mikään muu tulisi lopuksi, siitä hän oli varma.

Alussa äitini kyynelet valuivat virtana, sillä välin kun minä puolestani olin niin suuressa mielenliikutuksessa, etten saanut itketyksikään; mutta sitten minä näin hänen käyvän yhä kalveammaksi, kyynelet olivat lakanneet vuotamasta, ja hän istui varsin hiljaa tuijottavin silmin, huulet yhteen-puserrettuna ja käsi kovasti sydäntä vastaan painettuna. Silloin minä vuorostani purskahdin itkemään, lankesin polvilleni hänen viereensä, suljin hänen kätensä omaani ja niiskutin: "Isä, katso, mitä olet tehnyt!" Isäni viha sammui nyt kerrassaan, hän katseli äitiäni, seisahtui, suuteli hänen otsaansa ja sanoi:

"Rakastettuni, minä olen peto, ja sinä olet enkeli. Älä pane sydämellesi, mitä minä puhuin! Sinä tiedät, etten ajattele puoliksikaan niin pahoin, kuin sanani kuuluvat. Kuinka onkin, Jackin vielä voi käydä hyvin, ole varma siitä! Minä olen kymmenen kertaa pahempi kuin hän. Kenties hän vielä tuottaa vanhalle nimellemme kunniaakin. Älä vaan ole suuttunut, rakastettuni, vaan rohvaise mielesi!"

Mutta sanat eivät aina voi parantaa haavoja, jotka sanat voivat iskeä, äitini ei puhunut ainoatakaan pahaa sanaa, hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta hänen katsantonsa huoletti minua.

Koko päivän hän on kulkenut ympäri niin ääneti ja hiljaa ja puhunut rakkaita sanoja meille kaikille, varsinkin isälleni, joka tänäpänä on melkein yhtä tasainen ja nöyrä kuin hän itse. Mutta äitini kasvoilla on ollut luonnoton yksivakaisuus, ja kun minä tavallisuuden mukaan suutelin häntä hyvää yötä sanoakseni, hän sulki minut syliinsä ja lausui:

"Kitty kultani, minä en suinkaan olisi estänyt häntä merelle menemästä, jos vaan olisin tietänyt, että hän täyttä totta tahtoi sinne. Minä pelkään olleeni kovin itsekäs, mutta, Kitty, Jumala tietää, että olisin voinut luopua häntä koskaan enää näkemästä, jos olisin uskonut siitä olevan hänelle hyötyä. Jack parkaa! Jumala antakoon syntini minulle anteeksi. Mutta, Kitty, eihän se vielä voikaan olla myöhäistä? Sano uskovasi, että se ei vielä voi olla myöhäistä."

Tuossa hänen lapsellisessa vetoomisessansa minun päätäntääni oli jotakin, joka koski sydämeeni vielä kipeämmin kuin kaikkein tuskallisimmat niiskutukset.

Hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Hänen silmänsä olivat kuivia ja selkeitä, ja minä koetin tehdä ääneni niin huolettomaksi ja rohkeaksi kuin mahdollista lausuessani: