Part 23

Ajatteleminen voi karkottaa monta huolta ja huojentaa monta kuormaa, mutta levottomuutta, tuskaa ja tietämättömyyttä vastaan, joitten syitä ja seurauksia _emme voi_ tietää, minusta ei ole muuta apua kuin ainoastaan rukous.

Mutta kuinka voisimmekaan kantaa sitä lannistavaa ajatusta: "_Sinä tiedät sen_," -- sitä ajatusta, että löytyy yksi, joka tietää kaikki, mikä meitä kohtaa, -- jos sydämemme pohjasta emme myöskin voisi sanoa: "_Sinä rakastat meitä_," -- ja jos meillä ei olisi sitä vakuutusta, että varmin kaikista on _Hänen_ rakkautensa, joka johdattaa ja vallitsee kaikkia.

Eilen illalla kun äitini ja minä palasimme pienen luolamme läheltä, missä äitini hetken aikaa oli istunut kalliolla meri-ilmaa hengittämässä, joka on yhtä suloinen kuin maito ja tekee sydämen yhtä iloiseksi kuin viini, me vierashuoneessamme tapasimme uuden pastorin, orpana Ewelynin sukulaisen. Betty seisoi ovessa häntä puhutellen, ja niin pian kuin vieras oli tervehtänyt meitä, hän kiihtyneellä ja kummallisella äänellä (Ewelyn ei ole puhunut meille, että hän on niin kiihkohermoinen) sanoi äidilleni:

"Palveliattarenne, rouvani, näyttää olevan järkevä ja ymmärtäväinen ihminen, ja minua pahoittaa lausuessani, että hän on vahvistanut kaikki ne pahat huhut, jotka seurakunnasta käyvät laivanryöstöjen ja muitten laittomien vehketten suhteen, jotka näillä paikoilla lienevät jokapäiväisenä tapana."

"Todellakin, herra pastori," sanoi äitini hymyillen, "me olemme monta vuotta eläneet täällä levossa ja rauhassa, mutta Betty ei aina katso mailmaa valkeimmalta puolelta."

"Rouvani, te lohdutatte minua aivan suuresti, sillä ne tiedot, jotka tämä kunnon ihminen antoi minulle, olivat todellakin kauhistavia. Pappi, rouvani," jatkoi hän ottaen näpillisen nuuskaa kultaisesta tuosastaan, "saa kokea paljon tullessaan uuteen seurakuntaan, varsinkin -- minä toivon, etten loukkaa teitä, rouvani -- varsinkin tullessaan seurakuntaan, joka ei vielä ole päässyt sille sivistyksen kannalle, jolla me Oxfordissa seisomme -- se tahtoo sanoa," jatkoi hän ahkeroiten kiihkohermoisella tavalla sanojansa lieventää, niinkuin hänellä olisi ollut joku kirjoitusharjoitus edessänsä korjattavana, "ei kaikin puolin -- ei juuri kaikin puolin."

Koska väitös, kumminkin tässä rajoitetussa vuodossaan, oli varsin paha, äitini ei voinut muuta kuin sanoa:

"Erotus on teistä varmaankin kovin suuri, herra pastori."

"Niin, rouvani," vastasi vieras, "onpa niinkin, minun täytyy, luulen, tunnustaa, että se on suuri." Ja sitten kuin hän oli vahvistanut itseänsä uudella nuuskanäpillisellä, hän suoraa päätä (niinkuin olen havainnut kiihkohermoisten ihmisten tavallisesti tekevänkin) syöksi sitä päämäärää kohden, johon hänen oli mieli tulla.

"Rouvani," alkoi hän, "minä olen kuullut, että täällä, tässä talossa, joka sunnuntai pidetään kokouksia."

Äitini punastui ja nousi ylös. Pastorista oli nähtävästi kovin raskasta, kun hänen ei käynyt suoraan jatkaminen, vaan täytyi odottaa vastausta, sillä hän ei voinut olla varma siitä, että hänen rohkeutensa kestäisi uudeksi hyökkäykseksi, ja hän kiiruhti sentähden lausumaan:

"Niin, rouvani, ja hartauskokouksia, joissa päälle päätteeksi nainen toimittaa saarnavirkaa. Puhutaanpa myöskin, että noissa kokouksissa viskataan kaikenmoisia pistosanoja papistoa vastaan; että niissä huudetaan 'ihmeeksi,' jos joku piispa taikka kirkkoherra on saanut jonkun hengen lahjan; ja että viimis sunnuntai-iltana mitä loukkaavimmilla sanoilla oli lausuttu sitä toivoa, että papit kumminkin elämällänsä, ellei saarnoillansakaan kunnioittaisivat Jumalaa. Rouvani," jatkoi hän, sitten kuin hän luultavasti oli tyhjentänyt koko sotavarastonsa ja langennut takaisin tavalliseen kiihkohermoiseen ja kohteliaasen tapaansa, "rouvani, pappi, vieras ei tiedä, mitä hänen tulee ajatella. Minä olisin ennemmin puhutellut kapteini Trevylyania itse; mutta kun palveliattarenne, rouvani, sanoi hänen olevan ulkona, minä en tahtonut odottaa, vaan käännyin teihin."

"Herra pastori," sanoi äitini, joka sillä välin oli palannut istumaan ja saanut takaisin tavallisen mielentyyneytensä, "te olette menetelleet sekä suorasti että tunnollisesti. Talvis-aikana meidän on ollut tapa sunnuntai-iltoina koota palveliamme ja joitakuita sairaita ja vanhoja naapureita heidän kanssansa liturgiaa ja kirkkorukouksia lukeaksemme."

"Liturgia ja kirkkorukoukset?! Aivan hyvä ja kiitettävä tapa, rouvani!" huudahti pastori nähtävästi keventyneellä sydämellä. "Ja ainoastaan joitakuita vanhuksia? Laillinen luku tietysti, ei useampia kuin yhdeksän-neljättä?"

"Minä en ole niitä koskaan lukenut, herra pastori," vastasi äitini.

"Tietysti, tietysti, rouvani; mutta vast'edes teidän tarvitsee olla tyyskä myöskin lu'un suhteen. Ajat, rouvani, ovat vaarallisia, ja nuot metodistat näyttävät pesiintyneen myöskin tänne. Mutta tässä tapauksessa ilmi-antaja varmaankin on erhettynyt."

"Kenties, äitini," minä rohkenin virkahtaa, "ilmiantaja on joku semmoinen, joka ei itse kuulu kirkkoon. Meidän on aina tapa lukea rukous: 'Oi Jumala, Sinä joka yksin ihmeitä teet, vuodata Pyhä Henkesi kaikkien piispojen ja opettajien päälle!' -- Viimis sunnuntaina isäni luki litanian, ja siinä seisoo, niinkuin muistat: 'Että kaikki piispat, sananpalveliat ja kuuliat terveellisessä opissa ja pyhässä elämässä pitäisit ja varjelisit.'"

"Todella", sanoi pastori iloiten näin helposti asiasta pääsevänsä, "tämän nuoren neiden muistutus osoittaa suurta älyä. Päälle-kantaja itse on kenties vaarallinen ihminen, nonkonformista taikka ehkäpä metodistakin."

Samassa silmänräpäyksessä astui isäni sisään, ja klareti-putelin ääressä sekä pakinoilla Marlborough'in verrattomasta suuruudesta ja aikojen turmeluksesta kaikki epäsopu tykkänään poistui. Syttyvä aine, joka kuitenkin oli saattaa eripuraisuuden tuli taas vireille, oli orpana Ewelynin nimi, sillä kun hänestä ja meidän sukulaisuudestamme hänen kanssansa mainitsimme, pastorimme sanoi häntä nuoreksi ihmiseksi, jolla on suuret lahjat, mutta joka on taipunut hyvin vaarallisiin mielipiteisin.

Viimein hän kuitenkin monilla kumarruksilla otti jäähyväiset lausuen:

"Rouvani, kunnon ihmiset ja erinomainen vieraan-varaisuus, jonka tämän katon alla olen tavannut, ovat melkoiseni vähentäneet sitä mielipahaa, jonka palveliattarenne kertomukset minussa herättivät. Hänen käsityksensä seurakunnan siveellisestä tilasta oli todella suuressa määrässä huolettava, jopa kauhistavakin."

Kun pastori oli lähtenyt, ja äitini oli kertonut isälleni, mitä asiaa hänellä oli ollut, hän lisäsi:

"Merkillistä, että kukaan voi sekottaa minua metodistoihin taikka syyttää minua hartauskokousten pitämisestä. Todellakin merkillistä," kertoi hän liikutetulla äänellä.

"Merkillistä kyllä, rakastettuni," sanoi isäni pieni ilkamoinen vilkutus silmässään, "mutta minä olen monesti huomannut, että se on juuri kaikkein varullisimmat ihmiset, jotka joutuvat kaikkein pahimpiin selkkauksiin."

"Mutta, Betty," minä tän'amuna sanoin, "mitä puhuittekaan pastorille, joka pani hänen niin säikähtymään ja peljästymään seurakuntamme suhteen?"

"Mrs Kitty," vastasi Betty, "minä puhuin kaikki, mikä mieleeni tuli, ja kaikki, minkä suinkin muistin; kuinka lyhtyjä sidotaan hevosten häntiin, että laivat eksyisivät ja joutuisivat karille, kuinka laivaväki murhataan ja kuninkaan miehet ammutaan, salametsästäjistä ja varkaista ja vuorityömiesten riidoista ja tappeluksista ja kaikesta, mitä pahinta näinä viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena on tapahtunut. Minä olin päättänyt, että hänen piti saada ne tietää. Mikä oikeus hänellä, enemmän kuin kellään muullakaan muukalaisella, oli tulla tänne meidän seuduillemme, tähän meidän omaan seurakuntaamme nuuskimaan ja nenustelemaan ja ajamaan pois mr Hugh, joka oli voittanut jok'ikisen ihmisen, jok'ikisen miehen, vaimon ja lapsen sydämen koko seurakunnassa! Minä soisin ainoastaan, että voisin peloittaa tuon vanhan herran tipo tiehensä täältä."

Huomatessani, että Betty nyt oli kaikkein parhaalla tuulellansa, minä käytin tilaisuutta häneltä kysyäkseni, mitä hän ajatteli mr Wesleyn täydellisyyden-opista.

"Mrs Kitty", vastasi Betty, "minulla on omat ajatukseni siitä asiasta, ja ne minä tahdon sanoa teille," ja sitten hän rupesi leikkaamaan koristuksia torttutaikinaan tavalla semmoisella, joka aina osoittaa, että häneltä on pitkä puhe odotettavana. "Ensiksikin, lapsi-rakas, minun uskoni on, että, jos ihmistä ei pidetä hulluna, kun häntä ymmärretään, häntä ei myöskään saa uskoa hulluksi, kun häntä ei ymmärretä, vaan silloin tulee kokea saada selvä siitä, mitä hän tarkoittaa. Se on minun tapani, mrs Kitty; muut ihmiset tekevät toisin, mutta se ei koske minuun. Kun nyt, lapsi rakas, kuulin ihmisten puhuvan, että pastori Wesley oli sanonut, että maan päällä löytyi muutamia kuolevaisia ihmis-parkoja, jotka olivat lakanneet syntiä tekemästä, minä sanoin itsekseni: 'Pastori Wesley ei ole hullu, se on varmempi kuin mikään muu, ja sen tähden hänellä täytyy olla joku tarkoitus, mitä hän sanoo.' Ja sitten minä sanoin muutamille, jotka tuota kummeksivat: 'Onko hän sanonut, että _te_ olette täydelliset ja olette lakannut syntiä tekemästä.' Ja kun vastasivat: 'ei', minä sanoin: 'no siinä hän kumminkin oli oikeassa.' Ja se rauhoitti heitä ajaksi. Sitten sain olla rauhassa ja miettiä asiaa itsekseni.

"Ja, mrs Kitty," jatkoi hän, "minun uskoni, on, että pastori Wesleyn tarkoitus on tämä: hän on kenties nähnyt muutamien ihmisten istuvan ja valittavan ja vaikeroitsevan syntejänsä, niinkuin heidän syntinsä olisivat jonkunlaista luuvaloa heidän käsivarsissansa ja säärissänsä, ja niinkuin heillä ei olisi muuta tekemistä kuin niitä perässänsä laahata. _Minä_ olen nähnyt semmoisia, mrs Kitty, sen minun täytyy tunnustaa, minä olen kuullut ihmisten, jotka sanovat itseänsä kristityiksi, puhuvan pikaisuudestansa taikka kankeudestansa eli, kuten sanovat, 'lihastansa,' niinkuin heidän lihansa ei olisi heidän koko olentonsa, vaan joku paha eläin, jota heidän täytyy kantaa muassaan, ja jonka välisti täytyy haukkua ja purra, ilman että se on heidän vikansa. Jos muutamien ihmisten kanssa puhuu heidän synneistänsä, he pudistavat päätänsä ja sanovat: 'Niin, me olemme vaivaisia syntisiä, ja lihamme on heikko, mutta kun pääsemme taivaasen, kaikki kääntyy hyväksi. Me emme saata toivoa tulevamme täydellisiksi tässä elämässä.' Jos pastori Wesley on sattunut näkemään joitakuita tämmöisiä, minä arvaan, että hän on julmasti suuttunut, sillä se on todellakin ilkeää ja on monta kertaa harmittanut minua. Minä ajattelen, että hän on mennyt heidän luoksensa ja omalla suoralla ja vilkkaalla tavallaan sanonut heille: 'Tyhmät sielu-parat, sillä tiellä ette koskaan pääse taivaasen, ja jollette _tänä hetkenä_ tahdo luopua synnistä, saatte nähdä että _kuolema_ vähitellen käsittää sydämenne. Nouskaat ja sotikaat niinkuin miehet syntejänne vastaan. Kaikkivaltiaan tarkoituksena ei koskaan ole ollut, että yhä edelleen tekisitte syntiä ja valittaisitte, valittaisitte ja tekisitte syntiä. Hän sanoo, että teidän tulee olla _pyhät_, että teidän tulee olla _täydelliset_, ja mitä Kaikkivaltias sanoo, sitä hän todella tarkoittaakin. 'Menkäät ja koettakaat, ja te saatte nähdä, että hän auttaa teitä.' Ja jos koettavat, Kaikkivaltias auttaa heitä, ja sen siaan että alati valittivat ja tekivät syntiä, he veisaavat ja tekevät, mikä oikea on. He rakastavat Herraa ja rakastavat toisiansa. Se," jatkoi Betty, "on mitä minä luulen pastori Wesleyn tarkoittavan täydellisyydellä."

"Muutamat ihmiset," lisäsi hän hetken aikaa vaiti oltuaan, "näyttävät katsovan taivaasen-pääsemistä jonkunlaiseksi ilman-alan muuttamiseksi, joka kerrassaan tekee heidän sielunsa terveiksi; niinkuin toiset luulevat ruumiinsa silmänräpäyksessä paranevan, kun vaan tulevat Lontoosen. Pastori Wesley sanoo, että ijankaikkisuuden ja ijankaikkisen elämän ja syntien-anteeksi saamisen ja pyhyyden ja taivaan itse täytyy alkaa sielussa _täällä alhaalla maan päällä ja nyt_, muutoin ne eivät koskaan ala _siellä ylhäälläkään ja silloin_. Ja, mrs Kitty," jatkoi hän, "se on minun luuloni pastori Wesleyn täydellisyyden-opista. Jos hän tarkoittaa jotakin muuta taikka jotakin väärää, se ei koske minuun, sillä, mrs Kitty rakas, pastori Wesley ei ole raamattu, ja se ei ole hänen tuomio-istuimensa edessä, jossa kerta seisomme."

Kun Betty tällä tavalla oli lausunut kaikki, mikä hänellä sillä haavaa oli sydämellänsä, hän laski torttutaikinansa vadille, pani sen uuniin ja lähti pois.

Hän näytti mietinnöillänsä tulleen melkein samaan päätökseen kuin täti Jeanie.

Äitini sanoi tän'amuna, että tarttumisen vaara nyt varmaankin oli ohitse, niin että voisimme käydä katsomassa, kuinka Toby Treffry-paran laita oli.

"Minä en voi kestää sitä ajatusta," sanoi hän, "että hänen nyt täytyy olla yksin tuossa kolkossa paikassa kaikkien niitten synkkien ajatusten kanssa, jotka hänellä oli silloin, kun sinä, Kitty, ja Hugh Spencer kävitte häntä tervehtimässä. Minä olen varma, että hänen on hyvin ikävä, ja että hänen täytyy monta pientä mukavuutta kaivata."

Me lähdimme sentähden matkaan, äitini ja minä. Äitini istui vanhan harmaan konkarimme selässä, ja hänellä oli pieni kori kaikenlaisia virvokkeita satulan pu'assa. Me tapasimme mökin oven avoinna, mutta huoneen tyhjänä ihmisistä. Vanha aasi seisoi silmät kiinni, levon, hoivan ja tyytyväisyyden ilmaus kasvoissaan, oven edessä. Kun menin muutaman askeleen mökistä rantaa päin, minä kuulin hiljaisen veisun äänen tasaisten vasaranlyöntien välissä aaltojen pulistessa rauhallisen kesä-illan tyvenyydessä rantaa vastaan.

Parin minutin kuluttua kohtasimme Tobyn, jonka vene oli pienen matkan päässä. Me päästimme konkarin nurmikolle, tyhjensimme pienen korimme Tobyn helmaan ja istuimme kalliolle hänen viereensä.

Kaikki oli muuttunut, mökistä alkaen Tobyn vaatteisin asti. Kaikki oli siistimpää kuin ennen. Äitini ei voinut olla tästä hyväksymällä huomauttamatta.

"Niin, missis," sanoi Toby ujoudesta vähän vastausta viivytellen, "se on todellakin niin. On niinkuin vähän hauskempaa sisältäni, Jumalan kiitos!"

"Sinä luulet siis, että se on mr Wesley ja metodismi, jotka ovat sinua tähän auttaneet, Toby," sanoi äitini.

"Jumala siunatkoon teitä, minä tiedän sen varmaan. Se ei kuitenkaan ole ainoastaan nämät," lisäsi hän pienellä empimyksellä, lykäten hiukset pois otsastansa ja luoden erin-omaisen silmäyksen minuun, "se on osaksi myöskin te, mrs Kitty, ja master Hugh. Kaikkein ensimmäinen asia, joka luullakseni teki minun hyvää, oli kun näin mr. Kittyn suuttuvan vanhan aasin tähden." Monilla sanoilla kertoi hän nyt meille, kuinka minä eräänä aamuna useampia vuosia sitten olin tullut häntä vastaan, juuri kuin hän ruoski aasiansa, ja kuinka minä olin häntä siitä kovasti nuhdellut, mutta sitten näyttänyt hyvältä ja antanut hänen juoda vasta-lypsettyä maitoa, sekä kuinka hän silloin oli ratsastanut nauraen itseksensä nuorten naisten äreyttä, mutta samalla kuitenkin ihmetellen, kuinka minä taisin huolia siitä, että eläintä rääkättiin taikka että hänen itse oli nälkä.

Varsin merkillistä oli, lisäsi hän, kuinka minun sanani ja katseeni olivat hänen sydämeensä koskeneet. Ne näyttivät hänessä herättäneen sen ajatuksen, että löytyy jotakin, joka sanotaan oikeaksi ja vääräksi, ja että oikean täytyy olla lempeyttä ja hyvyyttä; ja siitä ajasta saakka, sanoi hän, hän ei koskaan nostanut kättänsä aasia vastaan tuntematta lempeää ja ystävällistä kättä, joka veti häntä takaisin, ja vähitellen hän oli huomannut, mikä hänestä näytti hyvin merkilliseltä, että aasi tunsi sekä hyvät että pahat sanat.

Ja sitten master Hugh'in oli ollut tapa lähteä ulos venheellä hänen kanssansa, ja sitä vastaan että Toby oli opettanut häntä kalastamaan ja purjehtimaan, hän oli tarjonnut opettamaan Tobya lukemaan. Äkäisellä tavallaan Toby silloin oli vastannut, ettei maksaisi vaivaa koettaakaan, ja ettei hän itse enempää kuin hänen äitinsäkään katsonut siitä olevan mitään hyötyä; mutta hän ei kuitenkaan ollut tahtonut master Hugh'ia pahoittaa. Ja niin master Hugh oli opettanut hänelle monta hyvää raamatun lausetta, ja vaikka hän ei silloin suurin piitannut niistä, ne kuitenkin sittemmin monta kertaa olivat tulleet hänen mieleensä, ollen nuoranpäänä, joka oli pitänyt hänen sielunsa veden päällä. Suuri totuus, jonka hän oli oppinut Hugh'ilta, ja joka oli painunut hänen sydämeensä, oli se, että hyvyys ja laupeus ei ole ainoastaan naisten kaunistuksena ja hempuna, vaan miehenkin kunniana.

Kaiken tämän aikana hän kuitenkin oli kolkkoa ja hurjaa elämäänsä pitkittänyt. Hänen kotinsa oli aina ollut laivanryöstäjien ja vallattomien veijarien pesänä. Poikana ollessaan Toby vuoteeltansa takahuoneesta myrskyisinä öinä useasti oli kuullut kiivaitten äänten keskustelevan siitä saaliista, joka myrskyn jälkeen olisi koottavana, onnellisista haaksirikoista, jotka rannoilla tapahtuisivat, ja niistä hyvistä voitoista, jotka niitten kautta syntyisivät -- niinkuin laiva-raiskat, jotka ajelivat tyrskyjen keskellä, eivät olisi olleet inhimillisten olentojen suojana taikka ponnistelevien, vapisevien ihmis-käsien johdossa, vaan ainoastaan täynnä kuollutta kauppakalua, paki-parastaan heitä varten. Sanoista, jotka hän silloin kuuli, kaikuivat, kuten Toby sanoi, muutamat vielä tänäpänä hänen korvissaan: "Se ajaa oikopäätä kallioille." "Ettekö, naapuri, saa auttaa sitä matkalle ystävällisellä pienellä valkealla akkunassanne?" "Se meni pohjaan kuin kivi!" taikka, "Se taistelee kovan taistelon," -- "valkeata, ampukaat pojat -- mikä estää?" "Kas niin, se sai tarpeeksensa -- aallot tekevät lopun." -- "Se tuottaa Jumalan viljaa onnelliselle kansalle huomis-aamuna."

Ja sitten varhain päivän koittaessa hän oli kuullut tynnyrien salavihkaista vierittämistä vajaan hänen pään-alasensa lähellä.

Aikaa voittaen hän itse kasvoi osan-ottajaksi vaarin-pitämiseen, tepastelemiseen ja ryöstämiseen; hän rupesi katsomaan aaltoja liittolaisiksensa ja rantaa elopelloksensa. Lopulta hän tuli niin paatuneeksi, että hän katseli haaksirikkoa melkein samoilla tunteilla kuin makrillin-pyyntöä.

Laivaväki teki vastusta, semmoinen oli hänen johtopäätöksensä, ja niin tekivät kalatkin. Tietysti se ei ollut kummankaan mieleen, mutta laivojen kohtalona oli enimmästään, päivänä tai toisena, vähää ennemmin tai myöhemmin, rannalla tai toisella, joutua haaksirikkoon, aivan niinkuin kalat olivat luodut verkoilla tai toisilla pyydettäväksi, ja jos muutamat ihmiset siitä hyötyivät, miksikä ei hänkin? Hänellä oli kuitenkin joku hämärä tunto siitä, että tuommoinen keino ei ollut juuri niin luvallinen kuin kalastus, jonka tähden hän ei tullut siitä maininneeksi, ja hän tiesi, että "ylhäällä Lontoossa," oli _jokin_, joka vastusti mokomia vehkeitä, ja että odottamaton ukkosen nuoli toisinaan iski johonkin onnenheittiöön -- jos kohta ei aina pahimpaan eikä juuri silloin, kuin pahin työ tehtiin.

Ja hän tiesi sen ohessa, että ylhäällä taivaassa oli _jokin_, joka niinikään äkki-arvaamatta, niinkuin iso vesiratas siihen istuessa, runnellen ja hävittäen lankee pahantekiän päälle.

Hänellä oli myöskin epäselvä tunto jonkunlaisesta salaisesta yhteydestä tuon suuren hävittävän ja kostavan _jonkin_ ja niitten kymmenen käskyn välillä, jotka hän osasi ulkoa. Ja tämä tunto se oli, joka sai hänen vapisemaan kun hänen täytyi kulkea yksinäisen kirkkomaan kautta tahi pimein-päin liikkua oudoissa paikoissa taikka hänen korvaansa sattui joku erinomainen kolina, ja se muuttui kirventeleväksi kivuksi, kun hän hukkuneitten päältä löysi liinavaatteen, joka oli huolellisilla käsillä merkattu, taikka pienen rakkaan muistolahjan tahi koristuksen, naisen taikka lapsen hiussuortuva sisällä, joka osoitti, että kuolleella kotimaassaan oli läheisiä, jotka rakastivat ja ikävöitsivät häntä -- kivuksi, joka kävi varsin kärsimättömäksi sen merimies-pojan kuoleman jälkeen, jonka kasvoja hän ei koskaan voinut unhoittaa.

Ja sitten, sanoi hän, tuli pastori Wesley ja saarnasi rannoilla niillä seuduin, ja silloin hän sai tuta, että: tuo _jokin_, joka seisoi häntä vastaan ylhäällä taivaassa, ei ollut mikään kuollut kone, vaan elävä Jumala, jonka silmät ovat niinkuin tulenliekit, ja joka katselee kaikkiin paikkoihin, kaikkiin pahoihin ja hyviin, tutkien jok'ainoan sydämen ja jok'ainoan työn. Hän sai havaita, että se on synti, jota Jumala vastustaa ja kammoo, ja että synnin harjoittaminen on vääryyden harjoittamista muita ihmisiä kohtaan taikka sen hyvän laimin-lyömistä, jonka voimme heille tehdä. Hän sai havaita, että Herran teissä ei ole pienintäkään epävakuutta, vaan kaikkein vakavinta totuutta, että rankaistus ennemmin taikka myöhemmin seuraa syntiä, ja että kaikkein pahin, joka täällä maan päällä voi syntistä kohdata, ainoastaan on kuin hyttysen purema sen madon suhteen, joka ei kuole, ja sen tulen, joka ei sammu. Hän oppi käsittämään, että helvetin kauheimmat tuskat ovat ne, jotka alkavat _olevana hetkenä_: lakkaamattomien tunnonvaivojen kalvaus, Jumalan tunto, hänen tutkivan katseensa tunto, jota emme voi paeta, ja joka tunkee sydämemme mustaan pilkkuun, jonka hän tietää ja me itse myöskin tiedämme, ja jota emme voi peittää eikä pyyhkiä pois.

"Ja tätä se oli, jota minä tunsin silloin," sanoi Toby, "kuin te, mrs Kitty, tulitte äitiäni katsomaan ja kuulitte minun vaikeroitsevan takakamarissa."

"Mutta onhan sinun nyt peräti toisin?" sanoi äitini.

"On kyllä," vastasi Toby juhlallisesti, "mutta syntini on sama kuin ennen. Minä luulen ainoastaan, että sitä vihaan enemmän, se menee harvoin ajatuksistani. Kuningas Taavetti sanoo: 'Syntini on aina edessäni,' ja minä näen, että hän on oikeassa. Ja elävän Jumalan silmät seuraavat minua joka paikassa ja tutkivat minut kokonani, ja minusta on kuin sitä tekisivät yhä enemmän joka päivä, ja minä en nyt voi niitä paeta rahtuakaan enemmän kuin ennen, mutta Jumalan kiitos, _minä en sitä tahdokaan_. Siinä koko erotus -- minä en sitä tahdo. Minä en kaiken mailman edestä tahtoisi päästä olemasta Jumalan silmien alla."

"Mutta mikä se oli, joka vihdoin sinut tähän auttoi?" kysyi äitini.

"Se oli raamattu ensiksi tietysti ja sitten virret, ja nehän ovatkin parhaasta päästä raamatusta otetut ja sitten soitannolle laaditut, joka tekee, että sävelten tavalla tunkevat sydämeen. Se oli virret ja mitä luokkakokouksissa puhuttiin. Ennenkuin tulin niihin ja kuulin mitä siellä lausuttiin, minä luulin olevani ihan yksinäni, niinkuin haaksirikkoinen autiolla rannalla taikka pienellä hietasärkällä, johon ei yksikään ihminen koskaan ole jalkaansa astunut, ja jonka nousuvesi pala palalta huhtoo pois. Kun koetin tavata kokoon virret veisukirjastani, minusta oli kuin olisin löytänyt jälkiä hiekassa, ja olihan sekin jo jotain. Se opetti minulle, että suruni ei ollut mitään hulluutta, niinkuin äiti-parkani sanoi, ei mitään hullua unta, vaan juuri heräämistä kaikkein hulluimmasta unesta mailmassa. Se sai minun käsittämään, että muut ihmiset olivat tunteneet samoja kuin minä, että heillä oli ollut yhtä kova kamppaus kuin minulla, ja että olivat _päässeet voitolle_. Mutta kun tulin luokkaan ja siellä kuulin virret, olipa niinkuin olisin kuullut ääniä vuorten kukkuloilta, jotka virkistyttivät minua ja osoittivat minulle tien, jota minun tuli käydä. Meidän luokka-esimies ei ole mikään suuri puhuja, mutta hän on saanut ihmeellisen hellän sydämen ja kauniin laulu-äänen, ja se on virret, jotka ovat päättäneet pastori Wesleyn työn ja parantaneet haavat, jotka hänen saarnansa iskivät.

"Armon syvyys, annatkos Munkin osaa armohos?"

Tämä oli ensimmäinen joka tunki sydämeeni. Minä en kuullut sen enempää, ja minä en saanut noita muutamia sanoja mielestäni useampaan päivään, ennenkuin toinen virsi astui niitten siaan. Se oli seuraava:

Jesus, huuda luoksesi Synnin teiltä syntinen, Niinkuin ennen Pietari Sun ma kielsin kieltäen, Suo mun Pietarina myös Katkerasti itkien Jällen palata sun työs, Sydän kivenkovuinen Murra, Jesus armias, Mulle ole laupias!