Part 22

Minä muistan tuon kaiken niin selvästi siitä, että kaikki pelkoni ja kaikki kauhistukseni pienen rukoukseni jälkeen vuoteeni vieressä ihmeellisellä tavalla katosivat. Minä melkein häpesin itseäni, niinkuin olisi se ollut kunnioituksen puutteesta, kun minä en voinut tuntea samanlaista pelkoa kuin muut. Mutta kuinka olikin, huone seisoi yhtä lujana kuin ennen perustuksillansa, vaikka se järisi kauheasti. Ja kun kova jyske kuului, minä en voinut olla ajattelematta, että se oli savutorvi, joka romahti maahan, sillä kohta sen jälkeen minä kuulin, kuinka kiviä ja soraa vieri alas, ja kun ei mitään vahinkoa tapahtunut, minä ajattelin: "Nyt on kaikki pudonnut, mikä pudota voi, ja vaara on ohitse."

Minä melkein suutuin itseeni, että taisin olla niin kylmäkiskoinen, mutta minä en voinut siihen mitään. Minä arvaan, että se oli sen tähden, että minussa on niin vähän kuvatus-aistia.

Muutaman minutin päästä minä kuulin isäni käskevän äänen kaikuvan kaikkien palkollisten huokausten ja valitushuutojen ylitse vaatien, että joku toimittaisi hänelle tulukset. Sitten avasi hän oven ja astui kynttilä kädessä huoneesen sanoen:

"Se on maanjäristys, vaikk'ei juuri kovakaan. Minä olen tuntenut paljon ankarampia täräyksiä Länsi-Intiassa palvellessani. Kauhea jyske tuli siitä, että savutorvi vanhassa osassa rakennusta kaatui. Vaara on tällä haavaa ohitse, mutta se voi uudistua, ja meidän tarvitsee olla varullamme."

Vähän aikaa sen jälkeen palasi täti Henderson kantotuolissaan mr Wesleyn aamu-jumalanpalveluksesta.

Hän kertoi meille, että kaikki olivat olleet isossa rukoushuoneessa koossa, kun seinät äkkiä rupesivat tärisemään, niin että luultiin koko rakennuksen lankeevan ihmisten päähän. Sitten seurasi kauhistuksen ja tuskan huutoa ja parkua. Mutta mr Charles Wesley korotti silmänräpäyksessä äänensä melskeen ylitse sanoen: "_Sentähden emme pelkää, jos vielä mailma hukkuisi, ja vuoret keskelle merta vajoisit, sillä Herra Zebaot on kanssamme; Jakobin Jumala on linnamme, Sela_!" Ewelyn oli myöskin siellä, sanoi täti Henderson, ja hän oli sanonut "että kannattaisi yhden maanjäristyksen viikkoonsa, kun saisi nähdä ihmisten sydämet niin kauhistuneena, kuin nyt olivat."

"Ewelyn on merkillinen tyttö, mutta hänessä on enemmän, kuin olisin luullutkaan," arveli täti Henderson.

Ja minä ajattelin: "Kuinkapa toinen toistamme kummaksummekin, kun tuo suuri päivä tulee, joka riisuu kaikki valepu'ut ja ottaa pois kaikki varjoovat malat silmistämme!"

Vaara ei vielä ollut ohitse. Sanansaattaja toisensa perästä toi kertomuksia horjuvista muureista ja kaatuvista savutorvista, joita itse olivat nähneet, sekä kummallisia, katkonaisia huhuja turmiosta ja hävityksestä, josta ainoastaan olivat kuulleet puhuttavan.

Kello 8:alta täti Beauchampin vaunut ajoivat oven eteen, ja hän itse ja Ewelyn astuivat ulos niistä. Hänen harmaat hiuksensa pistivät hänen päähineensä alta sekavissa suortuvissa, hänen kasvonsa olivat peljästyksestä kalveat ja julmat ja puuttuivat tavallista rusettansa.

"Sisar kultani," huusi hän hermotonna langeten täti Hendersonin syliin, "savutorvet kaatuivat huonetten päältä Great Ormond Streetin varrella, kattotiiliä sateli kaduille, ihmiset huusivat ja parkuivat, ja vaunuja täynnä pakolaisia sekä miehiä hevosen selässä näkyi kaikkialla. Minä olisin silmänräpäyksessä tahtonut heittää kaupungin, mutta sir John katsoi sen vielä parin päivän kuluessa mahdottomaksi, ja sentähden olen ensi yöksi paennut sinun luoksesi."

Täti Beauchamp-parka oli kovin heltynyt ja nöyristynyt. Hän kuunteli mielellään kaikkia täti Hendersonin saarnoja (nyt kun hän rohkeni uskoa itsensä turvapaikkaan päässeeksi), vaikka koskivat semmoisiakin asioita kuin puuteria ja rusepurkkeja, mutta hän kielsi jyrkästi tahtovansa tulla mr Wesleyn ensi aamujumalanpalvelukseen kello 5:eltä.

"Sisar Henderson kulta," huokasi hän, "sinä ja Kitty ja Ewelyn ja kaikki muut olette tulleet niin hyviksi ja kilteiksi, ja minä olen turhan-aikainen, mailmanmielinen, vanha nainen. Minä tunnen tarvitsevani uskontoa, joka voi tehdä minut vähemmän araksi kohtaamaan sitä, mikä tapahtua saattaa. Jos todellakin luulet, että se tekisi minun turvalliseksi ja levolliseksi, minä mielelläni tahtoisin liittyä mr Wesleyn taikka mr Whitefieldin sanankuulioihin taikkapa tehdä mitä muuta tahansa. Mutta minä en vielä uskalla järkähtyneisin huoneisin palata. Se on liikaa pyyntöä. Jos voisit saada selkoa jostakin, joka saarnaisi paljaan taivaan alla, meidän sopisi lähteä sinne vaunuissamme, ja sitten ei se olisi niin vaarallista."

"Sisar Beauchamp kulta," vastasi täti Henderson kiivastuneena, "me emme voi vaunuissamme matkustaa taivaasen."

"Mitä sinä tarkoitat, sisar?" kysyi täti Beauchamp. "Eihän metodistatkaan vaadi toivioretkiä, vai kuinka? Minä olen useasti toivonut, että meillä protestanteillakin olisi jotain sentapaista. Lady Talbot, jonka paaston-aikana on tapa paeta seura-elämästä, palaa aina iloisena ja tyytyväisenä, sittenkuin hän koko vuodeksi on uskonnolliset velvollisuutensa täyttänyt. Mutta metodistat eivät koskaan saa tarpeeksi; he pitkittävät alati jumalisuuden-harjoituksiansa eivätkä koskaan voi asettua rauhaan."

Näitä tämmöisiä mielipiteitä täti Henderson näytti niin hämmästyvän, että hän ei kyennyt puhua mitään.

Äitini vastasi sentähden tavallisella hiljaisella ja säyseällä tavallaan:

"Sisar Beauchamp rakas, raamattu ja kaikki hurskaat miehet sanovat, että jumalisuus ei ole ainoastaan tuki ja turva kaikkea vaaraa ja kaikkea pahaa vastaan, vaan että se myöskin on keppi ja sauva kaikissa elämän murheissa, sydäntä virvottava lääke, jota emme koskaan voi olla paitsi. Uskonnon korkeimpana tarkoituksena on johdattaa meitä Jumalan luo, ja siellä meillä on riemumme ja rauhamme."

Kyyneliä nousi täti Beauchampin silmiin, mutta ne eivät nyt olleet puistuttavia kyyneliä; hän katseli äitiäni silmäyksellä, joka muistutti Ewelynin vakavaa, miettiväistä muotoa, ja hän sanoi leppeästi:

"Minä pelkään, etten tuota paljon ymmärrä, sisar Trevylyan, mutta minä soisin, että sen tekisin."

Seuraavana iltana täti Beauchamp pyytämällä pyysi saada viedä isäni ja äitini ja minun vaunuissansa muassaan Bath'iin.

Hän ei tahtonut viipyä hetkeäkään, sitten kuin sir John kerta oli tullut valmiiksi, ja sydänyön aikana lähdimme matkaan. Soihdunkantajia juoksi vaunujen vieressä pimeitä ja autioita katuja. Suuri kaupunki oli kuin kuollut. Tällä kertaa emme kohdanneetkaan mitään juopuneita ja melskaavia ihmis-parvia. Ainoastaan parissa paikkaa satuimme jonkunlaisiin väkikokouksiin. Moorfields oli toinen paikka, jossa joukko naisia ja lapsia oli koossa. He itkivät ja valittivat, mutta siellä ei ollut ketään heitä lohduttamassa. Toinen paikka oli Hyde Park, missä mr Whitefield saarnasi ihmis-joukolle, joka peljästyksissään oli kokoontunut hänen ympärillensä niinkuin pienet lapset äitinsä jalkojen juureen.

Se oli eriskummainen näky, joka ilmestyi meille, kun hiljaa ajoimme öisen kokouksen sivutse. Tuolla-täällä lankesi soihtujen riehuva valo kasvoille, joista monet olivat kyyneliä täynnä, sillä välin kuin taampana seisova suuri kansan paljous ainoastaan veti huomiota puoleensa sillä hiljaisuudella, jota nuot vakavasti kuuntelevat ihmis-joukot koettivat noudattaa, ja jota ei mikään muu keskeyttänyt kuin silloin-tällöin kuuluvat huokaukset ja valitukset taikka muutamat tuskan huudot semmoiset kuin esim. "Herra, armahda minua syntistä!" taikka "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin."

Koko yönä emme puhuneet tuskin sanaakaan. Päivän valjetessa oli hyvin omituista nähdä maantiet täynnä vaunuja, ratsastajia ja jalka-ihmisiä, niinkuin olisi ollut piiritetystä kaupungista pakeneminen, kun samalla tiesi, kuinka vähän apua pakenemisesta oli, kun vanha luja, järkkymätön maa perustuksiansa myöten järisi.

Suloista oli minun nähdä sitä hellää ja sydämellistä kunnioitusta, jonka molemmat tätini osoittivat äidilleni, ennenkuin heitimme Lontoon.

Kun täti Henderson iltaa ennen lähtöämme isoon koriin meille pani sisälle joukon hyytelöitä ja rintamehuja (kätkien siihen samalla ison pullon pienennetyistä simpsukoista tehtyä mielijuomaansa), hän niin juhlallisella äänellä, kuin kysymyksenä olisi ollut pyhimykseksi-tekeminen, lausui minulle: "Kitty lapseni, äitisi ja täti Jeanie ovat parhaat naiset, jotka minä tunnen. He ovat niin hyviä täydellisyyden esimerkkejä, kuin suinkin voin itselleni toivoakaan. Asettukoot kuinka paljon tahansa itse oppia vastaan, heidän elämänsä puhuu kuitenkin joka päivä heidän puoleensa. Ymmärräthän, lapsi rakas, että mr Wesley ainoastaan puollustaa kristillistä eikä aatamillista taikka enkelillistä täydellisyyttä. Hän myönnyttää, että täydellisetkin voivat erhettyä päätöksissänsä, jonka äitisi epäilemättä osoittaa sokealla kirkollisella innostuksellansa ja täti Jeanie muutamilla pienillä presbyterillisillä hairauksilla. Mutta äitisi kärsivällisyyttä, lempeyttä ja nöyryyttä, Kitty, ja hänen mielentyyneyttänsä kaikissa vaaroissa minä en koskaan unhoita. Minä olisin onnellinen, Kitty," jatkoi hän, sitoen viimeisen solmun muutamaan kääreesensä, "jos kaikilla niillä eduilla, jotka minä nautin, voisin olla semmoinen kuin hän. Kuinka hän on saattanut päästä niin korkealle kannalle noilla pimeyden seuduilla, on enemmän kuin minä voin käsittää."

"Mutta täti Henderson," minä rohkenin muistuttaa, "voihan Jumalan armo löytää tien Cornwalliinkin!"

Ero äitini ja täti Jeanien välillä oli niinkuin jäähyväiset kahden rakkaan sisaren välillä; muistoksi äitini antoi täti Jeanielle rakkaan vanhan kappaleen Georg Herbertin virsiä, ja täti Jeanie antoi äidilleni pienen vanhan vihon mr Samuel Rutherfordin kirjeitä.

Bath'issa viivyimme pari päivää, ja sillä välin täti Beauchamp virkistyi, väri palasi hänen poskillensa ja mieltymys korttileikkiin uudistui, "sillä," sanoi hän äidilleni, "kuinka lieneekään, meillä on velvollisuuksia lapsiamme ja seura-elämääkin kohtaan, ja uskonto ei vaadi kumminkaan meitä protestantteja tekemään itseämme linnunpelottimiksi."

Mutta samana aamuna kuin meidän oli lähdettävä, täti Beauchamp, kun kävimme hänen vuoteensa ääressä hänelle hyvästi jättämässä, lausui äidilleni:

"Sisar Trevylyan kulta, lupaa minulle, että jos joskus -- koska kaikki olemme kuolevaisia -- kovasti sairastuisin -- ja viimeisten aikojen kohtaukset ovatkin hermojani vaarallisesti koetelleet -- sinä silloin tulet minun luokseni! Minä olen varma, että sinä voit tehdä minulle enemmän kuin kukaan muu."

Ja hän ei saanut mitään lepoa, ennenkuin omissa vaunuissaan sai lähettää meidät koko matkan Plymouth'iin saakka, vaikka ajaja mitä kiivaimmin pani sitä vastaas vakuuttaen, että hän ei suinkaan ottaisi vastataksensa, jos hevoset Devonshiren mä'issä pahenisivat, ja Ewelyn sanoi, että semmoista vastaan-panoa suurivallan taitoa vastaan perheessä ei koskaan ennen ollut kuultu eikä edes pidetty mahdollisenakaan. Ja niin pääsimme kotia taas, ja äitini katsoo meidän mailmaamme hyvin lämpimäksi ja ihanaksi aivan niinkuin Ewelynin on tapa sanoa auringosta, että se maata lämmitettyänsä varmaankin löytää sen hyvin hauskaksi ja herttaiseksi.

Täti Hendersonin olennossa oli jotakin omituisen hellää, kun hän jätti jäähyväiset äidilleni ja minulle, ja kun sitten istuimme vaunuissa odottaen niitten liikkeellelähtöä, hän vieläkin tuli meidän luoksemme ja otti viipyvällä kiivaudella äitini käden, niinkuin hänellä nyt viimeisessä hetkessä olisi ollut jotakin varsin erinäistä lausuttavana. Mutta kuinka olikaan, hän ei voinut lausua yhtäkään sanaa, vaan kuiskasi ainoastaan: "Jumala siunatkoon teitä molempia!"

Ja kun heitimme Bath'in, ja minä viimeisen kerran katsoin takaisin Ewelyniä odottaen kohtaavani noita hänen loistavia katseitansa, hänen silmänsä merkillisen miettiväisinä ja surullisina lepäsivät äidissäni, hän purskahti äkkiä itkemään ja kääntyi pois.

Onko mahdollista, että me kaikki, isäni, äitini ja minä olemme erhettyneet? Äitini sanoo tuntevansa itsensä vahvemmaksi ja paremmaksi, ja matkalla hänen oli tapa moneen kertaan tuumailla, kuinka nyt palaisimme entisiin oloihimme, ja kuinka hän nyt taas rupeisi nousemaan ylös varhain aamuisilla. "Aamu-ilma tuolla kotonamme," sanoi hän, "on niin virkistyttävä, vasta-lypsetystä maidosta on myöskin apua, ja sitten, Kitty," lisäsi hän, "tahdomme lukea raamatun-kappaleitamme ja rukoilla yhdessä. Kenties en ole etsinyt, niinkuin minun olisi pitänyt, sitä erinäistä siunausta, joka on luvattu, 'kussa kaksi taikka kolme tulee kokoon Jesuksen nimeen.' Ja sinä saat välisti lukea minulle t:ri Watts'in ja mr Charles Wesleyn virsiä. Minä olen vanhan-aikainen nais-parka, ja minä en koskaan saa käsitetyksi, minkätähden ihmiset eivät tahdo tyytyä raamattuun ja rukouskirjaan, enkä myöskään, kuinka yhdistyksissä ja luokkakokouksissa ilman vaaratta voivat sisimpiä tunteitansa puhua, niinkuin täti Henderson kertoi. Mutta heidän virsistänsä minä pidän, ja minä myönnän mielelläni, että meidän kaikkien tulee kiittää metodistoja siitä, että auttavat oikealle uralle ihmisiä, joita kukaan muu ei koskaan ole toivonut voivansa oikaista."

Vaikka äitini ei vielä ole jaksanut vanhoihin tapoihinsa palata, emme kuitenkaan ole levottomia hänen tähtensä, koska se ei ole kuin varsin luonnollista. Hän on väsynyt matkasta, parin päivän päästä hän kyllä taas tointuu.

Mitä Bettyyn tulee, ei maksa vaivaa tiedustella, mitä hän ajattelee, taikka huolia siitä, mitä hän puhuu, sillä hänen tapansa on katsoa asiain pimeää puolta, erittäinkin kun muut ihmiset katsovat valkoista. Bettyn ennustaja-arvo on kuitenkin melkoisesti kasvanut, sitten kuin Lontoon-matka ei tuottanut toivottua parannusta.

Kotia lähestyessämme meitä kohtasi varsin surkea tervehdys. Alkoi hämärtää, ja kaikki oli niin hiljaista ympärillämme, siksi kuin kukkuloilta korvaamme kaikui matala virsi. Juhlallisesti ylenivät ja alenivat vakaiset sävelet, niinkuin aallot nousevat ja laskevat rauhallisena kesä-iltana. Välisti emme kuulleet mitään, siksi kuin tulimme lähemmäksi, jolloin selkeästi taisimme erottaa virren syvät sävelet, jota joukko miehiä, astuessaan verkallista kulkua kangasta pitkin, veisasi. Hiljaisesta liikunnosta taisimme arvata, mitä musta, surullinen joukko tiesi. Me emme puhuneet sanaakaan toisillemme. Mutta kun olimme illallisella salissa, äitini kysyi Bettyltä, kuka naapureistamme oli kuollut.

"Vanha leski Treffry," sanoi Betty. "Toby on taannoin liittynyt metodistoihin, ja hänen luokkakumppaninsa kantoivat tänäpänä Treffryn kirkkomaahan veisaten muutamia pastori Wesleyn virsiä matkalla."

"Se oli hyvin juhlallista ja teki suloisen vaikutuksen minuun," sanoi äitini. "Se sai minun ajattelemaan, mitä isäni pienenä lapsena ollessani minulle kertoi vanhimmasta kirkosta ja martyyrien hautauksista."

"Vanha leski Treffry ei ollut mikään martyyri eikä juuri mikään pyhimyskään," lausui Betty teeskentelemättä, "vaikka sanovat hänen lopulta muuttuneen. Häntä ei voinut mikään auttaa. Se oli lavantautia. Toby-parka oli varsin onneton. Hän teki hänen edestänsä kaikki, mitä suinkin taisi, eikä säästänyt mitään kustannuksia; hänelle annettiin viiniä, kylmää maitoa, omenoita ja sokerissa keitettyjä luumuja, niin paljon kuin hän sai niellyksi. Mutta kaikki tämä ei auttanut mitään, niinkuin tietysti ei mikään voikaan auttaa, kun Ijankaikkisen aika tulee."

"Minä soisin, että olisimme palanneet vähän ennemmin," sanoi äitini. "Minulla on erin-omaisen hyviä rohtoja lavantautia vastaan."

"Niin oli Falmouth'in tohtorillakin," virkahti Betty terävästi.

Trustyn tervehdys oli paljon hilpeämpi kuin Bettyn. Sitten kuin hän tapansa mukaan hännällään voimiensa takaa oli ilmoittanut tyytyväisyyttänsä ja käynyt rajoitetun pienen sanakirjansa lävitse, kaikuvasta haukunnasta alkaen matalaan vinkunaan asti, hän pani loput väkevät tunteensa hurjaan kiertämiseen kanapihassa, missä hänen maltiton ja melskaava menetyksensä peloitti kana-parvet kauheasti lentämään ja kaakottamaan, mutta jälkimmäisen osan iltaa hän pysyi varsin siivona ja alallaan nuuskien kutakin meitä, siksi kuin hän luultavasti tunsi itsensä täydellisesti tyytyväiseksi omalla, omituisella tavalla hankkimaan tietoonsa poissa-olomme kaikista vaiheista.

Ristiriitaisuus Bettyn sanojen ja töitten välillä ei koskaan ollut silmään-pistävämpi kuin kotia palatessamme.

Jokainen pikku kapine, josta isälleni ja äidilleni, jopa minulle itsellenikin, taisi olla jotakin hauskuuden lisäystä, oli tyyskästi muistettu ja asetettu paikallensa, katetulle pöydälle, huoneisimme ja kaikkialle; tuolit seisoivat juuri siinä, missä niitten tuli seisoa silloin, kun mielestämme oli kaikkein hupaisinta; leivoksia ja keitettyjä hedelmiä, joista kaikkein enimmän pidimme, oli juhlan kaunistukseksi toimitettu; pieni tukku Virginian tupakkia oli pantu isäni eteen ja äitini huoneesen hänen mielikirjansa pienelle pöydälle hänen sänkynsä viereen; jok'ainoa nurkka jok'ainoassa huoneessa oli puhdas ja siisti ja kantoi ahkeran puhdistamisen ja kirkastamisen jälkeä. "Ilotervehdykset" loistivat kaikkialta, valkoisesta pöytävaatteesta alkaen puhtaisin raiteihin asti, ja tirkistelivät jok'ainoasta pienestä huonekalusta ja jok'ainoasta pienestä kapineesta koko talossa.

Kaikista näkyi, että Betty, vapaana jokapäiväisen elämän tavallisista toimista, viikkokausia oli oleskellut pyykki-astiain, pesoputikkien ja tomuhuiskujen ääressä, sekä että harjoja, vahaa, öljyä ja suopaa ahkerasti oli talon suureksi eduksi ja hyödyksi käytetty. Mutta menollaan ja sanoillaan Betty vastaan-otti meitä kuin jonkunlaisia pahantekiöitä, jotka olivat karanneet kodistansa ja velvollisuuksistansa, mutta jotka vihdoin olivat hulluutensa huomanneet, ja nyt nöyrällä ja katuvaisella mielellä palasivat takaisin. Minä tunsin päältäni, että Bettyllä oli jotakin sydämellään, jonka hän ensimmäisessä sopivassa tilassa ilmoittaisi minulle. Aivan oikein; eilen illalla, juuri kuin olin panna maata ja arkustani otin kauniin, punaisiin sahvianikansiin sidotun kappaleen mr Wesleyn virsiä, jonka orpana Ewelyn oli lähettänyt muistolahjaksi Bettylle, tämä astui sisälle huoneesen.

"Niin, onpa kyllä syytä mrs Ewelyniä muistaa, mrs Kitty," sanoi hän. "mutta Jumalan suuri ihme ja armo on kuitenkin, että missis milloinkaan enää palasi kotia."

"Lääkärit sanovat hänen olevan parempi, ja hän itsekin tuntee itsensä ripeämmäksi," minä sanoin.

"Rakas missis-parka," sanoi Betty, "on kohta valmis uskomaan, mitä tohtorit taikka kuka muu hyvänsä koettaa hänen päähänsä panna. Mutta kaikkien niitten näkyjen ja merkkien perästä, jotka minulla on ollut, se kuitenkin on suuri armo, että kaikki taas olemme yhdessä, ja sen enempää en tahdokaan sanoa."

"Mitä näkyjä ja merkkejä?" minä kysyin.

"Minä en ole taika-uskoinen, mrs Kitty," sanoi Betty. "Muutamat ihmiset katselevat aina merkkejä ja ihmeitä, ja mahdollista kyllä on, että semmoisia näkevätkin, mutta minä en ole niitä, en. Koko elämä-ijässäni en ole mitään aavetta nähnyt, en ihmisen enkä eläimenkään muodossa, vaikka äitini kyllä näki kaikenlaisia kummituksia, ja moni muukin, jonka minä tunnen, on semmoisia nähnyt. Mutta minä en voi kieltää, että kummallinen kuoleman hiljaisuus on vallinnut koko talossa nämät viimeiset ajat. Ja koira ei ole ulvonut turhan vuoksi, niinkuin hän on ulvonut. Ilonen hän oli, hupsu-parka, kun näki teidän palaavan takaisin, ja kylläpä hänellä olikin syynsä. Sanotaan, että eläimet toisinaan näkevät enemmän kuin ihmiset, ja sen minä puolestani uskon heidän tekevänkin. Linnut eivät tule pilkko-pimeässä akkunaa koputtamaan, ilman että niitä on lähetetty, eikä vanha yökkö huuda ääntänsä sorroksiin ainoastaan omaksi huviksensa. Lautaset ei myöskään putoo hyllyiltä, johon ovat tukevasti kuin kalliolle sioitetut; eikä kellot soi, ilman että niitä pidellään, jollei jotakin erin-omaista ole tulossa."

"Entä, jos se olisi ollut hiiret?"

"Hiiriä löytyy, mrs Kitty," vastasi Betty juhlallisesti, "mutta minun uskoni on, että se ei ollut mikään hiiri, joka tuolla tavalla sydän-yön aikana kolmeen otteesen veti kellonnuoraa, ei kumminkaan mikään kuolevainen hiiri, sillä mitä eläimiä toisessa mailmassa on, sitä minä en voi tietää."

Merkillinen vilu tuli minun päälleni Bettyn vakavasta äänestä, ja minä lausuin viimein:

"Mutta Betty, mitä ikinä joudumme näkemäänkin, muistakaamme, että toinen mailma on Jumalan mailma yhtä hyvin kuin tämäkin, ja ettei mitään voi tapahtua vastoin hänen tahtoansa. Koko mailmassa ei ole yhtään ainoata pientä pimeää soppea, jossa Hän ei ole läsnä, ja missä hän on, siellä on kirkkaus."

"Niin, se onkin ollut ainoana lohdutuksenani, mrs Kitty," sanoi Betty. "Epäilemättä on kirkasta joka paikassa, missä Kaikkivaltias on, mutta paljon löytyy, joka minulle vielä on hämärää. Luuletteko, mrs Kitty," jatkoi hän kuiskuttavalla äänellä, "että minä olisin voinut kestää täällä yksinäni niin kauan, kaiken tämän menon keskellä ja ilman muuta seuraa kuin Roger, jolla ei ole niin paljon järkeä kuin koirallakaan, jos minä en olisi nostanut silmiäni Kaikkivaltiaan puoleen, ja jos Hän itse ei olisi opettanut minua _rukoilemaan_. Minä en muutoin ole juuri pelkuri, mutta tällä välin tuskanhiki monta kertaa on pisoillut otsastani, ja minä olen nyt niin armottoman iloinen, että kaikki taas olette kotona!"

Nämät olivat Bettyn ensimmäiset tervehdyssanat. Ne lausuttuansa hän heitti minut lähteäksensä maata omaan pieneen kammioonsa minun huoneeni taa, mutta hetken päästä hän palasi takaisin ja sanoi:

"Ettehän sanoistani peräti säikähtäneetkään, mrs Kitty rakas. Kuinka onkin, kaikki tyyni kenties oli ainoastaan vanhan leski Treffryn tähden, ja ainakin meidän tulee turvata Jumalaan, mrs Kitty, meidän tulee turvata Jumalaan."

Betty-paran kaikki lohdutus-yritykset ovat kuitenkin tehneet sydämeni vielä tuskallisemmaksi, kuin hänen merkkinsä ja näkynsä tekivätkään. .

Minä olen aina suuresti rukoillut Jumalaa, etten pettäisi itseäni ummistaen silmäni siltä, minkä Jumala lähettää minulle, vaan että katsoisin sitä rohkeasti kasvoihin ja koettaisin kantaa kuormani semmoisena kuin se on. Minusta on aina ollut, kuin meidän tulisi kohdella kaikkia murheita, niinkuin mr Wesley sanoo kohtelevansa alhaisoa. "Minä katson mielelläni," sanoo hän, "alhaisoa silmiin." Mutta me emme kuitenkaan saa poiketa uraltamme, emme alhaisoa emmekä murheitakaan kohdellaksemme. Se ei olisi totista rohkeutta. Se olisi arkahermoista levottomuutta ja pelkoa, ettemme voi tietämättömyyttä kestää emmekä odottaa, siksi kuin näemme mikä tulee. Minusta näyttää, kuin kysyttäisiin paljon vähemmän rohkeutta vihollista vastaan hyökätessä kuin hänen tuloansa odottaessa, ja yhtä kaikki se on juuri tämmöistä kestävää rohkeutta, tämmöistä kärsivällisyyttä, kuin kumminkin me naiset ennen kaikkia näytämme tarvitsevan.

Sitten ei ole vielä vuottakaan, kuin niitten suhteen, jotka minulle maan päällä ovat rakkaimmat, äitini, isäni, Jackin ja Hugh'in, niin sanoakseni vaelsin näkemisessä pikemmin kuin uskossa, sillä he olivat silloin kaikki tyyni täällä. Mutta nyt on Jack sotaväessä Flandernissa ja Hugh Atlantin merellä. Minä en tiedä, mikä heitä saattaa kohdata. Äitini, kalliin äitini kanssa minä voin olla yhdessä jok'ainoa hetki, minä voin seurata häntä silmilläni, ja minä voin jok'ainoassa pienessä asiassa ahkeroita hänen tahtoansa täyttää, ja yhtä kaikki minusta toisinaan tuntuu, kuin minun olisi paljon vaikeampi pitää kiinni hänestä kuin sekä Hugh'ista että Jackista!

Minä pidän häntä silmällä yöt päivät, ja yhtä kaikki minä en voi sanoa, pettääkö minua toivoni vai pelkoni.

Hänen terveytensä ei ole viime vuodesta sanottavasti parantunut, mutta tänäpänä hän näyttää ripeämmältä kuin eilen, ja huomenna hän kenties on vahvempi kuin tänään, ja niin hän vähitellen paranee paranemistansa ja tulee vihdoin varsin terveeksi.

Yhtä kaikki se on juuri silloin, kuin minä koetan mieltäni vähän rohkaista, kuin pelkoni uudistuneella voimalla tunkevat päälleni.

Ja silloin, niinkuin nytkin minulla ainoastaan on yksi turva -- ainoastaan yksi!