Part 21

Täti Henderson on todellakin monessa katsannossa muuttunut. Hän on leppeämpi ja nöyrempi, ja mikä vielä enemmän on, hänen sydämensä näyttää käyneen avarammaksi ja hänen kätensä auliimmaksi. Hän on nyt mr Wesleyn kiivaimpia sanankuulioita. Mutta minä en kuitenkaan voi sanoa, että hänen esimerkkinsä korottaa metodismia rakkaan äitini silmissä, joka ei tiedä, kuinka paljon murheet ja lempeämpi uskonto kuitenkin ovat tädin muuttaneet, vaan joka ainoastaan näkee hänen vähän riitaisen luontonsa ja hänen itse-viisautensa, jotka eivät vielä ole täydellisesti murtuneet. Se vakuutus, että kaikki, mitä _hän_ tekee ja uskoo ja sanoo, on ainoa oikea, on tosin tullut häirityksi hänen huoneellisen elämänsä ja sen askaretten suhteen; mutta se on sitä vastaan pujahtanut hänen uskontoonsa. Hän on varsin vakuutettu, että metodismi ei ainoastaan ole hyvä oppi, vaan _ainoa_ hyvä: että mr Wesleyn säätökset yhdistyksistä ja seurakunnista, kouluista ja luokkakokouksista, vaatteista ja elantotavoista ovat totisen, raamatullisen kristillisyyden ainoana kaavana koko mailmassa; että hänen arminilaisetkin opinkappaleensa ovat totuutta, jopa ainoatakin totuutta, josta kaikki kristityt kaikin puolin voisivat tulla osallisiksi, ellei synti kovaksi onneksi pimittäisi heidän silmiänsä. Ja kun vakuutus hänessä ei koskaan voi olla vaikutusta vailla, hän ei ainoastaan hyljää kaikkia koristuksia turmeltuneesen mailmaan kuuluvana sälynä, vaan katsoo myöskin velvollisuudeksensa kaikille, joitten yhteyteen hän tulee, antaa selvä ja selkeä todistus mielipiteistänsä tässä asiassa. Kullat, helmet ja kauniit vaatteet, sanoo hän, ovat kielletyt naisilta, jotka tahtovat jumalisuutta ahkeroita, ja hän luo sen ohessa salaisia silmäyksiä pieneen kultaneulaan (sisältävä hiussuortuvan isäni päästä), jolla äitini on tapa pistää kiinni kaulaliinansa. Ainoa koristus, jonka pyhä raamattu sallii naiselle, hän kiivaasti ja jyrkästi väittää, on hiljainen ja siveä henki. Ja rakkaan äitini hiljainen ja siveä henki on varmaan syvästi loukkaantunut noista kovista hyökkäyksistä rakasta pientä muistolahjaa vastaan, joka on hänen aviomiehensä ainoa lahja heidän hääpäivältänsä, ja jonka hän siitä saakka on ainoana koristuksenansa kantanut.

Kiivaimmat taistelonsa täti Henderson kuitenkin taistelee kylmäkiskoisen ja monimutkaisen skottlantilaisen veljenpojan kanssa. Hän sanoo hänen olevan yhtä haavaa tulipunainen kalvinilainen, penseä laodiceus ja jäykkä, jäinen antinomista. Hän ahdistaa hänen opinkappaleitansa kiihkeillä ja katkerilla väitöksillä Jumalan yleisestä rakkaudesta, ja siihen riitakumppani antaa vastaukseksi kolkkoa, kiistämätöntä logillisuutta ijankaikkisesta entapäätöksestä, pyhien valitsemuksesta ja muista syvällisistä asioista, siksi kuin raamatun lauseita lentää heidän välillänsä enemmän niinkuin tykinkuulat kuin niinkuin elämän vienot, virvottavat kastepisarat. Raamattu näyttää käyneen piammastaan luvunlaskukirjaksi, ihmiset ainoastaan numeroiksi, taivas ja helvetti jonkunlaiseksi pääsummaksi, Jumala itse ainoastaan lu'un jäseneksi ja ijankaikkisuus numeroksi, joka antaa ajan tyhjiköille arvoa.

Täti Hendersonin rakkaimpana opinkappaleena on pyhien täydellisyys tässä elämässä. Hän on kovin suuttunut mähriläisille veljille siitä, että nämät kieltävät tämän totuuden, väittäen, että elämän loppuun saakka jäämme "vaivaisiksi syntisiksi," jotka joka päivä tarvitsemme anteeksi-antamusta ja ainoastaan silloin voimme olla hyvässä turvassa, kuin tykkänään itseämme epäilemme. Hänellä on monta varsin surkeaa kertomusta heistä, ja hän lausuu monta kovaa sanaa tuosta heidän "vaivaisesta syntisyydestänsä" ja sen seurauksista, vaikka siitä päättäen, mitä Hugh kerta puhui minulle Herrnhutin veljesseurakunnasta ja sen itsekieltoisesta työstä orjien ja maanpakolaisten keskellä -- he elämässään näyttävät olevan suuria pyhimyksiä, vaikka uskontunnustuksessaan ainoastaan ovat "vaivaisia syntisiä".

Tämä tädin suosima täydellisyyden oppi on kovaksi onneksi juuri ainoa, jota vastaan äitini tunnon pakosta katsoo itsensä velvotetuksi taistelemaan. Kuinka Jumalan rakkaus jokaista olentoa kohtaan sopii yhteen entapäätöksen kanssa, ja kuinka valittuin välttämättömän uskossa-pysymisen laita lienee, se on, sanoo hän, suuri salaisuus, jota hän ei voi käsittää, ja josta hän sentähden ei tahdo riidellä. Mutta väitöstä, että vaivainen, syntinen ihminen tässä elämässä voi päästä niin pitkälle, että hänen joka päivä ei tarvitse tunnustaa syntejänsä ja vastaan-ottaa anteeksi-antamusta, sitä hän ei millään muotoa voi hyväksyä. Täti Henderson myönnyttää, että hän itse koskaan ei ole asunut saman katon alla jonkun "täydellisen" kanssa, vaikka hänelle luokkakokouksissa usein on semmoisia näytetty.

Kaikki nämät kiistat ja riidat ovat pakottaneet äitiäni vielä lujemmin kuin ennen, ja niinkuin hän itse sanoo, säikähtyneen lapsen lailla liittymään omaan äitiinsä kirkkoon. Kun paaston-aika parhaallaan on käsissä, hän ja minä joka päivä käymme aamu- ja iltarukouksissa lähellä olevassa kirkossa, jota vastaan täti Henderson mr Wesleyn oppilaana tosin ei voi tehdä mitään suoraa muistutusta, vaikka hän tulee antaneeksi monta pientä viittausta kiinni-riippumisesta ulkonaisissa menoissa ja niihin luottamisesta.

Sekä äitini että minä katsomme vanhan kirkon hiljaisuutta ja vanhojen kirkkorukoustemme tyventä, juhlallista ja nöyryyttävää henkeä totiseksi virvotukseksi. Minusta näyttää suureksi siunaukseksi, että meillä on määrä-sanaiset kirkkorukoukset, joita hetken puoluemielisyys ei voi käyttää aseiksi muita kristin-uskon tunnustajia vastaan. Kun rukouskirjan tekiäin täytyi kirjoittaa rukouksia muita ihmisiä vastaan (niinkuin esimerkiksi paavilaisia vastaan ruuti-liiton ja kapinoitsioita vallan-uudistuksen johdosta), he kyllä tekivät niitä varsin katkeriksi, jopa enemmän kiroustenkin kuin rukousten kaltaisiksi; mutta kaikki tämä on nyt niin kauan aikaa sitten, että katkeruus kokonaan on kadottanut tutkaimensa. Muuten rukouskirjassa ei puhuta juuri paljon kiistasta ja riidasta paitsi perkelettä, mailmaa ja omaa lihaamme vastaan.

Minä en kuitenkaan voi olla uskomatta, että ankarampia ja vähemmän suloisia sanoja tarvitaan ihmisten herättämiseksi unestansa, niin että huomaisivat oman kurjuutensa, oppisivat tuntemaan syvän tarpeen ja niin kantaisivat sen rukouksessa Jumalan eteen.

Melkein huojennukselta tuntuu, kun täti Hendersonin riidanhimo välisti kääntyy pois kaikenmoisista eksyväisistä kristityistä "sisar Beauchamp-paran" puoskari-tohtoriin, niinkuin hän aivan vähäisellä kunnioituksella nimittää sitä hyväntekeväistä ihmis-ystävää, joka ei saanut äitiäni parannetuksi.

Täti Hendersonilla on omat ajatuksensa tämmöisistä asioista. Hän pitää suorana hulluutena uskoa, että apteikin-tavarat voivat olla mitään muuta kuin moskaa ja kaikenmoiset parannuskeinot, joita lääkärit määräävät, mitään muuta kuin tyhjää vaivaa. Ja nämät mielipiteensä hän panee varteen koetellen äitini kärsivällisyyttä semmoisella joukolla pahoja pillerejä ja väsyttäviä määräyksiä, että isänikin eilen täytyi ruveta hänelle ankaraa vastusta tekemään. Sitten kuin täti Henderson varsin selvästi oli osoittanut, mitä vaarallisia seurauksia voi olla siitä, että ("niinkuin kalvinistat") itsepintaisesti kieltää käyttämästä terveellisiä ja luonnollisia välikappaleita taikka ("niinkuin mähriläiset veljet") istuu alallaan ja panee kädet ristiin, hän näytti tehneen kaikki, mitä jaksoi, peri-aatettansa noudattaaksensa, ja muuttui nyt ankarasta tohtoroitsiasta hyvin helläksi hoitajaksi, joka tyrkyttää äidilleni lihakeite-hyytelöitä ja kaikenmoisia sairashuoneen herkkuja, säästämättä sekä vaivoja että kustannuksia vastahakoisen potilaansa hyväksi.

Se on juuri kaikkinaisten menojen ja semmoisten suhteen, kuin suurin muutos ilmaantuu, jonka Tomin pakeneminen ja mr Wesleyn saarnat ovat täti Hendersonissa matkaan-saattaneet.

Kun Tom on poissa, hänellä mielestään ei ole ketään, jolle tavaroita kokoisi. "Miksikä", sanoo hän, "minä säästäisin mitään tuolle antinomiselle skottlantilaiselle, joka luultavasti on paatunut jakobiita, kun hänellä vaan olisi rohkeutta sitä omistaa?"

Ja mr Wesleyn oppi ei ole paljas mystisyys, joka katselee taivasta kukkulalta, johon ainoastaan sunnuntaisin noustaan, eikä liioin mikään käskyjen ja kieltojen rintavarustus. Mitä se on, on henki ja elämä, yllyke tekemään työtä rakkaudessa, vaatimus rakastamaan työllä; se avaa sydämen, käden ja kukkaron, se opettaa ja taivuttaa antamaan runsaasti ja ilolla; ja se matkaan-saattaa lopuksi yhdistyksen rikasten ja köyhien välillä, siteen semmoisen, jonka nimenä on yhteisyys uskossa ja vaikutus rakkaudessa.

Ilahduttavin muutos täti Hendersonin luona on kuitenkin tapahtunut kyökissä, sillä palkollisia ei enää pidetä jonkunlaisina elävinä luutina taikka keittokoneina, vaan "sisarina," ja köyhiä, sairaita ja vanhoja ruokitaan auliisti ja vastaan-otetaan ja hoidetaan vieraan-varaisuudella.

Minä olen tyyskästi ottanut vaarin setä Hendersonista, ja minä olen varma, että Tomin lähtö huolettaa häntä melkein enemmän kuin tätiä. Hän on tavallista miettiväisempi ja sanattomampi, ja puuttuu asioihin vähemmän kuin ennen. Kun hänen veljenpoikansa palaa rahamarkkinoilta ja puhuu kauppasuhteista, laina-asioista y.m., hän kuulee pakollisella ja jäykällä huomiolla, joka suuresti eriää hänen entisestä vilkkaasta, jos kohta hillitystä mielihalustansa kaikkiin, jotka voittoa ja tappiota koskivat.

Ja mikä tekee hänet niin erin-omaisen helläksi minua kohtaan? Hän on aina ollut myötä-tuntoinen ja ystävällinen, mutta kun nyt tarjoon hänelle piipun taikka asetan jakkaran hänen luuvaloisen jalkansa alle, hänen äänensä aina vapisee, kun hän kiittää minua. Ja kerta hän sanoi äidilleni, että _tytär_ on Jumalan hyvä lahja täällä maan päällä.

Ja hänen hiuksensa ovat käyneet niin valkoisiksi, niin valkoisiksi!

Oi, orpana Tom on menetellyt kovin väärin, hän on tehnyt kovin suuren erhetyksen! Minä olen varma, että hän ei koskaan saa mitään lepoa ja rauhaa taikka oikein tunne, mitä Jumalan rakkaus on, ennenkuin hän nöyryyttää itsensä ja palaa takaisin, kuinka raskasta se hänestä lieneekin. Välisti minä kuitenkin luulen, vaikka minä en tohdi ruveta mitään arvelemaan siitä tiestä, jota Jumala ihmeellisessä rakkaudessaan tahtoo itse-kutakin johdattaa, että Tomin ensin täytyy oppia tuntemaan taivaallisen isänsä rakkautta ja anteeksi-antamusta ja sitten palata kotia ja tunnustaa ja parantaa itsensä ja oppia rakastamaan maallista isäänsä. Jos hän tätä oppisi, minä en epäile, että kaikki kääntyisivät hyvin-päin.

Meillä on pieni salainen toivo, Hugh'illa ja minulla, Tomin suhteen. (Hugh on joku viikko sitten lähtenyt matkaan, mutta minä en vielä saa kerrotuksi erostamme, se oli niin ikävä, niin raskas!). Me toivomme, että hän ja Tom kohtaavat toinen toisensa, sillä Hugh tietää kaikki Tomin asiat, ja vaikka Amerikka on hyvin laaja, se ei ole niin asuttu, sanoo Hugh, kuin Cornwallikaan. Minä luulen todellakin helpommaksi saada selko toinen toisestaan tuolla kotona suomaillamme kuin tämän suuren väkirikkaan Lontoon touhussa ja tungossa.

Se ei kuitenkaan ole mihinkään onnelliseen sattumukseen, johon Hugh ja minä tässä katsannossa luotamme. Minun kävi niinkuin vähän huokeammaksi erota Hugh'hista ajatellessani sitä meidän pientä tuumaamme, että hän kokisi saada selkoa orpana Tom-parasta ja pelastaa hänet. Se tekee minut ikäänkuin vähän varmemmaksi Hugh'in turvallisuudesta, ja tämä pieni rakkauden tuuma on minusta melkein kuin joku suoja hänen ympärillänsä.

Minä tiedän kuitenkin, että Hugh'illa on paljon parempikin suoja. Ja minä en usko, että Jumala pitää huolta hänestä ainoastaan sen tähden, että hänellä on tämä ainoa hyvä työ toimitettavana, vaan sen tähden, että Jumala rakastaa meitä molempia -- oi, niin hellästi --- ja sen tähden, että me rakastamme häntä ja turvaamme häneen.

Kaikista niistä, jotka äitini on oppinut Lontoossa tuntemaan, hän kaikkein enimmän pitää vanhasta täti Jeaniesta. Niin pian kun häntä kaipaan, minä aina tiedän, missä hän on, ja kun puutarhan kautta menen täti Jeanien luo, minä aina tapaan äitini hänen vuoteensa ääressä (hän ei nyt enää pääse vuoteeltansa) laulamassa Georg Herbertin rakkaita virsiä taikka lukemassa täti Jeanien slottlantilaisia mielilauluja ja vielä useammin itse pyhää raamattua.

Nämät kaksi ovat erin-omaisesti rakastuneet toinen toiseensa, joka on hyvin suloista minun nähdä.

Eräänä päivänä äitini sanoi suuresti kummastelevansa niitä monia kiistoja ja riitoja, joista viimeisin aikoihin olemme kuulleet niin paljon puhuttavan.

"Mistress Trevylyan rakas," sanoi täti Jeanie, "minä luulen että jos voisimme nähdä takaisin entisiin aikoihin, me kyllä huomaisimme, että aina on ollut samanlaista. Apostoli Paavalilla oli aikanaan paljon kiusausta kansasta ja sen katkerista oppiriidoista. Muutamat uskoivat ylösnousemuksen jo tapahtuneeksi, ja kummallisempaa aatetta en luule koskaan vaivaisen syntisen päähän pistäneen. On vähemmän vaikeaa uskoa itseämme taikka muita täydellisiksi kuin luulla, että olemme nousseet kuolleista; vaikka minä en tahdo sanoa, että se on vähemmän vaarallista. Mutta, lapseni," jatkoi täti Jeanie, joka seitsemänkymmenen vuotiaana välisti unhoittaa eron äitini ja minun ijälläni -- "lapseni, minä luulisin olevan suureksi avuksi kaikissa riidoissa kristittyin välillä, jos sen siaan että kokevat tutkia, kuinka suuria erhetyksiä muut tekevät, pyytäisivät ottaa selkoa siitä, mitä nämät oikeastaan tarkoittavat. Mitä tähän täydellisyyden-oppiin erittäin tulee, mistress Henderson sai minun jotenkin levottomaksi, kun hän ensin siihen rupesi. Mutta sitten ajattelin, että mr John Wesley on hyvä mies, joka varmaankin tarkoittaa hyvää, ja että tämä hänen oppinsa kenties ei olekaan varsin kaukana oikeasta tiestä, kun vaan voimme sen käsittää. Mutta hän on suurella tahdonvoimalla varustettu mies, muutoin hän ei olisi tehnyt taikka kestänyt, mitä hän on, ja hänen tahtonsa on kenties seonnut yhteen hänen uskontonsa kanssa ja pannut hänen lausumaan enemmän, kuin jos ihmiset alusta alkain olisivat ahkeroinneet häntä oikein ymmärtää. Ja kun olin tätä tarkoin miettinyt, tulinpa ajatelleeksi, että mr Wesley kenties oli nähnyt liian paljon semmoisia, jotka puhuvat anteeksi antamuksesta, niinkuin tekisi se synnin pieneksi ja keveäksi -- sen siaan, että se tekee pyhityksen mahdolliseksi, joka epäilemättä on sen oikea tarkoitus -- niinkuin heidän syntinsä olisivat yhtä välttämättömät kuin sade ja päivänpaiste. Ja kun mr Wesley näki tämän, hänen jalo sydämensä arvatakseni nousi sitä vastaan, ja hän sanoi kenties näin: 'Te ette ole kutsutut säilyttämään syntiä taikka sitä ainoastaan katumaan, te olette kutsutut tulemaan pyhiksi ja täydellisiksi. Semmoisiksi, miksi Jumala kutsuu meitä, semmoisiksi hän todellakin tahtoo meidät, ja hän tahtoo itse tehdä meidät siihen mahdollisiksi.' Tämä se on, mitä mr Wesley minun luullakseni tarkoittaa täydellisyydellä. Loppu seurasi itsestänsä, kun hän rupesi muodostamaan ja suunnittelemaan toiveitansa opinkappaleiksi, jotka lähetetään ulos mailman lävitse kulkemaan. Se vahingoittaa huonetta arvaamattomasti, kun siitä kodin verosta tehdään linna, niinkuin eläessäni useasti olen nähnyt; kun lastenkamarit muutetaan varastohuoneiksi ja hauska liesi vartiopaikaksi; kun kanunansuita ammottaa akkunoista, mistä pieniä lastenkasvoja ennen hymyili, ja puutarhan aitaukset tehdään paalutuksiksi. Ja opinkappaleemme pahenevat yhtä paljon kuin huoneemme, kun niittenkin täytyy tulla sodan hävityksille alttiiksi. Niitä käy sitten tuskin enää tunteminenkaan."

Tämä oli pitkä puhe täti Jeanien suusta lähteneeksi, mutta se tyydytti suuresti äitiäni, niinikään sekin, mitä hän joku päivä lausui kalvinillisista ja arminilaisista riidoista.

"Jumala varjelkoon minua", sanoi täti Jeanie, "ajattelemasta Jumalan ijankaikkista totuutta niin pieneksi, että minä voisin sen korkeutta taikka syvyyttä nähdä. Mutta minä luulen välisti, että vaikeudet parhaasta päästä tulevat siitä, että ihmiset unhoittavat Jumalan läsnä-olon. Evankeliumeissa kuuluu enimmästään: '_Minä_' ja '_te' ja '_nyt_'. Mutta kun oppineet miehet kirjoittavat uskonnollisista asioista, he siitä tekevät: '_Hän_' ja '_he_' ja '_silloin_', ja siinä on koko erotus. Herra sanoo meille: 'Tulkaat nyt', 'tulkaat te', ja meidän 'nyt' on _tänäpänä_, mutta Hänen kaikessa ijankaikkisuudessa. Minä tahtoisin mielelläni," lisäsi hän, "kuulla Wesleyä ja Georg Whitefieldiä ja minun ja teidän vanhoja ystäviänne, mrs Trevylyan (mr Herbertiä ja muita); minä tahtoisin kuulla heidän rukoilevan polvillaan -- ei yhdessä muitten kanssa julkisessa kokouksessa, sillä julkiset rukoukset ovat saarnoiksi jähmettyä -- vaan _yksin_ Jumalan edessä. Minä luulen, että havaitsisimme rukoukset erinomaisen yksinkertaisiksi ja erinomaisen yhtäläisiksi."

"Kenties," sanoi äitini, "ei olekaan kauan aikaa, ennenkuin saattekin kuulla semmoisia rukouksia ja ottaa niihin osaa siellä, missä koko suuren joukon rukoukset ovat yhtä yksinkertaisia kuin hiljaisessa, yksinäisessä kammiossa, ja missä kaikki opimme näkemisestä, ei menneistä eikä tulevaisista, vaan Jumalamme kasvoihin katselemisesta."

Mutta kun täti Jeanie ja äitini rupeevat puhumaan taivaasta, siinä on melkein enemmän, kuin minä saan kannetuksi, heidän kasvonsa ikäänkuin kirkastuvat, ja heidän äänensä kajahtavat niin syvää ja harrasta iloa, että heidän molempien täytyykin olla taivasta hyvin lähellä, ja tämä ajatus panee minun aina vapisemaan.

Äitini on kovin kalvea ja heikko eikä kaikilla tohtoreilla, kaikella huolella ja hoidolla käy ollenkaan paremmaksi, niinkuin olimme toivoneet.

Täti Jeanie sanoo minun olevan niitä, jotka aina tahtoisivat elää maassa semmoisessa kuin Egypti, jota tulvavesi kauttaaltansa kostuttaa. "Sinä kastelisit maata niin laajalta kuin voisit, lapsi kultani," sanoi hän. "Mutta Herra ei tahdo sitä," lisäsi hän pannen käteni omaan rakkaasen, laihaan vanhaan käteensä ja hymyillen minulle tavallisella lempeällä hymyllänsä. "Herra ei tahdo maata semmoista kellenkään meistä. Hän tahtoo, että elämme maassa, joka kostuu taivaan sateesta ja kasteesta. Ja vaikka sinun täytyy kokea sekä nälkää että janoa, pikku lapseni," jatkoi hän profetallisella silmäyksellä taivasta kohden, niinkuin hän olisi katsellut näkymättömien kappaleetten kirkkautta, "sinä kuitenkin lopulta tulet havaitsemaan, että tämä juuri on ollut parasta, ja kerta, kerta, lapsi kultani -- minä saan kuulla sinun tunnustavan sen. Yhdessä muutamme silloin tämän tunnustuksen virreksi, kiitos- ja riemuvirreksi, sinä ja sinun omaisesi ja minä ja minun omaiseni, ja siitä tulee virsi, jota kaikki pyhät enkelit ilolla kuuntelevat. Ja jos suinkin voivat, he yhtyvät meidän kanssamme; jos suinkin voivat," kertoi hän nousten istualle niinkuin joskus ennenkin ollessaan niin kovasti liikutettuna, että koko hänen sydämensä hänen tietämättänsä tyhjentyi rukoukseen: "sillä, Herra Jesus, sinä et ottanut päällesi enkelien, vaan meidän luontomme, ainoastaan me ihmiset voimme sanoa: 'Sinä olet johdattanut meitä koko tämän pitkän matkan korven lävitse; Sinä olet nöyryyttänyt meitä nälällä ja ruokkinut meitä mannalla. Sinä olet lunastanut meidät Jumalalle verelläsi.'"

IX.

Huhtikuulla 1750.

Jumalan kiitos, että taas olemme kotona, jota kuukausi sitten tuskin taisin toivoakaan.

8:na p:nä maaliskuuta, perjantai-aamuna, Hackneyssa vielä ollessamme minä kavahdin unestani aikaisessa aamuhämärässä, kun vielä ei ollut täysi päivä, jyskeestä ja ryskeestä, joka ensi hämmästyksessä sai minut siihen luuloon, että uudestaan olin isäni ja Hugh'in kanssa merellä, ja että laiva oli joutunut karille ja mennyt tuhansiksi palasiksi.

Minä kavahdin silmänräpäyksessä vuoteeltani hämärästä uppoomisen pelvosta, mutta minä en koskaan unhoita sitä täydellistä turvattomuuden tuntoa, joka tuli minun päälleni huomatessani, että se oli täti Hendersonin iso, puna-uutiminen sänky, joka näin tärisi -- että se oli ison, kiiltävän tammikaapin ovet, jotka lensivät auki, ja että se oli vanha valkoinen vesikannu ja vati, jotka käsittämättömällä tavalla kilisivät toinen toistansa vastaan.

Se ajatus nousi silmänräpäyksessä mieleeni, että se oli maa, joka järisi, että se oli vakaa vanha maa, joka liikkui levotonna kuin vellova vesi!

Ensimmäiseksi työkseni minä viskasin polvilleni sänkyni viereen. Minä jätin itseni Jumalan haltuun, ja minä tunsin löytyvän jotakin, joka ei voi hukkua, vaikka taivas ja maa hukkuisivat.

Sitten seurasi taas kova täräys, ja maa huojui. Takka tärisi, vesikannu kaatui ja särkyi, ja vanha tammikaappi horjui ja näytti olevan lankeemaisillaan. Tässä vanhojen tuttujen huonekalujen oudossa liikunnossa oli jotakin paljon pelottavampaa, kuin jos se olisi ollut tykinjyrinää taikka jotakin muuta erinomaista ryskettä.

Mutta kaiken tämän melun keskellä, sen välistä, sen takaa ja sen alta, kuului kaukaista jyminää, niinkuin ukkosen käydessä, mutta se ei kuitenkaan ollut ukkonen, sillä se ei tullut ylhäältä, vaan alhaalta, se näytti luikahtavan täräyksittäin maan lävitse.

Minä nousin seisoalle, käärin ison kappani ympärilleni ja kiiruhdin äitini huoneesen. Säikähtyneet palveliat olivat jo koossa rappujen suussa huutaen, että mailman loppu oli tullut, ja vääntäen käsiänsä haluten tietää, kuinka mistress'in kävisi, joka oli lähtenyt mr Wesleyn varhaiseen rukouskokoukseen. Setä Henderson ilmestyi yölakki päässä ja peitto ympärillä ja kohta sen jälkeen isäni iso sotakaapu yllä.

Kaikki olivat syösseet kokoon samasta vaistonmaisesta tunteesta, joka panee peljästyneet eläimet etsimään toinen toisensa seuraa, kun joku vaara on tarjona. Kenenkään ei tullut mieleen kynttilää virittää.

Minä pujahdin äitini vuoteen ääreen, lankesin polvilleni ja suljin hänen pienen kätensä omaani. "Rakastettuni," sanoi hän, "minä olen niin kiitollinen, että olemme yhdessä. Jos ainoastaan Jack olisi täällä, Kitty! Jos ainoastaan tietäisin hänen tulevan pelastetuksi, mitä ikinä tapahtuneekin! Kitty, olkaamme hiljaa ja rukoilkaamme Jackin edestä!"

Niinkuin useammat muutkin meistä äitini luuli viimeisen päivän tulleeksi.

Nyt seurasi taas täräys ja kauhea maan-alainen jyminä ja sen jälkeen hirveä jyske päämme päällä ja haikea parku kaikilta tahoilta, syvät huokaukset ja tuskalliset huudot: "Herra, armahda meitä!" sitten uusi täräys ja uudet valitushuudot.

Äitini ei puhunut mitään, vaan pani ainoastaan kädet ristiin rukousta varten.

Sitten kaikki taas kävi hiljaiseksi, huudot taukosivat ja hiljaisuudessa kuului tuulen humina isossa jalavassa akkunan edessä, ja me näimme, kuinka hämärä vähitellen muuttui valkoiseksi päiväksi.

Äitini sanoi juhlallisesti:

"Niin, sen piti tapahtua aamuhetkenä, Kitty! Minä kumminkin olen aina niin ajatellut. Oi lapsi, se ei ole sinne-päinkään niin kauhistavaa kuin kuolema! Jos vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Mitä on salama, jyrinä ja taivaan ja maan hävitys eron suhteen ruumiin ja sielun välillä, miehen ja vaimon, äidin ja lasten. Ja sitten," sanoi hän, ikäänkuin tämä toivo olisi voittanut kaiken pelvon ja kaikki muut toiveet: "Hänen tulonsa, Hänen kunniakas tulonsa! Hän on tuleva kerta, ja hän tulee pian. Kuka voi sanoa, että se ei saata tapahtua koska hyvänsä?"

Varsin omituista oli, että mahtava tapaus, joka sinä yönä säikähdytti niin monta miestä herättäen heitä suruttomuuden unistansa, äidissäni näytti synnyttävän rauhaa ja turvallisuutta, jota en koskaan ennen ollut hänessä havainnut.

Jos jossakin toisessa tilaisuudessa kysymys: "Rakastatko minua?" olisi hänelle asetettu, hän olisi vastannut: "Minä toivon rakastavani. Minä pelkään, että rakkauteni on hyvin vähäinen, mutta minä toivon kuitenkin, että sitä voi rakkaudeksi sanoa."

Mutta nyt kun hän todella luuli Herran olevan lähellä, hän ei ensinkään näyttänyt ajattelevan itseänsä, vaan ainoastaan Häntä. Hän ei _ajatellut_ rakkauttansa. Hän rakasti ja silmäili Jumalaa.