Part 2

Ne sanat, jotka äitini syntymäpäivä-aamunani lausui minulle, ovat siitä saakka olleet sydämessäni ja mielessäni. Niin minusta nyt näytti kuin jokainen elämämme toimi olisi jotain semmoista kuin katkismuksemme sanoo pyhistä sakramenteistä, nimittäin näkyväisiä merkkejä sisällisestä ja hengellisestä armosta, ja kun avasin akkunani, minä ajattelin: "Jesus aurinkoni, sinulle minä avaan sydämeni! Anna valosi ja henkesi tunkea sieluuni niinkuin luonnollinen valo ja ihana aamu-ilma tunkee huoneeseni." Ja eikö puhdas, kirkas vesi ollut hänen omia pyhiä vertauskuviansa? Eikö vaatteet, jotka minä pu'in päälleni, muistuttaneet minua niistä valkoisista vaatteista, jotka ovat pestyt puhtaammiksi kuin yksikään ihminen voisi sitä tehdä, lähteessä, jota ei mikään ihmis-käsi voi avata eikä sulkea?

"Turhiin juttuihin" minulla ei ollut mitään halua, sillä Betty oli juuri lähtenyt kammiostansa minun huoneeni takaa, ja hän on ilman sitä harvoin juuri monisanainen. Mikään muu olento ei vielä ollut liikkeellä -- lintuja lukematta.

Kun sain vaatteet päälleni, minä tuumailin itsekseni, kuinka parhaiten voisin noudattaa tuon hyvän piispan neuvoa, että pakenisin yksinäisyyteen. Minä ai'oin ensin pyytää äidiltäni, että saisin siivota itselleni kammion pienessä tornissa omenahuoneen päällä, mutta sitten johtui mieleeni, että sillä tavalla tulisin tekemään melkein niinkuin fariseukset, jotka rukoilivat kadunkulmissa; sillä minä en voinut mennä sinne ilman että kaikki näkivät ja tiesivät sen, ja minä kadottaisin sillä tavalla sen suloisen tunnon, että mitä minä tein, oli ainoastaan Jumalalle tuttu.

Minä tulin sentähden siihen päätökseen, että mikään paikka ei ole hartaudenharjoituksille vapaampi ja sopivampi kuin nuoren tytön kammio semmoinen kuin minun, jonka akkunasta ihana näky-ala ja hyvä haju tulee minua vastaan.

Mutta kun tämä tuumailu otti hyvän hetken, minulla ei ollut paljon aikaa jälellä noihin "seitsemään hartaudenharjoitukseen." Todellakin, minusta näytti kaksi ensimmäistä, kunnioitus ja kiitos, vaativan isomman ajan, koska minulla on niin paljon, josta minun tulee kiittää, mutta niin vähän, jota minun on syytä toivoa ja pyytää. Minun tarvitsee kuitenkin kysyä äidiltäni, onko tämä oikein, niinkuin myöskin, mitä "uhrilla" ymmärretään. Enkä myöskään ole varma, oliko raamatunlukemiseni oikeaa hartaudenharjoitusta. Luettavanani oli Math. 1:en luku, mutta minä en päässyt 21:en värsyn ylitse, koska minusta on niin suuri ja ihmeellinen sana, että Herra Jesus todella tahtoo pelastaa meitä synneistämme, tuskasta, epätoivosta ja kaikesta siitä, joka tekee meidät onnettomiksi. Ennenkuin luin edemmäksi, minun kuitenkin oli täpärä aika lähteä lypsämään. Minä päätin sentähden, sen siaan että olisin istunut ajattelemaan, mitä kiusauksia päivän kuluessa voisi kohdata minua, miettiä tuota tiellä lehmähakaan mennessäni. Niin tapahtui, että kiusaukset tulivat päälleni, ennenkuin olin kerinnyt valmistaa itseäni niitä vastaan, vaikka minusta näyttää vähän siltä, kuin se juuri olisi kiusausten oikea luonto, että tulevat silloin ja siinä, missä niitä ei tiedä odottaa. Kun menin maitoämpäriä maitohuoneesta noutamaan, minä katsoin hyllylle, oliko rintasiirappi, jonka olin keittänyt leski Treffryä varten ja pannut yöksi hyllylle, käynyt sakeaksi. Bettyltä kysyttyäni, mihin siirappi oli joutunut, (joka kysymys kyllä oli varomaton, koska sattui olemaan pyykkipäivä ja hänen luontonsa terävät piikit silloin tavallisesti nousevat pystyyn), hän vastasi, että hän ei millään tavalla voisi kärsiä, että tuommoista suttua seisoo kerman vieressä kärpästen syöttinä. Hän oli laskenut kupin kyökin akkunalle, ja kissa oli kaatanut sen kumoon. Olipa onni, ettei kuppikin mennyt rikki, ja kissa tullut myrkytetyksi. Tuommoista rohjaa ei hän suinkaan sallisi maitohuoneessa. Tähän minä kiivaasti vastasin, että minulla oli yhtä suuri oikeus maitohuoneesen kuin hänellä, ja että hänen olisi pitänyt tietää, että kissa, auringon paistaessa, pitää juuri tuota paikkaa tyyssianansa.

Betty vastasi, ettei hän suinkaan aikonut ottaa neuvoja semmoisilta, joita hän oli kehdosta saakka kasvattanut, ja minä peräännyin voitettuna, niinkuin minun olisi pitänyt ennakolta arvata. Kammiooni suuruksen edellä palatessani tapasin kaikki laatikkoni epäjärjestyksessä. Kuu suuruspöydässä sitä valitin, Jack nauroi ja sanoi, että hän ainoastaan oli hakenut nuoranpalasta, kysyen, hankinko kirjoittaa senkin päiväkirjaani.

Minä punastuin ja sanoin, että hänellä ei ollut oikeutta muljata laatikkojani eikä edes ilman lupaa käydä huoneessani.

Äitini rupesi nyt välittäjäksi ja sanoi, ettei minun pitäisi tehdä niin suurta melua pikku-asioista.

Isäni hymyili ja kysyi, tuleeko päiväkirjani samanlaiseksi kuin se, josta eräässä sanomalehdessä puhutaan, ja johon oli kirjoitettu: "Maanantaina: nousin ylös, panin päälleni ja pesin käteni ja kasvoni. Tiistaina pesin ainoastaan käteni."

Minun olisi pitänyt nauraa, mutta minä en voinut. Kova koskenta näytti ryöstäneen uudelta kalleudeltani nuoren viehätyksensä, ja niin kului päivä -- jotenkin raskaasti.

Kuinkapa kaikki tämän päivän aamusta saakka on muuttunut! Tänä iltana minun ei suinkaan ole vaikea "tunnustuksen" ja "avuksi-huudon" aiheita löytää. Mutta totiseen tunnustukseen kuuluu, niin minusta näyttää, että olen yhtä tunnollinen itseäni kohtaan kuin muitakin vastaan. Minä olen välisti nähnyt ihmisiä, jotka lankeevat jonkunlaiseen intohimoiseen itsesyytökseen, joka mielestäni osoittaa yhtä vähän totista katumusta, kuin koska yhtä kiihkeästi soimataan muita. Minä ajattelen, ettei saa kantaa väärää todistusta itseänsä vastaan, enempää kuin muitakaan. Ilman sitä minusta näyttää paljon huokeammalta puhjeta itkuun ja niiskuttaa: "Minä olen kurja raukka, vaivainen syntinen, viheliäisin kaikista," kuin hiljaisella häpeällä täydestä sydämestä tunnustaa: "Minä olen tänäpänä tehnyt väärin Bettyä vastaan; minä olen ollut itsekäs ja tyly Jackia vastaan; minä olen ollut kärsimätön kallista äitiänikin kohtaan." Mielipaha ja ärtymys ei kuulu totiseen katumukseen. Puoleton itsesyytös ei kuulu oikeaan synnintunnutukseen. Kesken kyyneltemme iloitsemme salaisesti tunteellisuudestamme. Tapahtuupa myöskin, että sydän nousee omaa itsesyytöstänsä vastaan ja lopulta pitää synnin aivan vähäisenä, mutta katumuksen varsin suurena. Ei, ennen kaikkia tahdon olla totinen itseäni ja kaikkia muita kohtaan. Mitä minä todella tarvitsen, on voittaa syntini -- eikä ainoastaan vuodattaa kyyneltulvaa niitten päälle, ja siihen vaaditaan, että opin niitä tuntemaan, semmoisina kuin ne ovat. Pikainen luontoni vietteli minua tänäpänä. Mutta mikä se on, joka tekee sen semmoiseksi? Mitä se oli, jota Betty niin äkkiä ja niin kovasti minussa loukkasi, kun hän sanoi, ettei minulla ole mitään valtaa hänen ylitsensä? Minä arvaan, että se oli ylpeyttäni.

Mikä kiivastutti minua Jackia vastaan?

Hänellä tosin ei ollut mitään oikeutta minun kalujani omistaa, mutta minulla ei liioin ollut mitään oikeutta suuttua. Kenties olen liian tyyskä kaluilleni. Mitä vikaa tämä ollee? Lieneekö se ahneutta?

Lopuksi: mikä se oli, joka teki minun niin kärsimättömäksi äitiäni kohtaan? Minusta näytti, että hän ei tarpeeksi puollustanut oikeuksiani.

_Minun_ arvoni, minun kaluni, minun oikeuteni! Kuinka itsekkäältä ja turhan-aikaiselta se kuuluu!

Mikä olisi auttanut minua omaa itseäni voittamaan? Mikä muu, kuin jos olisin ajatellut Bettyn karkeaa, mutta itsekieltävää meidän kaikkien hyväksi tämän pitkän ajan kuluessa; jos olisin rakastanut Jackia enemmän kuin omia kurjia kapineitani; jos olisin rakastanut ja kunnioittanut äitiäni, niin että olisin muistanut, kuinka hellät ja uskolliset hänen nuhteensa ovat, ja kuinka hyvin minä niitä tarvitsen. Mikä minulta puuttuu, on sentähden rakkautta, enemmän rakkautta.

Niin, tänä iltana minulta ei suinkaan puutu tunnustuksen ja anteeksi-anomuksen aiheita.

Lauvantaina, toukokuun 4 p.

Tänä aamuna oli kovin kylmä ja tuulinen ilma; ja kun tulin alas maitohuoneesen, Betty jo seisoi täydet maito-ämpärit kädessä.

"Luulitteko, että minä antaisin tuommoisen raiskan mennä kallioin ylitse tämmöisellä tuulella?" hän sanoi, laskien tukevista käsistään ämpärit laattialle. "Tuuli olisi paiskannut kumoon tusinan semmoisia vaivaisia kuin te."

Ja yhtä kaikki Bettyä vaivaa luuvalo, ja vaatteet ovat hänelle suuremmasta arvosta kuin minulle sekä myöskin vaikeammat palkita.

"Betty," sanoin minä kiitollisuuden innossa, "minun ei koskaan olisi pitänyt puhutella teitä, niinkuin eilen puhuttelin!"

"Nuorilla ihmisillä on välisti oikkujansa," vastasi Betty, nähtävästi siinä mielessä, että hänen tuli käyttää tilaisuutta kasvatustani edistääksensä. Katumukseni laimeni melkoisesti, kun Betty lisäsi:

"Yksikään olento ei tule missis'in läheisyyteen, jota hän ei kaikin tavoin koeta saada rikkipassatuksi. Ilman minua olisi järjestyksen tässä talossa jotenkin huonosti laita. Master Jack'ista alkaen meidän kissaamme asti ei kukaan tietäisi, mitä se on, että joka kalun tarvitsee saada olla paikallansa."

Kurituksen yleisyys vähensi sen kovuutta, ja minä en voinut olla hyvään nauruun hetkahtamatta, joka melkoisesti kevensi sydäntäni.

Minun tuli mieleeni, ettei haittaisi, vaikka hyvissä kirjoissa puhuttaisiin siitä, kuinka hyvältä joskus tuntuu omaa itseänsä nauraa. Eikö siitä välisti olisi enemmän hyötyä kuin itkemisestä?

Minä luulen todellakin, että jumaliset ihmiset useasti kietovat itsensä vaikeuksiin juuri sen kautta, että vioillensa antavat liian suuria nimiä. Tärkeää on epäilemättä kaivaa syntiemme ympäri ja tunkea niitten juureen, mutta välisti olisi luullakseni yhtä hyvä keveällä kädellä noukkia kukat pois. Sillä kukat tekevät siemeniä, ja siemenistä kasvaa rikkaruohoja, yhtä hyvin kuin juuristakin.

Sunnuntaina, kesäkuun 9 p.

Pyhäpäivät ovat ihania päiviä. Jo kirkkovaatetten käsille-ottaminen arkusta, missä ne koko viikon ovat maanneet lavendelin joukossa; jo ruokasalin vasta-pestyn, kiiltävän laattian näkeminen synnyttää niin raikasta, iloista ja juhlallista mieltä!

Meillä ei ole juuri monta hartauskirjaa. Välisti äitini ottaa kirjahyllyltä kirjan nimeltä: "Pyhien sielujen elämä ja autuas kuolema," ja kuu minä istun hänen jalkojensa juuressa ja kuuntelen, mitä hän lukee, onpa juuri kuin vaeltaisin pyhimyksen parissa, kukkien ja hedelmien keskellä kuninkaan puutarhassa, oudonlaisiin vaatteisiin puettujen, ulkomaan kasveilla seppelöittyjen sankarien ja pyhimysten vartalokuvia ympärilläni, sillä välin kuin ilma on täynnänsä päivänpaistetta ja tuoksua sekä lirisevien suihkulähdetten suloista ääntä. Se ihastuttaa minua suuresti!

Ja sitten, kuun viimeiseksi saan lukea kappaleen raamatusta, tuntuupa niinkuin tuosta kuninkaallisesta puutarhasta, haravoituilla hiekkakäytävillänsä, nousisin sammaleiselle kalliolle asuntomme taaksi ja jalkojeni alla näkisin raikkaan, mehevän ruohoston ja pääni ympärillä tuntisin puhtaan, terveellisen meri-ilman puuskausta. Kuinkapa minua ihastuttaa katsellessani tanteria pitkin, missä karjalaumat käyvät ja kaikenlaiset muut Jumalan luomat olennot riemastelevat, ääretöntä merta myöten, purpurahohtaavilla smaragdi-aalloillansa, sekä korkeaa, valoisaa taivasta kohden, jolle ei myöskään näy mitään rajaa. Ja kun samalla kuulen äänen, inhimillisen niinkuin meidän, joka puhuu yksinkertaisimmista asioista ja koskee sydämemme sisimmäisimpään; kun tiedän, että tämä inhimillinen ääni samalla on jumalallinen, ja että kaikki, mitä se puhuu, on totuutta, ijankaikkista totuutta, oi kuinka suloista tämä on!

Sitten meillä myöskin on eräs postilla sekä rukouskirjamme tietysti. Minä puolestani en useampia hengellisiä kirjoja havittelekaan. Paitsi sitä Bettyllä on Fox'in "Martyyrien kirja," sisältävä kauheita kuvia ja kertomuksia hirveistä vaivoista ja kidutuksista, joita pyhät ihmiset suurella kärsivällisyydellä ja ilolla totuuden tähden vapaaehtoisesti ovat kestäneet. Tätä kirjaa minä mielelläni luen, erittäin sitten kuin olen tullut niin vanhaksi, että tiedän erottaa, mitä piinakertomuksista ja hirmukuvista sopii käydä ohitse.

Maanantaina kesäkuun 10 p.

Jospa vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Ei niin, kuin hänessä olisi mitään isoja vikoja. Hän on rehellinen ja suora, niinkuin isäni pojan sopiikin, ja hänellä on vilpitön, hyväntahtoinen ja miellyttävä olento, joka vähän muistuttaa äidistämme ja useasti saa Bettyn sydämen heltymään, juuri kun hänellä olisi mitä enimmin syytä suuttua. Minä en tiedä, mikä hänessä on, joka tekee minun levottomaksi, jos ei juuri se, että hän niin harvoin tahtoo tehdä mitään, joka ei miellytä häntä. Hän tekee elon-aikana työtä yhtä raskaasti ja yhtä paljon kuin joku muu; mutta mitä ikinä minä taikka Betty koetammekin, emme saa häntä aikanansa aamuisin liikkeelle, vaikka hän kyllä tietää, kuinka se pahoittaa isäämme, että hän ei tahdo nousta, ja kuinka me kaikki saamme puuhata laiminlyötyä täyttääksemme. Ja sitten hän joku kaunis päivä heittää kaikki tyyni ja lähtee metsälle taikka kalaan, kesken kiireimmän työ-ajankin; kun hän sitten palaa takaisin, lintuja ja kaloja kosolta muassaan, Betty kyliä leppyy, mutta ei isämme, ja äitimme on yhtä huolestunut kuin ennen. Niin hän hukkaa ja hävittää omat kalunsa ja tulee sitten meidän muitten luo, vaatien meitä kapineillamme palkitsemaan, mitä hän on hävittänyt. Jos koetamme estellä, hän sanoo meitä kitsaiksi ja turhantarkoiksi ja saa useasti meidät itsekin samaan mieleen, kysyessään, onko _hän_ koskaan kieltänyt jakamasta meidän kanssamme, mitä hänellä on. Mutta onko se anteliaisuutta, kun omastansa jakaa toisille, mutta samalla pitää toisten omaisuutta tyhjentymättömänä aarteena, jota yhä ammentaa takaisin?

Hän ei koskaan tule valmiiksi oikealla ajalla kirkkoon lähtemään, vaikka hän tietää, että äitimme ei suo mitään ennemmin, kuin että kaikki yhdessä seurassa lähdemme sinne, ja kirkkoherrakin näyttää varsin tyytymättömältä, kun huomaa hänen, jumalanpalveluksen aljettua, astuvan käytävää pitkin; tapahtuipa tuo kerta kesken virttäkin, niin että koko seurakunnan silmät kääntyivät häneen. Saarnassa viitataan välisti tämmöisiin pahohin tapoihin, ja silloin Jack sanoo: "Kuinka voidaankaan tehdä niin suuri asia pikkuseikasta, pienestä ajattelemattomuudesta?" Mutta mitä se on, joka piilee tämän ajattelemattomuuden takana, joka läheisiämme ja rakkaitamme huolettaa?

Minua ei mikään iloittaisi niin paljon, kuin jos näkisin Jack'in tekevän jotakin, joka ei miellytä häntä, taikka panevan alttiiksi jotakin, joka on oikein rakasta hänelle, koska hän sillä tavalla tekisi, mitä hänen tulee tehdä; minä olen varma, että äitimme useasti suree häntä, erittäin sitten kuin täti Beauchampin mies, joka on korkea herra Lontoossa, on luvannut hankkia hänelle paikan sotaväessä. Siellä on niin monta kiusausta, äitini sanoo, niille, jotka menevät muitten mukiin. Minä en voi uskoa, että Jack koskaan tekisi mitään halpaa taikka häpeällistä; mutta oikean vastakohta on kuitenkin väärä, eikä koskaan voi tietää, mihin väärä tie saattaa viedä.

Lapsina ollessamme minä en koskaan havainnut mitään tämmöistä. Jack oli paras leikkikumppani mailmassa. Jos hän oli vetänyt minua kanssansa johonkin pulaan, hän aina tiesi pelastaa minua siitä, ja jos tämä ei onnistunut häneltä, minua ei pahoittanut ottamasta osaa vastuksiin hänen kanssansa. Jos häntä huvitti olla johdattajana, minua huvitti seurata perässä, ja onnellisempia lapsia, kuin me olimme, minä en voi ajatellakaan. Millä ruhtinaan lapsilla olisi voinutkaan olla parempi leikkipaikka kuin rakas vanha piha kaadettuin, vanhoin puunrunkoinensa, hävinnyt vanha vaja ja kyyhkyislakka, tuo ennen muinoin komea pieni torni kiertorappuinensa? Koiramme Trusty, kissa, kanat, kalkkunat, ankat ja kyyhkyset kävelivät kaikki luonnollisessa vapaudessa, jonka Bettyn suuri rakkaus eläimiä kohtaan valmisti heille, yltä-ympäri, missä heitä halutti, ja tekivät, juuri mitä tahtoivat, ja mitä parhaaksi näkivät. Taikajuttu, hauskempi kuin Aisopon sadut, oli meillä katsellessamme kukon uljaita liikuntoja edestakaisin, emäkanojen ja ankka-äitien kasvatusjärjestystä, heidän huoliansa ja murheitansa, sekä nähdessämme Trustyn juhlallista, patriarkan-tapaista käytöstä, hänen vakavaa, järkähtämätöntä etujensa valvomista kissan suhteen. Piha oli meille koko suuri mailma. Lapset, jotka monia aikoja sitten elivät täällä, silloin kuin asuin- ja ulkohuoneet ja kaikki tyyni vielä oli täydessä kunnossa, komeaa ja kaunista, eivät suinkaan voineet rakastaa tätä niin paljon, kuin me rappiotilassaan sitä rakastimme. Sitten oli meillä myöskin tuolla laaksomme toisessa päässä kaunis merenlahti, valkoisella hiekallaan, johon meri nousuveden aikana tunki, välisti pieninä kareina suikertaen, mutta useammin vyöryen suurina, valkoisina aaltoina, jotka, paljon korkeampina kuin me, ja pauhaten niinkuin ystävälliset jättiläiset, ainoastaan olettelivat meitä nielläksensä hyvin tietäen, että me tunsimme heidät emmekä pelänneet heitä. Mikä taikapaikka tämä meille oli! Joka päivä viskasi meri jotakin uutta ilmiin, hohtaavia simpsukkoja taikka raakunkuoria, ja sitten oli meillä vielä pienen pieni leikkilahdelma, valkoinen hiekkavuori perällä ja pieni salmi suussa, jonka ylitse rakensimme sillan, "niinkuin Aleksanteri suuri Tyron kaupunkiin," Hugh Spencer sanoi.

Onnellisimmat päivämme olivat ne, jolloin Hugh Spencer, kirkkoherran poika, tuli leikkimään meidän kanssamme. Hän on kolme vuotta minua vanhempi ja oli jo silloin niin oppinut historiassa, että hän aina osasi yhdistää leikkimme entisten aikojen mainioin miesten ja naisten sekä suurien tapausten kanssa, niin että leikissä, johon hän otti osaa, aina oli jotakin todennäköistä ja suurta. Ja sitten hänellä oli ihmeellinen kirja miehestä, nimeltä Robinson Crusoe, jonka herra Defoe Lontoosta on kirjoittanut; ja vaikka Jack ei mielellään tahtonut vaivata itseänsä lukemisella, hän aina oli valmis lukemaan noita merkillisiä kertomuksia saaresta ja merenlahdesta ja villi-ihmisistä.

Ja minun Hugh aina pani jonkunlaiseksi kuningattareksi, koska olin ainoa tyttö, eikä hän näyttänyt voivan koskaan tehdä tarpeeksi vaivojani säätääksensä ja minulle huvia hankkiaksensa. Hän se oli, joka vuoreen hakkasi nuot pienet sievät astimet, joita myöten minun oli niin mukava kiivetä kun nousuvesi tuli. Eikä hän milloinkaan tahtonut antaa Jack'in komentaa minua, niinkuin tämä toisinaan teki, vaikka minä en juuri koskaan paheksinut sitä.

Minä arvaan, että pojat tulevat vähän toisenlaisiksi, kun heillä ei ole mitään omaa sisarta, ja Hughin ainoa pieni sisar kuoli ainoastaan seitsemän vuoden vanhana. Muutamana sunnuntaina otti Hugh minut kanssansa isänsä lukukamariin katsomaan sisarensa pienoiskuvaa, joka oli siellä seinällä. Se oli niin kaunis, vakavan-näköinen pieni kuva suurilla, avoimilla, syvämietteisillä silmillä -- juuri semmoisilla, mimmoisiksi minä ajattelen enkelin silmät. Siltä ei puuttunut kuin siivet ollaksensa enemmän kerubin muotoinen kuin kaikki kerubit kirkossamme, jotka lukkari on maalannut punaisilla poskilla ja sinisillä silmillä, ja joista hän on niin ylpeä. Minä arvaan, että se on tuon taivaasen siirtyneen pienen sisaren muisto, joka antaa Hughille tuommoisen leppeyden keskuudessaan pienten tyttöjen ja muitten naisten -- yksin Bettynkin kanssa.

Tähän muistoon liittyy hänen äitinsä, joka kuoli vähää jälkeen pienen tytön. Äidilleni hän on niin kohtelias ja osoittaa niin suurta kunnioitusta, kuin olisi hän joku pyhimys -- niinkuin minä todella luulen hänen olevankin.

Varmaan näyttää kaikki hyvin pyhältä, kun se, joka on meitä kaikkein lähimpänä, jo on tuolla ylhäällä taivaassa.

Onpa sentähden, kuin tämä mailma Hugh Spenceristä olisi paljon pyhempi paikka kuin useammista muista ihmisistä. Hän katselee monta asiaa toisella tavalla kuin muut. Sen kuulin esimerkiksi sunnuntaina, kun palasimme kirkosta, ja Hugh oli meidän kanssamme. Kun lähenimme vuorityömiesten kylää, joka on notkossa kirkkotien varrella, juopuneitten hurja melu sattui korvaamme. Jack sanoi silloin: "Vuorityöläiset näyttävät olevan hyvällä tuulella tänäpänä," mutta Hugh kuiskasi minulle, tuolla kun tulimme toisten perässä: "onnetonta paikkaa! Usein en saa unta noita ihmis-raukkoja ajatellessani."

"Kuinka niin?" minä kysyin. "Betty sanoo, että he eivät ole köyhiä." "Ei, mutta he ovat kuolemattomia," hän vastasi, "ja minä luulen, että Jumalan nimeä ei mainita heidän keskellänsä paitsi kirouksissa. Muutama viikko sitten minä siellä näin kuolevan vaimon, joka ei tietänyt niin mitään meidän Herra Herrastamme ja Vapahtajastamme Jesuksesta Kristuksesta."

"Eivätkö koskaan käy kirkossa?" minä kysyin.

"Ainoastaan pariskuntiansa vihkiyttämässä ja ruumiitansa siunauttamassa," hän vastasi; "ja jos kävisivätkin, mitä hyötyä heillä noista kalliista sanoista olisi, raakoja ja tietämättömiä kuin hengellisissä asioissa ovatkin. Yhtä hyvin sopisi puhua lapselle kreikkaa."

"Kirkkoherra puhuu paljon semmoista, joka minullekin on kreikkaa," minä sanoin; (sillä meidän kirkkoherramme on hyvin oppinut mies, ja häntä ei pidettäisi niin suuressa kunniassa, kuin pidetään, jos hänen ajatuksensa aina liikkuisivat seurakunnan käsitysten tasalla). "Hän tietää niin paljon," minä lisäsin, peläten lausuneeni jotakin loukkaavaa, "sentähden ei aina sovi pyytää häntä ymmärtää. Hänen saarnansa johdattavat aina mieleeni, kuinka tietämätön minä olen. Ne opettavat, kuinka monta viisasta miestä on elänyt mailmassa: Sokrates, Aristoteles ja Krysostomo ja niin monta muuta, joitten nimeä minä en osaa edes lausua; se ylentää ja samalla nöyryyttää mieltä, kun ajattelee, kuinka paljon on oppimista ja kuinka vähän tietää. On sentähden suuri siunaus saada muistutusta siitä." "Mutta löytyy ihmisiä, jotka tietävät yhtä vähän Kristuksesta, kuin sinä tiedät Sokratesta," jatkoi Hugh, "ja minä en pääse siitä ajatuksesta, että jos Krysostomo taikka P. Paavali itse olisi ollut täällä, he kyllä olisivat keksineet jonkun keinon saattaaksensa semmoisiakin kuin nämät vuorityömiehet totuuden tuntoon." Se oli uusi ajatus minulle, että saarna voisi olla yhtä yksinkertainen kuin raamattu; sillä äitini ei koskaan sallinut, että mitä kirkossa puhuttiin taikka tapahtui, perästäpäin tuli meidän välillämme keskusteltavaksi. Minä pelkäsin sentähden, että nyt olimme kielletyllä alalla.

Mutta Hugh jatkoi omaa ajatuksenjuoksuansa, lausuen: "Minä olen kohta valmis lähtemään Oxfordiin, ja kun olen tullut maisteriksi ja oppinut, kuinka kreikkalaiset ja roomalaiset puhuivat, minun tekisi mieli, ennenkuin pääsen papiksi, jatkaa lukujani toisessa paikassa, oppiakseni, kuinka ihmiset, jotka reutoovat ruumiillisella työllä, miehet ja vaimot meidän ympärillämme, ajattelevat ja puhuvat. Minä tahtoisin oleskella kalastajien keskellä meidän rannoillamme, käydä merellä heidän kanssansa, ottaa osaa heidän vaaroihinsa ja kieltämyksiinsä, niin että kerta saarnallani löytäisin tietä heidän sydämiinsä. Sitten tahtoisin alati elää semmoisten ihmisten joukossa kuin nämät vuorityömies-raukat, käydä heidän kanssansa kaivoksissa, olla heidän perettensä luona, kun isä kannetaan kotia haavoitettuna taikka runneltuna, ja puhua heidän kanssansa Jumalasta ja Vapahtajasta -- ei ainoastaan pyhäpäivinä ja muina elämän rauhallisina hetkinä, vaan aina kun heidän sydämensä on sortunut tuskasta, särkynyt murheesta taikka heltynyt taudista ja pelastumisesta uhkaavasta vaarasta. Miehiä, jotka rohkenevat alati panna henkensä altttiksi vaimoansa ja lapsiansa elättääksensä, ei pitäisi jättää kuulemaan yltä-pmpärillemme tietämättöminä kuin pakanat."

"Mutta, Hugh," minä sanoin, "tunnethan sinä kaikki kalastajat ja kaikki vuorityömiehet koko paikkakunnalla, ja kun tulemme heitä vastaan, he kaikki tervehtävät sinua niinkuin vanhaa ystävää; enkä minä ole koskaan kuullut puhuttavan papista, joka on päättänyt opintonsa vuorikaivoksissa taikka kalastajapaikoissa."