Part 18

Useat rupesivat huutamaan, muutamat ainoastaan hiljaa, mutta muutamat täyttä kurkkua, ja yht'äkkiä koko kokous näytti purskahtavan itkemään, niin että tuskin taisi saarnaajan ääntä selittää. Useat kätkivät kasvonsa käsiinsä ja niiskuttivat täyttä suuta, toiset korottivat innostuksissa äänensä ja ylistivät Jumalaa. Välisti lahti syvä, yksi-ääninen "Amen" niinkuin yhdestä suusta noilta tuhansilta huulilta. Naisia ja pari vahvaa, uljasta miestäkin kaatui maahan niinkuin ukkosen iskeminä; nämät kannettiin kohta pois, toiset taidotonna, toiset täristen niinkuin kuoleman tuskasta.

Saarnan jälkeen veisattiin virsi. Minä en koskaan unhoita sitä mahtavaa vaikutusta, jonka tämä teki minuun. Oli kuin joku sulku äkkiä olisi avattu, kun koko tuon suuren, tarkkaavan ihmis-joukon hillitty mielen-liikutus puhkesi hartaan, ihastuttavan virren tulvaksi. Virsi kuului näin:

Oi kuule, Herra, huutoni Ja armos mulle lainaa, Jos sie et ole turvani, Mun synti maahan painaa, Suo mulle rauha, lohdutus, Sa, jok' oot pelkkä rakkaus.

Ma äänen kuulen suloisen, Se vastauksen antaa: "Äl' itke, Poika ainoinen Sun syntis kaikki kantaa!" Ja pilvet synkät haihtuvat, Ja idän portit aukeevat.

Kun kuulin tämän virren tuhansien ihmisten suusta, jotka eivät koskaan olleet muuta iloa maistaneet kuin järjettömien eläinten, minä riemastuin, niin että mielelläni olisin tahtonut paljain jaloin käydä sata penikulmaa siihen osaa ottaakseni. Sitten kun katselin, kuinka monessa noista tuhansista luonnollinen arkuus antoi siaa ilolle, niin että tunkivat saarnaajan luo hänen kättänsä pusertamaan ja häneltä yhtä ainoata kehoitussanaa vastaan-ottamaan, johon ainoastaan saivat vastatuksi niiskutuksilla ja tuolla: "Herra siunatkoon teitä," jopa ainoastaan sanattomilla kyynelilläkin; kun näin toiset halullisna ilmoittamaan heränneitten omien-tuntojensa huolet ja valmiina omistamaan lääke, jonka voimaa eivät vielä oikein tunteneet, ja kun lopuksi kuulin mr Wesleyn ystävälliset, kärsivälliset ja jokaiselle niin hyvin soveltuvat sanat -- siinä oli jotakin, jota en mistään hinnasta olisi tahtonut olla kuulematta ja näkemättä. Ja kun kasvavassa hämärässä ratsastimme kotia ihmis-joukkojen välissä, jotka nyt erosivat kaikille haaroille, sanoi isäni:

"Ihmiset, jotka eivät tunne mr Wesley'ä eikä ole hänen saarnojensa vaikutusta nähneet, voivat niistä kenties kaikenmoisia turhia jaaritella, aivan niinkuin poika-lärpät kotonansa jostakin tappelosta jahnaavat. Mutta olkoon kuinka oli, tämä ei ole leikintekoa. Hänen sanoissansa on voima semmoinen kuin tappelossa taikka ukkosen ilmassa, ja Kitty," lisäsi hän hiljaa kääntyen minuun, tuolla kun istuin pienessä satulassani hänen takanansa, "minä luulen todellakin, että se voima on taivaasta kotoisin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, minä en koskaan enää tahdo puhua näitä miehiä vastaan."

Ja seuraavana iltana, kun istuimme takkavalkean ympärillä ja uudestaan olimme kertoneet koko tapauksen, äitini sanoi leppeästi:

"Minä pelkään ainoastaan, että koko tuo innostus kerta loppuu jättäen ihmis-raukat vielä kylmemmiksi ja kovemmiksi kuin ennen."

Isäni vastasi:

"Kultani, parempaa naista kuin sinä ei löydy kunnassa, ja hyvin pieni puuska voisi silmänräpäyksessä siirtää sinut suoraa päätä taivaasen; mutta sinun tulee tietää, että ihmisiä on, jotka tarvitsevat aika kolauksen kadotuksen tieltä kääntyäksensä. Ilman tuommoista saarnaa yhdeksänkymmenettä osaa noista ihmisistä ei rukoilisi ainoatakaan rukousta, ellei juuri: 'Herra auta meitä' haaksirikon taikka maanjäristyksen aikana, ja epäiltävää on, ovatko koskaan ajatelleet kirkkoa muuksi kuin paikaksi, jossa heitä on vihitty, ja jonka juurella kerta saavat hautansa."

"Niin kyllä ystäväni," sanoi äitini. "Mutta me saamme nähdä. Heidän hedelmistänsä te tunnette heidät."

"Vaimo," sanoi isäni hiukan suutuksissa, "minä olen _nähnyt_ hedelmiä. Sen minä sanon hyväksi hedelmäksi, kun tuhannet ihmiset itkevät syntejänsä, niinkuin tavallisesti itkevät muita huoliansa; kun tuntevat, jos kohta ainoastaan hetkeksikin, että synti on suurin suru ja Jumalan anteeksi-antamus ja Hänen rakkautensa suurin riemu."

Ewelyn virkahti:

"Ja, täti, jospa ainoastaan kymmenen noista kymmenestä tuhannesta uskovat totuuden sanaan ja sen kautta elävät ijankaikkisesti, sanokaat, eikö siinäkin jo ole hedelmää?"

"Tietysti," vastasi äitini suopeasti, mutta äänen vivahduksella, joka käsitti aivan vähän toivoa. "Minä olen kuitenkin varsin vanhan-aikainen ja tunnustan hartauskokouksia pelkääväni."

Mutta perästä-päin, kun äitini Bettylle lausui epäilyksiänsä tämän hengellisen innostuksen suhteen ja sen ohessa pelkoansa, että nuot äkkiä syntyneet tunteet yhtä äkkiä katoisivat, Betty vastasi:

"Jumala siunatkoon teitä, missis, kyllä ne katoovat; yhdeksänkymmentä-yhdeksän sadasta menee tietysti hukkaan. Niin taivaan sateenkin käy. Se juoksee takaisin mereen, valaa kalliot ja häviää tietämättömiin. Mutta ne harvat pisarat, jotka eivät juokse pois, panevat tanteret vihertämään ja laihot tuleentumaan."

Kauan aikaa on muutamien köyhien naapuriemme ollut tapana talvisaikana joka sunnuntai-ilta kokoontua takkavalkean ympärille meidän salihin kuulemaan, kuinka äitini heille lukee osia ilta-kirkonmenoista, varsinkin virret ja rukoukset, semmoisia kappaleita kirkkopostillasta, joita hän luulee heidän ymmärtävän, sekä niitä näitä muistakin hartauskirjoistamme. Me olemme liian kaukana kirkosta voidaksemme kaksi kertaa päiväänsä siellä käydä, ja vanhemmille ja kivuloisemmille naapureillemme jo yhdessäkin kerrassa on liiaksi. Isäni arvelee, että vanhat legendat saattavat olla aivan oikeassa siinä, että sielunvihollinen olisi katsonut paikat useammille kirkoillemme Cornwallissa, koska ne melkein aina ovat raketut sinne, mihin on vaikeinta päästä.

Viimis sunnuntai oli ensimmäinen tältä talvelta, jona pieni seuramme oli koossa. Isäni oli tämmöisinä iltoina tavallisesti nähnyt tarpeelliseksi toimittaa jotakin ulkona kedolla, mutta tänä iltana hän käveli levotonna edes-takaisin huoneessa hänelle varsin oudolla tavalla, sillä välin kuin äitini myöskin hermokiihkoisessa ja tuskallisessa tilassa käänteli kirjansa lehtiä. Äitini käski hänet luoksensa, he puhuivat pari silmänräpäystä hiljaa keskenänsä, ja kun vanhat miehet ja naiset tulla kömpivät sisälle huoneesen, monen kasvoissa oli hämmästystä havaittavana, ja he kuiskasivat toisillensa:

"Kapteini aikoo tän'iltana varmaankin itse ruveta papiksi täällä."

Isäni selkeässä, syvässä ja miehuullisessa äänessä oli pientä täristystä, kun hän alkoi:

"Rakkaat veljet," mutta kun hän laski polvillensa ja rukoili: "Kaikkivaltias ja laupias Jumala, me olemme eksyneet niinkuin lampaat ja poikenneet pois sinun teiltäsi" -- täristys oli kadonnut, ja vakavalla äänellä hän luki synnintunnustuksen ja rukoukset.

Minä en koskaan suuremmalla ilolla ottanut osaa mihinkään iltavirteen kuin noina sunnuntaina, jolloin vanhat tärisevät äänet yhdistyivät meidän ääntemme kanssa, mutta tänä iltana oli vielä suloisempaa kuin tavallisesti. Kun naapurit olivat lähteneet, ei kukaan puhunut sanaakaan muutoksesta.

Äitini istui koko illan ääneti, mutta hänen silmänsä vilkahtivat tavan-takaa, ja kun Ewelyn hyvää yötä sanoessaan hiukan ivallisesti lausui:

"Täti Trevylyan kulta, minä pidän niin paljon pienistä hartauskokouksistanne," äitini ei puollustanut itseänsä, vaan sanoi ainoastaan:

"Minä en ole liian vanha oppimaan, ja minulla on vielä paljon oppimista. Mutta Jumala varjelkoon minua panemasta heikkoa kättäni ainoatakaan hänen hyvää työtänsä vastaan ihmisten joukossa."

Ja äitini huulilta sanat semmoiset kuin nämät eivät merkitse vähän.

Yhtä paljon kuin Ewelyn ihailee jylhiä rantamaisemiamme, yhtä paljon huvittaa häntä pienet matkamme kalastajien ja kolarien mökeille lähisissä kylissä.

Tänäpänä olemme käyneet Tobyn äidin, vanhan leski Treffryn luona. Hänen mökkinsä seisoo varsin yksinään pienen lahdelman päässä, korkeat kalliot molemmin puolin, joitten äärimmäiset kulmat meri on leikellyt monenmoisille, eriskummaisille muodoille, joitten väliin rannan kuohuvat pyörteet tunkevat. Tyynimmälläkin ilmalla nousuveden lakkaamaton pakoitus tekee nämät ahtaat solukat alin-omaisiksi taistelupaikoiksi; sepäillen toinen toistansa kuolettavassa ottelossa aallot nousevat korkealle ilmaan, milloin väkevänä suihkuna, milloin ruiskuvana vaahtona, kauhealla loiskeella huuhtoen mustia kallioita, sitten taas teräväpäisistä syrjistä paetaksensa, alla-oleviin pimeisin kallioihin syöstäksensä ja takaisin-työntyvän aallon kanssa pyörivään kuolontaisteloon kääntyäksensä. Mutta myrskyllä, kun tuulet sekaantuvat otteloon, silloin taistelo todellakin on kauhistava, niinkuin moni laiva on saanut tuta, kun sen lujat tammet elementtien julmassa taistelossa, jopa ainoastaan niinkuin sivuttamalla ja leikillä, ovat tuhanneksi pirtaksi särkyneet. Eriskummaisia jäännöksiä ajaa useasti valkoiselle hietasärkälle sen lahdelman päähän, jonka rannalla leski Treffryn mökki seisoo, eikä ihmettäkään, että pienessä asumuksessa saa nähdä sievän pienen kokouksen eri kansojen käsiteoksia. Honturaan mahongista ja kalliista intialaisesta puulajista tehtyjä kaluja, jotka olisivat täti Beauchampin ylpeytenä ja hänen salinsa kaunistuksena, seisoo siellä vanhojen horjuvien pöytien ja mäntyisten tuolien keskellä.

Kahden viime vuoden kuluessa vanha eukko on sen verran virkistynyt, että hän jaksaa pienessä tuvassaan liikkua. Tän'amuna tapasimme hänet vanhalle ahkeralle ja toimelliselle olennolle peräti oudossa asennossa. Hän oli kömpinyt muurin viereen ja istui siellä kyynärpäät polvilla, kätkien kasvonsa käsiinsä. Lähisestä huoneesta kuului tavan-takaa huokauksia ja valitushuutoja.

"Onko se luuvaloa taas?" minä kysyin.

"Pahempaa, paljon pahempaa, mrs Kitty," mumisi eukko liikahtamatta ja tulostamme paljon huolimatta. "Toby on tullut hulluksi, ihan hulluksi noitten metodistojen kautta. Hän palasi viimis viikolla jostakin heidän saarnatilaisuudestansa, niinkuin hän ei olisi ollut täydellä taidolla, ja semmoinen hän on ollut siitä asti. Hetken aikaa hän ammoo niinkuin sonni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän itkee niinkuin kipeä lapsi, ja sitten hän sanoo, että se ainoastaan on hänen syntiensä tähden. Mutta eihän hänen syntinsä ole voineet olla pahempia kuin muittenkaan ihmisten! Herra on laupias, ja jos Hän joskus lähettää meille jonkun 'siunauksen', hän varmaankin tahtoo, että meillä siitä olisi hyötyä. Eihän se Toby ollut, joka nosti myrskyn, ei. Ja hän ei koskaan pannut mitään pettävää valoa kallioille eikä työntänyt mitään venettä takaisin merelle, niinkuin niin monen muun on tapa tehdä. Ja jollei hän aina ole tehnyt kaikkia, minkä hän olisi voinut hukkuneita henkiin saattaaksensa, eihän kukaan voi odottaakaan, että pakanojen ja katolisten edestä tekisimme samaa kuin oman lihamme ja veremme edestä. Ja tekisivätkö hekään sen enempää meidän edestämme? Ja jos Toby joskus on haalinut kokoon vähäisen, mitä pahaa siinä olisi ollut? Mitä meidän tarvitsee korjata kaluja ja kapineita kuolleille taikka noille Lontoon herroille, jotka tulevat tänne paperinensa ja kyninensä pistämään nokkaansa semmoisiin, joihin heidän ei tule mitään? Mitä he muuta tekevätkään, kuin hävittävät meitä köyhiä raukkoja, joilla on luonnollinen oikeus siihen mitä Luoja antaa rannoillemme nousta? Eilen minä toimitin mr Hugh'in tänne, hän rukoili niin kuin enkeli, ja se teki pojan vähän hyvää siksi kerraksi, mutta tänäpänä hän on huonompi kuin koskaan, jopa peräti hullu, ja vannoo, että hän menee viemään takaisin kaikki, mitä hän on koonnut. Ja se," jatkoi eukko puhjeten ääneensä vaikeroitsemaan, "minusta on viskata pois Kaikkivaltiaan lahjat."

Samassa silmänräpäyksessä näkyi Tobyn kalveat, laihat ja hurjat kasvot takakamarin ovesta. Hänen äänensä oli kuitenkin vakava ja tasainen, kun hän lausui:

"Mrs Kitty, minä puhuin tuosta master Hugh'ille, ja hän sanoi varsin oikeaksi antaa otetut takaisin, ja niin sanoi pastori Wesley myöskin, kun kävin häntä tuolla nummella kuulemassa. Hän sanoi, että raamattu puhuu '_heidän_ mahdistansa, joka ei kuole, ja tulesta, joka ei sammu,' ja että se merkitsee, että jokainen syntinen, joka joutuu helvettiin, saa omat vaivansa omien syntiensä mukaan. Ja hän sanoi, että mato alkaa kalvaa sieluamme jo _nyt_, kun heräämme syntejämme tuntemaan. Ja hän oli tuskin sanonut sen, mrs Kitty, ennenkuin sydäntäni alkoi kalvaa, ja siitä saakka kalvaminen ei ole lakannut hetkeksikään. Ja jos se nyt viikon päivissä on saattanut minun epätoivoon ja hulluuteen, mitä se sitten koko ijankaikkisuudessa tekeekään! Pastori Wesley sanoi, että helvetissä kaikki olemme varsin valveilla, niin että aina tunnemme syntimme ja vaivamme. Mutta, mrs Kitty, hän sanoi myöskin, että kaikki voivat päästä sinne tulemasta, jopa minäkin. Hän sanoi, että voimme saada syntimme anteeksi, että Kaikkivaltiaan anteeksi-antamus on niin vapaa kuin taivaan ilma, ja että Herran Jesuksen veri voi pestä koko mailman synnit valkoisiksi kuin lumi. Mutta hän ja master Hugh sanovat molemmat, että Herra voi nähdä varsin lävitsemme, ja ettei löydy muuta keinoa saada häntä uskomaan, että todellakin murhehdimme syntejämme, kuin että luovumme niistä kokonaan ja palkitsemme, niin paljon kuin voimme, mitä olemme rikkoneet. He sanovat, että synti ja helvetti seuraavat toinen toistaan ja ovat peräti erottamattomat. Niin että minun ei auta mikään muu kuin mennä antamaan itseni ilmi."

Ewelyn oli suuressa mielenliikutuksessa. Kun tulimme kotia ja kerroimme tämän kaiken äidilleni, hän itki monta katkeraa kyyneltä ja sanoi lopulta pyyhkien silmiänsä:

"Kitty kultani, minä en voi selittää, kuinka tämä sopii yhteen kirkolliskokoustemme sääntöjen ja päätösten kanssa. Nämät ovat saaneet alkunsa pyhistä miehistä, ja mr Wesley ei näytä panevan niihin niin suurta arvoa, kuin olisi syytä toivoa. Ja sitäkään minä en voi pitää viisaana, että tietämättömien ja oppimattomien miesten annetaan saarnata ja opettaa. Mutta hänen sanansa ovat raamatun ja rukouskirjan sanoja ja hänen vaikutuksensa on niinkuin Jumalan lähettämän enkelin. Mitä voimmekaan muuta, kuin antaa Jumalalle kunnian?

"Minä olen pelännyt," jatkoi hän hetken päästä, "että mr Wesleyn kiivaus olisi sokea ja hurja, ainakin hyväntahtoinen, mutta erhettynyt, mutta kiivaus tuskin voikaan olla hurja, kun se tarkoittaa työtä rakkaudessa, taikka sokea, kun se johdattaa niin monta miestä valkeuteen."

"Mr Wesley sanoo," virkahti Ewelyn, "että oikea kiivaus on rakkauden, ja että kaikki olkoonpa kuinka vakava tahansa, silloin on väärä, kun se puhkuu katkeruutta eikä pala rakkaudesta."

Ja äitini sanoi miettiväisesti:

"Hänen kiivautensa on varmaankin koetusta kestävä. Suokoon Jumala, että meidänkin niin tekisi."

VIII.

Se _on_ murhe, todellinen murhe, tämä Hugh'in ja seurakunnan muuttunut ja odottamaton väli, ja minun ei auta ajatteleminen, ettei niin ole laita.

Sillä minä olen todellakin koettanut saada itseni uskomaan, että elämämme voi tulla yhtä onnelliseksi ja yhtä hyödylliseksi muualla kuin täällä, ja se on välisti onnistunutkin; mutta sitten tulee yhä uudestaan minun eteeni, kuinka rakas tämä vanha kotini minulle on, kuinka hyvänä kansa pitää "master Hugh'in" ja kuinka mahdotonta kenenkään toisen on meikäläisille olla sitä, miksi hän olisi voinut tulla, taikka hänen kellenkään muille tulla siksi, mitä hän meikäläisille jo on ollut.

Minä olen sentähden tullut siihen päätökseen, että on paras tunnustaa Hugh'ille ja itselleni, että se on murhe, ja tunnustaa tämä myöskin Jumalalle ja sitten kaikesta sydämestäni antaa itseni ja kaikki omaiseni Herran haltuun ja olla hänen pyhälle tahdollensa alammainen.

Minä olen myöskin paljon ajatellut, mitä alammaisuus oikeastaan lienee, ja tuleeko meidän todellakin _pitää_ kaikesta, joka meille tapahtuu, eikä ainoastaan ottaa sitä valittamatta ja nurisematta vastaan.

Mutta Hugh sanoo, että alammaisuus ei seiso siinä, että sanomme karvasta makeaksi taikka koetamme sitä semmoiseksi tuntea, vaan siinä, että ilman valittamatta otamme vastaan katkeran, kuinka vähän se meitä miellyttääkin, vakuutettuna, että kaikkein raskainkin on jotakin todellisen hyvää, koska se on Jumala, joka sen lähettää.

Meidän tulee, sanoo hän, antaa sydämemme _elävänä_ uhrina Jumalalle, kaikin riemuinensa, murheinensa, pelkoinensa ja toivoinensa, juuri semmoisena kuin se on; ei kuivettuneena tunnottomuuden pesäksi taikka jähmettyneenä jäykkien, pakollisten päätösten jäiseksi aine-joukoksi.

Hän sanoo hyväksi itsekoettelemisen keinoksi jokaisessa murheessa asettaa itsellemme kysymys: "Tahtoisimmeko, jos saisimme, ottaa onnemme ohjat Jumalan kädestä itse hallitaksemme?"

Ja tämän koetuksen minä pidän aivan lohdullisena; sillä jos Herra Jumala tänä päivänä sanoisi meille: "Valitkaat minkä parhaaksi katsotte," minä olen varma, että niin Hugh kuin minäkin kaikesta sydämestämme vastaisimme: "Herra, me emme voi nähdä, mikä paras on. valitse sinä meidän edestämme!" Ja Hän _onkin_, sitä meidän mielivaltaamme jättämättä, meidän edestämme jo valinnut, ja se on juuri ykskaikki.

Se oli valoinen ja ihana tulevaisuus, joka aukeni meille, kun mr Spencerin kuoltua Hugh'in luultiin tulevan hänen jälkeiseksensä. Meillä oli niin monet tuumat, Hugh'illa ja minulla, kuinka kävisimme jok'ainoassa seurakunnan pienessä mökissä, kuinka puhuisimme sairasten ja vanhojen kanssa, kuinka kokoisimme pienet lapset ympärillemme ja opettaisimme heitä, ja kuinka kutsuisimme miehiä ja naisia kirkkoon kokoontumaan. Minä näin jo vanhan Herran-huoneemme täynnä yksivakaisia, miettiviä kasvoja, kasvoja semmoisia kuin olimme nähneet Gwennap Pitin luonna, täynnä ihmisjoukkoja, jotka Hugh'in huulilta halukkaasti vastaan-ottaisivat elämän sanaa, kiivaudessaan ja rakkaudessaan valmiina, niinkuin P. Paavali kerta sanoi: "kaivamaan silmänsä ja antamaan ne hänelle."

Ja äitini istuisi siellä ja isäni myöskin ja kerta kenties myöskin Jack -- kaikki tuossa rakkaassa vanhassa penkissä ja kuultelisivat sunnuntai sunnuntailta ja löytäisivät hänen sanoistansa apua ja lohdutusta.

Mutta minä en saa tätä niin paljon ajatella. Suurena siunauksena on, että äitini ei enää ajattele niin pahaa metodistoista, kuin hän ennen ajatteli, sillä siinä tapauksessa häntä kovasti surettaisi, että Hugh on kadottanut paikan siitä syystä, että huuto-isäntä oli kuullut hänessä olevan "vaarallista taipumusta metodistalaisuuteen."

Orpana Ewelyn on tästä peräti suutuksissa, sillä hän tuntee varsin hyvin sen papin, joka on tänne Hugh'in asemesta määrätty. Se on hänen sukulaisensa, vanha isäsetä, joka tähän virkaan vaihettaa paikkansa Lontoon itä-osassa. Ewelyn sanoo häntä kuivaksi, vanhaksi mieheksi, joka katsoo kanssa-käymistä inhimillisten olentojen kanssa välttämättömäksi, mutta ikäväksi esteeksi rakkaille opinnoillensa.

Miehet ja naiset, sanoo hän, alkavat vasta silloin käydä hänelle hauskoiksi, kun noin tuhannen vuotta ovat olleet haudassansa, ja hänen saarnansa tulevat luultavasti käsittämään oppineita tutkintoja siitä, kuinka sopimatonta ja vaarallista on varastaa ja nousta esivaltaa vastaan, taikka nerollisia mietteitä oppiriidoista kirkolliskokouksen edellä, joita Betty saa sovitella, niin paljon kuin hän kykenee.

Hugh puhui minulle tästä ensin kahden kesken ollessamme. Me olimme tehneet kävelymatkan pienelle luolallemme. Laskuvesi oli matalimmallaan, ja me olimme kävelleet kiiltävää hiekkaa pitkin lahdelman suuhun asti. Aallot palpattivat rantaa vastaan, ikäänkuin olisivat oivaltaneet, että kaikki heidän työnsä oli turhaa, ja jonkunlaisella synkällä mieli-alalla ainoastaan pitkittivät palpattamistansa, ikäänkuin heidän olisi täytynyt jatkaa sotaa, jonka menestymisestä ei ollut mitään toivoa.

Kun näin kävelimme edes-takaisin rantaa pitkin, Hugh kertoi minulle siitä muutoksesta, joka teki koko tulevaisuutemme niin epätietoiseksi. Mutta hän kertoi siitä tavalla semmoisella, joka pani minun tuntemaan jonkunlaista surullista mieli-hyvää. Minä tunsin tämän olevan ensimmäinen murhe, joka oli meidän yhteisesti kannettavana. Suurena apuna kaikessa surussa on se, että löytyy joku toinen, jota täytyy lohduttaa ja auttaa kuormaa kantamaan.

Ilman sitä paljas läsnä-olo on tuommoisena sanomattomana apuna ja lohdutuksena, ja vasta sittenkuin hän on jättänyt minut yksin, minä tunnen, kuinka kova tämä koetus on.

Pienen ajan päästä sanoi Hugh:

"Kitty, muistatko sitä iltaa, jona olimme laivassa Bristolista palatessamme, ja minä puhuin siitä, kuinka Jumala kutsuu meitä saarnaamaan evankeliumia niille, jotka eivät koskaan ennen ole siitä kuulleet?"

Minä muistin sen aivan hyvin; paljas muistutus siitä melkein masensi minut. Hän oli puhunut kolmenlaisesta kutsumuksesta: Kutsumuksesta Jumalan sanassa evankeliumia saarnaamaan; kutsumuksesta sydämessä ja kutsumuksesta ulkonaisissa oloissa. Ainoastaan viimeistä puuttui häneltä silloin. Minä käsitin aivan selvästi, että häneltä nyt ei puuttunut toista enempää kuin toistakaan.

"Monet toimittavat Jumalan töitä täällä kotona, mutta pakanamailmassa verrattain harvat; ja kun tämä ainoa paikka maan päällä, joka oli meidän kotinamme, ja johon olimme niin lujilla siteillä sidotut, että olisi ollut väärin niitä katkaista, ei enää ole meille avoinna, -- mitä tulee minun tehdä?"

"Oi, älä pyydäkään minua sitä päättämään, Hugh!" minä sanoin, "päätä itse, ja minä olon varma, että se on oikein."

"Se on uhri, jonka ainoastaan voimme tehdä _yhteisesti_, Kitty," sanoi Hugh.

"Minä en voi heittää isääni ja äitiäni, Hugh," minä sanoin. "Äitini on nyt niin heikko, että meidän molempien täytyy yhdessä vaeltaa mailman lävitse."

Muutaman minuutin kuluessa emme puhuneet sanaakaan. Minä tunsin, että se oli uhri meille molemmille, jopa varsin kovakin. Viimein minä rohkaisin itseäni lausumaan:

"Hugh, minä en voi arvata, mikä sinulle on oikein, mikä ei; sillä minä en voi tietää, mitä sinä tunnet; mutta jos todellakin näet, että Jumala vaatii tätä sinulta, sinä suorastaan olet velkapää tottelemaan. Ja _minun_ velvollisuuteni on auttaa sinua päätöksessäsi, niin paljon kuin kykenen. Ja sen minä tahdon tehdä, Hugh -- ja Jumala meitä molempia auttakoon!"

Sitten puhui Hugh yhtä toista minun kiitoksekseni; ei juuri monilla sanoilla, mutta paljon muutamilla; kuinka minä sopisin sankarin vaimoksi, ja kuinka ei yksikään mies ole saanut niin hellää ja urhoollista sydäntä turvaksensa, sydäntä, joka niin voisi johdattaa hänen mieleensä, mikä oikea on. Ja minä pelkään olleeni niin mieletön, että minä uskoin, mitä hän sanoi, ajattelemattakaan, kuinka paljon minun kuitenkin täytyy lukea hänen rakkautensa, ja kuinka vähän oman etevyyteni ansioksi. Sillä minä rupesin todellakin tuntemaan itseni oikeaksi sankarittareksi, siksi kuin Hugh lähti pois ja minä tulin kyökkiin ja sain nähdä Bettyn, joka seisoi ja kiillotteli vanhoja tammituoleja, jotka Hugh ja minä olimme hakeneet sälyhuoneesta uuden pienen kotimme varaksi. Tämä näky masensi kerrassaan kaiken rohkeuteni ja pani minun pakenemaan pieneen kammiooni kyynelillä sydäntäni keventämään. Minä sain nyt nähdä, mikä sankaritar minusta sankarin vaimona olisi tullut.

Siitä on nyt viikon päivät, enkä minä vielä ole rohjennut Hugh'in tuumia äidilleni mainita, tuskinpa luoda silmäni niihin rakkaisin huoneisinkaan, jotka olivat minulle ja Hugh'ille aiotut.