Part 10

Viime kokeeni ottaa raiska veljeni silmästä ei tosin ole ensinkään onnistunut, ellei juuri siinä, että se selkeämmin on osoittanut minulle malan omassani.

Kuitenkin olin kirjoittanut niinkuin eilen illalla kirjoitin, minusta tän'aamuna oli kuin en tekisi oikein eikä sisaren tavalla, ellen sanoisi hänelle, mitä olen ajatellut.

Jack oli porsaita katsomassa; isäni kulki Rogerin kanssa auran perässä; kyntöhärkien ukittaminen kuului selkeästi koko laaksossa; äitini istui neulostyönsä ääressä jokapäiväisessä kokoushuoneessamme, minä ja Jack olimme kyökissä, missä avoimen akkunan edessä perkasin kaaliksia, sillä välin kuin Jack kirkasteli uuden pyssyn rautoja, jonka olin tuonut hänelle muassani Lontoosta. Tilaisuus näytti sopivalta, ja minä rohkenin lausua: "Jack, sinä et saa suuttua minuun, jos pyydän sinun ensi tilassa maksamaan Hugh'ille tuo kirsikanpunainen rihma. Tottapa sinä sen teet?"

"Kuinka voitkaan vaivata päätäsi tuommoisilla turhilla, Kitty?" sanoi Jack. "Sitä ei ollut kuin ainoastaan muutama pensi; josta ystävien ja nuorten gentlemanien välillä ei kehtaa puhuakaan."

"Mutta olihan se lainaa," minä sanoin, "ja velka on velka, siksi kuin se tulee maksetuksi:" -- "No, maksakoon sitten isämme," sanoi Jack nauraen; "talo on hänen. Taikka maksa itse, Kitty, koska olet niin turhan-tyykä."

"Sen tekisin kernaasti, Jack," minä sanoin, "mutta minä en mielelläni tahtoisi siitä Hugh'in kanssa puhua."

"Enkä liioin minäkään," sanoi Jack jyrkästi.

"Mutta velka on _sinun_," minä sanoin.

"Kitty," virkahti Jack, "sinusta tulee ennen pitkää ikävimpiä ihmisiä, joita olen tuntenut. Se on jonkunlaista hulluuden merkkiä, kun pikku asiat rupeevat aivoja vaivaamaan. Sinun tarvitsee todellakin olla varullasi."

"Mutta kuinka paljon sitä oli?" minä itsepintaisesti kysyin. "Minä voisin antaa sinulle rahan, ja sinä saisit maksaa Hugh'in."

"Sinun sopii antaa minulle kuinka paljon rahaa tahdot," vastasi Jack, "minä en ole niin ylpeä, etten olisi kiitollinen vähästäkin. Mutta Hugh'ia minä en maksa, enpä niinkään. Paljas viittaaminen tuommoisiin asioihin olisi alentava. Ja ilman sitä," jatkoi hän, "Hugh on saituri eikä sentähden ansaitsekaan sen parempaa. Minä pyysin häneltä muutama päivä sitten viisi guineaa lainaksi eikä hän sanonut antavansa. Hänen turhamaisuutensa on todellakin ilettävä."

Minä tunsin kiivastuvani, ja minä sanoin: "Minun päättääkseni turhamaisuus seisoo lainan _pyytämisessä_ eikä sen _kieltämisessä_."

"Sinä olet aina valmis kääntymään minua vastaan," sanoi Jack, "mutta sinun sopii katsoa raamattuun, eikö siellä puhuta tarpeeksi velvollisuudesta auttaa lähimmäistä lainalla, jopa silloinkin, kun ei voi odottaa lainaa takaisin saavansa. Publikanien tapaista on lainata rahaa takaisin-saantia varten. Ja kieltää lähimmäiseltä lainaa on vielä pahempi, se on mitä fariseukset ja ulkokullatut tekevät. Avoin sydän ja avoin käsi, kas siinä se josta minä pidän, ja jota minä itse, kun tulen rikkaaksi, tahdon noudattaa. Voitkos uskoa, että minä olisin sulkenut kukkaroni Hugh'ilta, jos hän olisi ollut rahan tarpeessa, ja minulla olisi ollut jotakin hänelle lainata?"

"Jack," minä sanoin, "Hugh ei ole mikään publikani eikä fariseus, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä. Sinä tiedät, että hän kerran toisensa perästä on tyhjentänyt kukkaronsa sinua jostakin selkkauksesta auttaaksensa, ja jos hän joskus on kieltänyt rahaa sinulta, se on tapahtunut siitä syystä, että hän silloin on katsonut sen velvollisuudeksensa, enkä minä ollenkaan epäile, että hän on ollut oikeassa. Ja mitä suuria aikeita sinulla lieneekin, koska oletkaan itseltäsi mitään muitten tähden kieltänyt?"

Jack oli kietonut minut viisastelmiinsa ja pakoittanut minua kiivaisin ja alentaviin syytöksiin, niinkuin hänen oli tapa tehdä isänikin. Hän itse pysyi tyvenenä niinkuin ainakin ja kehui tavallisella mielenmaltillaan omaa etevyyttänsä.

"Mitä itsekieltoon tulee," hän sanoi, "sinä voit olla varma, että jos minulla vaan olisi varoja, minä en suinkaan katsoisi uhraukseksi auttaa ystäviäni. Se päinvastoin olisi suurin iloni. Ja minä en ollenkaan sanonut, että Hugh on publikani taikka fariseus, vaan minä sanoin ainoastaan, että semmoiset ihmiset eivät mielellään tahtoneet antaa rahoja lainaksi. He olivat kyllä oikeassa, ja Hugh oli myöskin oikeassa, mitä rahoihin tulee."

"Oi. Jack," minä sanoin, "kuinka voit puhua noin Hugh'ista? Oletko unhoittanut ne lukemattomat tilaisuudet, joina hän maksoi mitä sinä ostit estääksensä, että rätinkejä lähetettäisiin isällemme, josta, niinkuin sinä sanoit, äitimme sydän särkyisi? Oletko unhoittanut, kuinka usein hän hankki jotakin pientä hauskuutta äidillemme taikka lähetti hänelle jonkun pienen makupalan, niinkuin hänen oli tapa sanoa, 'koska se juuri oli sattunut hänen käteensä.' Kysy köyhältä, työtä-tekevältä kansalta seurakunnassamme, onko Hugh Spencer hyväntahtoinen vai eikö. Sinä tiedät, että hän ei suinkaan ole rikas, ja että hänen isänsä harvoin antaa hänelle enemmän rahaa."

"Minä luulen todellakin, että jonkunlainen rahanhimo kulkee Spencerin su'ussa," oli Jackin pistävä vastaus.

Minä tiedän hänen tehneen väärin käyttäessään niin loukkaavia sanoja; mutta jos minä puolestani ainoastaan olisin pysynyt tyvenellä mielin, omatunto kenties olisi saanut voiton hänessäkin. Mutta sydämeni kuohui, minä kiivastuin kiivastumistani ja sanoin viimein:

"Jack, minä en tiedä, mihin sinä pyrit ja tahdot saattaa meitä kaikkia. Raamattu sanoo: 'jumalaton ottaa lainan eikä maksa.' Sinussa ei näytä olevan kunniantuntoa eikä kiitollisuutta eikä häpyä, ja minä luulen, että sinä lopulta särjet äiti-parkamme sydämen."

"Joutavia," sanoi Jack hengähtäen syvästi ja lakaten hetkeksi työstänsä minua silmätäksensä, jatkaen sittemmin: "Mitkä ne synnit lienevätkin, jotka kulkevat su'ussa, niissä jotka kantavat Trevylyanin nimeä, tuittupäisyys kieltämättä on sukuvikana. Kitty hyvä, tuolla tulee äitimme, ja koska sinä niin paljon hänen tunteitansa pelkäät, minä neuvoisin sinua, ettet jäisi tänne. Sinä näytät kiihtyneeltä ja kadut epäilemättä huomenna pikaisuuttasi, niinkuin äitimme on tapa sanoa."

Ja minun täytyi todellakin mennä, sillä minä en voinut kyyneliäni hillitä, ja mikä pahempi on, minun täytyy todellakin huomenna katua ja pyytää anteeksi Jackilta. Sanat, joita minä käytin, olivat epäilemättä liian ankarat.

Puheen-alaiseen seikkaan katsoen oli kumminkin niin laita, mutta mitä itse asiaan, tuohon Jackin onnettomaan taipumukseen tulee, mitkä sanat voivatkaan olla liian ankarat? Ja minkä tilaisuuden häntä hyödyttää minä tällä tavalla olen tuhlannut.

Eilen ajattelin viimeiseksi, kuinka heikko katumukseni Bettyn tunnonvaivojen verralla on, ja minä olin päättänyt ensi sunnuntaina lukea piispa Taylerin: "Tutkistelemuksia suruttoman ihmisen ja nukkuvan omantunnon herätykseksi," sekä hänen: "Synnin ja katumuksen tunnustussanansa paastopäivinä." Mutta nyt minun ei ole tarvis ottaa mitään vapa-ehtoista nöyryytystä päälleni. Minä olen kylliksi nöyryytetty omissa ja Jackin silmissä. Niin malttamattomana, niin äkkipikaisena, niin intohimoisena kuin itse olenkin, kuinka taisinkaan ruveta toista soimaamaan? Kenties on tämä ylpeyttä ja tämä itsetyytyväisyys malka omassa silmässäni. Kenties voinkin nyt kun tiedän, kuinka perin sokea minä olen, ja kuinka väärässä minä olen ollut, huomenna paremmalla menestyksellä puhua Jackille. Mitä lainaamiseen tulee hän varmasti on väärässä. Kenties, kun asetun hänen omalle kannallensa ja yhtä vian-alaiseksi kuin hän itse, vaikka eri tavalla, hän silloin ottaa minua kuullaksensa.

* * * * *

Se on turhaa. Jack vastaan-otti anteeksi-pyyntöni loukatun, mutta jalomielisen hallitsian alentuvaisuudella.

"Älä enää puhukaan tuommoisesta pikku-asiasta, Kitty kulta," sanoi hän. "Me kiivastumme kaikki vähäisen toisinaan, se on luultavasti veressämme, vaikka se vaivaa minua puolestani vähemmän kuin teitä muita."

Ja kun vielä kerta tein heikon yrityksen lainaamisen suhteen häneen vaikuttaakseni, hän jyrkästi keskeytti minua lausun:

"Kenties olin itsekin vähän kova eilen Hugh-parkaa vastaan. Hän on oikeimmittain kelpo poika. Meillä on kaikilla pikku omituisuutemme, varsinkin raha-asioissa. Minä tarkoitin ainoastaan, että kun olen saanut paikan armeiassa, voittanut pari tappelua ja valloittanut kaupungin tahi kaksi sekä päässyt saalisrahani perille, se ei juuri tule olemaan minun tapani pitää kiinni siitä, mikä minulla on. Avoin sydän ja avoin käsi, Kitty, se on minun käsitykseni oikeasta kristitystä, jos kohta se kyllä toisinaan hiukan kukkaroa keventänee."

Ja hän suuteli minua ystävällisesti ja lähti tiehensä viheltäen:

"Pois joutava tuska ja huoli!"

Mitä voinkaan tehdä? Selvä on, että kirsikanpunaisen rihman hinta on liian vähäpätöinen asia Jackin "avoimen käden" maksettavaksi.

Ja selvä on, että hän pitää itseänsä, jos kohta hieman osallisna yhteisestä syntiturmeluksesta Aatamissa, kuitenkin erinomaisen vapaana kaikista niistä vioista, jotka Spencerejä, Trevylyaneja ja kaikkia muita rasittavat.

Ja selvä on myöskin, että käteni on liian heikko ottamaan raiskaa veljeni silmästä, jospa silmäni olisikin tarpeeksi tarkka sitä näkemään.

Enkä minä kuitenkaan voi muuta kuin pitää noita pahoja tapoja pilven-alkuina, jotka kokoontuvat lännessä; tuulenleyhkänä, joka nousee myrskyn edellä; kareina, joista isot aallot syntyvät; pilvenkaunana, ainoastaan ihmiskäden kokoisena, jonka profeetan palvelia näki, kun taivas kohta sen perästä meni mustaan, synkkään pilveen.

* * * * *

Minusta tulisi kehno historiankirjoittaja. Minä en vielä ole puhunut sanaakaan matkastamme Lontoosta.

Ei juuri sentähden, kuin minulla siitä olisi paljon puhuttavaa, sillä me tulimme merisin Bristolista, isäni, Hugh Spencer ja minä, ja minä puolestani olin niin kiinni kotia ajatellessa, etten ottanut vaaria paljon mistään.

Mitä pää-asiallisesti muistan, on haastelo, joka minulla oli Hugh'in kanssa.

Oli rauhallinen ilta. Isäni oli käärinyt itsensä vanhaan sotaviittaansa lakki silmillä, ja Hugh ja minä seisoimme toisella puolella laivan kantta katsellen valkeaa juovaa, jonka laiva jätti jälkeensä veteen. Paitsi meitä laivan kannella ei ollut kuin peränpitäjä ja vanha merimies, joka päivän viimeisellä siinteellä paransi muutamia touveja hyräillen itseksensä jotakin, joka minusta oli virren nuottiin vivahtavaa.

"Tiedätkö, mitä hän veisaa?" kysyi Hugh.

"Sitä en voi sanoa enkä luule kenenkään muunkaan voivan," minä sanoin, "mutta äänen täristys muistuttaa vanhojen ukkojen ja eukkojen nuottia kirkossamme."

"Se on metodistain virsi," sanoi Hugh. "Hän kertoi sen minulle aamupäivällä."

Hugh'in on niin helppo voittaa työtä-tekevien kansaluokkien luottamusta, olletikin merimiesten. Vanhus, niin oli hän itse kertonut, oli ollut niitä, jotka olivat siinä laivassa, jossa mr John ja mr Charles Wesley menivät Amerikkaan. Siinä oli myöskin ollut useampia saksalaisia, jotka lähtivät lähetyssaarnaajiksi. He nimittivät itse itseänsä mähriläisiksi veljiksi. Muta hän oli ylenkatsonut heitä kaikkia yhteisesti mielettömänä, veisaavana joukkona. Mutta Atlantin merellä oltaessa oli noussut kauhea myrsky, ja vanha merimies sanoi, että hän ei koskaan unhoittaisi sitä rohkeutta, jota nuot kristityt vaaran hetkenä osoittivat. "Näytti siltä," hän sanoi, "kuin heidän olisi ollut varsin tyventä, kun myrsky raivosi muitten ympärillä." Hän ei ollut antanut itsellensä mitään lepoa, ennenkuin oli saanut selkoa heidän salaisuudestansa. Kun nousivat maalle, hän oli käynyt yltä-ympäri heidän kokouksissansa, "ja nyt," hän sanoi, "kiitos Jumalan ja mr Wesleyn, minä olen saanut jalkani kalliolle ja seison siinä vakaana niin merellä kuin maalla."

"Nuot metodistat löytävät tien joka paikkaan," minä sanoin. "Näyttää siltä, kuin heidän harrastuksillansa olisi suurempi siunaus kuin muitten ihmisten toimilla."

"Eikä ilmettä," sanoi Hugh, "kuka tekeekään työtä niinkuin he!"

"Mutta niin monta hyvääkin ihmistä näyttää kuitenkin heitä pelkäävän," minä sanoin. "Eivätkö välisti ole liian kiivaita? Eivätkö välisti erhety?"

"Epäilemättä niinkin," sanoi Hugh. "Kaikki ihmiset, jotka ovat jotakin suurta ja ylevää mailmassa toimittaneet, ovat enemmän taikka vähemmän erhettyneet, jos asian oikein ymmärrän. Se on ainoastaan laiskat ja varovaiset, jotka istuvat alallansa eivätkä tee mitään, jotka pääsevät erhettymästä -- ellei koko heidän elämänsä kenties ole yksi ainoa, suuri ja vaarallinen erhetys."

Ja sitten kertoi hän minulle yhtä toista siitä, mitä hän oli nähnyt mailmassa ja Oxfordissa; kuinka Jumala kaikkialla näyttää olevan tykkänään unhoitettu, ja kuinka saarnastuoleista julistetaan epä-uskon evankeliumia yhtä peittelemättä, kuin kaikenmoiset pahat tavat viihtyvät yhteiskunnan kukkuloilla; kuinka kaiken tämän keskellä John ja Charles Wesley seisovat erillään suuresta joukosta, valmiina panemaan kaiken elämänsä Jumalan palvelemiseen ja ihmisten hyväksi; kuinka he olivat mystisyyden synkillä aloilla hapuilleet, kunnes olivat oppineet tuntemaan, kuinka Jumala ijankaikkisuudesta saakka on rakastanut meitä, kuinka hän rakastaa meitä juuri nyt, ja kuinka _nyt, tällä hetkellä_, antaa syntimme anteeksi; ja kuinka he sitten täynnä tätä iloista sanomaa riemulla olivat luopuneet kaikesta maallisen kunnian ja edun toivosta Jesuksen Kristuksen sanansaattajina palauttaaksensa pois-luopuneita ja kapinallisia ihmis-raukkoja Hänen luoksensa, Hänen valtakuntaansa.

"Aamut, puolipäivät ja illat," sanoi Hugh, "John Wesley kulkee ympäri julistamassa evankeliumia Irlannissa, Amerikassa ja koko Englannissa, kolarien, vuorityömiesten ja orjien joukossa; hengiltä tuomittuin pahantekiäin tyrmissä; sairaitten hoitohuoneissa; markkinapaikoissa, ahdistettuna kivenheitolla; kirkoissa, uhattuna vankeudella; pappien herjaamana, alhaison hätyyttämänä ja oikeuksiin haastamana. Hän ja hänen mielenheimolaisensa ahkeroitsevat ja kestävät rakastaen mailmaa, joka vainoo ja viskaa heitä ulos, alati voittaen sieluja Jumalan valtakunnalle."

"Se muistuttaa apostolien käytöstä," minä sanoin, "se on ihmeteltävää."

"Kitty," sanoi Hugh hartaasti, "kun oikein asiaa ajattelen, se minusta ei olekaan mikään ihme. Ihmeenä on mielestäni ainoastaan se -- että sitä niin paljon ihmettelemme. Jollemme usko raamattuun ainoastaan silloin tällöin ikäänkuin sattumalta, vaan lujasti, varmasti, alati, emme voi olla havaitsematta, että kaiken mailman miehet ja vaimot kulkiessaan kuolemaan päin, rientävät joko sanomatonta onnettomuutta taikka ääretöntä, loppumatonta riemua kohden. Ja jos voimme sanoa heille totuuden ja näemme, että he kuulevat meitä, mikä onkaan verrattava siihen iloon, jota tätä totuutta julistaessa tunnemme? Ja Whitefieldiä ja Wesley'ä kuulee kansa. Ajattelepas mitä lieneekään, kun näkee kymmeniä tuhansia ihmisiä kuolettavan taudin vallassa ja voi sanoa heille apukeinon, suoran ja samalla pettämättömän! Ajattelepas mitä lieneekään, kun seisoo tuhansien sidottujen orjien edessä kaikkien ja itsekunkin lunastusraha ja kiinnekirja ijankaikkiseen perintöön kädessä! Ajattelepas mitä lieneekään, kun näkee suuret joukot nälkäisiä miehiä ja vaimoja ja Herralta itseltä on saanut vallan keskellä suurta erämaata hankkia heille elämän leipää! Ajattelepas miltä tuntuneekaan, kun näkee heidän tunkevan esiin, tarttuvan tähän leipään ja syövän sitä; kun näkee, kuinka sammuva silmä vilkastuu ja hehkuu, kuinka väri palaa kalvistuneille kasvoille ja elämä puuttuneisin jäseniin! Ajattelepas mitä lieneekään, kun keskellä hyljättyjä orpojoukkoja voi sanoa: 'Se on erhetystä, te ette ole orpoja. Minulla on jokaiselle teistä sanoma isältänne, joka odottaa saada sulkea teidät syliinsä.' Oi Kitty, jos löytyy sanoma semmoinen kuin tämä, köyhille, murheellisille, eksyneille, nälkääntyneille ja kuoleville edes-kannettavana, ja jos voimme saada heitä kuulemaan sitä ja ottamaan sitä vastaan, ihmekö sitten, jos ihminen, jonka rinnassa sydän tykkii, katsoisi autuaallisimmaksi osaksi koko mailmassa mennä ulos julistamaan tätä sanomaa lähellä ja kaukana, pohjoisessa ja etelässä, yötä ja päivää, kaikilla markkinatoreilla ja jokaisessa unhoittuneessa sopessa, missä joku inhimillinen korva vaan on kuulemassa?"

"Sen kyllä käsitän," minä sanoin, "mutta suurin vastus näyttää olevan siinä, kuinka ihmiset saadaan uskomaan, että todellakin ovat orpoja, orjia, alastomia ja nälkääntyneitä."

"Se se juuri on, johon Whitefield ja Wesley heitä saavat," sanoi Hugh. "Taikka oikeammin he antavat heidän tuta, että se voipumus, jonka joka mies välisti tuntee, on nälkää, mutta että löytyy leipää sen sammuttamiseksi; että se sydämen-ahdistus ja tuska, jonka useasti tunnemme, tulee synnin orjuudesta, mutta että voimme sen kahleista päästä; että se yksinäisyyden tunto ja koti-ikävä, joka välisti käsittää meidät, todistaa sitä, että elämme ulkopuolella isänhuonetta, mutta että meillä kuitenkin on isä, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen ristipuusta valuneen veren kautta."

Hugh'in puhuessa itsekkäinen tuska tuli minun päälleni, ja minä sanoin:

"Hugh, tahdotko sinäkin mennä ulos, luopua kaikista ja suuressa, avarassa mailmassa julistaa tuota iloista sanomaa?"

"Jos tulen kutsutuksi," sanoi Hugh, "eikö minun ole meneminen."

"Mutta kuinka voit tietää, oletko kutsuttu?" minä kysyin.

"Yksi kutsumus elämän leipää jakamaan on se, että itse on siitä osallinen; toinen, että voi lähteä; kolmas, että tekee mieli sitä tehdä. Jos minulla on nämät kolme kutsumusta, minun täytyy totella."

"Ja onko sinulla nuot kolme kutsumusta, Hugh?" minä kysyin, melkein peläten, että hän vastaisi: "on".

"Niinpä luulen," vastasi Hugh, "mutta yhdestä en ole varsin varma: isäni suostumuksesta, ja sitä saamatta en katso oikeaksi lähteä. Muutoin en epäilisi."

Sydämeni tuntui raskaalta. Voisiko hän sitten niin helposti heittää meidät kaikki? Kävi hiljaiseksi, aallot loiskivat meidän ympärillämme juosten kiinni meidän takanamme, sittenkuin olimme avanneet itsellemme tien niitten lävitse, solinalla semmoisella, joka aikaisena aamuhetkenä olisi ollut virkistyttävä, mutta joka nyt yön sumussa ja hiljaisuudessa tuntui kummalliselta, kolkolta ja kauhistavalta. Minä en kuitenkaan paljon ajatellut niitä aaltoja, joita kuljimme, ja jotka jakaantuivat meidän edessämme niinkuin tulevaisuus ja elämä, vaan niitä, jotka juoksivat kiinni meidän takanamme, niinkuin entisyys, niinkuin kuolema. Minussa syntyi tuskallinen yksinäisyyden tunto ajatellessani, kuinka Hugh ja minä, jotka nyt olimme yhdessä ja koko elin-aikamme olimme yhdessä olleet, pian eroisimme toinen toisestamme; ja kuinka kaikki entisyyden herttaisuus pian katoisi synkeyteen aivan niinkuin meri meidän takanamme, joka alussa jätti jälkeensä pientä karetta, pienen juovan vaahtoa, mutta pian ei mitään ollenkaan -- ja että Hugh näytti olevan yhtä huoleton kuin meri. Minusta oli niin kylmää, niin kolkkoa yön pimeydessä. Tähän asti olin ajatellut elämää hiljaiseksi virraksi, joka tosin alati kulkee eteen-päin, mutta joka samalla suikertaa tunnettuja, ystävällisiä rantoja pitkin, jolla on omat pienet lähteensä, omat pienet kumpunsa ja omat pienet niittyreunansa kasteltavana ja tuoreena pidettävänä, ja lopuksi oma tervehdyskuiskauksensa suurelle, aavalle merelle -- ijankaikkisuuden merelle. Ja tulisiko elämä nyt sen siaan ainoastaan retkeksi suuren, kolkon meren ylitse, jossa toinen aalto on toisensa kaltainen, toinen avaruus juuri semmoinen kuin toinen, toinen taivaan-ääri samannäköinen kuin toinen, ainoastaan sillä erotuksella, että paikka paikoin on vähän kuumempi taikka kylmempi, myrskyisempi taikka tyynempi.

Tarvitseeko kaikkien paikkojen uskovaisille olla samanlaiset -- ainoastaan osia siitä suuresta, muodottomasta merestä, jolla meidän on kulkeminen? Tarvitseeko kaikkien inhimillisten olentojen meille olla samanlaiset, ainoastaan kuolemattomien sielujen haamuja, joita ei voi eikä saa toinen toisestansa erottaa?

Ensi kerran eläessäni tunsin sydämeni epäsopuiseksi Hugh'in kanssa. Enkä oikein tietänyt minkätähden. Kylmä varjo näytti tunkeneen meidän väliimme, ja jos sillä oli korkeampi, uskonnollinen perustus, sillä oli selityksensä uskonnossa, olisipa ollut väärin, jos olisin toivonut sen poistuvaksi.

Mutta oliko todellakin niin? Minä kysyin tuota itseltäni ja kysyinpä myöskin, oliko se oikein? Kaikilla ihmisillä ei suinkaan ollut sama sia apostoli Paavalin sydämessä, kuten tervehdyssanoista epistolain lopulla näkee. Ja kallis Vapahtajamme, joka rakasti kaikkia ihmisiä yhtä paljon, rakasti kuitenkin joka miestä eri tavalla, joka miestä erinäisellä rakkautensa osalla, erityisellä, tuntevalla, huolenpitävällä ja mieskohtaisella mielihalulla, joka tarkoitti juuri _sitä ainoata_ eikä ketään muuta! Kenties oli Hugh'lla vähän samanlaisia tunteita kuin minulla, sillä hetken aikaa ääneti oltuamme hän lausui leppeästi:

"Kenties erhetyn. Kenties se juuri sentähden, että tuo este on minun tielläni, kuin minä olen luullut itseni halulliseksi lähtemään, jos sitä ei olisi." Sitten rupesi hän pitämään huolta, että yökylmä ei tekisi minulle vahinkoa, kääri ympärilleni kaikki vaatteet, jotka sattuivat olemaan käsillä, ja käski minun sioittua likemmäksi isääni. Ja sen perästä ei kukaan meistä enää puhunut mitään.

V.

Minulla on tänäpänä ollut suuri ilo. Minulle on tullut kirje orpana Ewelyniltä, ensimmäinen, jonka eläissäni olen saanut niitä kahta lukematta, jotka Lontoossa ollessani tulivat äidiltäni, ja kaikkein ensimmäinen, jonka olen saanut kotonani. Tämä onkin sentähden, kuten luulen, arvoani Bettyn silmissä melkoisesti enentänyt. Minä silvin parhaallani herneitä kyökin akkunassa, kun eräs herra tulla ratsasti asunhuoneemme eteen ja kysyi, asuiko miss Trevylyan täällä.

"Mitä uuden-aikaisia puheentapoja!" [Naimattomia vallasnaisia puhuteltiin Englannissa ennen nimeltä: "mistress (mrs); sana 'miss' oli pääkaupungissa vast'ikään tullut käytäntöön. Suoment. muist.] mumisi Betty itseksensä, 'miss Trevylyan,' entäs tuota! Jos mrs Trevylyania haette, hän on täällä, ja te voitte häntä itseä puhutella."

Betty on yhä edelleen huonolla tuulella ja sulkee itsensä läpitunkemattomaan salamielisyyteen.

Paljain päin ja kohteliaalla kumarruksella antoi ratsastaja minulle nyt akkunasta Ewelynin kirjeen, johon tämä oli kirjoittanut tuon uuden-aikaisen päällekirjoituksen.

"Minä olisin saanut sen paljoa ennemmin," sanoi hän, "mutta sitä oli kohdannut monet esteet tiellä."

Kuninkaanposti oli ryöstetty Houslowin kankaalla, ja vaikka "maantienritari" korjattuansa mitä laukussa oli rahoja, varsin ritarillisesti oli antanut kirjeet takaisin, postinkuljettaja kuitenkin vastusta tehdessään oli haavoittunut, ja tämä oli tehnyt muutaman päivän viivytyksen. Sitten oli vesi noussut tielle ja rikkonut sillat; ja kun kirje viho viimein oli tullut Falmouth'iin, oli poika, jonka haltuun se annettiin, viikon päivät kantanut sitä taskussaan ja sillä välin unhoittanut, kenelle se oli vietävä, ja kun hän ei voinut lukea kirjoitusta, hän suuremmaksi vakuudeksi oli kantanut sen takaisin postiin. Sinne kirje olisi voinut jäädä -- tiesi kuinka pitkäksi aikaa -- jollei herra, joka nyt antoi sen minulle, olisi ottanut sitä perille saattaaksensa kulkiessaan meidän ohitsemme matkalla edempänä olevaan kotiinsa. Hevoiskavioin outo kopina oli houkutellut isäni alas pihalle, ja hän ei helpottanut, ennen kuin hevonen oli pantu talliin, ja vieras oli suostunut syömään päivällistä meidän kanssamme. Ja tällä oli sitten niin paljon kertomista päivän valtiollisista ja muista asioista, jotka kaikki suuresti kiinnittivät isäni ja Jackin mieltä, että kumminkin kaksi taikka kolme tuntia kului, ennenkuin sain kalliin kirjeeni avata.

Jack kuunteli ahneesti vieraan uutisia ja huokaili vehkettä, joka hänelle avasi uuden, toivotun tien mailmassa.