Part 7

»Olkaa aina kauniisti, rauhallisia ja isänmaallisia, lapset!» huusi myhäillen vanha Merckel tähystellen vilkkuvilla silmillään tyhjiä haarikoita.----

Oli tullut yö. Kaksi ruskeankeltaista talikynttilää savusi tarjoilupöydällä tukehuttavan kuumassa, täpötäydessä huoneessa, jonka puolipimeässä kirkasten viikatteiden heijastukset välähtelivät kuten salamat. Silloin syöksyi huoneeseen pari poikasta, jotka olivat olleet vartioimassa nostosillan luona, huutaen: »He tulevat, he tulevat!»

Nousi raivoisa ulvonta.

Kaikki tunkeutuivat ovelle. Felix Merckel riensi makuuhuoneeseensa ottaakseen miekkansa vyölleen, mutta ei palannut takaisin.--Luultavasti hän oli malttanut mielensä nähdessään aseen, jota oli niin kauan kunnialla kantanut.

Hänen isänsä kehotteli sillävälin raivoajia levollisuuteen ja malttiin, erittäinkin niitä, jotka eivät vielä olleet maksaneet juomalaskujaan.

»Eteenpäin!» lallatti vanha Hackelberg. »Kostakaa lapsi parkani puolesta--hakatkaa heidät maahan!»

Kauppatorille, jolle kuu pilvien verhosta valeli himmeää loistettaan, oli koko kylän väki kokoontunut. Yksin rintalapsetkin olivat temmatut kehdoistaan. Heidän paruntansa sekaantui tuhatääniseen meluun.

Synkkänä ja äänetönnä katseli kirkko tummine varjoineen tätä hurjaa näytelmää. Synkkänä ja äänetönnä lepäsi pappilakin paikoillaan.

Vanha visapää oli pitänyt sanansa. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, mitä tapahtui.--

Linnalle vievää tietä reunustavain majojen takaa kajasteli tummanpunainen tulenloiste. Matalain kattojen ylitse kiemurteli mustanharmaa savu korkeutta kohden. Purppuranpunainen huuru levisi kuin tulipalon loimo suviyön kalpeaan hämärään.--

Yhteisen vaikuttimen voimasta alkoi joukko paltoutua kirkkotietä myöten hautuumaalle, joka sijaitsi muutamain askelten päässä reunimmaisista taloista, aivan tien varressa.

Siellä portilla voitaisiin tulijoilta parhaiten sulkea tie.

Ne, jotka olivat olleet mukana sotaretkellä, järjestyivät riveihin. Olihan sotilasten taisteltava sotilaita vastaan.

»Missä on Merckel?» huusi kummissaan joku, joka tällä hetkellä odotti kuulevansa luutnantin komentavan äänen.

»Missä on Merckel?» kajahti ällistynyt kaiku joka suunnalta.

Rauhotuttiin sentään jälleen. Hänhän oli vain mennyt noutamaan aseitaan.

Tulenloimo läheni lähenemistään.

Erotettiin jotakin mustaa, nelisnurkkaista, joka heilui ilmassa liekkiseppeleen ympäröimänä.

»Ruumiskirstu--ruumiskirstu!» murisi joukko ehdottoman väristyksen valtaamana.

Silloin äkkiä--kukaan ei tiennyt, ken alotti--oli kuin samassa hengenvedossa olisi sama ajatus välähtänyt kaikkien mielissä--silloin äkkiä viritti joukko kohisevana kuorona hirveän virrenvärssyn:

»Herramme Schrandenissa, jonka tähden hävetä saamme kaiken kansan nähden ja käydä mieron pilkkana, lyö rutolla, o Jumala!»

Ja ruumissaatto läheni lähenemistään. Jo levittivät soihdut loimotuksensa veisaavan joukon ylitse, jo tunkeutuivat vaimot ja lapset, jotka olivat etumaisina joukossa, kirkuen taaksepäin----

Joukkoon aukeni kuja--juuri siksi leveä, että ruumissaatto sopi siitä kulkemaan, ja sulkeutui heti saattueen viimeisten miesten jälestä.

Kuusi miestä kantoi ruumiskirstua olallaan ja vapaissa käsissään he heiluttivat päresoihtuja ajellen niillä joukkoa syrjään.--Toiset kuusi seurasivat perästä ladatut pyssyt kainalossa.

Mutta edellä, kenttälakki takaraivolla, käsissään kaksi pistoolia hanat vireissä, leimuavin katsein tähystellen vastustajiaan, kulki Boleslav, raivaten tietä isänsä ruumiille.

Yhä syvemmäksi repeytyi rako väkiryhmään, yhä ohuemmaksi kävi aita, joka erotti saattueen asestetuista schrandenilaisista.

Nämä katselivat levottomasti kaikille suunnille, sillä he tunsivat itsensä johdottomiksi.

Jo seisoi Boleslav rinta rintaa vasten heidän edessään.--He tahtoivat tunkeutua eteenpäin. Silloin--äkkiä hätkähtivät heidän rivinsä, sillä heidän korviinsa kajahti lyhyt, sotilaallinen »seis!» jonka he olivat usein kuulleet sotaretkellä.

Ja vanhan tavan mukaan tottelivat heidän jäsenensä, vaikkakin tahto ponnisteli vastaan.

Boleslav, joka tämän komennon oli huutanut kantajille, huomasi hätkähdyksen miesseinässä edessään--äkillinen pelastava ajatus leimahti hänen aivoissaan.

»Hiljaa!» komensi hän edelleen.

Kukaan ei liikahtanut.--Hänen katseensa, hänen äänensä hallitsi heidät.

»Kuka teistä on ollut sotilaana? Kuka on auttanut kuningasta vapauttamaan maan?»

Synkkä, puoleksi vastahakoinen murina kulki rivien lävitse, mutta vastasivathan he sentään.

»Kuningas on lähettänyt teidät kotiin», jatkoi hän, »koska on tehty rauha;--luuletteko sen olevan hänelle mieleen, kun hän kuulee, että olette jälleen rikkoneet maan rauhan?--Hyi, sanoo hän, niin käyttäytyvät puolalaiset, mutta eivät preussilaiset.----Sentähden tie auki--pojat--tie auki!»

Miesmuuri aaltoili ja huojui, se alkoi jakaantua, ja hetkisen häämötti hautuumaan portti vapaana Boleslavin silmiin--mutta takaapäin tunkeutui keskustaan uusia olentoja, jotka sulkivat aukeaman.

Meteli nousi uudelleen--siihen sekaantui ivanauru, remuava ja rähisevä--ja seuraavana hetkenä hän näki etumaisten hartioiden välistä jotakin pyöreää, mustaa ja välkkyväreunaista, jonka takaa näkyi häijysti salamoiva silmä, suuntautuvan hänen otsaansa kohden.

Hän näki sen vain vilaukselta, tuskin siksi, että ehti tajuta, mikä häntä lähinnä odotti. Silloin kuului hänen takaansa kimakka kirkaisu--olento, valkoinen ja notkea kuin pantterikissa, syöksyi hänen ohitsensa ja heittäytyi schrandenilaisten joukkoon, joka jakaantui uudelleen. Siten syntyneellä avoimella paikalla Boleslav näki kaksi olentoa, jotka kierivät maassa, naisen, joka oli käynyt miehen kimppuun ja ponnisteli vääntääkseen kiiltävän pyssynpiipun hänen käsistään.

Ne olivat puuseppä Hackelberg ja hänen tyttärensä. Tämän oli täytynyt salavihkaa ja huomaamatta seurata ruumissaattoa; sillä Boleslav ei ollut nähnyt tyttöä sen jälkeen kuin tämä oli kadonnut linnanraunioiden taakse.

Uteliaina tunkeutuivat ihmiset luo, tahtoen tietää, mitä maassa kierivä kerä merkitsi.--Käyttäen hyväkseen tätä hämmennyksen hetkeä, kulki Boleslav, ruumiskirstu perässään, painiskelijain ohitse hautausmaan portille.

Hänen takanaan pamahti pyssy, joka vääntelevissä käsissä oli lauennut.

»Vartioikaa porttia!» huusi hän kuudelle, jotka seurasivat kirstua, kantajain jatkaessa matkaansa hautakumpujen välitse Schrandenin vapaaherralliseen sukuhautaan.

Karl Engelbert, joka komensi jälkijoukkoa ja oli ensimäisenä asettunut paikoilleen uhatulle portille valmiina hengellään ja verellään sitä puolustamaan, näki pimeänhämärässä, joka syntyi soihtujen loitottua, kuinka joukko syöksi painiskelijain kimppuun.

Nainen päästi pari kolme vihlaisevaa kirkausta. Ilmeisesti väkijoukko alkoi heti purkaa raivoaan häntä kohtaan. Epäilemättä he tappavat hänet, jollei hän saa pikaista apua.

»Päästäkää hänet!» huusi Engelbert, jykevin nyrkiniskuin sivallellen väkijoukkoon. Seuraavassa tuokiossa hiipi olento, joka juuri oli pelastunut varmasta kuolemasta, uudelleen hänen ohitsensa--, kyyristyi kirkkomaan kuivaan vallihautaan ja vilahti kuin varjo aidan vartta pitkin yöhön.

Schrandenilaiset alkoivat rähisten juosta hänen jälestään.

»Mutta hautaus?» huusi joku.

»Piru vieköön hautauksen», huusi toinen vastaukseksi heittäen aran katseen vartioiviin miehiin, joiden kanssa ei näyttänyt olevan leikittelemistä.

Tämän turvattoman otuksen metsästys oli paljon parempi huvitus kuin täällä panna oma nahka parkkiin.

Ja kuten parvi verikoiria syöksyivät schrandenilaiset tiehensä.--Puuseppä Hackelberg yritti tehdä samoin ja nousi vitkaan, mutta kellahti ojaan, jäi siihen makaamaan ja nukkui.

VII.

Viimeiset niistä paasista, jotka peittivät hautaholvia, painuivat kiristen ja kolisten liitoksilleen.--

Ernst Eberhard von Schranden lepäsi isiensä luona.--

Miehet, jotka hautakappelissa olivat toimittaneet haudankaivajan tehtävää, paljastivat päänsä ja lukivat hiljaisen rukouksen.--

Viimeinen soihtu putosi loppuunpalaneena renkaasta, johon oli ollut kiinnitettynä, ja kiilui vielä sammuessaan sileällä paasilattialla, heijastellen veripunaista hohdettaan rukoilevain miesten synkille kasvoille.

Sitten he sulkivat kappelin huolimatta edes tähystellä, oliko Boleslav saapuvilla.

Hän seisoi eräässä nurkassa, kädet silmillä, ja ajatteli rajulla uhmalla sitä, mikä häntä odotti.

Poistuvat askelet herättivät hänet. Äänetönnä seurasi hän ystäviään heittäen jälkeensä kiinni kappelin ristikko-oven, joka äsken oli täytynyt murtaa auki.

Kuu oli pilkahtanut näkyviin pilvien alta ja heitteli helakkaa hohdettaan kummuille ja risteille, jotka seisoivat riveissä kuten sotajoukko valmiina taisteluun.

»Tahdotteko te jatkaa ajometsästystä?» sanoi Boleslav hiljaa katsellessaan hautoja katkerasti, vihamielisesti hymyillen.

Portilla saavutti hän ystävänsä. Siellä yhtyivät he vartioihin, joilla ei enää ollut mitään vartioitavaa, sillä paitsi muutamia akkoja ja ukkoja, jotka seisoskelivat aidan vierustalla lörpötellen ja naureskellen, ei tiellä ollut näkyvissä yhtään elävää olentoa.

Kauempaa pellolta kuului suuren joukkion melua; se ei näyttänyt vieläkään ajoaan päättäneen.

»Herra armahtakoon häntä, jos he saavat hänet kiinni!» sanoi Karl Engelbert ja pani hyväntahtoisesti kätensä ristiin.

Sitten astui parisen ystävää, Peter Negenthin etumaisena, hänen luoksensa ja he puhelivat hiljaa ja innokkaasti hänen kanssansa.

Boleslav, ajatuksiinsa vaipuneena, ei vieläkään huomannut mitään siitä painostavasta, onnettomuutta ennustavasta mielialasta, joka yhä tiukemmalle kutoutui hänen ympärilleen; hän tuskin pani merkille, kuinka hän kylän läpi kulkiessaan yhä uudelleen jäi yksin, vaikkakin hän oli astunut milloin yhden, milloin toisen rinnalle.

Hänen tehtävänsä ensi osa oli nyt suoritettu. Hänen isänsä oli lepopaikassa, joka hänelle oikeudella oli tuleva, mutta varsinainen tehtävä oli vasta nyt alkava. Vuoren korkuisena kohosi se hänen edessään. Hänen täytyi herättää hävitetyt rauniot uuteen eloon, muuttaa ahottuneet pellot, joilla ainoastaan maahumala ja kanervikko rehotti, kultaiseksi tähkäpäiden mereksi, hankkia rappeutuneelle maatilalle uutta loistoa, voittaa tahratulle nimelle uutta kunniaa.--Sitten määränsä saavutettuaan saattoi hän astua armaansa kasvojen eteen, joihin hän ei nyt häpeänsä tunnossa rohjennut katsettaan luoda, astua näiden valoisain, siveäin, neitseellisten kasvojen eteen ja huutaa hänelle: »Olenko sovittanut häpeän? Olenko jälleen arvoisesi?»--Tämä kaikki odotti häntä, tämän kaiken voittaakseen tahtoi hän taistella, kynsin hampain ponnistella.

Näytti melkein mielettömältä niin tavattomia tavotella--mutta eivätkö hänellä olleet ystävänsä mukanaan?--Eivätkö he olleet jo tänään auttaneet häntä miltei mahdottomia suorittamaan? Eivätkö he tulisi edelleenkin, valalleen uskollisina, auttamaan häntä neuvoin ja toimin--eivätkö he tulisi esimerkillään vähitellen päästämään hänet niistä kiroista, jotka hänet nyt vielä erottivat kaikista ihmisistä, ja auttamaan painaessa unhoon sitä, mitä isä oli heitä vastaan rikkonut?--

Yhä korkeammalle kohosi hänen luottamuksensa, yhä syvemmälle vaipui hän unelmiinsa.--

Kylän halki vievä tie oli kuljettu, oli saavuttu nostosillalle, jonka suojassa häkkirattaat seisoivat. Hevoset olivat kytketyt häkkeihin kuten seimen ääreen ja kurkottelivat huulillaan heiniä puolapuiden välitse.

Hetkeäkään vitkastelematta ystävät astuivat niiden luo ja ryhtyivät valjastamaan.

Silloin Boleslav heräsi säpsähtäen unelmistaan.

»Mitä tämä merkitsee?» huudahti hän. »Aiotteko kenties lähteä?--Onhan minun teitä kiitettävä, pyydettävä teidän neuvoanne.»

Äänettömyys.

»Ettekö ainakin suo minulle sitä iloa, että saan teitä kestitä viinilasilla, nyt kun kaikki on onnellisesti suoritettu.»

Silloin asettui Peter Negenthin rehevänä hänen eteensä, vetäisi nyrkkinsä pois siteestään ja sanoi hampaidensa raosta:

»Ennen tahdomme kuolla janoon, ennenkuin otamme sinulta vesipisarankaan.»

Boleslav hoippui taaksepäin, ikäänkuin nyrkki olisi iskenyt häntä vasten kasvoja.

Hänestä oli ikäänkuin maailma alkaisi horjua.

Silloin astui Karl Engelbert murisevasta joukosta esiin ja sanoi:

»On hyvin ikävää, Baumgart--sanon sinua Baumgartiksi, jolla nimellä olemme sinut aina tähän hetkeen asti tunteneet--tarkotan, on hyvin ikävää että olet tällä kömpelöllä tavalla saanut tietää, millainen oikeastaan on mielialamme. Olisit aivan huoletta voinut pitää kitasi kiinni, Negenthin... Mutta kun se kerran on sanottu, saat tietää kaiken.------Olet lähettänyt meille kutsun, ja me olemme saapuneet.--Tosin kyllä arveli yksi ja toinen, ettei se olisi välttämätöntä, koska olet meille esiintynyt valenimellä, mutta me toiset sanoimme, että olipa nimesi Baumgart tai--no, saman tekevä mikä--se vala, jonka vannoimme keskenämme ensimäisen taistelun edellä--Dannigkowin kirkossa--sitoo meidät--eikä meillä ole halua tulla valapatoiksi. Siksi olemme täällä--voit hyvin käsittää, ettemme tulleet mielellämme, sillä olemme sentään kunniallisia poikia eikä meitä laisinkaan haluta--askarrella jollekin ... no, lyhyesti paras, jos palatessamme ihmiset sylkevät vasten kasvojamme, täytyy meidän se tyynesti pitää hyvänämme, sillä heillä on siihen täysi oikeus.»

»Miksette ole tätä minulle ennen sanoneet?» sammalsi Boleslav. »Miksi olette saaneet aikaan, että nyt seison edessänne--kuin mikäkin--mikäkin --hahahaa--jos tahdotte sylkeä vasten kasvojani ... totisesti täytyy minun se pitää hyvänäni.»

»Et tarvitse ollenkaan pahotella meidän tähtemme,» vastasi Engelbert. »Sinulla on omassa onnettomuudessasi kylliksi kantamista, mutta nyt, kun olemme täyttäneet velvollisuutemme--tyynesti ja murisematta, se täytyy sinun myöntää--mitä sen ohella olemme ajatelleet, on meidän asiamme--nyt tahdon sinua toverieni puolesta--ja jossakin määrin myös--no, saman tekevä--lyhyesti, tahdon sinua pyytää vapauttamaan meidät valasta, jonka sinulle olemme vannoneet, kuten sinutkin kernaasti vapautamme valastasi. Voit tietysti tehdä kuten haluat--mutta jollet tahdo--täytyy meidän ennemmin tai myöhemmin--poistua mailta halmeilta, jottei kansa----»

»Herkeä!» huusi Boleslav peläten kuin kuolemaa jokaista sanaa, joka vielä saattoi tulla näiltä huulilta. »Toivonne on täytetty, ennenkuin olette sen lausuneetkaan, sillä olisinpa todellakin häväistykseni ansainnut, jos vielä kuunaan pyytäisin apuanne.--En sano teille »suurta kiitostakaan».--Jumala palkitkoon teille kaiken hyvän--ja älköön kostako teille sitä, että minun täytyy nyt näin--näin seisoa edessänne--mieluummin olisin heittänyt ruumiin virtaan ja itse hypännyt perästä--mutta oli miten oli ... älkäämme puhuko siitä enää. Saanko auttaa teitä valjastamisessa, kun en muuten voi tehdä mitään hyväksenne?»

»Äläkä huoli», sanoi Engelbert ja hänen äänensä heltyi. »Koskeehan se meidänkin syvimpään sydämeemme ... olet meille yhtä rakas kuin olet aina ollut--mutta käsitäthän----»

»Käsitän kaiken, hyvä Engelbert--ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä.»

»Voi siis hyvin.»

»Samoin te.»

Hevoset olivat valjastetut. Kaikki oli valmiina lähtöä varten.

Nojaten muuria vasten tuijotti Boleslav miehiin heidän noustessaan rattaille.

Istuimellaan kääntyi Engelbert vielä kerran häneen päin: »Ja älä unhota--Reginaa», sanoi hän, »jos hän nimittäin pääsee hengissä. Hänelle olet kiitollisuuden velassa, et meille.»

»Hyvä on», vastasi Boleslav, ymmärtämättä sanojen tarkotusta.

»Hyvästi siis!»

»Niin, hyvästi, ja onnellista matkaa!»

Piiskat läjähtivät--jyristen vierivät pyörät nostosillan jykeväin palkkien ylitse.--Kuten hopeakehän ympäröimät haamut katosivat rattaat kuutamoon.

Hän oli yksin.----Hän oli yksinäisempi kuin ikinä kukaan ihmislapsi Jumalan avarassa maailmassa.

Mihin nyt?

Väsynein askelin laahusti hän rinnettä ylöspäin. Maata peittävä vesakko kiertyi kahisten hänen jalkoihinsa.--Kastepisarat välkkyivät vesoissa hänen edellään. Ikäänkuin musta hirviö, valmiina syöksymään hänen päällensä ja musertamaan hänet jättiläisröykkiöihinsä, odottivat häntä kukkulalla linnanrauniot, ja ikkunanreikien lävitse kajasti kuunhohde, jotta ne näyttivät häneen katselevilta aavemaisilta silmiltä.

Ajattelematta mitään hiipi hän tornin ohitse.

Äkillinen uupumus painoi lyijynraskaana hänen jäseniään. Kunpa voisi nukkua--eikä herätä milloinkaan!

Mitä ystävä olikaan erotessa huutanut hänelle rattailta?--

Hän mietti miettimistään, mutta muisti petti.

Nurmikko, jolla hän oli löytänyt vieraan naisen, lepäsi hänen edessään kirkkaasti valaistuna kuin päivällä. Paikka, jossa nainen oli alkanut kaivaa hautaa, näytti kammottavan mustalta kasteessa kimaltelevan nurmikon keskellä.

Olisipa hän kuopannut ruumiin tänne maahan ja sitten lähtenyt tiehensä--kenties olisi vielä hänen onnensa puhjennut kukkaan jossakin toisessa maailman ääressä.

Mutta nyt oli se myöhäistä.--Nyt täytyi kestää,--täytyi päättää uhman työ, joka tänään oli niin synkästi alkanut.--

Yksin--ja ypö yksin loppuun saakka.

Ikinä ei hän enää saisi yhtään ystävää, ikinä ei hän enää voisi levollisesti katsoa kenenkään ihmisen silmiin, kun toveritkin olivat kauhuissaan kääntyneet hänestä pois.

Kauhuissaan, kuten lemmittykin oli tehnyt, sillä nyt hän ymmärsi, miksi Helena oli hänen edessään piilottunut ja häntä paennut.

Häneltä oli mennyttä kaikki, mikä ihmissydämiä yhdistää ilossa ja surussa, mennyttä rakkaus, toivo ja armeliaisuuskin. Ypö yksin hän oli, seuralaisina vain häpeä ja viha.

Kasvot peitettyinä käsiin hoippui hän nurmikkokentän poikki puutarhurin majaa kohden. Yhtäkkiä--pensaikon reunassa--sysäsi hän jalallaan jotakin pehmeää, pyöreähköä, joka sulki häneltä tien.

Siinä oli naisruumis, joka, pää peittyneenä pensaaseen, makasi maassa pitkin pituuttaan.

Regina--tosiaankin--Regina.

»Mitä täällä teet? Nouse pois!»

Ei ääntä--ei liikahdustakaan.

Missä olikaan hän nähnyt tytön viimeksi? Aivan oikein--alhaalla hautuumaan portilla, kun pyssynsuu------ja tuokiossa oli hirveän hetken kuva ilmielävänä hänen sielunsa silmien edessä.

Hänen tähtensä oli tyttö syössyt murhaajan kimppuun, hänen tähtensä uhmannut kuolemaa, joka schrandenilaisten taholta uhkasi.

Ja kuinka hän oli pelastajansa palkinnut?

Huoletonna hän oli mennyt hänen ohitsensa, jättänyt hänet alttiiksi verenhimoiselle joukolle ajattelematta hiventäkään hänen pelastustaan.

Ja vaikka kohta hän olikin halveksittavin olento maailmassa, _tätä_ hän ei ansainnut, totisesti ei tätä.

»Regina--herää!»

Boleslav kumartui ja nosti häntä pystyyn, mutta hervotonna ja elotonna vaipui pää takaisin pensaaseen.--Hän huomasi verta sormissaan. Tytön tukka oli kostea ja vanukkeissa.

Mitä, oliko hän kuollut? Ei, ei suinkaan, hän ei voinut, ei saanut!------Uhrautunut hänen, Boleslavin tähden--hänen uhraamansa--sehän merkitsi omaa syyllisyyttä perityn lisäksi.--Ja olla velassa tälle olennolle--mikä häpeällinen ajatus!

»Tytön täytyy jäädä eloon, jotta saan maksaa hänen palkkansa», ajatteli Boleslav.

Äkkiä hän repäisi paidan kahtia tytön rinnalta ja painoi korvansa hänen viileää, täytelästä poveaan vasten.

Luojan kiitos--sydän sykki vielä!

Ja noustuaan jälleen pystyyn näki hän tytön avointen silmien suurina ja ilmeettöminä tuijottavan häntä kohden.

Pelästyneenä, ikäänkuin pahanteosta keksittynä, pudotti hän pään käsivarsiltaan.

Tyttö retkahti paikalleen ja voihkasi hiljaa. Oksien kosketus teki hänelle kipeää, mutta samalla hän tuli täysin tuntoihinsa. Hän nousi kyynäskolkkasilleen ja katsoi äänetönnä, kysyen Boleslaviin.

»Nouse ylös, Regina», sanoi Boleslav.

Hänen äänensä sai Reginan vavahtamaan. Tyttö koetti vääntäytyä pystyyn--mutta vaipui voimatonna takaisin... »Anna minun levätä», anoi hänen arasti rukoileva katseensa.

»Nouse ylös, minä autan sinua.»

»_Täytyykö_ minun mennä?» kysyi tyttö, torjuen pois Boleslavin käsiä. Pelko ja tuska vääristivät noita veren tahraamia, villinkauniita kasvoja.

»Tahtoisit siis jäädä luokseni?»

»Oi, herra--mitä kysytte?»

»Mutta sinun olisi paha olla täällä.»

»Oi ei, herra. Armollinen herra löi minua joka päivä. Olen tottunut siihen--»

»Mutta muualla maailmassa kohdellaan sinua paremmin.»

»Missä muualla?»--Uudelleen herännyt pelko kuvastui tytön kasvoilla.

»Missä vaan--hyvä isä!--Sellainen tyttö kuin sinä, joka on ahkera ja nöyrä ja jolla on vahvat jäsenet--»

Regina puisti kiihkeästi päätään. »En menisi kauas, herra. Jos ajatte minut pois, heittäydyn ojaan ja kuolen nälkään.»

Boleslavin katse sai lempeämmän ilmeen.

»Kuinka kehno ja typerä ja halveksittava tyttö onkin, on hän kuitenkin koko Luojan luomassa maailmassa ainoa, joka tahtoo jäädä minun luokseni,» ajatteli Boleslav. »Hän on halveksittu, hyljitty, ihmisten ilmoilta karkotettu kuten minäkin; hän kantaa samaa kirousta kuin minäkin.--Miksi siis ajaisin hänet kynnykseltäni?»

VIII.

Jo lähinnä seuraavina päivinä Boleslav huomasi, kuinka mahdoton hänen olisi ilman tätä naista elää kotoisella konnullaan, kuinka paljon enemmän hän oli riippuvainen tytön huolenpidosta kuin tämä hänen.

Avutonna kuin haaksirikkoinen, jonka aallot ovat viskanneet asumattomalle saarelle, hiiviskeli hän isiensä perintötilalla. Vaikkapa miinat ja ketunraudat eivät enää uhanneetkaan hänen askeleitaan, hapuilivat hänen jalkansa kuitenkin epävarmoina, ja hänen mielensä joutui hämmennyksiin näiden savunmustaamain muurien keskellä, jotka häviö oli niin muuttanut, etteivät ne enää tarjonneet pohjaa ja kiinnekohtaa edes hänen lapsuutensa muistoillekaan. Itse puistokin, jossa hän kerran oli tuntenut jokaisen puun ja jokaisen pensaan, oli pitkien vuosien kuluessa metsistynyt niin oudonnäköiseksi, että hän tarvitsi siellä aivan uudet merkkikohdat osatakseen mihin tahtoi mennä.

Ensi uhman hälvettyä heräsi yhä katkerampana hänen mielessään kysymys: »Mitä nyt on tuleva?»

Ja tämä kysymys kävi pakottavaksi, sillä niukat varastot leipää ja savustettua lihaa, joita säilytettiin kellarissa, lähenivät loppuaan.

Ylpeys esti häntä Reginalta kysymästä neuvoa, eikä hän ollut tyttöä taasen puhutellutkaan. Hiljaa ja näkymätönnä emännöi tämä talossa, nähtävästi aavistaen parhaaksi herättää niin vähän huomiota kuin suinkin. Mutta kun Boleslav aamuisin palasi virralta, jossa hän otti kylpynsä, tapasi hän punakukitetun uudinvuoteen siististi järjestettynä ja peitettynä, tapasi lattian narskuvalla hiekalla ja tuoksuvilla kuusenhavuilla siroteltuna ja löysi kullalla silatulta pöydältä, jonka neljättä jalkaa täytyi pönkittää tiilikivellä, höyryävän, ruskean kahvikannun ja sen vierellä sirosti leikattuja mustia leipäviipaleita.

Häneltä hälveni pian kammo ottaa ruokansa tämän naisen käsistä,--aluksi häntä tosin arvelutti murtaa leipää, jonka tyttö oli tuonut, mutta se näytti niin perin maukkaalta, ja syksyinen kylmä kylpy oli kiihottanut hänen ruokahaluaan.

Päivälliseksi oli leipälientä ja parisen viipaletta paistettua lihaa häntä odottamassa, eikä viinipulloakaan ollut unhotettu--ja illalliseksi oli aina jollakin keinoin hankittu uutta ruuan vaihtelua.

Niin osasi Regina emännöidä niillä vähillä tähteillä, joita vielä oli kellarissa.

Monta kertaa näki Boleslav hänen vilahtavan ikkunan ohitse patoineen ja muine astioineen, jotka hän varmaankin kävi virrassa pesemässä. Palatessaan taivutteli hän varovasti syrjään pensasten oksia ja tähysteli liekehtivin silmin, oliko tie avoin. Jos Boleslav seisoi oven edessä tai nojasi ikkunasta ulos, oli hän heti kohta kadonnut jälleen tiheikköön.

Entisen puutarhurin työhuoneen oli hän valinnut asunnokseen. Sinne pistäysi Boleslav eräänä aamuna, kun oli nähnyt tytön menevän virralle.