Part 3

Huolimatta Helenan kiellosta, ettei häntä saanut kadulla puhutella--tyttö piti sellaisen lähentelemisen sopimatonna, koska he voivat tavata toisiaan kotonakin--odotti hän häntä ja tavattuaan näytti hänelle kirjeen. Tyttö lohdutti häntä lempeällä hymyllään, mutta oli itsekin neuvoton. Kirje, jonka hän edellisellä viikolla oli saanut isältään, ei tiennyt kertoa mistään muusta kuin onnettomasta taistelusta metsässä Schrandenin takalistolla, jossa preussilaiset sotilaat olivat joutuneet surkeasti löylytetyiksi. Tämä oli muuten jo ollut sanomalehdissäkin.

Eräällä keinoin tosin saattoi päästä totuuden perille. Helenan tarvitsi vain kulkea pitkin virran rantaa, missä suurten välitysliikkeiden oppilailla oli tapana viettää vapaa-aikojaan, kun enimmät liikkeet nyt olivat keskeyttäneet toimintansa. Hän ei tehnyt sitä mielellään, mutta teki kuitenkin.--

Kuumeisella levottomuudella Boleslav odotti lähimmän sillan korvalla tietoja, joita tyttö toisi tullessaan.

»Hänkös sitte oli olevinaan», sanoi Helena palattuaan verkalleen ja tulipunaisena retkeltään. »Ja samanlaisia ovat nuo puotipojat kaikkikin. Ikäänkuin minä etsisin heidän liehittelyjään». Ja hän hymyili ylen hämillään sinisilkkiseen käsityölaukkuunsa. »Mutta voit olla aivan levollinen, Boleslav.--Se ei merkitse mitään sen enempää.--Aiottuaan ruveta midshipmanniksi, on isänmaallisuus noussut hänen päähänsä.»

»Mitä minulla on tekemistä hänen isänmaallisuutensa kanssa?» kysyi Boleslav. »Minä vihaan mokomaa verikoiraa, Napoleonia, yhtä paljon kuin hänkin.»

Helena vaikeni ja kietoi ympärilleen pientä vaippaansa, jota tuima talvituuli hulmutti hänen solakan vyötärönsä ympärillä. »Minuun saat luottaa», jatkoi hän sitten, »minä en sinua siitä koskaan tule soimaamaan.»

»Herran tähden--mistä?»

Ja vihdoin se tuli ilmoille.

»Sinun ei pidä sitä panna sydämellesi, rakas, kallis, Boleslav--kylässä näet kerrotaan, että isäsi on yön pimeydessä vienyt Kissanporrasta myöten ranskalaiset preussilaisten selkään--näetkös--ja ruskea Regina, puusepän tyttö, tiedäthän, se pieni pörröpää, joka kävi koulua samaan aikaan kuin mekin, hän kuulemma on sen tunnustanut, sillä hän se on oikeastaan oppaana ollutkin. Ja nyt sanoo kylän väki, että isäsi on isänmaan kavaltaja, eivätkä tahdo enää tehdä hänelle työtä, vaan aikovat panna punaisen kukon hänen katolleen.»

Siinä se oli. Ja tänä hetkenä katosi häneltä elämänhalu ja elämänrohkeus, kuten kevätmyrskyt riuhtovat puista hennot kukat.

Ohitse--ohitse menkää moiset kuvat sanattomaan tuskaan--kaikotkaa kolkkojen rikosten ja kaiken kalvavan häpeän muistot!

Viipyi kauan, ennenkuin huhu petoksesta tuli Königsbergissä saakka yleisemmin tunnetuksi. Kului kuukausia, ennenkuin ensimäiset onnettomuuden enteet tulivat näkyviin. Mutta ne riittivätkin hänen olentonsa perinpohjin muuttamaan. Arkana ja kömpelönä, harhailevin katsein ja kasvot milloin äkkiä punastuen, milloin kalveten, hiipi hän ympäri nurkkia, säpsähtäen jokaisesta sanasta, joka odottamatta hänelle sanottiin. Sitten tulivat päivät, jolloin opettajat alkoivat häntä syrjäyttää ja toverit karttaa hänen läheisyyttään--päivät, jolloin täti kielsi häneltä tavanmukaiset aamutervehdykset, koskei hän muka ollut terve--päivät, jolloin pidettiin perheneuvotteluja suljettujen ovien takana, jolloin palvelijat eivät enää olleet hänen toivomuksiaan kuulevinaan ja jolloin tuontuostakin joku ohikulkija sylkäisi hänen ovelleen.

Hän näki sen matelevan luokseen, tuon kylmän, niljakkaan käärmeen, näki sen lähenevän kietoutuakseen hänen ympärilleen, tyrehdyttääkseen veren hänen suonissaan. Hän näki sen kiemurtelevat renkaat, kuuli sähinän, joka läheni lähenemistään--ja avutonna, puutuneena, kivettyneenä hän tuijotti siihen, rohkenematta kysyä, huutaa tai edes huoata.

Helenakin oli häneltä mennyttä.--Tyttö tosin ei siihen ollut syypää, eipä suinkaan. Hän salli kuten ennenkin Boleslavin perjantaisin soittaa neitsytkodin ovikelloa, puhutteli häntä ystävällisesti, koettipa olla iloinenkin ja viihdyttää häntä lempeällä leikinlaskulla. Mutta oliko sitten laita niin, että hän itse oli niin tykkänään muuttunut, että näki koko muun maailman, jopa lemmittynsäkin ainoastaan häpeästä ja tuskasta kudotun harson lävitse, tai oliko tyttö siitä päivin alkanut soittaa ainoastaan armeliaan säälin säveltä, lyhyesti--Boleslav tunsi tulevansa yhä raskaammalle mielelle ja rohkeni tuskin enää katsoa tyttöä silmiin.--

Eräänä päivänä otti hänet vastaan Helenan sijasta itse vanha neiti. Tämä niiaili ja hymyili kuten aina, nimitti itseään hänen nöyrimmäksi palvelijakseen. Mutta se, mitä hän ilmotti, merkitsi heidän erottamistaan. Kirkkoherra, neidin rakas veljenpoika, sai hän sammaltaen ilmoille, ei enää katsonut sopivaksi tyttärensä seurustelua korkeasyntyisen junkkarin kanssa ja oli sentähden määrännyt, että tytön oli lähteminen Königsbergin kaupungista niin pian kuin suinkin.

Helena sanoi jäähyväiset pienessä sinisellä lakkasinetillä suljetussa kirjeessä.

Rakas, rakas Boleslav!

Isäni käskee minun välttää sinua, ja minun täytyy olla hänelle kuuliainen. Jääös hyvästi. Sinä olet minulle iäti, iäti rakas. Sen vannoo sinulle oma

Helenasi.

Kuusi hätäpikaa kirjotettua riviä on liian laiha matkaeväs sille, jolla on kaipauksen ja kieltäymyksen elämä edessään. Mutta voiko hän enempää toivoakaan? Eikö siinä ollut rakkautta ja uskollisuutta yllinkyllin, että Helena lupasi pitää hänestä kiinni, kun kaikki, kaikki väistyivät hänen, häväistyn, tieltä syrjään?

Tästedes ajatteli hän häntä kuin kirkastettua, pyhää olentoa. Hänen kuvansa suli yhteen neitsyt Maarian kuvan kanssa, jonka hän oli nähnyt tuomiokirkossa, ja tyttöä ajatellessaan näki hän tämän sädekehän kaunistamana, liljojen ja punaruusujen ympäröimänä.

Jollei hän olisi ollut niin ylen nuori, olisi hänet rahtunen itsekkyyttä ja tarmoa auttanut hervottomista huolistaan, mutta lapsellisessa kunnioituksessaan, jonka hän yhä vieläkin tunsi lamauttavana itseään painavan, ei hän rohjennut vaatia isältään edes varmuutta, saatikka sitten tiliä.

Vasta tämän äkillinen näyttäytyminen herätti hänet vastarintaan.

Hän oli nyt seitsentoista vuotias ja olisi muutamien kuukausien kuluttua voinut päästä yliopistoon, jollei hänelle moneen kertaan olisi viittailtu, että hänen poistumisensa oppilaitoksesta oli erittäin suotavaa. Hyvä tätikin, joka tähän asti oli huolellisesti välttänyt mainita tuota huhua, jonka painon alla hän kärsi sanomattomasti itsekin, oli nyt säälivin sanoin ottanut puheeksi, kuinka hänelle olisi parasta loitota.

Toisissa olosuhteissa olisi hänen intonsa ja kunnianhimonsa noussut moista ehdotusta vastaan, mutta nyt tunsi hän ainoastaan sanomatonta katkeruutta, ja halusi paeta häpeätaakkoineen johonkin, jossa ainoakaan ihmissilmä ei häntä näkisi.

Tässä mielentilassa seisoi hän eräänä päivänä isänsä edessä.

Tämä oli saapunut hankkiakseen apua niskottelevia talonpoikiaan vastaan ja oli tavannut kaikki ovet suljettuina. Hän kuohui raivosta, koko hänen olentonsa näytti hukkuneen epätoivon uhkaan. Nähdessään hänen lyhyen, tanakan vartalonsa, hänen häränniskansa, hänen harmaat, säkenöivät silmänsä ja punaiset, pöhöttyneet kasvonsa, valtasi Boleslavin sama pelko, jota hän oli tuntenut poikavuosinaan. Hän kokosi kaikki voimansa; mutta kovan onnen kysymys ei sittekään tahtonut päästä hänen huuliltaan.

»Isä--onko totta, mitä ihmiset»...

Harmaissa silmissä kiilui hurjan epäluulon liekki.

»Hä--mitä ihmiset juttelevat?»--

»Että sinä olet antanut opastaa ranskalaiset Kissanportaan ylitse?»--

»Ja entä jos se olisi totta, keltanokka? Entä jos olisin jaloin tallatun Puolan kansan puolesta tahtonut kostaa tälle raukkamaiselle preussilaiselle rosvojoukolle? Nuo typerät, laiskat orjasielut saisivat vain ansaitun palkkansa, jos suuri Napoleon hirtättäisi heidät kaikki tyyni!--Älä tuijota lainkaan, nulkki! Olen tehnyt vain, mitä inhimillinen velvollisuuteni vaati.--Kahleihin kytketyt ovat minua rukoilleet, ruoskitut ovat minulle huutaneet: pelasta meidät--pelasta meidät!--Pelastaa en heitä voinut, se jäi suuremman miehen tehtäväksi, mutta saatoin auttaa häntä, tuota, joka kostonenkelinä syöksyy yli turmeltuneen Europan--saatoin auttaa häntä tuhoamaan konnia, missä ne olivat minun käsiini joutuneet.»

Näin, hän puhui, ja hänen lyhyt vartalonsa näytti kasvavan.--Hänen silmänsä salamoivat. Yltiöpäisyyden hurmahenki, joka niin paljo muistuttaa taivaallista sisartaan, innostuksen hengetärtä, levitti hehkuvan punaisen vaippansa hänen ylitsensä.

Kauhistuneena Boleslav vetäytyi taaksepäin. Hän tunsi syvästi, että hänen ja tämän miehen väliltä oli jokainen side katkennut.

»Soittakoot vain suutansa», jatkoi ukko, »nyhjikööt vain minut nähdessään kyynärpäillänsä toisiaan kylkeen, hittojako minä siitä huolin.--He eivät kuitenkaan tohdi käydä kimppuuni niin kauan kuin sätkyttelevät korsikkalaisen jalopeuran käpäläin välissä.--Ja kuka muuten voi sen todistaa? Jollei pöllöpäätä Reginaa olisi isänsä pelotellut pahanpäiväiseksi ja siten saanut hänet lörpöttelemään, otaksuisi jokainen, että teräväpäinen eversti Latour on yksinään löytänyt tien virran poikki ja metsän lävitse. Mutta nyt hän on niskoillani--tyttöriepu. Ja talonpoikia en saa enää patukallakaan pidetyksi kurissa, niin hellästi he rakastavat minua siitä pitäen. Jos on totta, mitä lehdet kertovat, että kuningas piakkoin päästää tämän koiralauman vapaaksi, silloin repivät he minut arvelematta.--Onnittelen sinua perintösi johdosta, poikaseni.»

Nämä olivat viime sanat, jotka hän kuuli isältään, sillä keskustelun keskeytti samassa täti astuen hänen työhuoneeseensa, missä he olivat.--Vanha ylhäinen nainen väisti paroonin punaista, karkeaa kättä, joka hänelle oli tervehdykseksi ojennettu, kuten väistetään myrkyllistä matelijaa, ja pyysi sitten kammoaan hilliten häneltä muutamiksi minuuteiksi kahdenkeskistä keskustelua.

Mitä tässä neuvottelussa päätettiin hänen kohtalostaan, ei hän saanut kuunaan tietää, sillä ennenkuin tämä lyhyt hetkinen oli lopussa, oli hänen tähänastinen elämänsä jäänyt kauaksi hänen taakseen ikäänkuin sydäntä painava unelma, mutta hän seisoi kadulla tuumien mistä portista hän vaeltaisi avaraan maailmaan.

Hänen seikkailurikas vaelluksensa päättyi pienelle maatilalle eräässä Liettuan sopukassa, missä hänelle suotiin lepoa ja työtä ja missä hänellä oli tilaisuus kehittyä kelpo maanviljelijäksi.

Vuodet kuluivat. Ne olivat taukoamatonta taistelua jokapäiväisestä leivästä, taistelua, joka tosin oli täynnään vastuksia ja puutetta, mutta ei kuitenkaan sisältänyt mitään häpeää eikä hänen kunniantuntoaan loukkaavaa. Sillä hän oli jättänyt nimensä. Jos hän olisi samalla voinut riisua muistonsa, kuten riisutaan tahrattu puku, olisi hänen ollut parempi olla.

Mutta alituiseen laahasi hän mukanaan tietoisuutta siitä häpeästä, joka häneen oli tarttunut. Isänmaanrakkaus, joka ennen oli luonnollisen tyynenä uinaillut hänen sydämessään, oli herännyt kirvelevään hehkuun ja kasvoi ja kyti ja varttui hirmuhengeksi, joka ruoskaniskuin ajoi häntä paikasta paikkaan karkottaen veren hänen kasvoiltaan ja unen hänen silmistään. Ei paljon puuttunut, ettei hän pitänyt itseään syypäänä Preussin onnettomuuteen.

Ainoastaan kerran oli hän koko tänä aikana saanut tietoja kotiseudultaan. Hän luki Königsbergiläisestä lehdestä, että Schrandenin linna, joka talvella 1807 oli tullut niin surullisen kuuluisaksi, oli kaikkine talousrakennuksineen palanut poroksi.

Silloin oli hän pannut kätensä ristiin, ja hänen huuliltaan oli päässyt sammaltava ääni, joka kuului melkein luojankiitokselta.

Sovitusta--sovitusta mihin hintaan hyvänsä!

Mutta vielä ei ollut mitään sovitettu, kukistettua isänmaata tallasi vielä tyranni jaloillaan.

Mutta nyt hukkui suuri armeija idän lumihankiin--ja Preussin kohoaminen seurasi perästä.

Nyt hän oli selvillä! Kuolla, kuolla hänen täytyi, sovittaa omalla verellään, mitä isä oli rikkonut.

Vapaaehtoista jääkäri Baumgartia, joka maaliskuun 5 päivänä 1813 ratsasti Königsbergiin, ei kukaan tuntenut nuoreksi vapaaherra Schrandeniksi, joka täsmälleen viisi vuotta takaperin oli sieltä lähtenyt omaa häpeäänsä pakoon. Ja kuitenkin niiden joukossa, jotka nyt häntä riemuiten tervehtivät, oli monta, jotka olivat olleet mukana kerran häntä karkottamassa... Hän liittyi uljasten talonpoikain parveen, joiden suusta helähti kotiseudun murre niin tutunomaisesti häntä vastaan. Hän tuli heidän ystäväkseen, heidän johtajakseen--kunnes eräät tutut kasvot, jotka taistelun tuoksinassa ilmestyivät hänen rinnalleen, saivat hänet väistymään kuten pahantekijän.

Felix Merckel ei olisi voinut olla ilmaisematta tovereilleen, kuka heitä johti taisteluun.

Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, suli yhteen sekavaksi, veren ja savupilvien täyttämäksi unelmaksi, josta laukausten ja kuolinvoihkausten keskeltä nousi esiin ainoastaan hirveä kysymys: Elätkö yhä vielä?

Ja tällä kysymyksellä tervehti häntä ensiksi päivänvalo, kun hän kuukausimäärin kamppailtuaan elämän ja kuoleman vaiheilla jälleen palasi tajuntaansa.

Häntä varten ei ollut ainoatakaan ranskalaista miekkaa terotettu, ainoatakaan ranskalaista kuulaa valettu. Hänelle ei oltu suotu sitä ainoaa sovitusta, joka yksin näytti hänestä riittävältä.

Odottiko häntä toinen, raskaampi sovitus, kun hän nyt aamun sarastavassa valossa astui kotiseutunsa synkkiä metsiä kohden?

IV.

Kello oli kahdeksan tienoilla aamulla, ja aurinko alkoi jo hellittää polttavammin, kun Boleslav metsäseudun lävitse päästyään näki kotiseutunsa edessään.

Kymmeneen vuoteen ei hän ollut astunut jalkaansa sen maaperälle.

Ensimäisessä tunteenpuuskassaan kohotti hän nyrkkinsä ja heristi sitä kohden kylää, joka--kuten ihana harhakuva--lepäsi valkoisine lelutaloineen ja viheriäpensaisine puutarhoineen, rauhallisina kiemurtelevine savupatsaineen ja siintävinä välkkyvine kirkontorneineen mitä heleimmässä aamutyyneydessä.

Takalistolta--mustina, kullankeltaisine reunuksineen--häämöttivät linnanpuiston mahtavat puuryhmät kukkulan itäiseltä rinteeltä, mutta itse linna, joka seisoi kukkulan harjalla ja jonka keltaiset, pyramiidimaisesti suippenevat kaksoistornit olivat hallinneet koko laajaa maisemaa--mihin oli se joutunut?

Oliko maa auennut ja niellyt tuon jättiläisen?

Hämmästyneenä, kauhistuneena ponnahti hän ensin takaisin. Ja sitten vasta muisti hän. »Tosiaankin--hehän ovat sen polttaneet poroksi!» Eikö hän itse ollut kyllin usein katkeralla tyytyväisyydellä ajatellut hirmutekoa, joka oli tuhonnut hänen isiensä perinnön?

Mutta nyt, kun hän ilmielävästi näki edessään palon jäljet, kuohutti kolkko, kiehuva viha hänen mieltänsä.

»Murhapolttajat!» huusi hän ja heristi toistamiseen nyrkkiään vihollistensa koteja kohden.

Vihollistensa? Niin, hän tunsi sen äkkiä leimahtavan mielessään päivänselväksi. Hänen isänsä viholliset olivat hänenkin vihollisiaan.

Hän oli heidät perinyt--samalla kuin nämä rämettyneet metsät, nämä kesannoituneet pellot, nämä savunmustaamat raunioläjät--nyt vasta saattoi hän erottaa ne--jotka silvotun jättiläiskäden tavoin kohosivat syyttäen taivasta kohden.

Tosin hän samalla oli perinyt myöskin tuon kirotun rikoksen, jota hän itse inhosi syvemmin kuin kukaan muu maailmassa ja jonka painamana hän kärsi syvemmin kuin kukaan muu maailmassa. Vaikkakin hän oli lapsenrakkauden sijasta aina tuntenut vain lamauttavaa pelkoa, vaikkakin hän jo vuosia sitten oli tuntenut olevansa irrottunut kaikesta, mitä uskonto, ihmissydän ja sivistys ehdottomasti vaatii lapselta vanhempiaan kohtaan, ei hän voinut saada isältä perittyä vertansa vaikenemaan. Se kihisi, kiehui ja kuohui sitä vääryyttä vastaan, joka oli tehty hänen suvulleen.

Hänen silmissään paloi hurja hehku, hänen vasen kätensä hapuili vavisten pientä nahkalaukkua, joka riippui olan yli kiertävässä hihnassa ja josta pisti esiin parin ratsupistoolin perät.

»Hautaamatta?» jupisi hän hampaitaan kiristäen ja kouraisten toista pistooleista. »Hautaamattako hänen vielä on jääminen?--Sepähän nähdään--sepähän nähdään!»--

Ja päästäen katkeran naurun astui hän lujin askelin kylää kohden.----

Ihmisistä tyhjänä, heleän päiväpaisteen valelemana oli kylän ainoa pitkä katu hänen edessään. Sileät pyöränraiteet loistivat kosteassa savimaassa kuin olisivat olleet hiottua lasia. Pullonsirpaleet, luudanvarvut ja muut roskat täyttivät kuopat, jotka muulloin näyttivät olevan vesirapakkoina.

Oikealla ja vasemmalla, lehmuksien ja kastanjapuiden alla, joiden vihreänkeltaiset syksyn kuihduttamat lehdet riippuivat lerpallaan, oli olkikattoisia talonpoikain majoja, jotka melkein järjestään olivat kuuluneet linnan alustalaisiin ja vasta uuden lain aikana vapautuneet velvollisuuksistaan ja päässeet vapaiden talonpoikien joukkoon. Sinne tänne oli ilmestynyt uusi räikeillä väreillä maalattu aita, joka ikäänkuin uhmaten näytti erottavan äsken saavutetun omaisuuden muusta viljellystä maasta; muuten olivat uudet olosuhteet jättäneet kaiken vanhoilleen. Majojen edustalla kukkivat päivänkukat ja neilikat aivan kuin ennenkin, ja seinämillä riippui märkiä vaatteita kuivumassa aivan kuin ennenkin. Ainoastaan kapakkain luku oli lisääntynyt. Boleslavin silmiin pisti niitä ainakin kolme, kun sen sijaan ennen oli »Kotkan» isäntä yksinään tyydyttänyt paikkakunnan koko tarpeen.

Lähempänä kirkkomäkeä alkoivat vapaiden käsityöläisten tai niinsanottujen »porvarien» valkoiset mökkirivit, joiden asukkaat maksoivat maaveroa linnaan ja joilla sentähden oli oikeus viljellä puutarhatilkkujaan mielensä mukaan. Siellä oli kaksi seppää pajoineen ja kuonakasoineen, siellä oli pari suutaria, vaunujen tekijä, korien punoja--ja oli myös----

Hän pysähtyi ja hänen katseensa viivähti rappeutuneessa, kurjassa, koko rivin kurjimmassa hökkelissä, jonka oven yllä oli likainen, viheriä kilpi, melkein näkymättömäksi häipyneine kirjotuksineen: »Hans Hackelberg, kylä- ja seurakunnan puuseppä».

Viheriäksi maalattu ruumiskirstu, joka korkealta jalustaltaan näkyi siivottomasta pihasta maantielle, valaisi havainnollisesti asianlaidan niillekin, jotka eivät osanneet lukea.

Tähän esineeseen liittyi Boleslavin mielessä omituinen kuva, joka nyt sitä katsellessa sukelsi esiin menneisyyden hämärästä: Hän näki pienen likaisen tytön, jonka suuret, mustat silmät olivat kyyneleitä tulvillaan ja jonka pörröinen, musta hiusmetsä liehui ympäri kasvoja ja hartioita; hän oli vasemmalla kädellään tarrautunut kiinni tähän puujalustaan ja oikealla painoi suonenvedontapaisesti esiliinansa lievettä poveaan vasten, samalla kuin joukko poikaviikareita heitteli häntä kalikoilla ja kivillä.--Vaikkei hän silloin ollut paljon suurempi kuin tyttökään, oli joukkio hänen lähestyessään luikkinut arkana ja äänetönnä tiehensä. Hänhän oli »junkkari», niin mahtava, että tarvitsi isälleen sanoa vain ainoan sanan, langettaakseen siunauksen tai kirouksen heidän ylitsensä. »Mistä on kysymys?» oli hän kysynyt, ja silloin oli ahdistettu lapsi astunut nöyrästi hänen luoksensa, oli kohottanut hieman esiliinansa kulmaa, juuri siksi, että hän voi pilkistää helmaan ja oli luonut häneen leimuavan katseen kosteista silmistään ja sanonut vihasta värisevällä äänellä: »Nähkääs, tämän he tahtoivat minulta ryöstää.»

Mutta esiliinassa oli ollut pikkarainen varpusen poikanen, joka kai oli pudonnut pesästään.

»Anna se minulle», oli hän sanonut, sillä hän piti linnunpoikasista. Silloin oli tyttö auliisti avannut esiliinansa, jotta hänen tarvitsi vain ottaa. Ja hän teki sen eikä edes epäröinytkään, sillä olihan hän tytön herra. Antajaa ei hän ollut sen jälkeen ajatellutkaan.

Se oli siis hän, tuo samainen naikkonen, jonka kerrottiin neuvoneen ranskalaisille tien ja isän lemmittynä eläneen hänen luonaan aina hänen elämänsä loppuun saakka.

Miksi olikaan hän silloin auttanut tyttöä? Miksei hän mieluimmin ollut yllyttänyt poikaviikareita hänen kimppuunsa? Kenties olisi heitetty kivi sattunut keskelle hänen otsaansa ja hyvissä ajoin tehnyt lopun hänen kurjasta elämästään!

Hän kulki edelleen. Siellä täällä kurkisteli pienestä, himmeästä ikkunasta likaiset kasvot tylsällä uteliaisuudella hänen jälkeensä, siellä täällä haukkui häntä pihakoira, muuten ei häntä mikään häirinnyt. Kukapa olisikaan häntä tuntenut?

Nähdessään pappilan, joka kaarekkaine kuistikkoineen lepäsi kukkasköynnösten ja pähkinäpensasten ympäröimänä yhtä hiljaisena ja rauhallisena kuin sinä aamuna, jolloin hän helpotuksesta huoahtaen pääsi vapaaksi ankaran kirkkoherran hallituksesta ja Helena valkoisella batistinenäliinallaan viuhtoi jäähyväisiksi matkavaunujen jälkeen,--nähdessään jälleen tämän talon, pysähtyi hän ja katseli otsa synkkänä ympärilleen, näkisikö mitään sivutietä, joka pelastaisi hänet kulkemasta ohitse.

Hänestä tuntui, kuin täytyisi Helenan yhä vieläkin seisoa nurmitöyrämällä ja liina tuulessa liehuen tähystellä hänen jälkeensä.

Mutta vielä ei hän saanut astua Helenan eteen.

Vasemmalla kääntyi polku alas virralle, joka erotti linnan ja kylän alueet toisistaan. Tälle polulle poikkesi hän.

Siellä näki hän ensi kerran koko laajuudessaan sen hävityksen kamalan kuvan, jonka palo oli saanut aikaan.

Aittojen ja muiden ulkohuonerakennusten sijalla, jotka olivat seisseet pitkänä rivinä virran toisella puolen, kohosi nyt pitkä rivi raunioita--halkeilleita muureja, hiiltyneitä hirsiä--kaikki keltamojen ja narskujen peittäminä. Takalistolla--johon saattoi nähdä muurinrepeämän lävitse--oli pihanmaa röykköiseksi soraläjäksi muuttuneena, ja vihdoin kukkulan huipulta, kuivettuneiden jalavain kankeain oksaristikkojen ympäröimänä, häämöttivät kummallisesti pykälöityneet muurinreunat--entinen linna.

Hervottomina vaipuivat hänen käsivartensa alas--kostonhaluinen voihkaus puhkesi hänen rinnastaan.

Vaivaloisesti hän laahusti eteenpäin virran rantaa pitkin, kohden nostosiltaa, jota myöten yksistään pääsi linnasaarelle, sillä saareksi oli linnanalue muodostettu jo hänen isoisänsä aikaan lyhyellä kaivannolla.

Silta ainakin oli vielä jälellä.

Harmaine, puoleksi lahonneine lankkuineen riippui se kuin jäännös ammoisesta muinaisuudesta mustilla, vahvoilla pylväillään, joiden tyviä vasten virran likaisen keltaiset aallot murtuivat pursuvina pyörteinä. Ruosteiset ketjut olivat lujalle pingotetut. Parin kolmen jalan korkuinen rako--jonka ylitse parahiksi saattoi hypätä--erotti maavaraan rakennetun puuäyrään sen ylle kohotetusta sillanpäästä. --Näytti kuin olisi joku koettanut vetää siltaa ylös, mutta väsähtänyt kesken.

Boleslav hyppäsi sillalle ja astui pihaan kivisestä porttiaukosta, jossa raudotettu portti puoleksi palaneena retkotti saranoillaan.

Äkkiä kuuli hän jaloissaan lyhyen vingahtavan äänen, joka muistutti lauaistun jousenkaaren ponnahdusta. Hän pysähtyi pelästyneenä ja näki ketunrautojen teräksisen puoliympyrän, joka oli haudattu soraan ja huolellisesti peitetty risuilla. Rautaisten leukojen pitkät, terävät hampaat olivat lujasti pureutuneet toisiinsa. Ikäänkuin ihmeen kautta oli hän välttänyt vaaran, joka hänet olisi viikkokausiksi vaivuttanut sairasvuoteeseen.

Varovaisesti kopeloiden maata kepillään kulki hän poikki törkyisen pihamaan, jossa sieltä täältä raunioiden välistä pistivät ikäänkuin ivaten esiin särkyneet työrattaat tai viinitynnyrin hauraat laudat, joita vielä ruostunut vanne tuskin piti koossa.

Hän kulki kukkulalle linnan luo, polkua, jonka peitti miehen korkuinen vesakko. Hän huomasi vieläkin parit ketunraudat, joiden kuiva kita ahneesti ammotti häntä kohden. Niitä näytti olevan viritetty yli koko pihamaan--ainoa viljelyksen merkki, minkä hän tähän asti oli huomannut.--

Ammottavine ikkuna-aukkoineen ja murtuneine muureineen oli linna hänen edessään kokonaan raunioiksi muuttuneena. Korkeat, rikkaruohojen peittämät läjät tiiliä, mukulakiviä ja maahan varissutta muurisavea muodostivat luonnollisen vallituksen kivijalan ympärille. Pääraput ja niiden yläpuolella riippuva parveke oli kasvanut umpeen lehtimajaksi, jonka rehevä lehvistö näytti läpipääsemättömältä.

Viheriäin köynnösten keskellä riippui valkea taulu, johon oli kirjotettu isän käsialalla: »_Varokaa--pääsy kielletty_!»

Häntä värisytti, kun hän nyt kuuden vuoden kuluttua näki edessään ensimäisen elonmerkin miehestä, jota hänen oli kiittäminen omasta elämästään ja jota hän nyt oli tullut hautaamaan.