Part 2

Vierasvarainen isäntä oli hänelle tyrkyttänyt parhaita ajoneuvojaan, oli sitten, kun kaikki houkuttelut olivat turhia, saattanut häntä jalkaisin pitkän matkaa ja erotesssa vakuuttanut lujasti ja pyhästi, että heidän kerran vannomansa veriveljeys pysyisi lujana, huolimatta isäin pahoista teoista, ja että hän sai nyt ja aina luottaa häneen ja hänen naapureihinsa...

Ivalta tämä hyvää tarkottava lohdutus kuulosti hänen korvissaan. Tuo puhe »isän pahoista teoista» tuntui hänestä häntä itseään kohtaan tähdätyltä häväistykseltä, joka hänen täytyi kärsiä vaieten, koska sitä häpeää, jonka hänen isänsä oli jättänyt hänen niskoilleen, oli mahdoton torjua luotaan.

Ja synkkiin mietteihin vaipuneena antoi hän menneen elämänsä kuvien kulkea sielunsa silmien editse.--

Hän ei ollut isäänsä koskaan rakastanut. Tämä oli ollut raaka, raju mies, joka pieksi talonpoikia, jonka nauraessa vapisi koko talo samoin kuin toruessakin, jolle poika itse ei merkinnyt enempää kuin jokin mäyräkoira, mikä hänen hyvällä tuulella ollessaan sai kaluta hänen kantapäitään, mutta jonka hän seuraavana hetkenä potkaisi kauas luotansa. Tämä äkäinen, pieni mies, hänen kellertävät, leveän luisevat kasvonsa sysimustine viiksineen ja pienine, säkenöivän harmaine silmineen olivat häntä pelottaneet niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Äitiään ei hän ollut milloinkaan tuntenut. Tämä oli muutama vuosi hänen syntymisensä jälkeen joutunut pitkän sairauden uhriksi. Alhaalla kylässä kerrottiin, että parooni oli hänet kiukullaan ja rakkaudellaan kiduttanut kuoliaaksi.

Synkässä, korkeaholvisessa käytävässä, jonka seinistä askelet kaikuivat niin kammottavasti ja jossa kuumimpana kesäsydännäkin kulkivat vilunväreet läpi ruumiin, oli hänen kuvansa riippunut viimeisenä pitkässä, aavemaisessa rivissä. Se oli kuva hennosta, surkastuneesta naisesta, jolla oli ohuet, verettömät huulet ja puoleksi ummistuneet silmät; heikkous ja arkuus näytti tehneen silmäluomet raukeiksi.

Monet hetket oli hän piennä poikana yksin jäätyään seisonut tämän kuvan edessä ja ikävöiden odottanut, että nuo luomet kohoaisivat, pilkahduttaakseen hänen nuoreen, yksinäiseen elämäänsä jokusenkaan äidinrakkauden säteen. Mutta vaikkapa hän olisi ristissä käsin kuinkakin palavasti rukoillut, vaikka olisi kuinkakin kyynelistä tulvillaan ja kaihosta sykkivin sydämin odottanut heräämisen hetkeä, yhtä raukeina ja ikäänkuin ikuiseen uneen uupuneina tuijottivat silmäterät edelleen alas häneen oudosti metallinloisteisina, kunnes hän vihdoin epätoivoissaan tempautui irti ja syöksyi sieltä pois.

Äidin kuvan rinnalla riippui toinen kuva, tavallaan yhtä huomattava kuin tämäkin--se esitti säteilevän kaunista, mustakutrista naista, joka oli parhaallaan hevosen selkään nousemaisillaan. Hänellä on vasemmalla olallaan punainen, kultanauhoin koristeltu ja kärpännahkalla reunustettu samettidolma, oikeassa kädessään, jota peitti pitkä, poimuinen rannehansikas, heiluttaa hän ratsupiiskaa, ikäänkuin tahtoisi sillä sivaltaa jotakin pahantekijää selkään. --Intohimoinen elämänhalu hehkuu ja säkenöi noista silmistä, jotka rohkeasti ja käskevästi katsovat etäisyyteen, odottaen että kaikki, mitä sieltä lähestyy, antautuu hänen armoilleen.

Sellaiselta oli näyttänyt nuoruudessaan isoäiti, joka jankutuksineen ja haukkumisineen, kainalosauvoineen, liköörilaseineen ja nuuskarasioineen, kummitteli kammottavana ja noitamaisena nuoren miehen aikaisimpien muistojen joukossa. Hän oli ollut talon onnettomuus, sillä hän, joka ennen häitään oli ollut ylistetty kaunotar saksilais-puolalaisessa hovissa, oli jo rintansa maidossa juottanut nuoren luutnantin isälle rakkauden Puolaan, niin että hän, vaikka olikin saksalainen aatelismies ja ritarillista sukuperää ja eli keskellä saksalaista seutua, luopui saksalaisuudesta ja kiintyi sydämestään puolalaisten menetettyyn asiaan.

--Hän oli kyllä saksalaisen neidin kera astunut alttarin eteen, mutta hän ei voinut olla antamatta ensimäiselle ja ainoalle pojalleen puolalaista nimeä, jota hän nykyisenä isänmaallisen kiihkoilun aikana sai kuten syntymävikaa laahata kaikkialle mukanaan.

Mutta mitä merkitsikään viaton nimi Boleslav verrattuna siihen suunnattomaan häpeään, jolla isä mielettömässä puolalaisrakkaudessaan oli verhonnut itsensä ja sukunsa.

Nyt oli hän kuollut, ja »kuolleita kohtaan ei ole kannettava kaunaa», sanoi samaisen isän poika itsekseen; mutta samana hetkenä valtasi hänet täydellä voimallaan tietoisuus siitä häpeätaulusta, jota hän laahasi mukanaan, missä liikkui tai mihin pysähtyi, ja josta mikään mahti maailmassa ei voinut häntä vapauttaa. Valittaen ja syyttäen ojensi hän käsivartensa sinertävänä välkkyvää taivasta kohden, jolla tähdet himmeinä tuikkivat. Oli kuin hän olisi vaatinut tilille isänsä sielua, joka oli piiloutunut johonkin etäiseen maailmaan.

Sitten yhtäkkiä heräsivät leppeämmät tunteet hänen mielessään.

Hän heittäytyi ojan reunalle kosteiselle nurmikolle istumaan ja painoi kätensä kasvoilleen. Hetken aikaa hänestä tuntui, kuin hän olisi itkuun puhkeamaisillaan, mutta hänen silmäluomensa jäivät kuumiksi ja kuiviksi. Aavistus siitä, mitä hänellä oli edessään, painoi liian raskaasti hänen mieltään. Hän ajatteli, kuinka kolkkona ja tärveltynä hän muutamain hetkien kuluttua näkisi jälleen sen, joka kerran oli levännyt hänen edessään uiden valoisan lapsuuden päiväpaisteessa.

Sillä hänellekin, yksinäiselle, äidittömälle pojalle, oli lapsuuden päivä paistanut. Kiittämätöntä, kehnoa olisi ollut sitä kieltää.

Ympäri peltoja ja metsiä oli hän saanut samoilla, vapaana, riippumatonna ruokatunneista ja nukkumisajoista, kuten ainoastaan böhmiläiset metsärosvot tai Arkansasin linnunpyytäjät, sillä hänen tulemisistaan ja menemisistään ei välittänyt kukaan.--Kevättuulen liidellessä nurmikon ylitse ja keltaisten perhosten liihotellessa kukasta kukkaan sai hän ruohikossa kukkien keskellä loikoa selällään sinitaivaalle tuijottaen niin kauan kuin tahtoi--aamusta varhain iltamyöhään, jollei nälkä ahdistellut,--se ei liikuttanut ketään. Ja jos häntä halutti mennä lammaspaimenten mukana laitumelle, syödä mustaa leipää heidän repustaan ja sammuttaa janoaan vesilätäköistä, ei kellään ollut mitään väittämistä sitäkään vastaan.

Linnan ympäri, joka kunnaaltaan katseli maisemaa laajalle ympärilleen, kiemursi melkein solmuun vetäytyneenä välkkyvä, iloinen virta pensaiden peittämine partaineen ja herttaisine lymypaikkoineen. Niistä saattoi salavihkaa katsella, kuinka rengit veivät hevosia uimaan, kuinka nahkuri huuhtoi vuotiaan tai myöskin poikasia ongella tai tyttöjä uimassa... Illoin, kun aurinko oli laskenut lepikkojen taakse, tulivat otukset läheisestä metsästä, kapusivat varovasti alas rantaäyrästä ja latkivat kielellään himottua märkyyttä. Silloin oli oltava hiljaa kuin hiiri eikä liikautettava varvastakaan, sillä pieninkin ääni pyyhkäisi kuin tuulispää tämän satumaisen kuvan tipotiehensä. Ja kun kuu nousi taivaalle ja levitti hopearihmaiset verkkonsa virran pinnalle--kun leppäpensaat katselivat kuvaansa vedessä ikäänkuin hunnutetut prinsessat, ja iloiset piikatytöt lauloivat surullisia laulujaan ylempänä valkaisupaikalla, silloin ei ollut mitään suloisempaa maailmassa kuin hautautua lehdistöön ja karkeloivain kuunsäteiden ympäröimänä unelmoida aina aamunkoittoon.

Hän päästi kätensä vaipumaan kasvoiltaan ja tuijotti hämmentynein katsein ympärilleen. Kuutamo uinaili vaaleilla kentillä, ainoastaan puut, joiden alla hän istui, kurottelivat synkkiä ja uhkaavia varjojaan tämän hymyilevän rauhan kuvan kehykseen. Valittava huuto, kuin lapsen itku, kuului etäältä. Jäniksen poikanen, joka varmaankin oli eksynyt pellonvakoon, huusi nälissään emoaan, aavistamatta, että parunnallaan antoi merkin murhaajilleen.

Elukka paran hätä värisytti häntä. Hän nousi ja jatkoi taivallustaan synkkää päämääräänsä kohden. Hänen muistelmansakin jatkoivat vaellustaan.

Koitti aika, jolloin vanha kirkkoherra Götz otti hänet kouluun ja valkoinen talo pähkinäpuiden keskellä tuli hänen toiseksi kodikseen. Kuljeskeleminen oli nyt lopussa, sillä tämä harmaa tuittupää piti ankarassa kurissa oppilaitaan.

Heitä oli kymmenen tai kaksitoista, kauppiasten ja hyvinvoipain käsityöläisten lapsia, sekaisin poikia ja tyttöjä.--Talonpoikain lasten kanssa ei hän luonnollisesti joutunut yksiin.--Nämä kasvoivat omia aikojaan kuten vasikat, sillä paroonin heille asettama opettaja, entinen kamreeri, joka juoppouden takia oli tullut virkaheitoksi, vetelehti koulutuntiensa ajat kapakoissa.

Hänen toveriensa parvesta pisti ennen muita esiin Felix Merckel, ravintolan isännän poika alhaalta kylästä, oikein aika poika, joka jo kymmenvuotiaana käveli pitkävartisissa saappaissa ja sai ampua maaliin--ja joka nyrkkiensä voimalla piti koko koulun kurissa. Boleslaviinkin, joka oli kaksi vuotta nuorempi häntä ja jonka hiljaiseen luonteeseen toisen leveä rehenteleminen vaikutti valtavasti, ulottui hänen mahtinsa, sikäli kuin tämän salli kartanonherran pojan itsetietoisuus ja se arka kunnioitus, jota he kaikki, itse Felixkin, häntä kohtaan tunsivat.

Felix tuli hänen opettajakseen kaikissa niissä taidoissa, jotka poikamainen ritarillisuus itselleen omistaa. Hän opetti hänet uimaan, soutamaan, pyydystämään lintuja, laittamaan ilotulituksia, ampumaan kaniineja, jopa ilmaisi hänelle senkin, miten iltaisin ja kirkonaikaan köyhien talonpoikain puutarhoja ryöstettiin. Ja vaikkakin hedelmät, joita hän milloin tahansa sai poimia omasta puutarhasta, olivat tuhat kertaa makeampia ja mehukkaampia kuin puulle maistuvat omenanpahaiset, joita hän salaisilla retkillään niskansa taittamisen uhalla sai saaliikseen, ei hän kuitenkaan voinut näistä rosvoretkistä luopua. Jälkeenpäin tunsi hän tosin kiduttavaa häpeäntunnetta ja tavallisesti vei seuraavana päivänä talonväelle satakertaisesti takaisin, mitä heiltä illalla oli ryöstetty.--Siitä huolimatta kohtasi hän synkkiä kasvoja ja pahansuopia hymyjä, sillä isän nyrkki lepäsi raskaana köyhän väen niskoilla, jonka vielä silloin täytyi tehdä päivätöitä kartanoon... Mikä oli luonnollisempaa kuin että viha, jonka isä oli kylvänyt, kasvoi pojalle vastaisuudessa runsaan sadon?...

Toisten toverien, erittäinkin tyttöjen, kuvat olivat hänen muistossaan häipyneet sumuun.

Paitsi tietysti yhtä.

Hänen kuvansa kimmelsi vienolla tähdenloisteella sydämensurun varjosta, surun, joka vähitellen oli koko hänen olemuksensa kietonut mustiin käärinliinoihin ja jota ei itse pyhä, sovittava sotakaan ollut voinut haihduttaa. Hänen kuvansa oli seurannut häntä taistelujen tuoksinaan eikä jättänyt häntä, kun hän maatessaan vaikeasti haavotettuna luuli verkalleen vajoavansa kuoleman varjojen maahan. Tämän tytön ikävöimiseen sulautui hänen voimaton onnenkaipuunsa, josta hän ei vieläkään ollut voinut vapautua. Ikäänkuin eivät isän pahat teot olisi häneltä auttamattomasti tuhonneet tietä onneen.

Hän ei tiennyt itsekään, kuinka tämä lempi oli hänen rinnassaan kasvanut niin suureksi, että se lopulta täytti heijastuksellaan koko maailman.

Vaalea, kylmä papintyttönen, joka ei uskaltanut astua ojan ylitse, vaikka se olisi ollut kuinkakin kuiva, joka aina näytti niin hirvittävän puhtaalta ja joka piilosilla ollessaan ei koskaan sallinut tarttua vaatteidensa liepeihin, »koska ne voisivat revetä», kuten hän arveli, oli hänelle lapsena oikeastaan jäänyt aivan vieraaksi. Monta kertaa, kun he olivat kahden kesken ja Helena näytteli hänelle nukkekamarinsa salaisuuksia, niissä yksin pyyhelappusetkin olivat päärmätyt ja nimikirjaimilla varustetut, tuntui ikäänkuin heidän sydämensä lähestyisivät toisiaan. Mutta useimmittain käyttäytyi hän rajussa iloisuudessaan niin taitamattoman kömpelösti, että tytön lempeät nuhteet pian muistuttivat hänen menneen niiden rajojen ylitse, jotka hänen ystävyytensä hänelle asettivat.

Silloin hän tavallisesti pakeni sieltä loukkautuneena ja häpeissään ja pysytteli loitommalla, kunnes muutamien päivien kuluttua tytön lempeä, anteeksi antava hymy kutsui hänet jälleen hänen rinnalleen.--Hän ei viivytellyt, sillä tytön olennossa oli jotakin valoisaa ylevyyttä, joka hänet yhä uudestaan veti hänen tenhopiiriinsä.

Felixille oli tämä uskollisuus kauhistus. Hän nimitti Helenaa Koruliisaksi ja härnäili häntä, missä vain voi. Tytöllä puolestaan oli verraton tapa nyrpistetyin nenin katsoa häneen muka yli olkansa, vaikka toinen olikin päätä pitempi, ja ainoastaan silloin, kun toinen oli kovin ilkeä, meni hän itkusilmin isälleen valittamaan.

Kaksitoistavuotiaana jätti Boleslav kotiseutunsa, kun hänen äitinsä sukulaiset, jotka kuuluivat vanhaan preussilaiseen aateliin, olivat tarjoutuneet hänen kasvatustaan valvomaan. Isä kai oli iloinen hänestä päästessään, sillä hänen elintapansa puolisonsa kuoltua eivät juuri olleet omiaan lapsen viisaiden, kysyväin silmien katseltaviksi. Matkoiltaan pääkaupunkiin toi hän aina mukanaan vieraita naikkosia linnaansa, ja moni kotoisella maaperällä kasvanut, puoleksi puhjennut kukannuppu joutui hänen himojensa uhriksi. Ei niin, että hän olisi tätä häpeämättömästi ja julkisesti harjottanut rikoksellisena ammattina, hän vain ei tahtonut tietää mistään rajotuksista. Ja olihan se, mitä hän teki, suorastaan hänen oikeutensa kartanon herrana, oikeus, jonka perintötapa oli hänelle vahvistanut ja jonka käyttöä ei oikeastaan kukaan kummastellut--jollei ehkä poika, joka verrattain usein joutui lemmenkohtausten ja kyynelsilmin tehtyjen syytösten todistajaksi.

Muutenkin tapahtui linnassa monenlaista, joka ei ollut omiaan hänen silmiensä nähtäväksi. Oli juuri käsissä aika, jolloin suuren Napoleonin sotahuuto havahdutti kukistetun ja revityn puolalaisen kansallisuuden kuolinkamppailustaan.--Uudestaan eloon heränneen ruumiin salaiset liikkeet huomattiin kaikkialla, missä puolankielen suhuäänet kajahtelivat, ja näyttivät leviävän Itä-Preussin puhtaasti saksalaisille seuduillekin.

Schrandenin linnaan saapui tuontuostakin salaperäisiä vieraita, solakoita, notkeavartaloisia miehiä, joilla oli teräväpiirteiset, kuopikkaat kasvot. Pienissä rattaissa he kiireisesti ajoivat kylän halki ja yön hämyssä ja sumussa jälleen katosivat.

Posti toi tuhkatiheään sinetillä ja venäläisillä leimoilla varustettuja kirjeitä, ja isän työhuone oli usein viikkomäärin suljettuna, niin ettei kukaan päässyt sisään. Hän itse oli käynyt synkäksi ja vaiteliaaksi, kulki kuin unessakävijä, ja ruoskanjäljet hänen renkiensä seljissä alkoivat parantua ihonvärisiksi.

Tähän aikaan siis tapahtui, että Boleslav muutti sukulaistensa luo Königsbergiin. Seurasivat tyynet huolellisesti valvotun kehityksen ja kypsymisen vuodet. Kanslerivainajan leski oli hänelle äidin sijaisena, ylhäisimmät kodit olivat hänelle avoinna.

Kotiseudun muistot ja mielikuvat alkoivat vaaleta. Isän satunnaiset käynnit hänen luonaan osottivat vain hänelle, miten vieraat he olivat toisilleen.

Tuli sitten hirmuinen talvi, jolloin sodan raivotar hävitti vanhoja preussiläisiä maakuntia ja Napoleonin joukkojen voittokulun humu kuului Weikselin ja Memelin välimaille.

Königsbergin kurjien vallien takana oli joukko paenneita maakunnan asukkaita etsinyt suojaa. Jokainen talo oli täpötäynnä ihmisiä, ja kaduilla loimusivat taivasalle majotettujen sotilaiden nuotiot.

Tämän sotatemmellyksen, rumpujen pärrytyksen ja valitushuutojen keskellä oli Boleslavin suotu uneksia ensimäiset lemmenunelmansa.

Hän oli äsken täyttänyt kuusitoista vuottaan, ja mitä lupaavin viiksienalku häämötti jo kuin hiilellä maalattuna hänen ylähuulessaan. Hän osasi ulkoa Horatiuksen oodit Chloelle ja Lydialle, eikä hänelle ollut enää mikään salaisuus, mitä äskettäin kuollut Friedrich Schiller oli tuntenut Lauraa kohtaan.

Palatessaan eräänä tammikuun iltana kymnaasista ja kulkiessaan poikki linnakentän, jossa vilisi sekaisin venäläisiä ja preussilaisia sotilaita, näki hän yhtäkkiä kaksi suurta sinistä silmää, jotka kysyvinä ja ystävällisinä tähystivät häntä. Hän tunsi punastuvansa, ja kun hän rohkeni katsella ympärilleen, olivat silmät kadonneet. Seuraavana iltana tapahtui samoin--kolmannella kerralla rohkeni hän pitää hieman paremmin varansa ja näki silloin, että noihin silmiin kuuluivat sievät, vaaleat kasvot, hieno nenä ja pari kalpeita, siromuotoisia huulia, jotka hymyilivät suloisesti ja kehottavasti häntä kohden. Nämä kasvot muistuttivat hänelle tuomiokirkon alttarikuvaa, joka esitti neitsyt Maariaa kauniissa puutarhassa soreain liljojen ja lyhytvartisten punaruusujen keskellä.--Jotakin toistakin muistuttivat hänelle nämä kasvot. Hän ei vain tiennyt ketä.

Ja hänen tätä parhaallaan miettiessään levisi hehkuva ruusunpuna nuoren tytön somille kasvoille ja sirot huulet kuiskuttivat: »Boleslav--oletko se sinä?»

Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, ja riemuiten hän huudahti: »Helena--Helena--sinä?»

Jollei tyttö olisi häntä siivosti työntänyt luotaan, olisi hän temmannut hänet syliinsä avoimella linnakentällä, kikattavain tyttöjen ja räyhääväin sotamiesten keskellä. Ja heidän poikettuaan rinnatusten kävelemään hiljaisia syrjäkatuja kertoi tyttö, että hänen isänsä oli vihollisen lähestyessä lähettänyt hänet tänne, jottei hänelle tehtäisi mitään pahaa, ja että hän asui erään vanhan tädin luona, joka oli ostanut itselleen paikan naimattomain papintyttärien turvakodissa ja vietti hyviä päiviä. Hän työskenteli ahkerasti ottaen ranskan ja musiikin tunteja, sillä hän tahtoi vielä kerran auttaa isäänsä tämän opettaja-virassa, koskei hän kai kuitenkaan miestä saisi ikänään.

Tämän kaiken tyttö kertoi vienon lempeään pikkuviisaan tapaan, joka Boleslavissa herätti suurta kunnioitusta, ja katseli puhuessaan rauhallisesti, tyytyväisesti hymyillen häntä syrjästäpäin.--Hänen isästään ei tyttö tiennyt kertoa mitään,--viime näkemällä oli ukko näyttänyt hyvin kiukkuiselta. Kotoaankaan ei hän pitkiin aikoihin ollut saanut mitään tietoja, sillä ranskalaiset olivat pesiintyneet sinne, ja tiedot eivät päässeet tulemaan. Mutta Felix Merckel oli täällä, ja hänet oli hän äskettäin kohdannut; hän oli opissa viljakauppiaalla ja esiintyi kuin suuri herra konsanaan. Hänelle ei varmaankaan lopulta kunnian kukko laula, tuumi tyttö, kun hän jo oppilaana ollessaan poltteli paperosseja ja käytti turkkilaisia kaulaliinoja.

Lopuksi antoi tyttö hänelle luvan ensi perjantaina tulla tapaamaan häntä tädin luo, sillä ainoastaan perjantaisin päästettiin vieraita laitokseen.--

Tytön poistuessa sipsuttavin askelin, hiljalleen keinuttaen solakkaa vyötäröään, tuntui hänestä, kuin olisi alttaritaulun neitsyt Maaria tullut häntä ilahduttamaan ihanalla ilmestyksellään ja palaisi nyt jälleen liljojensa ja punaruusujensa luo.

Seuraavana perjantaina soitti hän neitsytkodin kelloa.--Tosin hän ei tavannut tyttöä liljojen ja punaruusujen keskellä, vaan verenpisarain ja kurjenpolvien, joiden himmeät, tomuiset lehdet kehystivät häntä varsin viehättävästi. Talvi-illan rusotus hohti jäätyneestä ikkunasta sisään ja levitti ruusuharsonsa hänen kasvoilleen. Tai kenties jälleennäkemisen ilo sai hänet punastumaan.--Täti, hampaaton, homehtunut vanhapiika, jolla oli kauneuspilkkuja kasvoissaan ja puuteroidut hiussykeröt, oli kuin ilmeinen kohteliaisuus itse, tarjosi ylhäiselle vieraalle suklaatia kauniista englantilaisesta porsliinikupista juotavaksi ja katosi sitten, ikäänkuin maa olisi hänet nielaissut.

Oi, mikä suloisten, auringonpaisteisten perjantai-päivien sarja silloin alkoikaan!--Sotilaat menivät taisteluun ja palasivat jälleen--hän ei nähnyt heitä. Eylausta vyöryi ukkosen jyrinä yli kaupungin--hän ei kuullut sitä. Monta kertaa taivaalle katsellessaan tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut syvällä, syvällä siniaaltojen alla ja se maailma, jossa hän ennen oli elänyt, alkaisi vasta sinisen taivaanlaen tuolla puolen.

Että hän kuitenkin vielä oleskeli keskellä samaista maailmaa, selvisi hänelle eräänä sunnuntai-iltapäivänä. Hän istui uneksien kirjojensa ääressä, hiljaisessa ullakkokamarissaan, kun ovi yhtäkkiä temmattiin auki ja sisään syöksähti pöyhkeästi meluten nuori huimapää, jota hän ei tuntenut.

»Eläköön, poikaseni!» huusi hän, ojentaen käsivartensa häntä kohden. »Vuosikauden olen sinua etsinyt kuin kultaseni rintaneulaa enkä löytänyt mistään. Vasta tuo hurskas, vaalea lapsi, Helena, opasti minut oikealla tielle.»

Hän oli todellakin huima Felix, ja turkkilainen kaulaliina, josta lemmitty oli puhunut, liehui komeasti hänen molemmille olkapäilleen.

Boleslav puolestaan vastasi tervehdykseen sydämellisemmin kuin olisi muutamia viikkoja takaperin itsekään pitänyt mahdollisena. Sen jälkeen kuin Helena oli jälleen tehnyt hänelle vanhan kotiseutunsa rakkaaksi ja kodikkaaksi, oli entinen ystäväkin tullut hänen sydäntänsä lähemmäksi.

Kursailematta hän heittäytyi leposohvalle, ja venyessään sohvan nahkapäällyksellä katseli hän ihmetellen kodikasta huonetta, joka hänestä arvatenkin näytti äärimäisen ylellisyyden eduskuvalta.

»Asuthan täällä kuten lumottu prinssi paratiisissa», huusi hän. »Kelpaahan sitä, kun on syntynyt aatelispoikana, jota vastoin meikäläinen--äh, palttua--!»

Ja hän sylkeä pirskautti etuhampaidensa välitse, kuten varmaankin oli oppinut merimiehiltä satamassa.

Siitä lähtien tuli hän tuhkatiheään Boleslavin hiljaiseen majaan, söi suuhunsa ne makupalat, jotka täti oli lähettänyt, lainaili häneltä rahaa ja kirjoja ja perehdytti hänet kaikkiin satamakaupungin salaisuuksiin.--Lyhyesti, hän esiintyi kuten kaikki 15-19 vuotiaat »kokeneet maailmanmiehet», jotka usein saavat hiljaisemmat ja syvemmät luonteet vaikutusvaltaansa.

Monesti oli Boleslav uskomaisillaan hänelle sydämensä salaisuuden, mutta ratkaisevana hetkenä ei hän koskaan löytänyt sopivia sanoja, ja niinpä asia jäi silleen, kunnes Felix muutamana kauniina päivänä yllätti hänet sanomalla: »Jollet luule minun näkevän, kuinka olet korviasi myöten pihkaantunut sirkeäksi pestyyn, siveään neitsyeemme, niin erehdyt pahasti.»

Boleslav, jonka veri harmista ja kainoudesta syöksähti kasvoihin, kielsi häntä puhumasta ainoaakaan ylenkatseellista sanaa Helenasta.--Felix irvisti tosin kujeellisesti, mutta jätti sentään tästedes silleen ystävänsä lemmityn pilkkaamisen.--Hän oli nykyisin aikeissa ruveta midshipmanniksi englantilaisten palvelukseen »kostaakseen tyranneille sorretun isänmaan puolesta», kuten hän sanoi, ja Boleslav katsoi häneen nyttemmin kaksinkertaisella kunnioituksella.

Koitti sitten päivä, jona ystävä ilman kädenlyöntiä, ilman tervehdystä kulki hänen ohitsensa; ainoastaan halveksiva olkapäiden kohotus ilmaisi hänelle, että hänet oli nähty.--Ällistyneenä Boleslav tuijotti poisrientävän jälkeen, joka ei näyttänyt kyllin ripeästi voivan loitota hänen läheisyydestään.

Mitä oli tapahtunut?

Seuraavana iltana hän kyynelsilmin kirjotti kirjeen, jossa vaati selitystä ja tiliä.

Ennenkuin vastaus ehti saapua, tuli lähetti mukanaan paketti kirjoja, jotka ystävä oli häneltä lainannut ynnä kirje, joka kuului seuraavasti:

Korkeasukuinen Herra Boleslav von Schranden täällä.

Täten saan Teille, Teidän Korkeasukuisuutenne, alamaisimmasti ilmottaa, että Schrandenissa sattuneiden tapausten jälkeen tuntuu minusta arvolleni sopimattomalta jatkaa seurustelua, joka antaa isänmaallisille tunteilleni korvapuustin. Samalla pyydän nöyrimmästi palauttaa lainaamani kirjat. Rahat seuraavat niin pian kuin nälkää näkemällä olen ehtinyt ne hankkia.--Kirjeen tuoja on saapa viisi hopeagroschenia.

Alamaisimmasti Teidän Korkeasukuisuutenne nöyrin palvelija Felix Merckel.

Boleslavista tuntui aivankuin olisi saanut nyrkin-iskun takaapäin. Hänet valtasi niin syvä häpeän tunne, ettei hän moniin päiviin uskaltanut katsoa ketään ihmistä kasvoihin. Vihdoin rohkaisi hän mielensä ja päätti ilmaista surunsa Helenalle. Tämä voisi parhaiten hankkia tietoja, jotka hänet vapauttaisivat epätietoisuudestaan.