Part 19

Ääneti, varpaisillaan hiipivät he kosteaa nurmikkoa, ainoastaan vanha juoppo ei voinut jättää loruamistaan ja murinaansa. Hän jutteli innokkaasti pyssylleen, ikäänkuin elävälle olennolle, pudisteli sitä ja kehotteli, että se tekisi hyvin tehtävänsä. Tuontuostakin asetti hän perän tähtäysasentoon poskelleen, ja huomattuaan, että tähtäimen ja hänen silmiensä välillä vilahteli yölepakoita ja tulikielekkeitä, otti hän kiireimmiten uuden, pitkän kulauksen pullostaan.----

Saavuttuaan Kissanportaalle jakaantuivat he portaan pään molemmin puolin ja hiipivät niin hiljaa kuin juopuneessa tilassaan voivat jyrkännettä alaspäin käyttääkseen lepikkoa väijymispaikkanaan. Ne, joilla oli ampuma-aseita, etupäässä vanha puuseppä, asettuivat kapean hietapenkereen reunalle, pudottaakseen hänet luodilla porraspuilta, jos hänen onnistuisi paeta niiden käsistä, jotka aikoivat viikatteineen, kirveineen ja seipäineen käydä hänen kimppuunsa portaan päässä.

Hyvinkin viiteen minuuttiin ei kuullut äännähdystäkään. Vain silloin, kun joku ei paikoillaan pysyen voinut käsin ylettää kiertävää viinapulloa, kuului vesakosta hiljaista kahinaa ja ritinää.

Saarellakin oli haudanhiljaista.

Silloin huomasi puuseppä, jonka silmät viina oli vielä kerran terottanut ja joka väijyen istui valmiina ampumaan, että virran takana tuli tumma olento esiin pensaikosta, jossa hänen oli täytynyt kyyröttää, ja verkalleen ja äänettömästi läheni porrasta.

Tulijan astuttua varjosta kuutamoon tunsi puuseppä hänet tyttärekseen.--Ilmeisesti oli hän huomannut murhamiehet ja meni nyt vapaaherraa varottamaan.--Metsästäjän sekavat aivot sumensi raivo tykkänään, kun hän näki varman saaliin livahtavan käsistään.

»Mene takaisin, haaska!» huusi hän.

Regina kyyristäysi ja hiipi edelleen, tarttuen porraskaiteeseen.

»Takaisin--taikka ammun.»

Regina aikoi nopealla hyppäyksellä rientää eteenpäin--silloin kuului laukaus--ääntä päästämättä vaipui hän käsipuuta vasten--se murtui kahtia. Ja portaan korkeudelta putosi ruumis kuin tumma, eloton möhkäle alas virtaan.--Välkkyen loiskahti vesi, kivet matalassa pohjassa vierivät kolisten.

Sitten sysäsivät aallot ruumiin verkalleen pinnalle ja huojuttivat ja kääntelivät sitä, kunnes kasvot sukelsivat ylöspäin ja kuu valaisi niitä kirkkaasti.

Rannalla vallitsi syvä hiljaisuus. Liikahtamatta, henkeään pidätellen tuijotti jokainen alas kuolleen kasvoihin, joka jäykin avoimin silmin näytti uhkaavan ja varottavan.--Veteen pistävä puunjuuri oli tarttunut nutun liepeeseen ja piteli ruumista kiinni, jottei virta voinut viedä sitä alaspäin. Vain hiljaa ja varovasti, ikäänkuin leikitellen, sysäili virta ruumista sinne tänne, niin ettei kukaan voinut välttää ylöspäin kääntyneiden kasvojen näkemistä.

Hyvinkin kymmenen minuuttia vallitsi syvä äänettömyys, sitten kuului uudestaan kahinaa ja ritinää vesakosta, ja arkana, hartiat kumarassa, kuten ruumistunut paha omatunto, hiipi muuan schrandenilaisista tiehensä.

Seurasi toinen, kolmas, neljäs,--ja pian jäi onnettomuuden paikka autioksi.

Vanha puuseppä, joka horisten ja muristen oli raukein silmin tuijottanut tyttäreensä, vilkaisi ympärilleen ja älysi olevansa yksin.

Silloin päästi hän käheän huudon: »Tulipalo, tulipalo!» heitti pyssynsä ruumista kohden, niin että ase pulskahtaen upposi virtaan, ja juoksi hoiperrellen toisten jälkeen.

Kissanportaan tienoilla ei enää liikahtanut mikään.----Boleslav oli pelastunut.

* * * * *

Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni käsittämään mitä näki. Aivan huumautuneena tuijotti hän milloin ruumiiseen, milloin katkenneeseen käsipuuhun.

»Sinun olisi jo aikoja sitten pitänyt laittaa uusi sijaan», ajatteli hän tylsämielisesti leikkien kappaleilla.

Sitten, ikäänkuin unesta heräten, meni hän takaisin rannalle ja jyrkännettä alas.--Silloin huomasi hän taitettuja oksia ja aivan äskettäin poleksitun maan, ja häälyvä epäluulo heräsi hänen mielessään. Mutta sen karkotti heti toivo, että hän vielä ehtisi virottamaan tytön eloon.

Juurta myöten ryömi hän kahdareisin ruumiin lähelle ja veti sen miekankahvalla rannalle...

Siinä lepäsi nyt Regina välkkyvällä sannalla ja vesi valui hänestä satoina pieninä puroina. Miekallaan ratkoi Boleslav märän nutun hänen ruumiiltaan; silloin huomasi hän verta, joka oli punannut paidan--ja kun hän repäisi senkin pois, näki hän kuinka vasemman rinnan alta pulppusi pieni, heleänpunainen lähde.

Silloin tiesi hän, mitä taannoinen laukaus oli merkinnyt.----Ja kun ensimäinen hurja kostonhimo, joka hänelle huusi: »mene ja sytytä heidän talonsa tuleen ja hakkaa heitä maahan, kunnes he sinut itsesi lyövät kuoliaaksi!»--kun tämä ensimäinen raivoisa kostonhimo alkoi tasaantua, vaipui hän ruumiin viereen maahan ja purskahti tuskaloiseen itkuun. Kauan makasi hän niin, sitten nousi hän hitaasti, nosti ruumiin hartioilleen ja kantoi sen murhaajain jälkiä myöten rinnettä ylös, porrassillan ylitse saarelle. Se ei ollut mikään keveä taakka, ja kaksi kertaa nyykistyi hän läähättäen sen alla polvilleen.

Puutarhamajaa ympäröivän pensaston laitaan täytyi hänen se laskea maahan, sillä hän pelkäsi aivan nyykistyvänsä. Siinä lepäsi nyt Regina, samassa paikassa, mistä Boleslav oli hänet löytänyt verta vuotavana ja elotonna isän hautajaisten jälkeen. Kuunsäteet leikkivät kuten silloinkin hänen kalpeilla kasvoillaan, mutta tällä kertaa ei hän enää kuunaan palaisi eläville ilmoille.

»He ovat siis sinut sittenkin yhyttäneet!» huudahti Boleslav purskahtaen kimakkaan nauruun.--Pistävä kipu vavahti hänen takaraivossaan.--Hänestä tuntui, että hänen täytyi tulla mielipuoleksi, jos nämä suuret, jäykät, kiillottomat silmät kauemmin katsoisivat ylös häneen.

Huoli siitä, että tietäisi ruumiin olevan hyvässä korjuussa, ennenkuin poistui mailta, sai hänet jälleen suunnilleen.--Saattaisivathan schrandenilaiset kuopata murhatun johonkin metsään, jottei oikeudella olisi tihutyöstä mitään todistuksia käsissään.

Ainoa, johon ainakin saattoi luottaa, oli vanha kirkkoherra, sillä vaikkakin hän oli heidät kironnut ja julistanut pannaan, ei hän antautunut osalliseksi tällaisiin konnantöihin.

Boleslav päätti hänet herättää heti unestaan ja tuoda paikalle, jotta myöhemmin olisi todistaja, hänen itsensä harhaillessa sotatanterilla-- herra tiesi missä.

Torninkello löi yksi, kun hän saapui kyläntielle. Kirkonovella näki hän vartiain äänettömästi astelevan edestakaisin, muuten näytti kaikki vaipuneen syvimpään uneen.

Silloin kuuli hän muutamasta majasta, jonka ohitse kulki, äänekästä elämöimistä, huutoa ja rähinää.

Hän katsoi lähemmin ja huomasi viheriän kirstun, puuseppä Hackelbergin ammattikilven, joka synkkänä katseli alas telineiltään.

Puusepän sopertelemat sanat johtuivat hänen mieleensä. »Nyt saa hän täyttää lupauksensa ja tehdä tyttärelleen ruumisarkun», ajatteli hän. Ja katkerin mielin päätti hän, jos vanhus olisi tajullaan, heti paikalla ilmottaa hänelle hänen tyttärensä häpeällisen kuoleman ja vaatia häntä täyttämään lupauksensa.

Hän astui pimeään eteiseen. Oikealla kädellä sijaitsevasta huoneesta tunkeutui juopuneen kurkun ilettävä huuto ja parku hänen korviinsa. Väliin sekaantui lyhyitä, puuskahtelevia sihahduksia ja sähähdyksiä, joita hän ei voinut käsittää.

Hän avasi oven. Silloin näki hän kuvan, niin hirveän, että hän, vaikka olikin tänään saanut tottua kauhuihin, vavahti kalveten takaisin.

Vanha puuseppä hyppeli repaleiksi revityissä vaatteissaan ja vuotaen verta kaulastaan ja käsivarrestaan ympäri huonetta, jonka likaisen kurjuuden kuu valaisi räikeällä valollaan. Hänet näytti tanssitauti saaneen valtoihinsa. Kaikki hänen jäsenensä tärisivät ja suun ympärys oli vaahdossa. Hänen silmänsä pyörivät hurjasti ja tempovat vävähdykset vääristivät hänen kasvojensa lihakset.--Oikeassa kädessään riippui hänellä suuri höylä, jonka rengasmaiseen kädensijaan hän oli pistänyt koukistuneen kätensä ja jota hän turhaan koetti pidellä lujemmin kiinni tanssivilla sormillaan. Missä hän vain näki puupinnan, pöydässä, seinissä tai lattiata täyttävissä lautakasoissa, koetti hän sitä vedellä höylällään. Tästä lähti sihisevä ääni, joka jossakin mutkassa tai oksassa aina jyrkästi katkesi.

»Se on pian valmis!» huusi hän.--»Vielä vetäys»--sss--sss--»ja laudat ovat yhdessä»--sss--sss----»kirotut yölepakot, eivät jätä ihmistä rauhaan»--sss--sss--»eteenpäin--hei--tulipalo--tulipalo--linna palaa--tulipalo!--Luiki tiehesi, naikkonen--jos sanot minut nähneesi--tauloineni ja pellavakuontaloineni»----sss--sss--»en tee sinulle kirstua»--sss--sss--»pois tieltäni, käärme»----

Hän oli törmännyt Boleslaviin, joka kamalan aavistuksen vetämänä oli asettunut hänen tielleen ja jota hän nyt näytti pitävän tyttärenään.

»Mene takaisin--pois Kissanportaalta ... täällä saa parooni tänään osansa--takaisin--taikka»----hän asetti höylän tähdäten poskelleen--sitten hän, uuden näyn ahdistamana, huusi hengenhädissään: »Tulipalo--tulipalo--tulipalo», koetti ryömiä pöydän taakse piiloon ja höyläsi samalla vaatteidensa riekaleita.

»Tulipalo--tulipalo! Menkää tiehenne--en minä ole sitä tehnyt--tyttäreni on valehdellut--liekit leiskuvat--tulipalo, tulipalo--kuinka liekit leiskuvat!»--

Liekeistä, jotka näyttivät olevan hänen juoppohulluutensa huippukohta, joutui hän jälleen yölepakoihin, joita hän koetti pelotella pois käsin ja jaloin, kunnes taas kykeni jatkamaan työtään, tällä kertaa höyläten pöydänreunaa.

»Pian se on valmis»--sss--sss--»parisen lautaa vain vielä»--sss--sss--»tyttäreni on nyt raatona--nyyskähti nenälleen»--sss--»hienosti kiillotetaan kirstu»--sss----»nyt makaa hän siellä eikä enää hauko henkeään»----sss--»näestä--miksetkäs mennyt tiehesi!----Isä ampuu kuin peijakas»----sss----sss--»kyllä paroonikin saa tänään kylkeensä»----sss--»olemme vartavasten saapuneet--eläkööt kaikki miehet--eläköön Merckel!»----sss--»Alas portaalta, lutka--ovatko ranskalaiset taasen kintereilläsi?----Ja jollet luiki tiehesi»--hän tähtäsi Boleslaviin.

Hohtavassa kuutamossa näytti hän sätkyttävine säärineen, tutisevine päineen ja tanssivine käsivarsineen kammottavalta kummitukselta, jonka jäsenet ovat kokoonpannut tuhansista liikkuvista renkaista.

Keskellä tähtäämistään päästi hän yhtäkkiä kimakan huudon, ja paetakseen liekkejä, jotka uudestaan häntä tavottelivat, ryömi hän tällä kertaa puukasan taakse, jossa hän lakkaamatta lykkäsi höyläänsä, kunnes yölepakoista alotti uudelleen hullujen houreidensa pöyristyttävän kiertokulun.

Boleslav, joka kauhusta väristen oli raivoavan vanhuksen houreista lukenut hirveän totuuden, ei jaksanut kauemmin katsoa tätä näkyä. Hän pakeni ulkoilmaan, ikäänkuin liekit, jotka mielipuolta ajelivat, olisivat olleet hänenkin kintereillään, eikä hän rauhottunut, ennenkuin oli kylän jättänyt kauas taakseen ja raunioiden varjot kietoivat hänet syliinsä.

XX.

Kirkonkello löi puoli yksi, ennenkuin Boleslav saapui paikalle, jossa hengetön naisen ruumis häntä odotti.

Kuu oli edelleen tehnyt vaellustaan, suojeleva pimeys kietoi kalpeat kasvot, ja pimeästä tuijottivat yhä silmät suurina ja kiillottomina häntä kohden, ikäänkuin tahtoen tehdä rukoilevan kysymyksen, johon ei ollut vastausta haudan tällä eikä tuolla puolen.

Hän heittäytyi polvilleen ruumiin viereen, sanoi jäähyväiset noille sammuneille tähdille ja painoi hiljaa silmäluomet umpeen.

»Sinä kuulut minulle, minulle yksin», sanoi hän. »Kellään muulla ei ole sinuun osaa, ei elämässä eikä kuolemassa.»

Ja mitä hänen tunteensa oli häneltä vaatimalla vaatinut aina siitä pitäen, kun hän oli jättänyt murhamiehen majan, sen päätti hän nyt tyynin mielin täyttää.

Mitä oli tapahtunut, oli ikäänkuin syyllisyyden ketju, johon pitkinä vuosina oli liittynyt rengas renkaaseen kiinni. Tähän ketjuun oli liittynyt ja siihen kiinni taottu sukurutsainen rakkaus. Ja tämän rakkauden tähden, joka oli syntinen kuin helvetti ja puhdas kuin taivas, täytyi kaiken, minkä yö ja hiljaisuus oli siittänyt, tulla myös yöhön ja hiljaisuuteen haudatuksi. Haudatuksi tämän ruumiin kerällä.

Mitä saattoikaan viheliäinen inhimillinen oikeus sovittaa siellä, missä ikuinen sallimus näytti oikeutta istuneen? Eikö olisi ollut tämän hengettömän ruumiin häpäisemistä, jos hän olisi sen laahannut ristikkoaidan eteen uteliaiden vainukoirien nuuskittavaksi?

Tai olisiko hänen sallittava, että pappi, joka elämässä oli vainajan kironnut, nyt kuoltua lukisi hänen ylitsensä ammattisiunauksensa? Kuinka paljo silloin enää puuttuisikaan siitä, että hänet laskettaisiin kirstuun, jonka isän murhaajankäsi olisi hänelle tehnyt tai että tämän rikostoverit ulvoen ja kiviä heitellen kulkivat ruumissaattona hänen jälestään?

Ei, totisesti! Hän ei saanut joutua schrandenilaisten susien saaliiksi.

Hän, jonka hyväksi tyttö oli elänyt ja jonka puolesta mennyt kuolemaan, on hänelle valmistava viimeisen leposijan. Hän on kätkevä hänet äidillisen maan syliin ja tasottava nurmikon hänen yllänsä, jotteivät kenenkään ruumiinhäväisijän kädet konsanaan häiritse pyhän paikan rauhaa.--

Hän otti ruumiin käsivarsilleen ja kantoi sen nurmikentälle, jolle kuu korkealta taivaalta levitteli valkoisia harsojaan.

Dianan kuvapatsaan pirstaleet loistivat välkkyvän kirkkaina kasteessa kimaltavasta nurmikosta.

Hän kantoi ruumiin sinne, laski sen nurmelle ja asetti sen niskan rapaantunutta kantakiveä vasten, niin että näytti, kuin hän olisi siinä istuessaan nukahtanut.

Sitte tähysteli hän ympärilleen etsien sopivaa hautauspaikkaa.--

Hänen silmänsä sattuivat mustaan nelisnurkkaiseen paikkaan, jonka Regina oli määrännyt isän hautauspaikaksi. Elävästi näki hän tytön silmiensä edessä päivänpaahtamassa, villinuhmaavassa voimassaan, kuinka hän oli lapion polkaissut maahan paljaalla jalallaan ikäänkuin juntalla.

Jollei hän silloin olisi tyttöä häirinnyt tämän hommassa, olisi hän nyt päässyt kaikista vaivoista. Se rakkaudenpalvelus, jonka tyttö silloin oli aikonut osottaa isälle, oli nyt tuleva hänelle itselleen.

Mikä olikaan mukavampaa kuin syventää samaa hautaa, jonka tyttö oli alottanut aavistamatta, että kaivoi omaa hautaansa.

Hän nouti lapion keittiöstä, jossa valkea, minkä tyttö oli kohentanut, ei vielä ollut sammunut, ja alkoi kaivaa maata kaikin voimin.

Tuon tuostakin levähti hän ja katsoi ruumiiseen.

Se istui siellä kuun kirkkaasti valaisemana ja näytti hyvässä rauhassa katselevan hänen työtään.--Kerran, kun pilvenvarjot kulkea vilahtivat sen ylitse, näytti kuin se liikahtaisi ja tahtoisi nousta.

Hänet valtasi tuskallinen halu olla uskomatta, jota jokainen tuntee katsoessaan rakastettua vainajaa kasvoista kasvoihin. Hän huusi Reginaa nimeltään ja syöksi ruumiin luo.

Tämän käsi oli vaipunut Dianan pään päälle, joka makasi vieressä nurmikolla. Boleslav ei tohtinut vainajaa koskettaa, vaan hiipi, peittäen kasvonsa käsillään, työhönsä takaisin.

Kun hauta alkoi tulla niin syväksi, että häntä alkoi pelottaa, ettei enää voisi kiivetä reunalle, nouti hän lasihuoneesta kukkashyllyn, jolle Regina oli asettanut lautasia ja vateja hyvään järjestykseen.

»Näistä ei kukaan saa enää syödä», sanoi hän ja heitti saviastiat maahan, niin että ne kilisten särkyivät.

Kukkashyllyn laski hän tikapuiden sijasta hautaan ja jatkoi kaivamistaan.

Kellojen kylässä ilmottaessa toista aamuhetkeä oli hänen surullinen työnsä lopussa.

Kirstua ei hän voinut vainajalle antaa, mutta jottei tämä joutuisi mustalla, märällä maalla lepäämään, nouti hän vuoteestaan, jonka Regina oli pitänyt hienon puhtaana häntä varten, lakanan ja pari höyhentyynyä, laittaakseen tälle vuoteen syvälle maahan.

Eron hetki oli käsissä.

Hän kantoi ruumiin käsivarsillaan haudan reunalle, sitten istuutui hän levähtääkseen nurmipenkille ja nosti vainajan pään syliinsä.

Koskaan ennen ei hän vielä ollut voinut Reginaa katsoa niin vapaasti kuin nyt, sillä hän ei ollut uskaltanut antaa katseensa jäädä hänessä lepäämään. Nyt tarkasteli hän kuolleiden kasvojen jokaista piirrettä, siveli kangistunutta poskea ja puristeli vettä tuuheasta tukasta.

Häntä värisytti vilu. Hän oli pitänyt märkää ruumista valuvine vaatteineen niin kauan käsivarsillaan, että hänen oma pukunsa oli kostunut läpimäräksi.

»Jääös hyvästi!» sanoi hän ja suuteli ruumista otsalle--mutta kun hän aikoi suudella huulillekin, vavahti hän pelästyneenä.

»Kun hän ei ole elämässä kuulunut sinulle», puhui hän itsekseen, »ei hän kuulu kuolemassakaan.»

Ja sitten kantoi hän ruumiin haudan reunalle ja astui kukkashyllyn ylimmälle portaalle.--Verkkaan ja varovasti otti hän ruumiin, kantoi sen alas, oikaisi hänet lakanalle ja laski pään pehmeälle tyynylle.

Vielä kerran yritti hän ruumista suudella, mutta tyytyi sitten vain sivelemään käsiä. Sitten kiipesi hän haudan reunalle ja veti lapionterän olkapäällä hyllyn haudasta pois.

Silloin älysi hän, että oli unhottanut kääntää lakanan nurkan vainajan kasvoille, jottei multa niitä tahraisi.

»Kukat ajavat saman asian», ajatteli hän ja lähti etsimään.

Puiston puiden juurella kukki koko joukko valko- ja sinivuokkoja, orvokkeja ja esikkoja, joita Regina itse oli kasvattanut.

Hän haali kokoon mitä pimeänhämärässä vain huomasi. Vuokot olivat ummistaneet teränsä uneen, ainoastaan sinisilmäiset orvokit katselivat uskollisesti häntä silmiin.

Kukkia syli täynnä palasi hän haudalle, mutta alas hautaan katsottuaan ponnahti hän takaisin kuin lumottuna.

Ja lumoava olikin kuva, jonka hän näki.--Kuu, joka oli kulussaan ehtinyt suoraan haudan jalkapään puolelle, heitti säteensä hautaan ja kirkasti lempeällä valollaan pään, verentahraaman vartalon jäädessä pimeän peittoon.

Ikäänkuin unissaan hymyillen katsoivat vaaleat kasvot ylös häneen.

Silloin heitti hän kukat sylistään, painautui multakasalle istumaan ja tuijotti ruumiin kasvoihin--viettäen hiljaista hautajaisjuhlallisuutta.

Hänen aivoissaan ajalehtivat ajatukset ristiin rastiin, ja vasta vähitellen alkoi sekamelska selvitä ja asettua.

Kunniatonna ja syyllisyyden painamana oli tyttö elänyt elämäänsä eikä sentään ollut milloinkaan katunut, näyttipä suorastaan olevan tyytyväinenkin siihen, mitä oli tapahtunut.

Kerran raskaan ahdistuksen hetkenä oli hän yksikseen kysynyt, vallitsiko tyttöä eläimen tylsyys vai hurmahengen ilkeys, kun hänen tahtonsa oli niin voimakas ja omatuntonsa niin heikko--mutta ei ollut tiennyt mitään vastausta.

Tänään, liian myöhään, oli tytön olento hänelle selvinnyt.

Ei, hän ei ollut eläin eikä hurmahenki, vaan ainoastaan eheä ja suuri ihminen.--

Muuan niitä täysiverisiä olentoja, joita luotiin, kun sivistys veltostavine sääntöineen ei vielä turmellut luontoäidin käsitöitä, kun jokainen nuori olento sai estämättä kehittyä kukoistavaan voimaan ja suli luonnonelämän kera yhteen niin hyvässä kuin pahassakin.

Ja niin ajatellessaan tuntui hänestä kuin hälvenisi usva, joka erotti inhimillisen todellisuuden inhimillisestä tietoisuudesta, ja hän näkisi syvemmälle kuin ihmiset tavallisesti tuntemattomiin syvyyksiin. Se, mitä nimitetään hyväksi ja pahaksi, leijaili sisällyksetönnä sumuna pinnalla, ja alla lepäsi unelmoivana voimana--luonnollisuus.

»Kenen luonto on ottanut armoihinsa», puhui hän itsekseen, »sen sallii se lujasti juurtua synkkiin syvyyksiin ja rohkeasti ponnistella valoa kohden, viisauden ja harhaluulojen usvan häntä estämättä ja hämmentämättä.»

Tällainen armotettu, eheä ihminen oli tämä vainottu, kunniaton olento.

»Ja minä, jonka puolesta hän eli ja kuoli, olinko minä tämän uhrin ansainnut?» kysyi hän edelleen. »Olinko sen arvoinen, että hänellä oli syytä katsoa minuun uskollisella luottamuksella?»

Ankarasti tutkistellen kävi hän käräjiä itsensä kanssa, ja tuomio ei langennut hänen edukseen.

»Minä tosiaan--minä kuulun niihin toisiin, jotka koko pitkän ikänsä heittelehtävät sinne tänne hyvän ja pahan välillä eivätkä usvassa voi löytää tietä.--Mitä luonto meiltä vaatii, on meistä saastaista ja synnillistä, ja mitä ihmissäännöt opettavat, näyttää meistä äitelältä ja typerältä.--Uhman ja pelon välillä häilymme sinne tänne.--Halajamme vieraita siunauksia, joihin emme usko, ja vapisemme vieraita kirouksia, joille nauramme. Taanoin pidin häpeänä haudata isääni tähän paikkaan, nyt olisin onnellinen jos olisin sen tehnyt. Taanoin takerruin uhmassani kiinni ajatukseen, että minun oli pidettävä kiinni isieni perinnöstä, nyt olen iloinen voidessani pudistaa sen tomun jaloistani.--Taanoin haukuin schrandenilaisia villipedoiksi, nyt käsitän, että oma sukuni heidän ihmisyytensä on tukehuttanut. Taanoin oli tämä nainen minusta liian tahrainen voidakseni hänen kädestään ottaa palan leipää, nyt seison itkien hänen haudallaan. Nuoruuteni ujossa houreessa, sammuneessa liekissä riipuin kiinni sydämineni; tekopyhän vanhanpiian alun, joka minulle ei maksanut niin mitään, asetin tekojeni tuomariksi ja vavisten pakenin täysiveristä, kaikkivaltiasta ihmisyyttä».

»Tosin tämä ihmisyys oli kuolemansynti, ja vereni himoitsi häväistä itseäni».

»Mutta enkö voinut kuolemalla sovittaa, jos elämä, joka virtasi suonissani, vei minut inhimillisten ja jumalallisten lakien rajojen ylitse.»

Ja sitten tuli hän jälleen ajatelleeksi, kuuluikohan ruumis, jonka kanssa hän menetteli niin mielensä mukaan, tosiaankin yksinomaan hänelle. Saikohan hän sitä niin mielin määrin vallita? Mitähän, jos isänmaa vaati sen itselleen?

»On hyvä, että tässä kaaoksessa, missä hyvä ja paha, oikeus ja vääryys, kunnia ja häpeä hoippuvat sekaisin kirjavana vilinänä ja johon itse vanha Jumala ja taivas voimatonna katoavat, on sentään vielä olemassa luja napa, jonka ympärille meidän täytyy uudelleen järjestyä, kallio, johon me hukkuvat voimme tarttua, ja jonka tähden mielihyvällä joutuu perikatoonkin--isänmaa!»

Niin puhui isänmaankavaltajan poika, ja pani hartaasti kätensä ristiin.

Kuun säteet olivat sillaikaa kääntyneet paistamaan haudan sivuseinään. Vainajan kasvot, jotka ne olivat kirkastaneet, peittyivät nyt pimeänhämärään. Hän tuskin saattoi niitä erottaa ympäröivästä maasta.

»On jo aika», sanoi hän ja katseli ympärilleen.

Idässä hehkui jo aamurusko kaitana juovana, siintävä päivänkajo valaisi puutarhan aukeamat, ja puiden oksilta alkoi kuulua unelmoiva viserrys.

Hän aikoi sirotella kukat kuolleen ylitse, mutta pysähtyi otsaansa rypistäen ja heitti ne syrjään.

»Miksi tämä hempeys?» tuumi hän. »Tomun ei tarvitse tomua pelätä.»

Sitten tarttui hän lapioon ja sulkien silmänsä lapioi mustaa multaa rakkaan vainajan peitteeksi.

Neljännestunnin kuluttua oli hauta täytetty.--Sitten asetteli hän nurmiturpeet vanhoille paikoilleen, poisti huolellisesti liian mullan ja ympärinsä sirottuneet kukat, ja kun aurinko nousi, olisi se turhaan saanut etsiä paikkaa, jossa Reginan ruumis lepäsi, ilmottaakseen hänelle päivän tuloa.

Boleslav tähysteli jotakin merkkikiveä, jolla paikan voisi merkitä pyhitetyksi. Hänen silmiinsä sattui murskaantuneen patsaan pää, joka ontoin silmin hymyili häntä kohden.

Hän kantoi sen paikalle ja pystytti nurmikkoon.

»Diana, siveä neito», sanoi hän, »olkoon hänen muistomerkkinään. Hän ei ole arvoton siskolleen, jota vartioi.»

Sitten heittäytyi hän nurmikolle vaipuen unelmiinsa.

Kuudetta käydessä varustautui hän lähtemään.

»He olisivat narreja», tuumi hän, »jolleivät tekisi minusta loppua.»

Hän pani pistooliinsa uuden nallihatun ja höllensi miekkansa huotrastaan, sillä hän aikoi myydä kalliista henkensä.

Mutta astuessaan nostosillan ylitse näki hän jo kaukaa ystävällisiä kasvoja vastassaan.

Heiden pojat ne matkalla kokoontumispaikkaan olivat asettuneet Schrandeniin levähtämään.

He kasaantuivat hänen ympärilleen ja ojensivat hänelle kätensä.

»Olemme saapuneet tänne asettuaksemme käskettäviksesi», puhui Karl Engelbert hänelle. »Sillä me tahdomme hyvittää, mitä olemme sinua vastaan rikkoneet.»

»Kiitän teitä», vastasi hän. »Se on anteeksi annettu ja unhotettu.»

Sitten meni hän schrandenilaisten nostoväen miesten luo, jotka kalpeina ja noloina kuin vaivaiset syntiset viimeisen retkensä johdosta, seisoivat kirkonoven lähellä.

Ystävät osottelivat pelästyksissään hänen verentahraamaa pukuaan, mutta eivät rohjenneet pyytää selitystä.

»Noutakaa vanki kirkosta ja hankkikaa rattaat häntä varten!» käski hän.

Felix Merckel tuotiin esiin. Hän ei kunnioittanut Boleslavia ainoallakaan katseella.