Part 14

Ja vanhus jatkoi: »Kuninkaamme on sinulle tänään kaikkien ihmisten edessä suonut suuren kunnioituksen; katso nyt vain, Boleslav von Schranden, voitko kunnialla kestää Jumalammekin edessä. Kysyt mitä sinun oli tehtävä? Tämä olento, niin likaisena, niin hylkynä kuin se edessäsi makasi, oli sinulle oleva korkeampi ja pyhempi kuin mikään muu luotu olento. Mitä olet tehnyt sovittaaksesi sen syyllisyyden, jonka isäsi on kasannut tämän naisen niskoille? Oletko vapauttanut hänen henkensä siitä orjuudesta, johon hän oli vajonnut? Oletko opastanut hänen sieluaan Jumalan, laupiaan, kaikkein armollisimman luo? Oletko koettanut häntä jälleen kohottaa ihmisyyteen? Vai oletko vetänyt häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle siihen synnin kiroukseen, johon huoneesi ja veresi on hänet kietonut? Ja ennen kaikkea yksi seikka: Kuinka olet asustanut hänen kanssansa? Kerrotaan, että autiolla saarellanne on vain yksi ainoa huone, jossa saattaa asua!--Oletko aina muistanut, että isäsi oma on jumalallisten ja inhimillisten lakien mukaan oleva sinulle koskematon? Oletko opettanut häntä rukoilemaan ja katumaan, vai oletko hänen eksytettyä mieltään yhä edelleen myrkyttänyt?... Ja oman veresi, oletko sen pitänyt puhtaana syntisistä himoista?--Vai ovatko ajatuksesi kuten villipedot kierrelleet hänen ympärillään ja hiipineet hänen jäljessään ja väijyneet häntä hänen heikkoudessaan ... kunnes uusi häpeäteko tuli--»

»Lakatkaa!» huusi Boleslav. Niin, tosiaan hyppi, skorpiooneja tämän kristillisen rakkauden miehen suusta. Salaisimmat ajatussynnitkin osasi hän rangaista, yksin sellaisetkin, jotka eivät vielä olleet vilahtaneetkaan hänen ajatuksiinsa ja joihin hänen sentään tällä hetkellä täytyi tunnustaa itsensä syylliseksi.

Nyt tuli kaikki, kaikki selväksi! Mikä hänen ei antanut nukkua pitkinä, yksinäisinä öinä, mikä myrskynpuuskien tavoin ajeli verta hänen suonissaan, mikä hänet pakotti henkeään pidättäen kuulostelemaan, hengittikö toinen milloin nopeammin, milloin verkkaisemmin, saadakseen hengityksen epätasaisuudesta selville, että tyttö valvoi kuten hänkin, levottomasti kuulosteli kuten hänkin,--hän himosi tämän naisen ruumista, häväistyä, pahoin pideltyä, uljasta, ihanaa ruumista... Mutta rikos oli, Luojan kiitos, vasta hiiviskellyt hänen omassa povessaan. Vielä ehti työntää salvan eteen, ennenkuin se hiipi yli vaarallisten rajojen. Tähän asti oli hän tilivelvollinen ainoastaan itselleen ja hänen oli oman tuomioistuimensa edessä tehtävä selko siitä, mikä painoi hänen omaatuntoaan!----

Kalpeana ja hämmentyneenä katseli hän ympärilleen ja näki kaikkien kasvojen jo loistavan voitonriemusta. Silloin palasi hän suunnilleen.

»Kuka antaa teille oikeuden syyttää minua sellaisesta ilkityöstä?» huusi hän kirkkoherralle.

»En syytä teitä--kysyn vain», keskeytti hänet vanhus. »Olette tullut aivan liian kalpeaksi, herra parooni, niin ettemme saata olla epäilemättä suuttumustanne.»

»Hän on tuominnut itsensä, onneton», lisäsi herra Merckel vanhempi surkutellen.

Schrandenilaiset, uudelleen toivoen saavansa tarttua hänen kaulukseensa, nostivat aika melun, ja joukko tunkeili kynnystä kohden.

Silloin--kaiken ääntenkohinan ylitse--kuului pihalta Boleslavin korviin sydäntä vihlaiseva hätähuuto. Nyt ei ollut enää epäilemistäkään. Siellä oli Regina.

»Regina!» huudahti hän ja syöksähti pihanpuoleisen ikkunan luo. Siellä oli hurja metsästys ylimmillään. Aitojen rattaiden, tynnyrien ja jäätyneiden lantakasojen ylitse kapusi, hyppi ja juoksi joukko raivostuneita naisia. Jälestä pyyhälti poikia kalikat käsissä. Kiviä sinkoili kaikilta suunnilta.

»Auttakaa, auttakaa!» kuului Reginan kirkuna. Häntä itseään ei kuitenkaan näkynyt.

Mutta kun Boleslav tempasi auki takaoven, lennähti tyttö pimeään käytävään. Ja lauma ulvoen perästä!

Voimakkaalla tempauksella vetäisi hän tytön huoneeseen ja sulki kiireesti oven, jota vastaan naisten raivo nyt purkautui.

Regina vaipui herransa jalkoihin ja painoi nyyhkyttäen kasvonsa hänen takkinsa liepeeseen. Tytön käsistä putosi kaksi puoleksi pirstoutunutta astialautaa, joita hän oli tuskallisesti pidellyt kiinni--ne olivat jäännökset kilvestä, jolla hän tavallisesti suojeli itseään lenteleviltä kiviltä.

Hänen tukkansa oli hajallaan, hänen vaatteensa repaleina; kaunis turkisreunus, josta hän oli ollut niin ylpeä, riippui repaleina hänen vartaloaan pitkiin.----

»Kuinka sievä rakastava pari!» sanoi herra Merckel hyvillään hieroen käsiään.

Kun schrandenilaiset näkivät nuo molemmat näin koreasti yhdessä, näytti heillä olevan hyvä halu jatkaa vaimojensa urotyötä täällä sisällä. Reginan näkeminen vietteli heitä aina vastustamattomalla voimalla heittelemiseen. He päästivät riemun ulvonnan ja katselivat sopivia heittoesineitä. Herrashuoneeseen lennähti jo kaksi savihaarikkaa, joista toinen hipaisi puusepän olkapäätä. Kenenkään henkeä ei enää tavoteltu, tahdottiin vain »läimähytellä.»

Maaneuvos huiskutti epätoivoissaan solmukäsiään. Koko hänen lempeä ylhäisyytensä petti näiden hittolaisten vastassa.

»Herra maaneuvos», sanoi Boleslav, viitaten polvistuvaan naiseen, joka puoleksi tajutonna painautui häntä vasten. »Pyydän teitä painamaan tämän kohtauksen mieleenne. Jollette itse katso tarpeelliseksi puuttua asiaan, voi sentään käydä, että minun täytyy teitä oikeudessa vaatia todistajaksi tätä urhoollista väkeä vastaan.»

Ylhäinen herra maaneuvos aavisti tuskin itsekään, mitä surkeaa osaa hän näytteli. Itse hänen komea leijonanharjansakin oli joutunut pois suunniltaan ja riippui jäykkinä töyhtöinä pään ympärillä.

»Merckel,» tirskui hän, »olette kylänvouti. Panen teidät viralta, jollette heti saa hiljaisuutta aikaan. Hiljaa--väki--hiljaa! Tämä on maanrauhan rikkomista.--Siitä tulee vankeutta----lähetän teidät kaikki vankilaan.----Vieläpä ase kädessä----maksaa kolme vuotta, kokonaista kolme, hyvät ihmiset.------Huomenna lähetän tänne santarmeja, kolme santarmia yhdellä kertaa--»

Tämän uhkauksen oli hänen hyvä enkelinsä johduttanut hänen mieleensä, sillä mikään muu ei olisi näihin mielettömiin enää vaikuttanut. Onnettoman sodan jälkeen ei Schrandeniin ollut enää ainoatakaan santarmia sijotettu. Tämä oli suuri onni, jota ei niin pilanpäiten saanut menettää, sillä santarmia pelkäsivät he enemmän kuin kuningasta.

Herra Merckel, joka alkoi vavista virkansa tähden, teki voitavansa rauhaa palauttaakseen. Hänen poikansa nojasi käsivarret ristissä ikkunanpieleen ja koetti näyttää siltä, kuin tämä näytelmä huvittaisi häntä erinomaisesti.

Vanha kirkkoherra tuijotti edessään olevaan pariin, ikäänkuin tahtoisi katsoa heidän sydäntensä sisimpään.

»Nouse pois», sanoi Boleslav polvillaan olevalle Reginalle. »Sinulle ei tehdä mitään--minä olen luonasi.»

Mutta tyttö painautui vielä pelokkaampana häntä vasten. »Eihän teitä viedä pois, herra, eihän?» nyyhkytti hän. »Minä vaikka palellutan itseni kuoliaaksi--jos se on totta.»

»Ei viedä--mutta nouse nyt.»

»Oi, herra, hyvä, rakas herra!» Ja hän painoi otsansa herransa polvea vasten.

»Boleslav von Schranden--kiellätkö vielä?»

»Mitä minun pitäisi kieltää? Sekö, että tämä naisparka, jota te olette vainonneet ja sysineet, näkee minussa ainoan turvansa ja pelastajansa, koska olin pitkien vuosien jälkeen ensimäinen, joka hänelle sanoin lempeän sanasen? Tai onko minun kiellettävä, että tämä sama turvaton nainen, koko Luojan avarassa maailmassa ainoa olento, joka tahtoi jäädä luokseni, kun kaikki muut minut hylkäsivät, on tullut minulle rakkaaksi ja kalliiksi? Enkö olisi raaka, tunnoton pölkky, jos toisin ajattelisin kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt hyväkseni? En ole häntä pyytänyt jakamaan yksinäisyyttäni linnan raunioissa. Siellä ei ole elämä niinkään hauskaa, ja kaikki hyvyyteni häntä kohtaan oli siinä, että sallin hänen uhrautua hyväkseni.--Mitään iloa en ole voinut hänelle valmistaa,--mitään luvatonta ei ole tapahtunut välillämme. Jos hän mieluummin tahtoo olla maaorjana, ei se koske hituistakaan maailmaa, kaikkein vähimmän teitä schrandenilaisia ja itse tuota juopporenttuakin, joka kerran paritti oman lihansa ja verensä.»

Puuseppä, jota vanha Merckel oli hiljaa rohkaissut, alkoi näytellä hellän isän osaa.

»Voi, tyttäreni, onneton tytär raukkani!» porasi hän.

»Eteenpäin», sopotti isäntä, »vaadi hänet takaisin».

»Tule, lapseni, tule onnettoman, hyljätyn isäsi luo. Murheissaan on hän langennut juoppouden syntiin. Vain kaksi kirstua tekee hän vielä,--yhden itselleen ja yhden--»

Hän ojensi likaisen kätensä tytärtään tavottaen, mutta tämä kauhuissaan sysäsi sen kiihkeästi takaisin.

»Älkää suotta vaivautuko», sanoi Boleslav. »Hän kuuluu minulle, kuten minäkin kuulun hänelle.»

»Ja kuitenkin vaadin häntä tänään sinulta, Boleslav von Schranden», sanoi kirkkoherra, samalla laskien kätensä Reginan päälaelle.--Tyttö kyyristyi arasti, mutta antoi sen tapahtua.

»Siksikö, että voisitte hänet mukavammin kivittää?»

»Lupaan sinulle, ettei hänelle tästedes tehdä mitään pahaa. Vien hänet itse erään virkaveljeni luo, joka hänet on saattava uudelleen ajalliseen ja iankaikkiseen elämään. Älä asetu hänen pelastuksensa tielle kytkemällä hänet vielä lujemmin synnin kahleilla itseesi.»

Boleslav vaikeni. Tuhansia ajatuksia risteili hänen mielessään. Vanhus ei ollut mikään petturi. Hänen sanansa oli luja kuin kallio. Mitä oikeutta hänellä itsellään oli tähän naiseen, joka tahdottomana lepäsi hänen jaloissaan? Mitä saattoikaan hän Reginalle tarjota, kun uskalsi itselleen vaatia hänen elämäänsä?

Silloin puuttui puheeseen maaneuvos, joka jo oli osittain toipunut pelästyksestään. »Onko tämä henkilö jo laillisessa iässä?» kysyi hän.

Kirkkoherra laski ja vastasi myöntäen.

»_Vis paterna_ ei siis ole enää voimassaan, eikä myöskään ole voitu todistaa hänen haureellisesti eläneen--muuten voisi hänet lähettää johonkin ojennuslait...»

Boleslavin ivanauru sai hänet vaikenemaan.

»No hyvä, niinpä ratkaiskoon hän itse. Oletteko siihen tyytyväinen, herra parooni?»

»En minä häntä pidätä», murahti Boleslav ja tunsi samassa, kuinka naisruumis vapisi hänen jaloissaan. Hän kumartui tytön puoleen. »Regina--kuuletko, mitä kirkkoherra sinulle lupaa?... Tiedät, että tulevaisuutesi on turvattu. Tahdotko seurata häntä?»

Silloin kohotti tyttö hehkuvat, kyynelten valelemat kasvonsa häntä kohden ja nyyhkytti: »Pyydän, herra--älkää tehkö--minusta pilkkaa--»

»Tahdot siis jäädä luokseni?»

»Tiedättehän sen, herra!--Miksi kiusaatte minua?»--

»Nouse sitten, niin lähdemme».

Kirkkoherra asettui hänen tielleen. Hän oli tullut kalman kalpeaksi, ja hänen kotkankatseensa kaivautui Boleslavin kasvoihin. Hän laski juhlallisesti kätensä hänen olalleen kuten taanoin isän syyllisyyttä hänelle selittäessään.

»Poikani», sanoi hän, »sinutkin olen ottanut pyhän kasteen liittoon. Sinutkin olen opettanut sopertamaan Jumalan nimen ja osottanut sinulle hänen luomakuntansa ihmeellisyyden. Olet minulle ollut aivan kuin oma lapseni ja vielä enemmänkin, sillä olithan herrani poika. Sinunkin puolestasi on minun vastattava Jumalan istuimen edessä. Et ole voinut puhdistautua siitä epäluulosta, joka sinuun on liittynyt. Ja kun luen sielustasi,--älä luo silmiäsi maahan, minä tiedän kyllä. Ja siksi vaadin vielä kerran sinulta tätä naista. Vaadin häntä hänen isänsä nimessä, seurakunan nimessä, taivaallisen Jumalamme nimessä, hänen, joka on kaikkien orpojen ja turvattomain isä, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät. Päästä hänet vapaaksi--niin olet syytön ja saat mennä rauhassa tietäsi.»

Regina oli noussut pystyyn ja tarrautui väristen Boleslavin käsivarteen.

»Tule!» sanoi hän. »Toivottavasti pääsemme joukon lävitse.» Ja hän oli menemäisillään vanhuksen ohitse.

Mutta tämä astui uudestaan hänen tielleen ja levitti käsivartensa hänen eteensä.

»Olet siis isäsi arvoinen! Ja niinkuin isäsi olen kerran kironnut, niin kiroon nyt sinut tällä hetkellä ja tämän naisen sinun kanssasi. Sinä olet oleva niinkuin Kain, jonka Herra vihassaan karkotti kasvojensa, edestä... Missään ei ole sinulle oleva sijaa valmistettuna. Raunioissa olet sinä asustava koko pitkän ikäsi! Ja tämä nainen sinun kanssasi! Menkää nyt... Tehkää tietä, te siellä--ja ken kätensä häneen satuttaa hyvässä taikka pahassa tarkotuksessa, se on oleva kirottu hänen kanssansa.»

Boleslav purskahti nauruun, joka epäsointuisena kajahti hiljaisuudessa.

»Tule», sanoi hän tarttuen Reginan käteen. »Tule, anna vanhan miehen sadatella, sehän hänen on ammattinsakin.»--Ja kuitenkin valahti väristys hänen ruumistaan pitkin.

Edessään näki hän joukon tungokseen aukenevan kujan, joka kaartui tarjoiluhuoneen lävitse ulommaiselle ovelle.

Hän astui Reginan kera kujaan.

Kukaan ei naurannut, ei herjannut eikä koskenut heihin.

Taikauskoinen pelko jähmetytti kaikki nämä raa'at kasvot.----

Talvisen illan viima hengähteli jäisenä hänen kasvoilleen.

Ja kas! Lieneekö joku rientänyt ulkona odottavillekin viemään viestiä--lieneekö heidän keskuuteensa levinnyt aavistus tapahtumasta--täälläkin kohtasi heitä syvä äänettömyys, täälläkin aukeni kuja, jota myöten molemmat vitkalleen, allapäin astelivat alas virralle.

XIV.

Iltarusko sammui. Siintävän heleä utu leijaili alastomain pensaiden ympärillä, kiviltä tihkui maahan säkenöiväin kristallien vihmasade.

Lumi narskui Boleslavin jalkojen alla. Hänen hengityksensä kiemurteli vaaleina pilvinä hänen edellään. Pakkanen viillytti miellyttävästi hänen hehkuvia kasvojaan. Hän oli lähettänyt Reginan edeltäpäin ja koetti yksin kävellessään tyyntyä ja selvitä, sillä hänen aivoissaan kiehui kuin mikäkin noitakattila.

Kirous oli luonnollisesti pelkkää ilveilyä, vain peikko pimeässä, jolla lapsia pelotellaan. Hänen isänsä viholliset olivat vain vaanineet tilaisuutta tehdäkseen pojalle noitatemppujaan, jotka olivat varatut isää varten; ja sentään--miten hirvittävää olikaan ajatella moisen kirouksen ansaitsevansa!--No, siitähän ei voinut olla puhettakaan. Mitä tuo vanha jyrisijä oli edellyttänyt tapahtuneeksi kaikessa törkeydessään, se oli tuskin höyhenen keveydelläkään hipaissut hänen sieluaan. Kun hän nyt tiesi, mistä oli kysymys, oli vaarakin ohitse. Itse asiassa täytyi hänen olla vanhukselle kiitollinen siitä, että tämä oli hänelle kaukaa osottanut kuilun, jota kohden hän oli huoletonna kulkenut.

»Mutta kylliksi tästä asiasta», tuumi hän itsekseen. »Minä olen herra, hän on palvelustyttö--ja tahdon olla kirottu, jos--»

Säikähtyneenä pysähtyi hän mietteissään. Hänhän jo oli kirottu. Sitten hymyili hän säikähdykselleen Sellainen lasten pöpö!--Hyi sentään!--

Joka tapauksessa oli hänen suhteessaan ulkomaailmaan tästä päivästä alkava uusi ajanjakso. Tämä risti hänen kädessään oli takeena siitä, ettei hän seissyt oikeudetonna ja kunniatonna maailman vastassa, vaan että niin oikeus kuin kunniakin olivat saavutettavissa, jos hänellä vain oli rohkeutta kääntyä persoonallisten vihamiestensä päiden ylitse korkeimpain viranomaisten puoleen.--Piirin tuomarit olivat katsoneet hyväksi jättää murhapolton rankaisematta. No hyvä, siispä hänen oli sytytettävä palo, jonka hehku pelottaisi pahantekijän piilopaikastaan esiin. Mutta silloinhan hänen täytyi vetää myös isän tekonen pimeydestään, täytyi haudanhäväisijän käsin rikkoa vainajan rauha ja toitottaa oman sukunsa häpeä maailmalle.--Hän murti suutansa. Hän tunsi mielessään kuohuvan uhman, niin valtavan, että itsensä tuhoamisen vaarakin näytti hänestä pelkältä pilkalta. Mitä hänen tarvitsi säikähtää?

»Olenhan kuitenkin kirottu!» jupisi hän ja nauru purskahti hänen kurkustaan.

Sitten meni hän kotiin. Regina laittoi pöytään illallisen. Hän oli korjannut nuttunsa ja kammannut tukkansa veden avulla sileäksi. Hänen kasvonsa olivat tyynet, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ainoastaan kynsien naarmut hänen kaulassaan osottivat, mitkä hetket hänellä oli takanaan.

Boleslav kysyi teennäisellä ankaruudella: »Kuinka pälkähtikään päähäsi, Regina, lähteä ravintolaan?»

Regina vilkaisi arasti ylöspäin herraansa.--»Antakaa anteeksi, herra», sanoi hän allapäin. »Löysin kirjeenne, ja silloin muuttui maailma silmissäni vihreäksi ja keltaiseksi ja minä en enää tiennyt mitä tein--ajattelin vain, että voisin teidät lopultakin pelastaa----»

»Tuhmuuksia», sanoi Boleslav nauraen--mutta hänen rinnassaan kumpusi jotakin, jota hänen väkivoimin täytyi tukahuttaa.

»Nouda minulle viiniä», käski Boleslav istuutuen pöytään,

»Mitä viiniä, herra?»

»Parasta. Tänään on suuri juhlapäivä.»

Regina katsoi häneen kummissaan ja meni.

»Nouda lasi itsellesikin», sanoi Boleslav tytön avattua harmaan, hämähäkin verkkojen kietoman pullon.

»Herra hyvä, minä en kestä sitä.»

»No, pian nyt.»

»Heti, herra.»

Boleslav kaasi lasiin. Tummahkon kullankarvainen neste valui kimmeltäen smaragdinvihreään lasiin. Nämä roomalaiskuosiset viinilasit ainakin olivat häviöstä pelastuneet.

»Maljasi!»

Lasit kalahtivat kuin kumeasointuinen kello.

»Tähän naiseen on siis pappi minut tänään parittanut kirouksellaan», ajatteli Boleslav ja antoi katseensa vaipua hänen silmiinsä. Kuinka omituista, kuinka kummallista! Tämä nainen oli tuleva osaksi hänen elämästään, oli vanhus sanonut. Tämä nainen,--miksi juuri tämä? »Onhan kirouskin jonkinlainen vahvistus», ajatteli hän edelleen. »Jokin jota ei ole olemassa eikä milloinkaan tule olemaan, on ja pysyy sen varmistamana ja vahvistamana, kuin mikäkin pyhä oikeus taivaan ja maailman edessä.»

Ja niin risteilivät hänen ajatuksensa ahneesti sen kielletyn alueen ympärillä, jonka ylipääsemättömiin aitoihin itse papin sanat olivat lyöneet aukkoja. Sitten hävettivät häntä omat ajatuksensa. »Sinä olet herra», toisti hän yksikseen, »hän on palvelustyttö, vieläpä vain orjatar, ja silleen täytyy sen jäädä.»

Muuten oli selvää, että koston työhön oli vielä tänään ryhdyttävä.--

Hän käski Reginan korjata ruuat pois ja tuoda toisen pullon pöytään. Sitten nouti hän pulpetiltaan kynän ja paperia ja osotti tytölle paikan, jossa tämä oli istunut jouluaattoon saakka.

Aran iloissaan painautui Regina istumaan, sillä hän oli siitä pitäen saanut aina maatapanoonsa asti istua eteisessä tulisijan ääressä.

»Sinun on tehtävä minulle hieman selkoa, Regina», alotti Boleslav. »Vastaa lyhyeen ja tarkasti jokaiseen kysymykseeni.»

Regina hätkähti silminnähtävästi. »Kyllä, herra», kuiskasi hän.

»Juo, se päästää kielesi siteistään.» Regina totteli, mutta viini näytti tällä kertaa vaikuttavan hänessä pelkoa ja vastenmielisyyttä.

»On kysymys sen yön seurauksista, jolloin veit ranskalaiset Kissanportaan yli.--Oliko linnassa ketään, joka tiesi tästä retkestä?»

»Ei, herra.»

»Kenen kautta se sitten on tullut tunnetuksi?»

»Minun kauttani luulen, herra», sammalsi Regina.

»Kenelle olet sen ilmaissut?»

»Isälleni.»

»Kuinka sen teit?»

»Hän tuli tuontuostakin linnaan saadakseen minulta rahaa; ja jollei minulla ollut mitään, nipisteli ja löi hän minua.»

»Miksi et huutanut apua?»

»Olihan öinen aika, herra, ja armollinen herra olisi häntä pieksättänyt, jos hänet olisi tavattu.»

»Hyvä, jatka.»

»Ja niin tuli hän myös vähän jälkeenpäin--retken jälkeen, tarkotan--ja vaati kaikenlaista--minun piti häneltä--armolliselta herralta--kiristää rahaa tai salaa kopeloida hänen taskujaan ja muuta sellaista.--Ja päästäkseni kerta kaikkiaan hänestä rauhaan, kävin hänelle hakemassa kukkaron, jonka ranskalainen eversti oli minulle antanut. Kun hän näki punertavan kullan välkkyvän kuutamossa, tuli hän aivan kuin hulluksi--»

Hän vaikeni.

»No, eteenpäin!»

»Täytyykö minun se sanoa, herra?»

»Tietysti!»

»Mutta onhan hän sentään isäni, herra.»

»Sinun on tehtävä, mitä käsken.»

Regina huokasi syvään ja jatkoi: »Ja silloin kävi hän kurkkuuni kiinni ja huusi korvaani: Olet surman oma, jollet heti paikalla tunnusta, mistä olet saanut näin paljo kultaa... Ja kun olin jo aivan tukehtumaisillani----»

Boleslav naurahti katkerasti itsekseen. Hänen oma isänsä ja tytön isä--he käyttivät molemmat samoja kunnioitettavia keinoja.

Regina luuli herransa nauravan hänelle. »Hyvä herra», jatkoi hän rukoilevasti herraansa katsahtaen, »minähän olin silloin vielä niin hirveän tuhma. Paria viikkoa myöhemmin, kun he minua kuulustelivat, olisivat he saaneet minut huoletta kuristaa eivätkä sittenkään olisi saaneet mitään tietoonsa... Mutta, silloin, ja olihan hän sentään isäni...»

»Hyvä, silloin siis kannoit kieliä koulusta. Ja entäs sitten?»

»Vielä samana yönä alkoi omaatuntoani painaa, ja aamulla viedessäni armolliselle herralle kahvia--sillä minun oli aina oltava hänen lähettyvillään--tunnustin hänelle kaiken.

»Ja hän?»

»Hän tuli liidunvalkoiseksi eikä sanonut sanaakaan--mutta hän sieppasi pyssyn seinältä ja tähtäsi sillä minua. Minä panin käteni ristiin ja suljin silmäni; silloin kuulin kuinka hän päästi kirouksen--ja sitten heitti pyssyn olalleen ja syöksyi ulos. Ajattelin heti: nyt hän tahtoo raivata isän pois tieltä!--Ja kun näin hänen rientävän nostosillalle kaksi verikoiraansa mukanaan, juoksin sukkelaan puiston läpi ja Kissanportaan yli kylään, viedäkseni isälle sanan, että hänen henkensä oli vaarassa. Jos hän olisi ollut kotonaan, en häntä olisi voinut enää pelastaa, mutta hän istuikin Merckelin luona Mustassa Kotkassa. Siellä oli hän kaikki hälyyttänyt jalkeille keskellä yötä ja makasi sitten päissään kuin mikäkin elukka. Mustasta Kotkasta ei hän mene häntä hakemaan, aattelin itsekseni,--ja se olisi ollut liian myöhäistäkin, sillä herra Merckel ja kaikki tiesivät jo koko asian ja nostivat aika häläkän minut nähtyään ja kävivät minua ahdistelemaan ja aikoivat väkisin panna minut puhumaan, mutta minä puraisin kieleeni, jotta veri tuli, ja olin vaiti. Sitten päästivät he minut valloilleni, mutta minä juoksin armollista herraa vastaan ja heittäysin hänen jalkoihinsa ja sanoin: Säästäkää hänet, se ei hyödytä mitään, sillä maailma tietää sen jo kuitenkin.--Silloin potkaisi hän minua, niin että pyörtyneenä lysähdin maahan, mutta isälle ei hän tehnyt mitään... Ja sitten kahden viikon perästä tuli santarmi minua noutamaan ja vei minut Mustaan Kotkaan. Siellä istui viinihuoneessa viisi tai kuusi ylhäistä vierasta herraa, tämä herra maaneuvos heidän mukanaan, ja ovi sulettiin jälestäni ja minua alettiin kuulustella... Mieluimmin olisin ainoastaan itkenyt enkä tehnyt muuta mitään, mutta sitten rohkaisin mieleni ja arvelin, että isälläni oli tapana juoda enemmän kuin janottikaan, ja hän kai oli nähnyt pahaa unta... Mutta silloin näyttivät he minulle kukkaroa, jonka he olivat ottaneet häneltä pois.--Ja silloin, herra, ... silloin sanoin, että rahat olivat ... palkka, jonka sain, kun annoin--» Hän vaikeni ja painoi kätensä kasvoilleen, joille häpeä levitti tumman punan...

»Jatka», käski Boleslav, purren hampaansa yhteen.

»Eiväthän he minua uskoneet, herra, mutta he kai huomasivat, etteivät saisi minulta totuutta selville, sillä he eivät kyselleet enempää. Ja sitten alkoivat he hiljaa neuvotella keskenään, mutta minulla on hyvät korvat, minä kuulin kaiken... Oliko minut pistettävä vankeuteen, jotta oppisin puhumaan, oliko armollinen herrakin vangittava? Sellaisia he juttelivat. Ja sitte tulivat toiset ja arvelivat, että piirille olisi häpeäksi, jos kielikellot pääsisivät sellaista soittamaan, ja koko Itä-Preussinkin kunnia siitä kärsisi, ja kun sitä paitsi ei ollut sitovia todistuksiakaan, oli täysi syy painaa asia hiljaisuudessa unohtumaan--he mainitsivat sen jotenkin toisin, mutta sanat olen unhottanut.»

»Ja sitten päästivät he sinut menemään?»

»Niin. Herra Merckel sanoi, että minun oli korjattava luuni, sillä minä saastutin talon.»

Syntyi äänettömyys. Sitten kulautti Boleslav yhdellä siemauksella pari kolme lasia väkevää viiniä ja sanoi: »Nyt paloyö!»

Regina hypähti silloin tuoliltaan pystyyn ja tuijotti häneen kauhistunein katsein.

»Minun pitäisi ... tulipalosta?»

»Niin paljo kuin siitä muistat.»

»Ja minun pitäisi ... kaikki ... herra?»

»Kaikki.»

»Herra ... sitä en voi!» Kuten hengenhädissään päästi hän tämän huudahduksen suustaan.

»Mitä se merkitsee?» Boleslav oli hänkin ponnahtanut pystyyn ja mittaili häntä silmät selällään.