Part 13

»Tämän kirjeen tarkotus oli eksyttää vihollisia siinä tapauksessa, että minut ammuttaisiin. Määräyksen ilmotti sotamarsalkka minulle suullisesti. Minun täytyi oppia se ulkoa.»

»Kuinka se kuului?»

»Palausmarssia salatakseni hyökkään huomenna vihollisen vasempaan kylkeen. Kenraali von Kleist ei ota osaa taisteluun, vaan koettaa sillaikaa saapua eteläänpäin Marnevirralle, päästäkseen minun kanssani yhteyteen. Kaikki sillat on ylimentyä räjähytettävä.»

Maaneuvos nyökkäsi. »Ja sitten, herra--luutnantti?»

»Sitten vein käskyn perille.»

»Teidän siis onnistui päästä päämääräänne?»

»Toivon, herra maaneuvos, että sodan historia on siitä antanut teille todistuksen.»

»Hm!... Missä tilaisuudessa teidät haavotettiin?»

»Palatessani.»

»Miksi ette jäänyt sinne, missä olitte?»

»Siksi, että olin sotamarsalkalta ottanut tuodakseni erään vastailmotuksen.»

»Tämän toisen uhkayrityksen olisitte voinut säästää itseltänne.»

»Olisin voinut säästää ensimäisenkin.»

»Tahdoitte saavuttaa mainetta.»

»Tahtoisin muun ohella päästä tämän kuulustelun hauskuudesta.»

Maaneuvos ojensihe ja heitti leijonanharjansa taaksepäin: »Sallikaa minun huomauttaa, että seisotte kuninkaanne edustajan edessä, herra parooni von Schranden.»

»On sillä hävyttömyyttä», kuului murina ikkunan luota.

»Seison tuhoojani edessä», vastasi Boleslav katsoen lujasti maaneuvoksen silmiin.

Tämä silmäili nyrpeästi hymyillen papereitaan. »Tästä johdun tutkinnon viimeiseen osaan», jatkoi hän. »Ei ole epäilemistä, että ilmotuksenne perustuvat tarkkaan asiain tuntemiseen ja että todennäköisesti olette, kuten väitätte, samainen schlesialaisessa majuri von Wolzogenin komentamassa nostoväessä palvellut Baumgart. Mutta tämän kanssa on ristiriidassa eräs seikka. Tuntuu näet mahdottomalta, että mainittu Baumgart, joka näyttää olleen kaikin puolin urhoollinen ja kunnianherkkä upseeri, olisi katsonut hyväksi lippunsa pettäjän tavoin kääntää salaa selkänsä armeijalle, jossa hän oli niittänyt kunniaa ja haavoja. Täytyihän hänen tietää, ettei sotajoukko saa niin vain hajota kuin mikäkin varpusparvi. Ja erittäinkin nostoväki»--hänen rintansa paisui, hänen leijonanharjansa näytti pöyhistyvän,--»kunniakas nostoväki, joka kaiken aikaa oli osottanut pitkin linjaa seisovansa ensi rivissä niin urhoollisuuteen kuin järjestyksenrakkauteen ja kuriinkin nähden. Vapaaherra von Schranden, toivon, ettei luutnantti Baumgart ole itseään tehnyt syypääksi tähän hairahdukseen ja soisin sentähden hänen saaneen surmansa.»

Boleslav tunsi ratkaisun lähestyvän. Hänen katseensa liiteli ympärinsä. Kaikkialla näki hän silmiä, jotka hehkuivat vihasta ja kostonhimosta. Felix Merckel oli laskenut kätensä miekan kahvaan, ikäänkuin olisi kysymyksessä heti kohta hyökätä hänen kimppuunsa. Hänen takanaan olevasta joukosta kuului esille vedettyjen aseiden kalinaa. Isännän lihavat kasvot hymyilivät hänelle vahingoniloisina. --Ainoastaan vanha kirkkoherra oli nojannut pörröisen päänsä molempiin käsiinsä ja tuijotti eteensä lattiaan.

»Ei ole minun syyni, herra maaneuvos, että kuollut jälleen herätetään henkiin. Hän on luullakseni täyttänyt velvollisuutensa. Hänen olisi saanut antaa levätä rauhassa.»

Maaneuvos kohautti olkapäitään. »Mutta kun häntä vastaan nyt kerran on tehty ilmianto--»

»Ilmianto?» huusi Boleslav vihasta leimahtaen. Hänen katseensa suuntautui nuoren Merckelin silmiin. Niistä hän luki tuhonsa esihistorian, minkä häpeä ja raivo olivat niihin kirjottaneet. Hän nyökäytti hymyillen päätänsä.

»Tahdon kyllä sotaoikeuden edessä vastata puolestani. Olin siihen valmis ja pyydän, että minut vangitaan.»

Joukko tunkeutui eteenpäin täyttääkseen hänen pyyntönsä heti paikalla.--Boleslav, joka tähän asti oli seissyt kynnyksellä, työnnettiin pöytää kohden ja joutui seisomaan aivan maaneuvoksen vastassa, takanaan nyrkit, jotka jo tavottelivat hänen niskaansa.

»Kärsivällisyyttä, rakkaat ystävät», sanoi maaneuvos sävyisän ystävällisesti. »Ken häneen satuttaa kätensä, se itse joutuu vangituksi.--Vielä kysymys, herra parooni.--Kun teidät oli otettu vangiksi, kuten väitätte, kuinka ette sitten myöhemmin vankeja vaihdettaessa tullut säännöllisesti rekisteröidyksi ja takaisin palauteuksi?»

»Ranskalaiset jättivät minut, koska olin pahoin haavotettu, äkkiä lähtiessään jälelle. Talonpoikaisväestö korjasi minut kentältä. Makasin kuukausia siellä vuoteen omana. Kun vihdoin kykenin jättämään pelastajani, oli rauha tehty, eikä ketään liittoutuneista ollut läheisyydessä.»

»Sanoillenne kaikki kunnia, vapaaherra, mutta voitteko kentiesi tämän millään todistaa?»

»En muulla kuin arvillani, herra maaneuvos.»

»Hm!--Pantakoon tämäkin pöytäkirjaan.»--Hän kakisteli kurkkuaan ja pyyhkäisi harjansa taaksepäin, sitten alotti hän ikäänkuin ottaen vauhtia pitkään juhlapuheeseen:

»Hyvät herrat! Urhoolliset nostoväen miehet ja Schrandenin asukkaat! Nostoväen perustaminen on uuden auringon nousu, auringon, joka tästedes on iät kaiket loistava Preussinmaan kunnian taivaalla. Riemuitkaamme onnesta, kun olemme saaneet elää ajassa, joka on vaatinut meiltä niin paljon suurta, ja riemuitkaamme kaksin kerroin siitä, että olemme osottautuneet vastaavamme tätä ajan vaatimusta. Erittäinkin tämä piiri. Ja tässä piirissä ei suinkaan vähimmin Schrandenin seurakunta. Katselkaamme vain ympärillemme. Monet synkät kuvat vierivät muualta silmiemme eteen. Kuningas kutsui, mutta kaikkialla ei hänen kutsumuksensa herättänyt iloista vastakaikua.

Oi, ystäväni, sydämemme vuotavat verta, kun kuulemme, että esimerkiksi Konitzin ja Stargardin piireissä asekelpoiset miehet pakenivat metsiin ja viljapeltoihin ja että täytyi panna toimeen oikea ajometsästys, jotta heidät olisi saatu kiinni, että toisaalla tuhannet karkasivat rajan taakse asevelvollisuuttaan pakoon, ja että jo muodostuneet komppaniat harvenivat jälleen öisten joukkokarkaamisten johdosta. Kuinka toisin olikaan laita piirissä, jota minulla on ilo johtaa!--Ystävät ja toverit! Wartensteinin piirissä joutui nostoväki kahdessa viikossa valmiiksi asestettuna ja varustettuna paikoilleen. Rivit olivat puolta vahvemmat kuin hallitus oli meille määrännyt, ja kahdeksankymmentä prosenttia oli vapaaehtoisia. Niin, ja Schrandenin seurakunnasta oli pelkkiä vapaaehtoisia.»--

Väkijoukko kohotti eläköönhuudon, ja kirkkoherra nyökäytti julman tyytyväisesti hymyillen päätänsä. Hän tiesi hyvin, kenen työtä tämä oli.

»Myönnän kyllä» jatkoi maaneuvos heittäen Boleslaviin jäätävän syrjäsilmäyksen, että »Schrandenin seurakunnalla oli ruma häpeätahra pestävänä»,--muutamia kirouksia pääsi kuuluviin--»tahra, joka kaikista mainetöistä huolimatta on ainaiseksi tarttunut kiinni nimeenne», kiroukset tulivat äänekkäämmiksi--»mutta jos kuninkaan armo kääntää siitä katseensa pois ja suvaitsee ottaa huomioonsa ainoastaan Schrandenin nimen valoisammat puolet, ei tämä suinkaan ole vähimmässä määrin luettava tämän asestamisen ansioksi, asestamisen, jonka johtajaksi minä ylpeydellä ja ilolla saan itseni mainita. Kuninkaan armo--»

»Mitä hän jutteleekaan kuninkaan armosta?» ajatteli Boleslav. »Tekisi asiasta pikaisen lopun!»

»Kuninkaan armo on runsaasti vuotanut ylitsemme, on meidät melkein hukuttanut siunauksellaan. Ja ken kaikkein ensiksi hedelmiä korjaa, hän muistakoon, että urhoolliset nostoväen miehet--eikä suinkaan vähimmässä määrin heidän järjestäjänsä--ovat kylväneet sen kylvön, jonka satoa hän nyt korjaa.» Hän selaili papereitaan ja jatkoi sitte: »Lakit pois, urhoolliset schrandenilaiset,--hiljaa, nostoväen miehet,--pyydän, olkaa hyvät ja nouskaa, herrat,--ken siellä takana ei ota lakkia päästään, hänet heitetään pellolle--minulla on kaikkein korkein, armollinen käskykirje teille luettavana. Se kuuluu:

'Mikäli näyttäytyy todeksi, että vapaaherra Boleslav von Schranden, Schrandenin linnassa, on sama henkilö kuin luutnantti Baumgart 15. schlesialaisessa nostoväkirykmentissä, ja mikäli varmistuu, kuten niin urhoolliseen upseeriin nähden täytyy edellyttää, ettei ole tapahtunut mitään kurjaa karkausta, niin nimitän hänet nostoväkeni kapteeniksi, luovutan hänelle piiriinsä kuuluvan komppanian komennon ja annan hänelle palkinnoksi erinomaisesta urhoollisuudestaan ensi luokan teräsristin.--Nämä ylennykset ilmottakoon hänelle piirin maaneuvos niiden läsnäollessa, jotka ilmiantokirjelmän ovat allekirjottaneet.

Friedrich Wilhelm, _Rex_.'»

Seurasi pitkä äänettömyys. Schrandenilaiset isänmaan ystävät seisoivat töllistellen toisiaan. Luutnantti Merckel oli lyyhistynyt ikkunalaudalle. Hänen sormensa tempoivat kiihkeästi ristiä, joka välkkyi hänen takkinsa mustien kiinnikenauhojen välissä.

Boleslav tunsi kuinka hänen päässänsä humisi ja soi. Hänen täytyi tarttua ovenpieleen, sillä hän pelkäsi pyörtyvänsä. Ilosta hän ei tuntenut jälkeäkään, ainoastaan katkeruuden tunne, jota hän kauan oli väkivoimin hillinnyt, kuohahti hänessä valloilleen. Hän puri hampaansa yhteen. Hän pelkäsi puhkeavansa kyyneliin.

Maaneuvos veti levättinsä takataskusta esiin mustan rasian, jonka hän ojensi Boleslaville ylen kohteliaasti kumartaen.

Kansi ponnahti auki, ja sinisestä samettipohjasta loisti Boleslavia vastaan valkoinen hohde, joka sädekehän tavoin ympäröi yksinkertaisen, mustan teräsesineen. Liikutuksensa puuskassa tarttui hän siihen ja ojensi oikean kätensä maaneuvosta kohden.

Silloin astui tämä askelen takaperin, katseli pitkää, valkeaa solmukättään tarkkaavaisesti kaikilta puolin, ikäänkuin peläten sen vahingoittuneen kunniamerkkiä antaessa, ja kätki sen sitten selkänsä taakse.

»Herra maaneuvos, tarjosin teille käteni», huusi uhkaavasti Boleslav, jonka kasvoille uusi häväistys oli ajanut vihan punan.

»Hänen majesteettinsa antoi tehtäväkseni ilmottaa teille hänen kaikkein korkeimman tahtonsa; kädenlyöntiin asti ei tehtäväni ulottunut.»

Samassa lennähti Boleslavin jalkoihin aivan samanlainen risti kuin se, minkä hän oli saanut.--Felix Merckel oli sen reväissyt rinnaltaan. Vilpittömästä vihasta hehkuen astui hän virkamiehen eteen, jolta hänellä, kuten hän nyt tiesi, ei ollut mitään pelättävää, ja huusi: »Siinä on! En huoli siitä enää! Jokaisen urhoollisen sotilaan täytyy hävetä sitä kantaessaan sen jälkeen kuin _tuo_ on sen saanut.»

Boleslav päästi raivon ja tuskan huudon ja syöksähti nyrkki ojossa häntä kohden.

Felix Merckel tempasi miekkansa ja oli sillä iskemäisillään aseetonta.

Ravintolan isäntä heittäytyi molempain väliin. Maaneuvos huvittelihe huiskuttamalla tyynnyttävästi käsiään, ja vanha kirkkoherra seisoi katsellen ympärilleen hehkuvin silmin.

Hän tunsi schrandenilaisensa. Hän näki murhanhimon heidän silmissään.

»Takaisin!» jyrisi hänen raudalta kalskahtava äänensä yleisen melun keskeltä. Käsivarret levällään hypähti hän ovelle, jossa etumaiset jo olivat kohottaneet pistimensä ja sauvansa iskeäkseen niillä takaapäin vihattuun päähän.

Boleslav kääntyi ja näki kauhukseen, kuinka lähellä kuolemaa hän seisoi.

Kirkkoherra oli tarttunut ovenpieleen ja asettui sisälle tunkeutuvain painoa vastaan.

Voiko tämä vanhuuden heikontama ukko hillitä valloilleen päässeen susilauman rynnäkköä? Eikö tuo murhanhimoisen uteliaisuuden hyöky ole purkautuva häntä vastaan?

Tosiaankin heikko turva! Ja tämä oli ainoa, sillä maaneuvoksesta, jonka kädet notkeina kuin liehuvat liinat hohtivat päiden yläpuolella ja joka kerta toisensa jälkeen vienoimmalla huiluäänellä vakuutteli ajavansa pellolle ja pistävänsä putkaan jokaisen rauhanhäiritsijän, ei kukaan enää välittänyt.--Mies poloinen, joka oli pitänyt pöytäkirjaa, ryömi sillävälin vikisten ja voivottaen pöydän alle piiloon.----

Boleslavin povessa huusi ääni: »Kuinka? Tämän ukonko sallit itseäsi suojella. Eikö sinussa ole miestä itseäsi puolustamaan?»

Hänen mielessään leimahti huima päätös. Kohtalo oli määrännyt tämän ratkaisevaksi hetkeksi--ja olisi raukkamaista päästää se käsistään.

Äkkiä tempasi hän ukon syrjään.

»Tämä on _minun_ paikkani, kunnian herra», sanoi hän asettuen hänen paikalleen.

Hän tarttui oven pieliin, kuten vanhuskin oli tehnyt, ja tarjosi avoimen rintansa alttiiksi väijyskelijäin aseille.

Hänen katseensa suuntautui lujana ja käskevänä raivoavaan joukkoon. Heidän suustaan pärskyi vaahtoa häntä vastaan ja heidän hengityksensä lehahteli kuumana ja pahanhajuisena hänen kasvoilleen.

»Tässä seison», huusi hän. »Pistoolini olen jättänyt kotiin. Voitte huoletta lyödä minut maahan. Eteenpäin vaan--kellä rohkeutta on!»

Mutta rohkeutta ei ollut kellään. Hänhän ei seissyt enää heihin selin.

Miekat vaipuivat ja pistimet sukelsivat piiloon.

»Hyvä--ette siis tahdo murhata», jatkoi hän halliten heitä katseellaan. »Tahdotte käyttäytyä kuten ihmiset ettekä kuten villipedot. Niinpä tahdon teitä puhutella kuten ihmisiä. Astukaa takaperin ja käyttäytykää tyynesti.»

Joukko alkoi huojua, kynnys jäi vapaaksi.

»Ja nyt puhukaa! Mitä tahdotte minulta?»

Ainoatakaan ääntä ei kuulunut vastaukseksi. Huoneessa kuului ainoastaan hengittäväin keuhkojen huohotus.

»Vihaatte minua--tavottelette henkeäni--hyvä--sanokaa minulle--miksi? Täällä seisoo kuninkaan edustaja, kuninkaan, jota me kaikki palvelemme ja jolla on kaikki tuomiovalta kädessään. Täällä seisoo Jumalan edustaja, Jumalan, johon minä uskon kuten tekin. Alistun molempain tuomioon. Nyt voitte valittaa... Mitä olen teille tehnyt?»

Äänettömyys jatkui. Vain entinen lallattava ääni kohosi joukosta, mutta sammui kohta hiljaiseen korahdukseen.--Oli ikäänkuin se olisi väkivoimin tukahutettu.

»Olette vaiti. Ette tiedä mitään. Ja te, hyvät herrat, auttakaahan toki kansa parkaa vauhtiin. Tuossa on risti, kansakunnan korkein kunniamerkki, jonka joku on heittänyt maahan, koska se muka on tahrautunut siitä, että minulla on samanlainen. Tuolla on joku toinen, joka kieltää minulta kädenlyönnin, minkä jokainen tavallisesti antaa jokaiselle, ken ei ole lurjus. Ei tee mitään, herra maaneuvos, vaikka kantaja ja tuomari tällä kertaa yhtyvät samaan persoonaan. Kantakaa vain, tuomitkaa vain, suostun siihen.»

Syntyi uusi äänettömyys. Maaneuvos siveli hämillään poskipartaansa.

»Ja te, arvoisa kirkkoherra,--minun ei sovi vaatia nuoruuteni kasvattajaa tilille--mutta te olette muutama kuukausi takaperin osottaneet minulle ovenne. Ettekö te tahtoisi ruveta seurakuntanne puhemieheksi?»

Vanhuksen leukapielet värisivät, hänen huulensa liikahtelivat, mutta äännähdystäkään ei lähtenyt. Hänen voimansa näyttivät tyhjentyneen, mutta raju, ankara katse, joka hänen pensasmaisten kulmakarvojensa alta kaivautui Boleslavin kasvoihin, ei näyttänyt ennustavan hyvää.

Boleslav naurahti. »Minun on siis itseni oltava omana syyttäjänäni», huusi hän. Hän oli kuin päihtynyt omasta rohkeudestaan. »Sinun kätesi on oleva jokaista vastaan ja jokaisen käsi sinua vastaan», riemuitsi ääni hänen povessaan. »Mielestänne on teidän kostettava isäni synnit minulle, purettava vihanne minua kohtaan, koskei se enää ylety vainajaan. Hyvä--olen hänen perijänsä. Otan hänen syynsä hartioilleni enkä kieltäydy sovittamasta, mikäli oikeus minulta sovitusta vaatii. Mutta miksi ei ole puututtu vainajaan? Miksi ei käyty oikeutta häntä vastaan? Miksei häntä laahattu mestauslavalle, jos hän sen ansaitsi? Herra maaneuvos, kysyn teiltä, joka edustatte valtiomahtia, miksi valtio vaikeni ja salli sen, että nämä urhoolliset miehet, joille ei ole mitään pahaa tapahtunut, ryhtyivät kostoon, niin lapselliseen, niin julmaan, että ainoastaan verenhimoisten raakalaisten aivot voivat sellaista keksiä? Kostoon teosta, jota en myönnä enkä kiellä, mutta joka aina tähän päivään on ollut peittyneenä pimeään? Kuinka se tapahtui, jos se tapahtui--kuka teistä sen tietää? Ja siitä huolimatta olette häntä ja hänen sukuaan halveksineet, vainonneet, tehneet heidät kunniattomiksi ja oikeudettomiksi.--Niinpä vetäkää meidät oikeuteen, minut ja vainaja ja------», hän vaikeni hämillään, hän ei voinut päästää Reginan nimeä huuliltaan... Kirkkoherran silmistä leimahti salama häntä kohden... Päästen jälleen tasapainoonsa, jatkoi hän: »Kysykää, puhukaa, valaiskaa pimeys ja sitten tuomitkaa... Mutta tuomitkaa silloin myöskin tihutyö, joka on tuhonnut kartanoni ja omaisuuteni, jonka johdosta minun on pakko asua raunioissa kuin metsänpedon, ja joka vielä rankaisematonna huutaa taivaan kostoa---- Muista rikoksista en tahdo puhua, en siitä, että minua ja----väkeäni uhkaatte murhalla ja kuoliaaksi lyömisellä, en siitä, että tahdoitte estää isäni ruumiin viemisen kirkkomaahan,--sen annan teille anteeksi... Mutta linnani polton, sen vannon teille kostavani. Tähän päivään asti olen uskonut, että oikeuden valo olisi minulta sammunut, mutta jos niin on, sytytän sen jälleen. En tahdo levätä, ennenkuin olen sytyttäjän vetänyt päivän valoon, ja silloin Jumala armahtakoon kaikkia niitä, jotka häntä ovat auttaneet ja hänen tekoaan salanneet!»

Joukossa syntyi uudestaan levottomuutta. Etumaiset tunkeutuivat vielä kauemmaksi takaperin ikäänkun varoen suuttuneen miehen kostoa. Ikkunan tienoolta kuului pari kolme käheää naurunhykähdystä, jotka sentään tukehtuivat alkuunsa.--

Herrashuoneessa koetti jokainen kaikin voimin näyttää siltä, kuin ei olisi kuullut Boleslavin sanoja. Maaneuvos, joka erittäinkin näytti kiusallisesti liikutetulta, selaili kiihkeästi asiakirjojaan. Vanha Merckel tyrkytti tavattomalla innolla vastahakoiselle pojalleen takaisin ristiä, jonka oli kaapannut lattialta. Harmaa miespahainen, joka oli jälleen ryöminyt pöydän alta esiin, hankaili ahkerasti pölyä polvistaan.

Ainoastaan vanha kirkkoherra seisoi varuillaan. Hän nojasi rystösensä pöytään ja valkoinen, ohut tukka, joka ympäröi kaljua päälakea, vapisi hiljaa. Kuten petolintu, joka on iskemäisillään saaliinsa kimppuun, seisoi hän siinä korppikotkan kasvoineen ja hehkuvine silmineen, joiden yllä törröttivät valkoiset kulmakarvat.--

Jos Boleslavin katse olisi tällä hetkellä kiintynyt häneen, olisi hän jättänyt uudet kysymykset ja vaatimukset sikseen. Mutta hän tahtoi juoda voitonmaljansa viimeiseen pisaraan. »Jotta pääsisimme täyteen selvyyteen», huusi hän, »te ja minä,--jotta kaikki tietäisivät, kenen puolella meistä on oikeus ja kenen vääryys, kysyn täten: kellä teistä on minulta mitään vaadittavaa? Kenelle olen tehnyt jotakin pahaa? Kellä on minua vastaan valittamista?»

Silloin kajahti hänen takanaan kirkkoherran ääni: »Onko puuseppä Hackelberg saapuvilla?»

Boleslav hätkähti. Kuten tuomarin ääni oli tämä kumeankäheä jyrähdys tunkeutunut hänen korvaansa. Hän ei tiennyt, mitä hänen ylitsensä oli purkautumaisillaan, mutta hän tunsi, ettei se ollut hyvää.

Joukko liikehti toisiaan lykellen ja sysien. Puoleksi työnnettynä, puoleksi vedettynä ilmaantui rappeutunut juopporenttu eturiviin. Hän koetti puolustautua, hän mukiloi nyrkeillään ympärilleen, ja vielä kynnyksellä seistessään koetti hän kyyristyä ja piilottua takanaan seisojan käsivarren tai olkapään suojaan.

»Älä pelkää, Hackelberg», sanoi kirkkoherra. »Ei sinulle tehdä mitään.»

Silloin uskalsi hän ojentautua ja lasimaisista silmistään suunnata aran, kysyvän katseen korkeihin herroihin, joiden edessä hän seisoi.

»Mitä tämä on?» kysyi maaneuvos närkästyneenä. »Miksi tuollaisen sallitaan juoksennella vapaana?»

»Koska ei uskalleta koskea hänen onnettomuuteensa», vastasi kirkkoherra.

Herra Merckel vanhempi tunkeutui esimiehensä luo ja kuiskutti surumielisesti hymyillen hänen korvaansa. »Surkuteltava isä raukka, josta teidän ylhäisyydellenne kerroin.»--Mutta vakavasti huolissaan silmäili hän etumaisia schrandenilaisia, joiden kourat olivat valmiina tarpeen vaatiessa tarttumaan juopporenttuun ja toimittamaan hänet pois näkyvistä.

»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?» kysyi kirkkoherra.

»Mitä minulla pitäisi olla sanottavaa, herra kirkkoherra?» lallatti hän, uudelleen kyyristyen, ja veti takkinsa riekaleita peitoksi paljaalle rinnalleen.

»Eikö sinulla ole mitään valittamista?»

»Antakaa minun mennä», marisi hän. »Ei minulla ole mitään valittamista.»

»Eikö _häntäkään_ vastaan?» Hän viittasi Boleslaviin.

Sammuneissa silmissä leimahti synkkä liekki. Nyt hän käsitti. Vanha Merckel nyökkäsi hänelle kehottavasti, ja käsittäen tehtävän, joka hänellä täällä oli suoritettavanaan, alkoi hän, kyynelherkkänä kuten juoppo ainakin, katkerasti itkeä. Mustilla käsillään tuhri hän kasvojaan, niin että ne pian näyttivät pöyristyttävältä naamiolta.

»Isä parka, isä parka!» surkutteli herra Merckel vanhempi, samalla pyyhkien silmiään.

»Miksi näytellään tätä ilveilyä?» kysyi Boleslav halveksivasti nauraen. Mutta hän oli tullut sangen kalpeaksi.

»Täällä ei näytellä, vaan käydään oikeutta», vastasi hänelle vanha pappi.

Boleslav kohautti olkapäitänsä. »Olen tyytyväinen», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi. »Sitähän olen tahtonutkin.»

Schrandenilaiset kurkottelivat kaulojaan tulevaa näytelmää odottaen. Hiljaisuudessa, joka hetkiseksi syntyi, kuultiin väkijoukon, joka ei mahtunut ravintolaan, vaan täytti kirkkomäkeä, viettävän siellä aikaansa porpattaen ja meluten. Hälinän keskeltä kuului naisäänen hätäinen kirkaisu.

Olisikohan Regina------? Mutta kuinka se oli mahdollista?--Ja tämä ajatus katosi salaman nopeudella, kuten oli tullutkin.--

»Lapseni, kurja lapsi raukkani!» ulvoi puuseppä, joka nyt oli päässyt totutulle tolalleen.

»Mitä lapsellesi sitten on tehty, mies?» kysyi maaneuvos, joka ei tahtonut kärsiä, että asiain johto luisui hänen käsistään.--

»Vietelty on tyttäreni,----portto hänestä on tehty----isänsydämeni on----muserrettu----särkynyt----kurja olen----yksi kirstu vain vielä--»

»Luulenpa, että olet minulle jo kerran lukenut tämän litanian», puuttui maaneuvos puheeseen. »Silloin nimittäin, kun tulin kuulustelemaan tuota naista, tytärtäsi, Kissanportaan jutussa. Jollet näinä viitenä vuonna ole oppinut mitään uutta, niin... Ja kirkkoherraan kääntyen lisäsi hän hymyillen: »Minusta näyttää, kuin tälle lurjukselle olisi annettu Virgiliuksen osa näyteltäväksi.»

Pieni harmaa miekkonen nurkassa päästi mäkättävän naurun, mutta mykistyi heti jälleen ikäänkuin pelästyen omaa rohkeuttaan.

Vanha kirkkoherra ei ollut ensinkään taipuvainen siivosti kärsimään maaneuvoksen armollisia sukkeluuksia. »Niinpä puhun puolestasi, Hackelberg», sanoi hän. »Minun puheeni sentään otettanee vakavalta kannalta--sinun, teidän kaikkien ja Herran Jumalamme edessä, Hänen, jonka pyhät lait eivät saa olla korkeain herrojen pilkkana. Vapaaherra von Schranden, olette minua kehottanut. Oletteko vielä halukas minulle vastaamaan?»

»Olen», vastasi Boleslav levottoman kärsimättömästi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän toistamiseen kuullut ulkoa naisäänen kirkunan joukon melun keskeltä.

»Olette ottanut vastaan isänne perinnön?»

»Epäilettekö sitä?»

»Herra paratkoon! En!»

»Mitä se merkitsee?»

»Te olette omistanut senkin, mikä vääryydellä oli hänen omansa.»

»Mutta kirkkoherra...» Boleslav tunsi ikäänkuin jähmettyvänsä. Hän tahtoi puhua, mutta hänen kurkkunsa oli kuin kiinni kureutunut. »Mihin uhmasi on joutunut?» huusi ääni hänen povessaan.

»Löysitte naisen, herra parooni, joka oli ollut isänne jalkavaimona. Löysitte hänet alennettuna, tahrattuna, lian ja rikosten peittämänä. Monivuotinen orjuus oli häneltä riistänyt kaiken ihmisarvon. Hän eli siellä kuten eläin eläimen kerällä. Tämä kurja olento kuului tänne ja kuului minulle. Minä olen hänet kasvattanut, minun käteni on valanut kastevettä hänen otsalleen, minun käteni ojentanut hänelle pyhän ehtoollisen kalkin. Olen seurakunnan edessä Jumalalle vannonut valvovani tätä nuorta sielua, joka oli kaksin kerroin orpo sentähden, ettei se, joka hänet oli siittänyt, voinut valvoa omankaan sielunsa parasta.»

»Ah, orpo lapsi raukkani!» lallatteli puuseppä. »Vielä vain kaksi--vielä vain yksi kirstu----»

»Olen vastuunalainen hänen puolestaan Jumalan ja seurakunnan edessä. Isältäsi en voi häntä vaatia, sillä hän seisoo Jumalan istuimen edessä; sentähden vaadin häntä sinulta ja kehotustasi noudattaen kysyn sinulta: Mitä olet tehnyt tälle sielulle?»

Boleslavin silmien edessä leijaili punertava sumu. Ja tässä sumussa kasvoi vanhan papin olento, niin että hän näytti miltei yliluonnolliselta. Boleslav kykeni vain änkyttämään: »Mitä oli minun--mitä voin minä...?»