# Kissanporras: Romaani ## Part 12 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kissanporras-romaani-12382/index.md Regina oli tänään saanut syödä illallista yhdessä Boleslavin kanssa, oli käyttäytynyt pöydässä sangen kömpelösti ja tuskin hennonut pistää palaakaan suuhunsa. Suuri, odottamaton onni pani hänen päänsä pyörälle. Nyt olivat jo lautaset korjatut pois. Vain laseja ja pulloja oli vielä heidän välillään. Regina joi vanhaa, tulista viiniä pitkin, ymmärtämättömin siemauksin.--Nyt hehkuivat hänen kasvonsa. Hänen silmissään, jotka kimmelsivät puoleksi ummistuneiden luomien alta, oli kostea kiilto. Hän ojentelihe ja venyttelihe tuolillaan. Villi velttous herpaisi hänen jäseniään. »Oletko väsynyt, Regina?» Tyttö pudisti kiihkeästi päätään. Hänen pelkonsa herraansa kohtaan näytti kadonneen. Miltei ylimielinen oli se loiste, joka tuontuostakin leimahti hänen riemunhurmaamista silmistään. Viini valoi liekkejä Boleslavinkin suoniin. Hänen katseensa oli kuin lumottuna kiintynyt Reginan vartaloon, joka vääntelihe ja venyttelihe hurmaavana kuin menadi. Sillävälin raivosi ulkona myrsky, vinkui nurkissa ja viskoi rapisevia lumikuuroja ikkunaluukkuja vasten. Katto-orret kitisivät ja natisivat, ikäänkuin hauras puu olisi nurjahtamaisillaan irti saumoistaan. »Pelkään, että tapahtuu jokin onnettomuus», sanoi Boleslav kuunnellen. »Tapahtukoon vain», vastasi Regina haaveellisesti hymyillen ja kyyristyi kokoon. Ja sitten alkoi hän aivan itsestään lörpötellä. »En luule, että minulle on hyväksi, herra, kun te olette minulle niin hyvä. Koko ikäni olen saanut vain lyöntejä--ensin isältäni, sitten häneltä--puhumattakaan vieraasta väestä. Ja en kai ole parempaa ansainnutkaan. Mutta kun te minua hemmottelette, voin tulla ylpeäksi--ja ylpeys on vika sangen suuri, sanoi kirkkoherra ... voin luulla, että olen muuttunut prinsessaksi ja ettei minun enää tarvitse palvella.» Hän purskahti vallattomaan nauruun ja päästi käsivartensa rentoina vaipumaan kupeilleen. Hiljaa, ikäänkuin itsekseen puhuen, jatkoi hän:» Muuten onkin jo epäiltävää, olenko palvelustyttö. Monta kertaa tuntuu minusta kuin olisin lumottu prinsessa--ja te, herra, minut vapauttaisitte.--Teettekö sen, hä?»-- Ja hän vilkuili viinilasinsa vieritse Boleslaviin. Boleslav nyökäytti hänelle ystävällisesti päätänsä. Nauttikoon vain tyttö unelmistaan. Olihan jouluaatto. »Onhan ollut tapauksia», jatkoi Regina, »jolloin prinsessa on muuttunut ihan tavalliseksi sammakoksi. Sitäkin ovat ihmiset heitelleet kivillä ja sylkäisseet sen nähdessään ja huutaneet: Lyökää kuoliaaksi mokoma inhottava sammakko. Ja sentään on sen sisällä piillyt prinsessa.» »Uskotko sinä sitten lastensatuja?» kysyi Boleslav kummissaan. Regina naurahti itsekseen. »En, herra. Mutta kun on niin monet kerrat vuodessa yksikseen ja taipaleella, täytyy olla jotakin ajateltavaa. Ja kun sade kohisee ja tuuli ulvoo--kuulkaahan vain, mitä ilvettä se pitää--ajatelkaapas, että nyt olisin tiellä. Ja usein olen niin ollut taipaleella. Mutta en siitä välittänyt mitään. Metsään päästyäni olen kysynyt itseltäni: Tahdotko olla kuningatar ja istua kultaisella istuimella tai tahdotko olla katolilainen pyhä neitsyt ja saada rakkaan herramme ja vapahtajamme pojaksesi, tai tahdotko olla paholaisen isoäiti ja korventaa schrandenilaiset piellä ja tulikivellä, tai tahdotko mieluummin olla armollinen rouva ja»----Hän vaikeni äkkiä. »Ja?» Regina ojensihe ja naurahti hämillään. »Sitä en sano--se on liian tuhmaa.--Lyhyesti sanoen, minun tarvitsee silloin ainoastaan valita. Ja tallustaessani yön hämyssä ja sumussa, kuvittelen tätä kaikkea mielessäni ja joudun huomaamattani Bockeldorfiin, ikäänkuin olisin lentänyt ilman halki. Monta kertaa ajattelenkin lentäväni. Ja silloin todellakin lennän. Elämässä on laita aivan kuin saduissakin. Eikös olekin, herra?» Boleslav katseli tyttöä uteliaana ja ihmeissään, ikäänkuin ei olisi häntä vielä koskaan nähnyt. Ja tosiaankin vilkaisi hän ensi kerran tytön sieluun, kun viini oli päästänyt tämän kielen siteistään. Nyt selvisi hänelle moni seikka, joka ennen oli hänestä tuntunut tytössä käsittämättömältä. »Onnellinen olento», jupisi hän. »Niin olenkin», vastasi Regina uhmaten ja nojaten kyynäspäällään pöytään katseli Boleslaviin ikäänkuin hilpeästi taisteluun vaatien, »Kun saan näin istua täällä kanssanne ja juoda viiniä ja minua kohdellaan kuin ihmistä ainakin, tuntuu aivan kuin olisin taivaassa... Luuletteko muuten, että kerran pääsen sinne?... Minä en sitä usko! Olen liian huono tyttö... Ja oikeastaan pelkäänkin sinne joutua... Helvetissä on minusta paljon hauskempaa... Sinne minä kuulunkin... Kirkkoherrallakin oli tapana sanoa, että minä olen pirunsikiö, enkä minä sitä ollenkaan pannut pahakseni. Miksi pahottelisinkaan? Minä olin paholainen ja Helena enkeli. Niin oli kaikki oivallisesti laitettu laadulleen!... Eikö tosiaankin Helena näyttänyt aivan ilmeiseltä pikku enkeliltä? Niin valkoinen ja ruusunpunainen ja silmät niin siniset ja kädet aina ristissä. Ja kaunis ... nauharuusuke ... oli hänellä aina ... kaulassaan, ja aina tuoksui hän ... ruususaippualle...» Boleslavia väristytti kylmästi. Hän tunsi hämärästi alentavansa itsensä ja lemmittynsä, jos salli tämän puolijuopuneen naikkosen puhua Helenasta kuin vertaisestaan. »Lakkaa!» huudahti hän käheästi. Regina vastasi vain unisella naurulla. Viini ja väsymys olivat hänet äkkiä saaneet valtaansa. Hän lepäsi tuolille ojentuneena, pää selkänojan varaan retkahtaneena, ja taisteli unta vastaan.--Kuin mikäkin Bakkuksen papitar lepäsi hän autuaassa hurmauksessaan.-- Boleslavin povessa riehui suuttumus nousten ja laskien kuten myrskyn puuskatkin ulkona. »Tuollaista saa viini aikaan», ajatteli hän ja joi. Hän tahtoi herättää Reginan, lähettää hänet keittiöönsä, mutta ei kyennyt irrottamaan hänestä katsettaan. Ja vähitellen hän tuli leppeämmälle tuulelle. »Hän ei tarkottanut sillä pahaa»,--ajatteli hän ja puristi käsiään yhteen astuen aivan Reginan luo. »Tämähän on viime kerta, kun hän istuu täällä sisällä luonani, ja huomenna on kaikki unhotettu. Huomenesta lähtien saa hän minussa nähdä ainoastaan herransa.» Hänelle johtui mieleen, mitä kaikkea hän oli aikonut tytöltä kysyä.--»Hyvä näinkin», ajatteli hän edelleen. »Miksi tärvellä jouluyötänsä. Toisella kertaa.» Myrsky näytti yhä yltyvän. Salvat ruskivat, luukut tärisivät.--Oikeastaan oli julmaa ajaa tyttöä jääkylmään lasihuoneeseen, mutta mitäpä auttoi sääli? »Regina!» huusi Boleslav tarttuen hänen olkapäihinsä.-- Samassa kuului romahdus, jyry, paukkina niin hirvittävä, että muurit tuntuivat horjuvan ja maa aivan aukeavan. Regina kirkaisi kimakasti, koetti kouristautua Boleslavin käteen, mutta vaipui sitten paikoilleen. Boleslav meni ulos ottaakseen melun syystä selvää. Eteisessä ei ollut mitään huomattavaa; mutta kun hän avasi lasihuoneen oven, pelmahti tuiskunpuuska häntä vastaan aivan kuin ulkoilmaan astuessa. Ylt'ympäri pilkkopimeä yö. Hän palasi takaisin ja sytytti lyhdyn. Hävityksen kuva, joka nyt kirkkaasti valaistuna avautui hänen eteensä, voitti hänen pahimmatkin aavistuksensa. Reginan asunto, josta käsin hän oli hiljaisesti hoitanut koko taloutta, näytti luhistuneen kasaan. Katto oli puoleksi pudonnut sisään ja temmannut osan seinääkin mukanaan. Oven ja lieden välillä oli miehenkorkuinen luminietos, johon oli sekottunut hirsiä, tiiliä ja lasisirpaleita. Mitä nyt? Mihin Regina? Antaisiko hänkin tytön maata kynnyksellään kuten koiran? Mieluummin muuttaisi hän itse raunioihin ja etsisi makuusijansa kellariholvista. Hän oli pian tehnyt päätöksensä. Oli vain yksi keino. Siihen oli hänen ryhdyttävä. Hän veti Reginan vuoteen lumesta esiin, pudisteli sen huolellisesti eteisessä, jottei siihen jäänyt hiudettakaan, ja kantoi sen sitten huoneeseen. Uuninnurkkaan, puoleksi joulukuusen alle, laittoi hän vuoteen lattialle. Regina nukkui öljylampun rauhallisen valon kajossa. Boleslav meni hänen luoksensa ja huusi ja pudisteli häntä. Mutta häntä oli mahdoton saada hereille. Silloin nosti Boleslav hänet pystyyn kantaakseen hänet vuoteeseen.--Regina huokasi syvään, kietoi kätensä Boleslavin kaulaan ja laski päänsä hänen olalleen. Boleslavin sydän alkoi sykkiä kovemmin. Kukoistava naisruumis, joka häneen nojasi, teki hänet levottomaksi.--Puoleksi kantaen, puoleksi laahaten vei hän Reginan lattian poikki.--Tytön hengitys hiveli hänen kasvojaan viehkeän lämpimänä ... hiussuortuvat hipoivat hänen kaulaansa. Kun Boleslav laski tytön vuoteeseen, hapuili tämä käsillään ilmaa ikäänkuin ikävöiden jotakin ja veti siten joulukuusen mukanaan. Boleslav veti sen hänen altansa pois ja asetti ikäänkuin varjostimeksi itsensä ja tytön välille. »Huomenna täytyy tehdä laudoista jonkinlainen väliseinä», ajatteli hän. Sitten riisuutui hän ja meni vuoteeseensa. Tuli sammui, mutta nukkumista ei ollut ajatteleminenkaan. Ulkona riehui myrsky ja ryskytti voimattomalla raivolla lukkoja ja salpoja. Boleslav ei tiennyt siitä mitään. Hän kuunteli nukkuvan naisen hengitystä, ja hänen rintansa kohoili raskaasti ja tuskallisesti yön pimeydessä. XIII. Hänen vapaasukuisuudellensa, vapaaherra Boleslav von Schrandenille Schrandenin linnassa. Teidän vapaasukuisuutenne. Täten kutsutaan Teidät tammikuun 3 päivänä _anni futuri_ kello 2 aikaan jälkeen puolen päivän persoonallisesti saapumaan herra Merckelin ravintolahuoneustoon Schrandenissa ja tuomaan mukananne tarpeelliset paperit, jotka todistavat Teidän kuulumisenne tai kuulumattomuutenne preussilaiseen nostoväkeen. Sotilasasiain piiritoimikunnan määräyksestä: Kuninkaallinen maaneuvos v. Krotkeim. Tämän kirjelmän löysi Boleslav uudenvuodenpäivän aamuna kirjelaatikosta nostosillan luota. Hän ei heti käsittänyt kirjelmässä piilevää uhkausta, häntä hämmästytti vain, että viranomaiset olivat voineet kiinnittää huomiotaan hänen sotilaallisiin suhteihinsa. Otettuaan jälleen isänsä nimen oli hän päättänyt, että luutnantti Baumgart sai ainaiseksi kadota tietymättömiin. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa; rohkeammin ja uhrautuvammin kuin tuhannet muut oli hän antautunut kuolemalle alttiiksi. Nyt, kun rauha oli tehty ja hän uudelleen ottanut hartioilleen perityn häpeän painavan taakan, toivoi hän saavansa olla joutavilta kynäkiistoilta rauhassa. Vasta vähitellen hän käsitti, mitkä uudet vaarat häntä väijyivät. Ainoa, mikä tuki ja kohotti hänen tärveltyä elämäänsä, sotilaallisen menneisyyden kunnia, tahdottiin riistää pois hänen jalkojensa alta. Turvatonna seisoi hän uhkaavan onnettomuuden edessä. Viranomaisille oli tarpeen vain hiukkanen pahaa tahtoa selittääkseen, että hän oli karannut lippunsa luota, ja hänet sen mukaan tuomitakseen. Jopa itse väärän nimen käyttäminenkin voitiin näissä olosuhteissa lukea hänelle rikokseksi. Vapaaherra von Schrandenin pojan ei tarvinnut ajatellakaan, että annettaisiin armon käydä oikeuden edellä. Ja vaikkapa hänet heti paikalla vangittaisiin ja vietäisiin sinne, missä hänen rykmenttinsä jäännökset majailivat, sotaoikeuden eteen, ei hänellä olisi oikeutta edes valittaa liikaa ankaruutta. Hetkiseksi heräsi hänen mielessään pakoajatus, mutta uhkamielisesti naurahtaen karkotti hän sen luotaan. Hän oli kyllin usein ollut henkeään kaupalla, niin ettei maksanut vaivaa niitä kurjia jäännöksiä, jotka hänen elämästään vielä olivat jälellä, ruveta salaa kulettamaan yön hämyssä rajan poikki Puolaan.-- Mutta kuinka Reginan kävisi? Hänen sydämensä sykki kuuluvammin, kun hän tätä ajatteli. Tytöllä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä häntä uhkasi. Jouluyöstä alkaen oli hän puhunut Reginalle tuskin välttämättömimmistäkään asioista ja niistäkin ainoastaan tuimasti ja käskevään tapaan. Hänen kurkkuaan kuristi, kun hän katsoi tyttöön, ja hän tunsi sydämellään vuoren painoisen uhkaavan onnettomuuden aavistuksen, kun hän vain tätä ajattelikin. Yöt läpeensä kierittelihe hän rauhatonna vuoteellaan. Regina ei liikahtanut nurkassaan.--Hän näytti sikeästi nukkuneen samassa kuin heittäytyi vuoteelleen. Mutta hän hengitti hiljaa ja lyhyeen, ja tuontuostakin katkaisi hänen hengityksensä syvä, ähkäisevä huokaus. Valvoiko kenties hänkin? Kuunteliko hänkin---- Niin koitti vihdoin päivä, jona Boleslavin kohtalo oli ratkaistava. Aamun sarastaessa oli hän vihdoinkin päässyt uneen. Nyt herätti hänet savu, joka henkeä ahdistavana tunkeutui eteisestä huoneeseen. Hän oli sinne laittanut hätävaraksi tulisijan, joka sai olla toimessaan niin kauan, kunnes leudompien säiden tultua lasikatto saataisiin korjatuksi. Oli kuulakan kirkas pakkaspäivä. Puiden oksilla kiilui välkkyvä kuura, ja valkoisen lumivaipan ylitse levisi riutuva punarusotus. Aamupäivän käytti Boleslav paperiensa järjestämiseen. Kaikki, mikä saattoi isän muiston huonoon valoon, oli hävitettävä, sillä oli otaksuttavaa, että jos hänet vangittiin, tulisivat jo huomenna vieraat kädet pöyhimään näitä läjiä. Hän piti jo kirjeitä kädessään heittääkseen ne uunissa palavan valkean haltuun, mutta katsoi kuitenkin paremmaksi jättää sen tekemättä. Jos hän todellakin tahtoi ottaa isän syyn hartioilleen, ei hän saanut mitään peittää, ei mitään salata eikä kuormaansa kevennellä. Totuuden väärentäminen ei sopinut hänen arvolleen. Mieluummin hukkua häpeään kuin rakentaa elämä ja kunnia valheen perustalle. Reginan tuodessa hänelle päivällistä oli hän kahden vaiheella, sanoisiko tytölle kaiken. Mutta miksi manata esiin liikuttavia kohtauksia? Kirje ajoi saman asian. »Jollen ennen iltahämärää ole palannut», kirjotti hän, »on epätietoista, näetkö minua enää. Kysy Wartensteinissä maaneuvoksen virastolta. Sieltä saat tietää, mihin minut on viety. Neuvon sinua lähtemään Schrandenista pikimmittäin. Lahjotus turvaa tulevaisuutesi. Mitä minulle kaiken jälkeen vielä jää, sen saat lisäksi. Hyvästi ja kiitos kaikesta.» Hän pani paperin huomaamattomaan paikkaan, jottei Regina sitä löytäisi ennenkuin huonetta siistiessään. Sitten laittautui hän taipaleelle. Hänen mielensä oli tyly ja katkeroitunut. Hänen ei pistänyt päähänsäkään sanoa jäähyväisiä. Kun hän kulki Reginan ohitse eteisessä, jossa tämä puuhaili tulisijansa ääressä, häivähti hänen mielessään halu puristaa hänen kättänsä. Mutta hän karkotti tämän halun tytön tähden, ei suonut hänelle sanaa eikä katsettakaan. Nostosillan luona näki hän parven töllisteleviä poikasia, jotka näyttivät häntä väijyneen ja hänen lähetessään juoksivat kovasti meluten ravintolaan. »Airueeni!» tuumi hän nauraen... Samaan aikaan eivät »Mustan Kotkan» tarjoiluhuoneeseen enää läheskään mahtuneet sinne paltoutuvat vieraat. He olivat ahtaantuneet kasaan aina kauas kirkkomäelle asti ja tappelivat keskenään paremmista paikoista. Jokainen tahtoi omin silmin nähdä Schrandenin viimeisen vapaaherran kukistumisen. Oli jo kulunut lähes kolme kuukautta siitä, kun anomuskirja oli lähetetty maakunnan ylimmille viranomaisille, ja isänmaan ystävistä alkoivat innokkaimmat epäillä hyvän työnsä menestystä. Vihdoinkin saapui maaneuvoksen virastosta ilosanoma, että oli määrätty päivä v. Schrandenin alias Baumgartin asian kuulustelua varten, ja anomuskirjelmän allekirjottajat kutsuttiin olemaan tilaisuudessa läsnä. Schrandenilaiset olivat juhlallisesti varustautuneet. Kolmeen päivään eivät he olleet selvää hetkeä nähneet. Ne kotiinpalanneet nostoväen sotilaat, joilla vielä oli litewkansa, olivat pukeneet sen ylleen, näkyipä joukosta pistimiä ja miekkojakin. Olihan mahdollista, että tuomio pannaan heti paikalla täytäntöön. Yhden ajoissa oli maaneuvoksen reki saapunut ja kuten tavallista pysähtynyt pappilaan, jossa herra Merckel ja hänen poikansa seisoivat valmiina toivottaakseen hänet tervetulleeksi. Kuskipukilla ei ollut istunut mitään santarmia, ja se oli schrandenilaisia suuresti oudostuttanut. Mutta olivathan he täällä valmiit hengellään ja omaisuudellaan pahantekijän kuletusta auttamaan. Vähän vaille kahden aikaan oli maaneuvos yhdessä vanhan kirkkoherran kera lähtenyt pappilasta ja mennyt takaovesta ravintolaan, jonka kynnyksellä herra Merckel vanhempi toistamiseen otti hänet mitä palvelevimmalla kohteliaisuudella vastaan; sillaikaa Felix seisoi alakuloisena syrjässä, sillä hän oli huomannut, etteivät siviiliviranomaiset osottaneet hänelle tarpeellista kunnioitusta. Maaneuvos von Krotkeim oli pitkänhuiskea, laiha mies, jonka kapeilla hartioilla harmaa leijonanpää vaivaloisesti pysyttelihe kunnioitusta vaativassa asennossa. Vastoin ajan muotia oli hän kasvattanut poskipartansa niin pitkäksi, että harmaa partapörhö sulautui korvien takana aaltoilevaan leijonanharjaan. Herra von Krotkeimilla oli suuret ansionsa isänmaan asestamisessa.--Kaksi vuotta sitten oli hän ollut maataomistavan aateliston edustajana kuuluisilla maapäivillä, joita isänmaan oli kiittäminen nostoväen perustamisesta. Hän oli ylistänyt vanhaa Yorkia ja ollut mukana hommaamassa adressia kuninkaalle. Sen jälkeen oli hän rientänyt takaisin kotiseudulleen omin käsin asioita järjestämään, ja oli onnistunut niin hyvin, että hänen piirinsä mainittiin yli koko maan loistavana esimerkkinä. Sitte saapuivat turhamaisuuden, itserakkauden ja omanhyödyn sotarosvot hänen luoksensa. Mikä hänen toimintansa alussa oli ollut sulaa iloista uhraavaisuutta, muuttui vähitellen hänen oman persoonallisuutensa jalustaksi, muistopatsaaksi, joka julisti maailmalle hänen omaa kuuluisuuttaan.--Muuten oli hän, jo kauan ennenkuin sanoma Kissanportaan tihutyöstä oli levinnyt maailmaan, ollut Schrandenin suvun katkera vihollinen. Hyvää ei siis ollut häneltä odotettavissa. Saapuessaan kirkkomäelle oli Boleslav sanonut jäähyväiset kaikille toiveilleen. Tyynenä, miltei välinpitämättömänä, asteli hän kohden joukkoa, joka muurina ympäröi ravintolan ovea. Vain yhden ainoan aran katseen heitti hän pappilaa kohden. Hän oli näkevinään siellä ikkunassa vaaleat kasvot, jotka kiireimmittäin katosivat, kun hän väsyneesti hymyillen tervehti niitä kohden. Joukko otti hänet vastaan vahingonilon murinalla, muuri jakautui vapaasta tahdostaan kahtia, sillä siksi paljon oli heillä kaikilla ymmärrystä, että hänen oli oltava paikalla, jos mieli häväistyksestä tulla mitään. Herrashuoneen ovella seisoi hän leijonapäisen miehen vastassa, ja tämän molemmille puolille olivat asettuneet kirkkoherra ja vanha Merckel, Felixin nojautuessa ikkunalautaan ja koettaessa asettua ylhäisen huolimattomaan asentoon. Entinen nuoruuden leikkitoveri oli nyt niin syvällä hänen alapuolellaan, ettei enää maksanut vaivaa edes vihoissaankaan kiinnittää häneen huomiotaan. Sitä ystävällisemmin hymyili vanhus Boleslavia kohden. Ja tämä hymyily ei olisi voinut olla sydämellisempi eikä alamaisempi, vaikka Boleslav olisi saapunut kaikkia läsnäolijoita kestittämään hänen muskottiviinillään. Kirkkoherran kulmien alta välähti salama, ja maaneuvos katseli käsiään, jotka olivat valkoiset ja solmuiset kuin luurangolla. Boleslav tunsi rintansa paisuvan ylpeydestä. Hänen kätensä kaikkia vastaan ja kaikkien kädet häntä vastaan! Siinä oltiin ja siinä pysyttäisiinkin. Joukosta huusi lallattava ääni jonkun ruokottoman sanan hänen jälkeensä. Ja schrandenilaiset nauroivat. »Hän on tytön isä--onneton isä», kuiskasi herra Merckel surkutellen maaneuvoksen korvaan. »Jos te olette minut tänne kutsunut», huusi Boleslav, »niin vaadin teiltä turvaa tämän joukkion loukkauksia vastaan.» Maaneuvos siristi silmiään ja kumarsi. »Hiljaa, hyvät ihmiset», pyysi hän sivellen sileäksi ajeltua leukaansa, ja mielistellen lisäsi hän: »Rauhanhäiritsijät annan ajaa ulos.» Sitten tarttui hän vihertävään salkkuun, joka oli pöydällä. Hänen takaansa tuli näkyviin pieni, harmaa miekkonen, joka innokkaasti terotti pitkäsulkaista hanhenkynäänsä. Pöytäkirjuri nähtävästi. Kuulustelu alkoi. Jäätävällä kohteliaisuudella teki maaneuvos pääkysymyksensä. »Missä kaikkialla olette oleskellut--onko lupa kysyä?» Boleslav mainitsi paikat. »Sanoillenne kaikki kunnia, herra parooni, mutta voitteko ne todistaa?» »En.» »Mihin aikaan ulottuvat tiedonantonne?» »Vuoden 1813 kevääseen.» »Ja silloin?» »Menin sotaväkeen.» »Voitteko sen todistaa?» »En». »Valitan syvimmästi--mutta von Schrandenin nimeä ei ole luetteloissa.» »Minulla oli toinen.». »Baumgart?» »Niin.» »Miksi niin?» Boleslav puri huulensa yhteen. Syntyi äänettömyys. »Ahaa!» kajahti voitonriemuinen ääni ikkunan luota. Tämä huuto auttoi Boleslavin vaikeasta asemastaan. »Oikea nimeni olisi tuottanut minulle vaikeuksia.» »Miksi niin?» »Koska sen oli tahrannut huhu, jota vastaan en voinut taistella.» »Mikä huhu?» Oli selvää, että tämä mies tahtoi häntä ensin kaikin voimin nöyryyttää ennenkuin hänet kokonaan musersi. »Tiedätte kyllä mikä», mutisi Boleslav hampaidensa välitse. Maaneuvos kumarsi syvään. »Pyydän siitä huolimatta vastaamaan kysymykseeni.» »Ja minä kieltäydyn.» Joukosta kuului ivanaurua. »Lopettakaa leikki lyhyeen--pistäkää hänet rautoihin», päästi kuuluviin sama lallattava ääni, joka äsken oli huutanut haukkumasanan. Maaneuvos huiskutti lepyttävästi pitkällä, valkean hohtavalla kädellään. »Onko hänen kieltäytymisensä merkitty pöytäkirjaan?» kysyi hän kääntymättä. Hänen takaansa vastasi ynisevä ääni: »On kyllä», mikä schrandenilaisia suuresti huvitti. Hämmentymättömällä kohteliaisuudella jatkoi maaneuvos: »Mutta saan kai tietää joukon, johon teidän vapaasukuisuutenne kuului?» Boleslav antoi tarpeelliset tiedot. Hän mainitsi myös toverinsa Heiden kylästä. Maaneuvos selaili ikävystyneenä salkkuaan. Joukkokunta, jolla oli nimenään »vapaaehtoiset jääkärit», ei kiinnittänyt hänen mieltään. »Siellä valittiin teidät ... upseeriksi?» »Niin.» »Sanoillenne kaikki kunnia, mutta voitteko _sen_ todistaa?» »En.» »Tämä pantakoon pöytäkirjaan. Ja sitten siirryitte nostoväkeen?» »Niin.» »Mistä syystä?» Boleslav viittasi nuoruutensa leikkitoveriin. »Koska en tahtonut kohdata tuota miestä.» Felix purskahti rämäkkään nauruun. »Hänen vehkeensä olisivat silloin»--sanoi hän, mutta maaneuvoksen viittaus sai hänet vaikenemaan. »Mihin rykmenttiin, jos saan kysyä?» Boleslav mainitsi komentajan nimen. Maaneuvos kumartui salkkunsa ylitse, niin että harmaa harja peitti kuivat, kaidat kasvot miltei kokonaan. »Tämä ainakin käy yhteen tietojeni kanssa», sanoi hän lukiessaan.--»Siellä oli luutnantti Baumgart, joka aselevon aikaan astui rykmenttiin. Sitäpaitsi oli armeijassa vielä neljä samannimistä upseeria. Mutta kysymyksessä oleva, joksi väitätte itseänne, on maaliskuun 1 ja 3 päivän välillä kuollut Marnen taistelussa. »Mistä sen tiedätte, herra maaneuvos.» »Se on merkitty luetteloon, herra parooni! Eräällä lähettiläsratsastuksella ovat hänet ampuneet Marmontin osaston krenatöörit.» Boleslav tunsi, kuinka kuuma verivirta tulvahti hänen päähänsä. Hänen elämänsä vaikeimmat ja uljaimmat hetket tulivat ilmielävänä hänen sielunsa silmien eteen. »Se on erehdys», huudahti hän, »luutnantti Baumgart joutui pahoin haavotettuna vihollisten käsiin, mutta pääsi sieltä hengissä.» »Ja toivotte siis, että teidät tunnustetaan tuoksi kuolleeksi lähettilääksi?» »Luulen sen toiveen kyllin selvästi ilmaisseeni.» »No hyvä--sittenpä myöskin tiedätte, millä asialla mainittu lähettiläs liikkui.» »Tietysti.» »Pyydän sen ilmottamaan.» »Oli julistettu kehotus, että ne ilmottautuisivat, ketkä vapaaehtoisesti tahtoivat viedä kenraali von Kleistille erään määräyksen. Päivää ennen oli eräällä virralla, nimeltään Therouanne, tapahtunut ottelu, jossa kenraali oli osastoineen eristetty pääjoukosta. Marsalkkojen Marmontin ja Mortierin joukot olivat tunkeutuneet väliin, niin että oli mahdotonta toistaiseksi jälleen yhdistyä; sen lisäksi sanottiin itse Napoleonin olevan tulossa.--Nyt päätti sotamarsalkka Blücher yhtäkkiä vetäytyä takaisin, luullakseni siksi, että ehtisi saapua lisäväkeä. Tästä oli kenraalille vietävä tieto tavalla millä tahansa, jottei hän jäisi enää erilleen. Sana oli vietävä öiseen aikaan vihollisten etuvartioiden ohitse. Vapaaehtoisesti tarjoutuneista annettiin minulle etusija.--Majuri von Schack vei minut sotamarsalkan eteen.--Hän antoi minulle kirjeen.» »Pyydän, odottakaa hetkinen», keskeytti hänet maaneuvos ja luki innokkaasti papereitaan, sitten sanoi hän huolettomasti: »Ja tämä kirje sisälsi luonnollisesti määräyksen, josta oli kysymys?» »Ei.» »Mitäs sitten?»