Part 11

Ja iloisen innokkaasti alkoi Regina kertoa. Sulttaani, kahlekoira, se tunsi hänet ennaltaan, ja lisäksi oli hän ottanut mukaansa palasen siannahkaa. Sitten oli hän asettunut takaoven eteen ja kurkistellut avaimenreiästä. »Porstuassa on suuri kyökkikaappi, ja jos Helena--neiti, tarkotan--huomisaamuksi tahtoo antaa kaapista ulos jauhoja ja kahviksia, täytyy hänen tulla näkyviin. Ja oikein, herra, yhtäkkiä pilkahtaa valon kajastus silmiini ja siellä seisoo hän, tuskin kolmen askeleen päässä.»

Boleslav huokasi. »Tuo onnellinen, joka on nähnyt hänet omin silmin.»

»Avaan nyt oven aivan hiljaa ja huudan; Helena! Neiti Helena! Kun hän minut huomaa, huudahtaa hän ja pudottaa kynttiläjalan kädestään... Helena, sanon minä, en tahdo tehdä sinulle mitään pahaa.--Tässä on kirje junkkari Boleslavilta... Silloin valtaa hänet väristys, ja tuskin ottaa hän kirjeen kädestäni. Ja samalla huutaa hän aivan pöyristyneenä: Mene--mene pian luotani! Parhaiksi sain hänelle sanotuksi jotakin kirjelaatikosta--kirjelaaatikosta nostosillan luona, kun hän jo oli oven sulkenut ja lukinnut.--Ah, hyvä isä», lisäsi hän surumielisesti hymyillen, »olenhan tottunut siihen, että minua siten kohdellaan, mutta tällä kertaa minulla toki oli sanomia teiltä.»

Boleslav nojasi päätänsä käteensä. Helenan käytös antoi hänelle ajateltavaa.--

Epäilemättä olisi hänen ollut säästettävä Helenaa kohtaamasta tätä turmeltunutta lapsuutensa leikkitoveria. Oliko ihme, jos hänen siveä, puhdas sydämensä kouristui kokoon, kun hän näki tämän naisen?

Tästä lähtien juoksi Regina jok'ikisenä päivänä nostosillalle katsomaan, oliko Helenalta tullut vastausta kirjelaatikkoon, joka oli kiinnitetty sillan kaidepylvääseen.

Mutta kirjelaatikko pysyi tyhjänä.

Vaikkakin Boleslavin mieliala oli alkanut kirkastua, tuli hän jälleen katkeraksi ja uhkamieliseksi ja kiduttavia ajatuksia syöpyi hänen sieluunsa.

Hänen ylpeytensä ei voinut sallia, että hänet hylkäsi nainen, jota hän rakasti, ja kuitenkin oli hänestä epäilemätöntä, että Helena oli sanoutunut hänestä irti eikä tahtonut olla hänen kunniattoman elämänsä kanssa missään tekemisissä.--Kun Boleslav näki, että toivo saada nuoruutensa lemmitty omakseen petti, tuntui hänestä kuin samalla menisi pirstoiksi koko hänen tulevaisuutensa tehtävä.

Kului päiviä, ennenkuin hän kykeni tempautumaan irti tästä tunteesta; vasta kun odotuksen kuumeinen levottomuus alkoi tyyntyä, palasi rauha ja voima verkalleen takaisin.

Hän ryhtyi uudelleen työhönsä ja etsiskeli todistuksia isänsä syyllisyyttä vastaan.

Todistukset sekaantuivat. Kirjeet, joissa isää kohdeltiin lujana preussilaisena isänmaan ystävänä, olivat ristiriidassa toisiin kirjeihin, joissa häntä pidettiin puolalaisen vapaustaistelun etuvartiana. Ne saattoivat tosin olla kauniita puheenparsia horjuvan täydelliseksi voittamiseksi, mutta niiden julkaiseminen olisi merkinnyt vainajan kytkemistä vielä kerran kaakinpuuhun.

Ainoana virkistyksenä tässä toivottomassa taistelussa totuutta vastaan olivat iltahetket, jolloin Reginan läsnäolo sai hänet toisiin ajatuksiin. Hänet valtasi omituinen levottomuuden ja viehätyksen sekainen tunne heti kun tyttö istuutui häntä vastapäätä. Monta kertaa, kun Boleslav korviaan heristäen kuulosteli hiljaista liikuntaa kyökissä, valtasi hänet äkillinen pelko, niin että hän oli vähällä hypähtää pystyyn ja huutaa tytölle: »Jää sinne--älä tule!» Ja sentään huoahti hän tyydytettynä tämän astuttua huoneeseen.

»Yksinäisyys se vetää minua häneen», sanoi hän usein yksikseen. »Hänellä on sentään ihmiskasvot, ja ihmisääni helähtelee hänen huuliltaan.»

Usein, kun Regina ompeluksensa ääreen kumartuneena vaieten teki työtään, saattoi Boleslav olla nukkuvinaan ja silmät ummessa kuunnella hänen hengitystään. Sen synnyttämä täyteläs, verkalleen huoahteleva ääni kuului Boleslavin korvissa hillityn vienolta soitolta. Se oli kuin luoteen ja vuoksen vaihtelu elinvoiman valtameressä. Istuttuaan kauan aikaa kumarassa asennossaan oikaisihe tyttö äkkiä suoraksi ja ojensi molemmat käsivartensa nyrkkiin puristettuine käsineen tuolin selkänojan sivuille, niin että rinnan pyöreä kupu pisti esiin valtavana kaarroksena ja miltei näytti uhkaavan reväistä pukuverhonsa. Oli kuin hänen täytyisi tuontuostakin tunnustella sitä uhkuvaa elinvoimaa, joka poreillen kuohui hänessä.

Sitte vaipui hän jälleen kumaraan ja ompeli rauhallisesti edelleen.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin nämä yhteiset illanistujaiset tulivat Boleslaville mieluisaksi tavaksi, josta hän tuskin saattoi luopua. Lamppu valaisi puolta kirkkaammin, kun sen säteet heijastelivat takaisin valkoisesta palttinasta, kellon vaskiviisarit kulkivat puolta nopeammin, kun kärsimättömät silmäykset eivät enää olleet niitä kiirehtimässä. Tuuli, joka ennen oli aivan uhkaavana vinkunut ja suhissut puiden oksissa, humisi nyt hiljaa ja vienosti kuin kehtolaulua hyräillen, ja itse hauraan katon orretkaan eivät nyt natisseet ja narisseet niin kovasti.

Kammolla hän odotti niitä iltoja, joina Regina hämärän tullen laittautui taipaleelle Bockeldorfiin, ja monet kerrat oli hän ajatellut lyöttäytyä tytön matkaan. Mutta tuo yhdessäolo, joka näytti muodostuvan niin ystävälliseksi, kantoi myrkkypistintä muassaan.

Monta kertaa, kun hän oli kauan tuijottanut tyttöön, ahdisti häntä kiduttava halu kaivautua Reginan menneisyyden haavoihin ja saada selville hänen suhteensa vainajaan. Pitkän aikaa hän jaksoi pitää omana tietonaan kysymykset, jotka polttivat hänen kieltään, sillä hän tunsi, ettei niistä koituisi paljoakaan hyvää; mutta sivupolkuja hiipi halu uudelleen hänen mieleensä.

»Hän on ainoa, joka oli tihutyön todistajana», tuumi hän itsekseen, »vieläpä enemmänkin--ainoa rikostoveri--hän yksin voi minulle vastata.»

Ja eräänä iltana katkaisi hän jyrkän vaativasti äänettömyyden, joka niin kauan oli osottautunut hyväätekeväksi.--Regina kalpeni ja päästi kätensä hervottomina vaipumaan helmaansa.

»Te vaan tulette taas minulle vihaiseksi, herra», sammalsi hän.

»Tee mitä käsken.»

Regina tapaili sanoja. »Siitä on jo niin pitkä aika», rukoili hän, »enkä minä osaa kertoakaan.»

»Ainakin voit vastata kysymyksiini!»

Silloin Regina alistui kohtaloonsa.

»Kuka sinua ensiksi kehotti yölliselle retkelle?»

»Armollinen herra.»

Boleslav puristi huulensa yhteen. »Kuinka se tapahtui?»

»Armollinen herra oli käskenyt minun palvella pöydässä. Ja hän antoi sytyttää suuren kynttiläkruunun, joka ei muulloin milloinkaan palanut, ja ranskalaisten upseerien kultaiset univormut säkenöivät tässä valossa, niin että silmiäni aivan huikaisi, kun vein liemiruokaa saliin.--Silloin nauroivat he kaikki ja osottelivat minua ja puhuivat ranskaksi jotakin, jota en ymmärtänyt.»

»Kuinka monta heitä oli?»

»Viisi, ja muuan harmaahapsinen oli eversti. Ja kun tulin liemilautasen kanssa everstin luo, joka kulisi kullassa ennen muita, kietaisi hän kätensä vyötärölleni. Mutta minä laskin lautasen käsistäni ja näpsäytin häntä sormille. Silloin nauroivat he jälleen, ja armollinen herra sanoi: »Älä ole tuhma, Regina!» Silloin hävetti minua, että juuri armollinen herra oli minulle niin sanonut, ja sanoin aivan ääneen, että saa olla ruoka tarjoilematta, jos minun täytyy pitää moisia häväistyksiä hyvänäni.--Silloin nauroivat he vielä kovemmin, ja eversti alkoi puhua saksaa, hänen puheensa kuului aivan lapsen lepertelyltä, ja hän sanoi: »Sinä on kaune, urho tyttö.» Ja armollinen herra sanoi sitten: »Tyttö, josta voi teille olla suurta hyötyä--» tai jotakin sellaista. Ja kun lopuksi toin likööriä, veti hän minut luokseen ja kuiskasi korvaani, että minun oli tultava yöllä hänen luokseen.»

Boleslav hypähti pystyyn. »Ja mitä sinä teit?»

Regina loi silmänsä maahan. »Ah, herra», pyysi hän, »miksi kysytte vielä? Olinhan tehnyt sen jo usein ennenkin enkä lainkaan ajatellut siinä olevan mitää pahaa.»

Boleslav tunsi kuumasti kuohuvan sisällään.

»Kuinka vanha olit silloin?»

»Viidentoista.»

»Ja niin turmeltunut, niin...» Hänen äänensä tukahutti suuttumus.

Regina katsoi häneen sanomattoman surullisesti. »Tiesinhän, että tulette vihaiseksi,» vastasi hän, »mutta enhän voi tehdä itseäni paremmaksi kuin olen.»

»Jatka!»

»Ja kun puoliyön aikaan menin hänen luoksensa, oli hän vielä valveella ja jalkeilla ja käveli pitkin askelin pöydän ympäri ja kysyi minulta, tahdoinko ansaita paljon rahaa. Kyllä, armollinen herra, sanoin siihen, sen teen mielelläni, sillä silloin olin vielä köyhä. Ja sitten kysyi hän minulta, pelkäsinkö pimeää. Silloin nauroin ja arvelin, että sen tiesi hän itse parhaiten. Ja sitten teki hän vielä parisen kysymystä minua koetellakseen, ja vihdoin hän kysyi, luulinko voivani viedä ranskalaiset yhden tunnin kuluessa Kissanportaan ylitse ja metsän lävitse. Silloin aloin itkeä, sillä ranskalaiset elämöivät hirveästi linnassa ja juoksentelivat tyttöjen jälestä kaikissa nurkissa, ja minä pelkäsin, että minulle voitaisiin tehdä väkivaltaa.»

»Pelkäsit siis kuitenkin sitä?» pisti Boleslav ivallisesti hymyillen väliin.

»Niin--ja sanoin armolliselle herralle, etten tee sitä ikipäivinä. Silloin tuli hän hirveän vihaiseksi ja kouristi minua molemmista olkapäistä, niin että lysähdin polvilleni, ja huusi minulle, että olin kiittämätön lunttu--ja että hän ajaisi minut pilkalla ja häpeällä takaisin kylään--ja että hän sanoisi kirkkoherralle, mikä oikeastaan olin, niin että joutuisin kirkkokurin kärsimään--ja samalla hän kuristi minua kurkusta--ja silloin, herra, kun aloin olla aivan tukehtumaisillani--»

»Lopeta», sanoi Boleslav, tarttui kirjeihin, joiden piti näyttää toteen isän viattomuus, ja repäisi ne keskeltä kahtia.------

XII.

Seuraavana aamuna otti hän pyssyn asekaapista ja meni lumiseen metsään. Koko päivän hän harhaili ympäri metsiä ja rämeitä kohtaamatta ainoaakaan ihmisolentoa. Metsäkauriit ja jänikset saivat häneltä hyvän rauhan, hän tuijotti niiden ohitse tyhjään ilmaan.

Illan hämärtyessä palasi hän väsyneenä ja kurjana kotia kohden. Kissanportaan luona seisoi Regina liikkumatonna kuin kivikuva häntä odottamassa. Kun hän näki herransa tulevan, yritti hän ensin syöksyä tätä vastaan, mutta malttoi mielensä, kääntyi äkkiä ja kulki hiljaa nauraen ja jupisten hänen edellään kotiin.

Äänetönnä kuten ainakin toi Regina hänelle ruoan. Hän söi ja tuijotti eteensä maahan. Silloin hän yhtäkkiä kuuli Reginan puhkeavan lyhyeen, suonenvedon tapaiseen nyyhkytykseen.

»Mikä sinun on?» huusi hän, heräten mielihauteistaan.

Mutta Regina juoksi tiehensä vastaamatta hänelle mitään.

Hän oli lähtemäisillään jälkeen, mutta puri sitten hampaansa yhteen ja istuutui paikoilleen. Synkkä vihankauna kihelmöi hänen mielessään. Hän ei voinut antaa Reginalle anteeksi sitä, että tämä oli vienyt häneltä harhaluulon, jossa hän jo viikkoja oli niin hyvin viihtynyt.

Mutta nyt oli juotava kalkki pohjaan, kuinka katkeralta sakka maistuikaan.

Kotvan kuluttua astui Regina huoneeseen valmiina lähtemään kylille.

»Aiotko johonkin?» kysyi Boleslav tuikeasti.

Regina piti päätänsä puoleksi poispäin käännettynä, jottei toinen näkisi hänen itkettyneitä silmiään. »Huomenna on jouluaatto, herra. Ja kauppias sanoi tahtovansa olla pyhäyönä rauhassa.»

Jouluaatto, pyhä yö! Kuinka kummalliselta, kuinka satumaiselta se kuului! Maailmassa oli siis vielä iloa ja ilojuhlia olemassa? Yhä vielä pyörittiin riemuiten säteileväin joulukuusten ympärillä?

»Tahtoisit kai sinäkin saada lahjasi?» kysyi Boleslav katkerasti hymyillen.

»Oh, herra», vastasi Regina, »sellainen ei ole ollut täällä tapana. Luulen, etten siitä lainkaan iloitsisi.»

»Miksi et?»

Regina ei vastannut. »Päästäkää minut menemään, herra», pyysi hän tuskaantuneena.

»Minulla olisi vielä paljon sinulta kysyttävää, Regina.»

»Sen täytyy jäädä, herra, muuten--»

»Mene sitten!».

»Hyvää yötä, herra!»

»Hyvää yötä!» Mutta vielä kerran huusi Boleslav hänet takaisin.

»Sano minulle ensin, miksi äsken niin nyyhkytit.»

Reginan itkun punottamat silmät loistivat kainosta onnesta.

»Voittehan sen arvatakin, herra», sammalsi hän.

»En ollenkaan.»

»Minä kun pelkäsin, ettette enää laisinkaan palaisi.»--Sitten kääntyi hän oveen. Hänen askelensa hälvenivät yöhön.--

Seuraavana aamuna heräsi Boleslav kohinaan ja ulvontaan, joka jo kotvan aikaa oli värisyttävänä tunkeutunut hänen unenhorroksiinsa.

Myrsky riehui ylimmillään. Poppelipuiden latvat pieksivät toisiaan--maata lakaisivat valkoiset pilvet--mutta ilma oli kirkas--lumipyryn tuloa ei tarvinnut pelätä.

Hän ei voinut viihtyä autiossa, kylmässä talossa. Hänen täytyi ulkoilmaan, myrskyn tuoksinaan.

»Tytöllä on kova päivätyö tänään», tuumi hän itsekseen, pohjatuulen syytäessä jäähileitä hänen kasvoilleen, niin että hän oli tukehtumaisillaan.

Metsässä oli hieman parempaa. Siellä riehui tuuli itsensä väsyksiin puiden latvuksia vasten, jotka natisten ja parahdellen pieksivät toisiaan. Hän kulki eteenpäin tietämättä mihin, ja lopulta huomasi hän kulkevansa Bockeldorfiin vievää tietä.

»Näyttäähän melkein kuin juoksisin häntä vastaan» tuumi hän harmistuneena ja poikkesi raivaamattomaan viidakkoon.

On sentään merkillistä, ajatteli hän, kuinka tuollainen alhainen olento kykenee, kun päivästä päivään elää hänen kanssaan yhdessä, kotiutumaan vakavan ja kaikkea muuta kuin kevytmielisen miehen ajatuksiin. Miltei tuskissaan sai hän tänään selville, kuinka hän tunsi päivä päivältä tyttöä lähenevänsä, kuinka moni ominaisuus, jota hän ennen oli inhonnut, katsoen sen todistavan tytön turmeltunutta luontoa, alkoi näyttää ymmärrettävältä ja anteeksi annettavalta, jopa suurenmoiseltakin.

Oli epäilemätöntä, ettei tytön alituinen läheisyys tehnyt hänelle hyvää. Tyttö veti häntä alaspäin kurjan elämänsä mutaan.

Siitä oli tehtävä loppu. Ennen kaikkea oli välttämätöntä, että hän loitonsi tytön läheisyydestään ja palautti hänet halvan palvelustytön asemaan. Joulujuhla tarjosi hänelle tilaisuuden maksaa Reginalle palkka, niin runsas ja ylenmääräinen, että hän kerta kaikkiaan oli ainaiseksi vapautunut kiitollisuuden velastaan tuota naista kohtaan. Muutamalla kynänvedolla tahtoi hän turvata hänen tulevaisuutensa ja samalla ostaa itselleen oikeuden pitää häntä sinä mikä hän todella oli--maaorjanansa.

Tänään sai Regina viimeisen kerran tehdä hänelle seuraa. Vielä tarvitsi Boleslav häntä ja hänen todistustaan, sillä nyt, kun sulku oli murrettu, tahtoi hän tietää kaiken. Erittäinkin tapahtumat noina kahtena hirveänä yönä, jotka seisoivat vastatusten kuten syy ja sovitus, veri ja tuli.

»Ja kun hän on minulle kaiken tunnustanut», ajatteli Boleslav, »lähetän hänet lasimajaansa, johon hän kuuluu. Polttakoon liedellään koko puiston, jos hänen on kylmä.»

Mutta eihän tämäkään käynyt laatuun, että täällä yksinäisyydessä tyttö yhä pyöri hänen päässään. Tästä sopimattomuudesta oli tehtävä loppu.

Jänis, joka omia aikojaan loikkien osui hänen tiellensä, sai hänet toisiin ajatuksiin. Hän ampui ja osui. Jänönen teki kolme kuperkeikkaa ja jäi silmälleen makaamaan.

»Tämäkös häntä ilahuttaa», tuumi hän ripustaen saaliin hartioilleen. Niin, hän ajatteli jälleen Reginaa.

Taivas oli sillävälin vetäytynyt pilveen. Valkoisia, pisteleviä lumikuuroja pelmahteli puiden välitse metsän sisään. Puiden latvojen kohinaan ja suhinaan sekaantui rajuja, sihiseviä ääniä, jotka värisyttivät häntä luita ja ytimiä myöten.

Kompassi näytti hänelle kotitien. Hänen jouduttuaan avoimille kedoille oli lumimyrsky yltynyt täyteen ankaruuteensa. Hän saattoi sen käsissä tuskin pysyä pönkillään... Lumipyörteet pimittivät ilman. Puiston pensaikosta, joka tuskin saattoi olla kolmensadan askelen päässä, ei hän erottanut vilahdustakaan.

»Toivottavasti hän on jo kotona», ajatteli Boleslav ja ponnisteli eteenpäin.

Kissanportaalla oli nuorta lunta. Mutta jälkiä ei siinä näkynyt. Tosin oli tuisku voinut ne jo lakaista umpeen.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä kovemmin. Hän juoksi kotiin, huusi tytön nimeä--mutta ääntäkään ei kuulunut vastaukseksi. Liesi oli kylmä, vuoteet koskemattomat.

Regina oli siis keskellä lumipyryä, jota hän pelkäsi enemmän kuin schrandenilaisia.

Boleslavia kidutti sietämätön levottomuus. Hän juoksi huoneesta toiseen, teki tulen, sammutti sen jälleen, koetti syödä ja heitti miltei inholla veitsen kädestään.

Sitten tuntui hänestä hätäilynsä naurettavalta. Olihan tyttö taivallellut kuuden talven myrskyt ja tuiskut eikä ollut koskaan joutunut onnettomuuteen. Miksi hänen pitäisi juuri tänään----

Aikaa tappaakseen istuutui hän kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti vapisevin käsin lahjotuskirjan. Numeroluvussa, jota se koski, oli kolme nollaa--Regina saattoi olla tyytyväinen.

Ilma pimeni yhä. Kellonviisari osotti vasta kolmea, ja sentään näytti jo yö olevan tulossa.

Silloin ei hän enää voinut olla kauemmin kotona. Ainakin Kissanportaalle tahtoi hän mennä tyttöä tähystelemään.

Portaalla täytyi hänen pitää lujasti käsipuusta kiinni, jottei myrsky tempaisi häntä alas. Puulaitos natisi kaikissa saumoissaan. Jäällä syvällä hänen allaan karkeloivat lumipyörteet. Liljanvarsia kohosi hänen eteensä ja ne vaipuivat kokoon muodostaen lumikinoksia, jotka seuraavassa tuokiossa myrskyn ajamina kiitivät pois jättääkseen sijaa toisille. Pyhän neitsytkuvan kukkastarha sukelsi hänen sielunsa silmien eteen, mutta katosi kohta, ja muita kuvia tuli sijaan.

Ja äkkiä näkyi harmaasta hämärästä varjo, joka tuli raskaasti ja hoippuen lähemmäksi.

»Regina! Luojan kiitos!»

Boleslav oli vähällä rientää tyttöä vastaan, mutta silloin värisytti häntä polttava häpeän tunne, joka lamautti hänen jäsenensä ja ajoi veren sydämeen.

Tällä samalla paikalla, jolla hän odotti Reginaa, oli tämä eilen seisonut tähystellen hämärään, huolissaan hänen tähtensä, kuten hän nyt Reginan tähden.

Hetken ajan tuntui hänestä kuin täytyisi hänen pujahtaa pensaikkoon, jottei Regina häntä näkisi, mutta samassa alkoi häntä hävettää tämä häveliäisyytensä ja hän astui portaalle tyttöä vastaan.

»Sinulla on ollut vaikea matka», huusi hän tytölle ja tahtoi ottaa säkin, jota tämä kantoi selässään.--

Mutta Regina väisti häntä nopeasti ja kohotti kyynärpäänsä torjuen häntä kohden. Puhua ei tyttö voinut, sillä hänen suunsa ja nenänsä olivat paksun villahuivin peitossa.

Äänettöminä kulkivat he perätysten. Eteisen kynnyksellä kääntyi Regina häneen ja päästi huivin kasvoiltaan.

»Minulla olisi teille pyyntö, herra», sanoi hän läähättäen.

»No?»

»Olkaa puolen tuntia ulkona tai keittiössä, jotta ehdin lämmittää ja siistiä hieman.»

»Mutta täytyyhän sinun toki ensin levätä?»

»Myöhemmin, herra, jos sallitte.»--

Ja Regina meni huoneeseen, missä laski pimeässä kantamuksensa maahan.

»Askaroikoon hän rauhassa sisällä», ajatteli Boleslav ja kääntyi raunioita kohden, etsiäkseen sieltä suojapaikkaa.

Kellariholvista huokui lämmintä. Hän sytytti kynttilän ja meni niljakoita portaita alas. Hänestä tuntui niin hyvältä, niin keveältä, ikäänkuin juhla olisi tuonut hänelle mitäkin ihmeellisiä riemuja.

Hän näki viinipullojen viheriöine ja punaisine päähineineen kurkistelevan hyllyiltään.

»Hänelle täytyy näyttää, että nyt on joulu!» sanoi hän hymyillen ja veti takimaisesta nurkasta, mihin aarteiden aarteet olivat talletetut, pari hämähäkinverkkojen peittämää pulloa. Niiden sisällä helmeili neste, jonka jo kahdeksannentoista vuosisadan aurinko oli kypsyttänyt.

Hänelle muistui mieleen äskeinen päätös, mutta senhän piti vasta huomenna astua voimaansa. Jouluyönä liittyivät yhteen nekin, jotka eivät yhteen kuuluneet, jouluyönä ei saa kellään olla yksinäistä eikä ikävää.

Reginan toivomusta totellen käveli hän puolisen tuntia edestakaisin holvissa, jonka muurista kiiluva jääkerros säihkytti säteitään häneen. Sitten otti hän pullot kainaloonsa ja nousi jälleen myrskyiseen yöhön.

Rakennusta lähetessään huomasi hän kummakseen, että sen ikkunaluukut olivat suljetut, jota ei ollut milloinkaan ennen tapahtunut.

»Olisikohan myrsky puuskahdellut raoista sisään?» ajatteli hän itsekseen, mutta raothan olivat olleet aivan tiiviit.--Vasta eteiseen astuttuaan hän näki arvotuksen iloisen ratkaisun. Siellä seisoi Regina onnesta säteillen ja hämillään ja tempasi oven seposelälleen hänen edessään. Kummastuneena jäi hän paikoilleen seisomaan.

Kynttilän loiste ja kuusen tuoksu virtasi juhlallisena häntä vastaan. Valkoisella liinalla katetulla keskipöydältä seisoi joulukuusi, jonka oksilla paloi kynttilöitä ja riippui kultaisia omenia. Koko huone helotti rauhallisen juhlallisessa loisteessa.

Kertaakaan ei ollut vielä joulukuusta häntä varten sytytetty. Vierailla kynnyksillä oli hän kostein silmin tuijotellut vieraan onnen loistoon.--

Missä oli Regina? Hän seisoi hänen takanaan eteisen perimäiseen nurkkaan painautuneena ja katseli kainolla ylpeydellä herraansa.

Boleslav tarttui hänen käteensä ja veti hänet huoneeseen.

»Kuinka tämän ajatuksen olet saanut päähäsi, lapsi?»

»Kauppiaan rouva koristeli parhaillaan joulukuustaan, kun saavuin sinne aamulla kolmen aikaan. Ja koska se näytti minusta niin kauniilta, ajattelin: Hänelläkin täytyy olla joulukuusensa, jotta hän tietäisi, että joku hänestäkin huolehtii.--Ja sitten pyysin nähdä, miten omenia kullataan, ostin niitä koko joukon ja kynttilöitä myös, ja otin säkin mukaani, ettette huomaisi heti kuustani.»

»Ja kuka antoi sinulle sen? »

»Sen taitoin metsän reunasta kotia lähetessäni.»

»Keskellä myrskyä?»

Regina naurahti ylenkatseellisesti. »Tuollaiset pienet tuulen puhallukset, herra, eivät tee minulle mitään.» Ja äkkiä puhkesi hän raikkaaseen riemuhuutoon: »Oi, katsokaas vain, herra, kuinka kauniisti se palaa ja kuinka pyhältä se näyttää! Eikö se todellakin ole aivan pyhän näköinen? Sen olisi voinut jokin enkeli tuoda tänne.»

Boleslav myönsi hymyillen ja sanoi hänelle parisen kiitossanaa väkinäisesti teeskennellen alentuvaisuutta, sillä hän pelkäsi tulevansa liian sydämelliseksi.

Mutta jo tämäkin tuntui Reginasta liian paljolta. »Miksi puhutte niin, herra?» sanoi hän rukoilevasti nuhdellen. »Kaikkihan on laitettu teidän rahoillanne. Minullahan ei ole mitään. Olen vain köyhä tyttö--muuten--oh--muuten!» Ja hän pani kätensä päälaelleen ristiin.

Boleslav tuli ajatelleeksi lahjakirjaansa. »Jotta näkisit, että minäkin olen ajatellut sinun jouluasi», sanoi hän ja ojensi hänelle paperin.

Kummastuneena katsoi Regina herraansa. »Onko minun se luettava?» sanoi hän ja tarttui kunnioittavasti paperiin kahdella sormella.

Tavailtuaan kirjotusta tarpeeksi asti katseli hän neuvotonna ympärilleen kaikille tahoille.

»Etkö ymmärrä sitä?».

»Oi--ymmärtäisin ... kyllä, herra.--Mutta--ensiksikin ... ette voi sitä tosissanne tarkottaa... Ja sitten ... jos olisitte tosissannekin, mitä minä niillä tekisin?»

»Turvaat tulevaisuutesi!»

»Tulevaisuutenihan on turvattu... Minulla on hyvä ruoka ja puettuna käyn kuin mikäkin herrasneiti. Mitä minulta sitten vielä puuttuu!»

»Mutta emmehän toki voi ainaiseksi jäädä yhteen!»

Regina päästi hätähuudon. »Tahdotteko ajaa minut pois, herra?» huudahti hän puristaen kätensä ristiin.

»En toki! Mutta ajatteles, että kuolisin--»

Regina pudisti tuumaillen päätänsä. »Silloin kuolen minäkin», sanoi hän.

»Tai että minun täytyisi lähteä sotaan--»

»Silloin tulen mukaan kenttäkaupittelijana.»

Reginan itsepintaisuus alkoi Boleslavista tuntua sietämättömältä. »Tee, kuten tahdot», sanoi hän, »mutta ota, mitä sinulle annan.»

Regina näytti keksineen pelastavan ajatuksen. »Hyvä, herra», huudahti hän, »otan sen, mutta ensi jouluksi lahjotan teille sen edestä, mitä hyväksi näen.» Ja onnellisena tässä toivossaan juoksi hän ulos.----

Joulukuusi oli sammunut. Uuninnurkassa seisoi se synkkänä ja häveliäänä, ja vain tuontuostakin pilkahti sen kultaisista koristeista kimmellys pöydän luo, jossa herra ja palvelijatar istuivat vastatusten.