# Kissanporras: Romaani ## Part 10 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kissanporras-romaani-12382/index.md Hän palasi huoneeseensa ja penkoi vuoteestaan kaikki höyhenpatjat ja tyynyt, joita ilman hän katsoi voivansa tulla toimeen. Nämä hän otti syliinsä ja kantoi Reginan vuoteeseen, laitteli ne kuntoon ja levitti karvaloimen huolellisesti niiden peitteeksi, niin että patjojen joka nipukka peittyi sen verhoon. »Kuinka hänen silmänsä suurenevatkaan, kun hän huomenna lopen uupuneena tahtoo heittäytyä oljilleen.» Näin ajatellen palasi hän erittäin tyytyväisenä paperiensa ääreen. Hänen herätessään seuraavana aamuna kajasteli jo huoneen seinistä valkean lumen heijastus hänen silmiinsä. Maailma oli yöllä asettunut talvilevolleen. Hän pukeutui ja huusi Reginaa. Ei vastausta. Tyttö ei ollut vielä palannut. Hän odotti kaksi tuntia ja meni sitten itse laittamaan aamiaistaan. Lasikaton aukkojen alla oli kolme laakeaa lumikinosta, ja neljäs kinostui paraikaa liedelle. Vihertävä hämy valo täytti huoneen, joka nyt oli ikäänkuin lumeen hautaantunut. Puolikoneellisesti tarttui hän lapioon ja luutaan luoden ja lakaisten valkoiset kinokset ovesta ulos, sitten hän nouti muutamia arkkeja paksua paperia, jota oli käytetty asiakirjapinkkojen kääreenä, leikkasi niistä sopivia kappaleita ja työnsi ne varovasti aukkojen lävitse, niin että ne, tarttuen höllään lumikerrokseen, kattoivat vahingoittuneet paikat. »Enempää en voi tehdä parhaalla tahdollanikaan», sanoi hän ja katseli viluissaan väristen huonetta, johon nyt oli tullut miltei yön pimeys. Sitten meni hän huoaten lieden ääreen tulta sytyttämään. Päivä kului, mutta Reginaa ei kuulunut. Nähtävästi oli lumipyry pidättänyt häntä aamuun asti Bockeldorfissa. Alakuloisena ja ikävissään ryhtyi Boleslav jälleen työhönsä, käväisi kerran ja toisenkin Kissanportaalla, jonka kautta Reginan piti tulla, haukkasi kylmän päivällisensä ja vilkaisi vähäväliä seinäkelloon, jonka vaskiviisarit eivät näyttäneet paikaltaan liikahtavan. Reginaa kaipasi hän kaikissa sopissa ja nurkissa, ja vaikka tyttö olikin aina pysytellyt poissa näkyviltä, oli Boleslav sentään tiennyt, että hän aina oli saapuvilla ja että tarvitsi vain viheltää nähdäkseen hänet edessään. Päästäkseen toisiin ajatuksiin pani hän tavallisen työnsä syrjään ja alkoi piirustaa. Viidenkymmenen vuoden vanhan vaunusepänlaskun takapuolelle hän maalasi pitkän, pitkän puutarha-aidan, jonka takaa pilkistivät jäykissä riveissä esiin liljat ja ruusut--ensin kerros ruusuja, sitten liljoja--sitten jälleen ruusuja ja niin edelleen, kunnes piirustus näytti outokuosiselta seinäverholta. Sitten hän heittäytyi horjuvalle sohvalle ja unelmoi pyhästä neitsyestä, joka istui tämän kukkasaidan takana, valmiina siunaten kumartumaan sen syntisen puoleen, jolla oli rohkeutta murtautua aidan lävitse. Alkoi jo olla pilkkosen pimeä, kun ulkoa kuului askeleita. Hän hypähti pystyyn ja riensi ulos. Mytyillä ja kääröillä kuormitettuna, lumisena päästä jalkoihin, astui Regina läähättäen kynnyksen ylitse. Valkoiseksi puuteroituna valui hänen kiharainen otsatukkansa hehkuville kasvoille, ja silmät kiiluivat hätäisen pelokkaina. »Juoksin, herra, minkä kerkesin», änkytti hän, painellen oikealla kädellään sydänalaansa. »Kauppias ei päästänyt minua ennen päivää lähtemään, sillä hän arveli, että--uuden nuttuni--» Hän vaikeni ja syyllisyytensä tunnossa loi silmänsä maahan. Boleslav nyökäytti hänelle hymyillen päätänsä; hän oli liian iloinen, tietäessään tytön olevan jälleen täällä, sanoakseen hänelle ainoaakaan vihaista sanaa. »Keitä nyt joutuin minulle jotakin lämmintä», sanoi hän, »ja tarvitsethan itsekin.» Pelokkaan kummissaan tuijotti tyttö Boleslaviin. »Mitä vielä odotat?» »Niin--mutta--» Ja sitten ikäänkuin säikähtyneenä siitä, mitä oli aikonut sanoa, juoksi hän Boleslavin ohitse keittiöön. »Näyttää kuin hän vaatisi kuriaan», jupisi Boleslav katsoen hymyillen hänen jälkeensä. Hänen tuodessaan iltaruokaa istui Boleslav pulpetin ääressä, missä hän tavallisesti työskenteli. Viheriävarjostiminen öljylamppu levitti himmeää valoaan huoneeseen. Salavihkaan kääntyi Boleslav Reginaa katselemaan, sillä häntä miellytti lampunvarjostimen pimennosta tarkastella tytön puuhailua. Tänään hän säpsähti hänet nähdessään; niin vieraan, ylvään, ihanan näköinen oli tyttö. Hän ei ollut enää turmeltunut, kurjuuteen ja tylsämielisyyteen vajonnut palvelijatar. Häntä olisi saattanut pitää hienona naisena, niin arvokas, niin miellyttävä oli jokainen hänen liikkeensä, niin säännöllisinä ja viehättävinä esiintyivät hänen päänsä ääriviivat.--Tumma villapuku ja ennen kaikkea uusi röijy hopeanharmaine turkisreunustoineen--»kazabeikaksi» semmoista nimitettiin Puolan puolella--oli tämän muutoksen saanut aikaan. Pöytää kattaessaan hymyili hän kainon onnellisena itsekseen ja heitti tuontuostakin salavihkaa nopean katseen Boleslaviin. Ilmeisesti hän halusi, että häntä ihailtaisiin, mutta ei uskaltanut herättää Boleslavin huomiota. Kun Regina astui lampun valokehään, nostaakseen sen ruokapöydälle, loi Boleslav pikimmittäin silmänsä alaspäin, näyttääkseen ikäänkuin ei olisi tyttöä huomannut. Mutta täytyi hänelle toki suoda sananen. »Olet kai hyvin ylpeä uusista vaatteistasi?» kysyi hän. Regina punastui aivan kaulaansa myöten. »Oi--nehän ovat aivan liian kauniit minulle», kuiskasi hän yhä hymyillen, yhä ujosti keimaillen ja vilkuen syrjäsilmin Boleslaviin.--Hän vain ei ollut vielä kylliksi Eevan tytär kurkistellakseen peiliin. Laittaessaan Boleslavin vuodetta huomasi hän kummakseen vuodevaatteiden vähennyksen. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta nieli sanansa, kai siksi, ettei rohjennut enää herraansa puhutella. Sitten toivotti hän »hyvää yötä» ja meni tiehensä. Boleslav myhäili tyytyväisenä. »Siitä mahtaa tulla koko yllätys», ajatteli hän. Sitten hän uudelleen syventyi asiakirjoihinsa. Mutta noin tunnin kuluttua sai takaapäin kuuluva hiljainen rasahdus hänet säpsähtämään. Kalpeana kuin ruumis, vapisevin huulin ja silmät kyyneliä tulvillaan seisoi siellä Regina ja veti henkeä kuuluvasti sieraimiensa lävitse. Turkisnuttu oli leuan alta avattu ja jätti näkyviin karhean paidan, jonka laskokset aaltoileva povi sai vuoronperään kiristymään ja höltymään. Hän kai oli hämmästyksissään unhottanut järjestää pukunsa. »Kuinka kaunis hän on», ajatteli Boleslav ihaillen ja koetti katsoa hänen ohitsensa. »No, mitä vielä haluat?» kysyi hän sitten vienoimmalla äänellään. Regina koetti puhua, mutta kesti kotvan, ennenkuin hän sai änkytetyksi sanaakaan. »Herra--oletteko te--tehnyt sen--vuoteelle?» »Tietysti, kukas muu?» »Niin, mutta--miksi teette--teette niin?» Pelokkaina ja kummastuneina leimusivat hänen silmänsä. Ilmeisesti oli Boleslavin hyvyys alkanut häntä huolestuttaa. Boleslavin täytyi alkaa puhua ankarammin hillitäkseen omaa liikutustaan. Hän ei ollut ikinä luullut, että tyttö tulisi niin syvästi järkytetyksi. »Hupakko», tiuskaisi hän, »onko minun sitten jätettävä sinut taivasalle paleltumaan?» Jäykkänä ja äänetönnä seisoi tyttö paikoillaan kuten kuvapatsas suurten, kirkasten kyynelten vieriessä hänen poskilleen. Ja äkkiä lankesi hän polvilleen Boleslavin eteen, tarttui hänen käsiinsä ja peitti ne kyynelin ja suudelmin. Tahdotonna, katselemiseen vajonneena tuijotti Boleslav tuokion tyttöön, mutta kohta hän torjui hänet luotaan ja käski hänen nousta jaloilleen. »Ei mitään ilveilyjä, Regina», sanoi hän. »Mene nyt levolle, olet sen tarpeessa.» Regina aikoi hihansa suulla pyyhkiä silmiään, kuten oli tottunut, mutta huomasi hienon turkisreunustan ja sitä säästääkseen antoi kyyneltensä virrata edelleen. »Oi, herra», nyyhkytti hän, »en tiedä miksi tämä kaikki.--Tätä ette voi todella tarkottaa--tätä en ansaitse.----Ensin niin kaunis nuttu--ja sitten kun luulin, että minua lyötäisiin--koska jäin taipaleelle koko päiväksi--vielä tämäkin.» »Herkeä jo vihdoinkin», käski Boleslav. »Täytyyhän sinulla toki olla vuode.--Missä sitten olet ennen maannut?» Regina säpsähti ja loi silmänsä maahan.-- »Oh, ennen!» sammalsi hän. »No?» »Ennen--nukuin joko ulkona oven edessä...» sanat takertuivat kurkkuun---- »Tai?» Hän oli vaiti ja vapisi.-- »Tai missä muualla?» Regina heitti ujon silmäyksen telttavuoteeseen. »Tiedättehän, herra», änkytti hän. Sitten painoi hän häpeän masentamana kätensä kasvoilleen.-- Tosiaan, hän tiesi!--Kuinka hän olikaan sen unhottanut edes hengenvedoksi! »Ulos!» huusi hän vihasta ja kauhusta väristen ja ojentaen käsivartensa ovea kohden. Äänetönnä, allapäin hiipi Regina tiehensä. XI. Onni suosi Boleslavia. Hän oli löytänyt uuden, suuren tehtävän, joka oli iloisella valolla kirkastava hänen päiviensä masentavan hämäryyden. Oli pelastettava isän muisto! Kuinka hän oli saanut tämän ajatuksen päähänsä, tiesi hän tuskin itsekään. Ensi sysäyksen oli antanut pari kirjettä, jotka puolalaiselta aatelistolta olivat saapuneet hänen isälleen. Jos oli mahdollista näyttää toteen, että vainaja oli, vastoin parempaa käsitystään sydämensä jalompain tunteiden uhalla, ainoastaan totellut tunnotonta pakotusta, pitääkseen hätäisesti tehdyn valan tai täyttääkseen pakosta annetun lupauksen, silloin oli esitetty niin traagillinen olosuhteiden ristiriita, että se, jolleikaan vapauttaisi tätä parjattua miestä itse syyllisyydestä, kuitenkin antaisi hänelle eräänlaisen marttyyrin leiman. Kun hän sitten, asiakirjat tarkimmasti tutkittuaan, astuisi julkisuuteen esittäen alkuperäisiin lähteihin perustuvan kertomuksen petoksesta ja sen todellisista syistä, kertomuksen, joka näyttäisi toteen, ettei Eberhard von Schranden suinkaan ollut näytellyt pirullista osaa, kuten huhu mainitsi, vaan oli yksinkertaisesti joutunut tapausten uhriksi--kenpä vielä silloin uskaltaisi kohottaa kätensä tämän paljon kärsineen miehen haamua vastaan. Ja mitä enemmän hän syventyi tähän tehtävään, sitä hartaammin hän alkoi tuntea olevansa yhtä vainajan kanssa, sitä enemmän tottui hän siirtämään tunnon omasta syyttömyydestään isäänsä. Hänen mielensä oli niin täynnä suunnitelmia, ettei hän voinut öisin nukkua, ja päivin hän harppaili kuin vimmattu ympäri lumen peittämää puistoa. Ja mitä vähemmän hän sielunsa sisimmässä uskalsi toivoa aikeissaan onnistuvansa, sitä palavammaksi tuli hänen halunsa avata jollekin sydämensä, vierittää epäilyksen taakka poveltaan. Mutta täällä ei ollut ketään muita kuin tuo äänetön syyllisyytensä painama nainen, joka hiipi hänen ohitsensa, arka palo silmissään. Ja eräänä iltana, kun yksinäisyys oli Boleslavin tukahuttamaisillaan, sanoi hän tälle: »Regina, sinua varmaankin palelee ulkona keittiössäsi?» »Minä poltan tulta kaiken päivää, herra?» »Mutta mitä teet iltaisin pimeässä?» »Istun lieden ääressä ommellen, kunnes sormeni kohmettuvat.» »Onko sinulla sitten valoa?» »Poltan päreitä, herra.» Boleslav vaikeni epäröiden ja puri alahuultaan. Vihdoin rohkaisi hän mielensä. »Illallisen jälkeen voit aina tulla ompeluksinesi tänne tupaan istumaan.» Regina kalpeni. »Kyllä, herra», sanoi hän. Boleslavista näytti tämä varmaankin kiitokseksi liian vähältä. »Mutta jollet tahdo, niin--,» tuumaili hän kohauttaen olkapäitään. »Oi, herra--tahdonhan minä.» »Mutta pue itsesi säällisesti ensin. Miksi muuten et käytä vaatteitasi?» Taannoisesta illasta lähtien oli hän jälleen liikuskellut vain pumpulisillaan. »Oi, herra--näinhän, että ne ovat minulle vahingoksi», vastasi hän. »Vahingoksi? Miten niin?» »Koska te olette tullut vihaiseksi, herra, että sellainen kuin minä--» »Tuhmuuksia», keskeytti Boleslav hänet äkkiä. Oli lähellä, ettei tyttö alkanut jälleen häntä tympäistä, Illallisen jälkeen näyttäytyi hän arastellen ovella. Hänen kädessään loisti valkoista palttinaa. Hän jäi seisomaan oven suuhun, kunnes Boleslav kärsimättömästi käski hänen istua. »Sinun kanssasihan täytyy tässä kursastella, aivan kuin olisit mikäkin naissuuruus», murisi hän. Regina hymyili hämillään. »Minua vain ujostuttaa, herra», sanoi hän pysähdellen, »kun en tiedä, miten minun on käyttäydyttävä.» Sitten ryhtyi hän työhönsä. Sinä iltana eivät he puhelleet keskenään sen enempää, ja vierähtipä viikko, ennenkuin sukeutui keskustelua. Boleslav istui mietteissään kellastuneiden paperiensa ääressä, ja Regina lennätteli neulaa kahajavalla palttinalla. Kellon lyötyä yksitoista kääri hän ompeluksensa kokoon, kuiskasi »hyvää yötä» ja hiipi varpaisillaan matkoihinsa Boleslavin vastausta odottamatta. »Mitä ompelet noin ahkerasti?» kysyi Boleslav eräänä iltana, ensin häntä kotvan tarkasteltuaan. »Paitoja teille, herra!» kuului vastaus. »Sinä siis huolehdit niistäkin?» »Kukas muu, herra?» Lyhyen äänettömyyden jälkeen kysyi Boleslav edelleen: »Kuka sinulle on tätä kaikkea opettanut. Regina? Äitisikö?» Regina pudisti päätänsä. »Äitini, herra, kuoli pienenä ollessani. Tuskin muistan häntä enää. Sanotaan, että isä on hänet pieksänyt kuoliaaksi.» Boleslav muisteli muotokuvakokoelmaa ja kalpeita, kaitoja kasvoja raukeine silmäluomineen. Suuressa palossa oli tämä kuva kadonnut jäljettömiin liekkeihin. »Millainen oli hän ulkonäöltään--äitisi?» kyseli hän edelleen. »Hänellä oli pitkä musta tukka ja silmien sanotaan olleen kuten minulla, mutta tukan muistan vieläkin, sillä hän kietoi minut monta kertaa siihen, iltaisin, kun minut oli riisuttu--ja sitten minä istuin siinä kuin mihinkin viittaan käärittynä ja nauroin katketakseni. --Ja kun isä--» hän vaikeni äkkiä pelästyen. »Mutta miksi tahdotte sitä tietää, herra?» kysyi hän. »Kerro vain edelleen», huudahti Boleslav nopeasti... »Ja kun isä tuli kotiin ja tahtoi käydä kimppuuni, hän näet oli juovuksissa, asettui äiti minun eteeni ja sanoi minulle, että minun oli piilouduttava hänen hameeseensa, ja sen minä teinkin. Ja hameen peitossa oli kuin vuorenluolassa--aivan pimeää oli ja aivan hiljaista--ja isän pauhaaminen kuului korviini kuin jostakin kaukaa. Ja sitten kuoli äiti. Hän kuoli sunnuntaina--niin, hän kuoli sunnuntaina. Sillä kun seisoin aidan vieressä ajatellen, mahtoiko hän saada niin kauniin kirstun--ja mahtoiko se olla viheriä, kuten ylhäällä telineelläkin, kuljitte te, herra, juuri ohitse. Te olitte silloin yhtä pieni kuin minäkin--ja teillä oli sininen, hopeanauhainen takki ja pieni miekka kupeellanne----ja jäitte seisomaan ja kysyitte minulta, miksi itkin, ja kun sulasta pelosta en voinut sitä sanoa, lahjotitte minulle omenan.» Tätä ei Boleslav tosin enää voinut muistaa, mutta hänelle johtui mieleen, miten hän oli ottanut Reginalta varpusenpoikasen, ja hän kertoi sen hänelle. Regina muisti vielä kaiken, ja hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin hän olisi vaipunut suloisten kuvien katselemiseen. »Oikeastaan minua kummastuttaa, että annoit sen niin mielelläsi», sanoi Boleslav. »Mitäs minun olisi ollut tehtävä?» »Olisit evännyt sen minulta.» Reginan silmät himmentyivät. »Olinhan niin iloinen, että tahdoitte sen», sanoi hän hiljaa, »sillä kuinka harvoin kohtaakaan köyhää tyttöä onni, että rikas, ylhäinen herra ottaa häneltä jotakin lahjaksi?» Boleslav puraisi huultaan.--Todella hän otti tytöltä lahjaksi enemmän kuin oikeus ja ihmisyys olisivat myöntäneet. »Ja sitten», jatkoi tyttö, »vaikken olisi tahtonutkaan--olittehan junkkari--teille kuului kuitenkin kaikkemme.»---- Kuinka itsestään selvänä asiana se tuli hänen huuliltaan! »Kuules, Regina», jatkoi Boleslav, »olet kai unhottanut tykkänään ajan, jolloin olit vapaana alhaalla kylässä?» »Oi, en toki, herra», vastasi hän huulillaan hymy, joka näytti miltei veitikkamaiselta. »Esimerkiksi armollisen junkkarin muistan vielä aivan tarkoin.» Boleslav nojautui tuolineen taaksepäin pitkälle lampunvarjostimen pimentoon. »Mikä oivallinen aines onkaan tässä tärvelty», ajatteli hän ahmien tyttöä katseillaan. Ja sitten täytyi Reginan kertoa, mitä hän vielä muisti niiltä ajoilta Boleslavista. Silloin ei tosin tullut kovinkaan hauskoja juttuja ilmoille. Kerran oli hän tuupannut tytön vetiseen ojaan, toisen kerran pannut hänet purjehtimaan jauholaarissa virtaa alaspäin, kunnes vihdoin oli väkeä hätähuudot kuultuaan rientänyt apuun ja hänet oli vedetty rannalle. Kerran taas, kun tytöllä oli ollut valkoinen puku, jonka hän oli saanut linnan emännöitsijältä, oli Boleslav sivellyt kalkilla hänen kasvonsa ja kätensä ja käskenyt seisomaan liikahtamatta, jotta hän olisi olevinaan puistossa seisova kivikuva. Regina oli kärsivällisesti tehnytkin työtä käskettyä, kunnes kalkki oli saanut hänen huulensa ja silmänsä hirveästi kirvelemään ja hän juossut itkien tiehensä. Tämän kaiken kertoi Regina säteilevin silmin, ikäänkuin hänelle olisi täten tapahtunut jotakin ihmeen hyvää. Boleslav puolestaan muisti jokusen näistä tapauksista sangen hyvin, mutta häneltä oli unhottunut, että juuri Regina oli niissä ollut hänen oikkujensa uhrina. Häpeän tunne alkoi herätä hänessä. Unelmoivan, jalomielisen hovinpojan sijaan, jollainen hän aina oli kuvitellut olleensa, näki hän nyt pienen, julman kylätyrannin, joka käytti haikailematta valtaansa ikätovereitansa kohtaan aina ilkeyden rajoille saakka. »Ja enkö koskaan sovittanut tekosiani sinua kohtaan?» kysyi hän kuullakseen itsestään jotakin hyvääkin. »Paljon te meille lahjotittekin, herra!» vastasi Regina. »Jakakaa keskenänne ... oli tapanne sanoa, kun heititte kaikenlaista eteemme maahan--milloin omenia ja pähkinöitä--milloin rikkinäisiä tinasotamiehiä tai kouran täyden välkkyviä nappeja.--Mutta luonnollisesti suurimmat ja väkevimmät saivat enimmän, erittäinkin Felix Merckel osasi kaapata itselleen--me tytöt saimme katsoa syrjästä.» »Ja sinä itse, Regina, sinä et ole koskaan saanut minulta mitään?» Regina karahti tulipunaiseksi ja kumartui syvälle ompeluksensa ylitse. »Kyllä, herra, kerran», sanoi hän hiljaa. »Mitä sitten?» Regina vaikeni eikä rohjennut kohottaa silmiään. »Hyvä isä, mikä sinua niin hävettää?» »Minulla--on se----vielä.» »Oh--hassutusta!» Boleslav hymyili. Suloinen mielihyvän tunne värisytti häntä. Vastauksen asemesta Regina pisti kätensä taskuunsa ja pani pöydälle pienen värjätyistä oljista tehdyn rasian, tuskin lapsennyrkkiä isomman. Boleslav otti sen käteensä ja tarkasteli sitä kaikilta puolilta. Sisällä rapisi jotakin. »Saako tämän avata?» »Miksi kysyttekään, herra?» Rasiassa oli pieni sormus, sinisistä, valkoisista ja keltaisista lasihelmistä tehty, jollaisia pienet tytöt, ensimäistä turhamaisuuden vaistoaan seuraten, tavallisesti laittavat sormiinsa. Boleslav otti sen käsiinsä ja koetti työntää sen pikku sormeensa, mutta sormus oli aivan liian ahdas, tuskin mahtui kynnen pituudeltakaan. »Onko sormuskin minulta?» »Ei, herra--se on peräisin rakkaalta äidiltäni. Se kasvoi kiinni lihaani, jonka tähden kannoin sitä yötä päivää sormessani, kunnes lanka katkesi. Silloin oli äiti jo aikoja sitten kuollut, ja koska tämä oli minun ainoa muistoni häneltä, pujottelin helmet jälleen lankaan ja kannan sitä aina mukanani.» »Minun rasiassani?» Regina nyykäytti päätänsä ja loi silmänsä maahan. »Miksi en tekisi niin, herra?» sanoi hän kuiskaten. »Se antaa minulle onnea.» Boleslav tähysteli häntä sääliväisesti hymyillen. »Onnea? Sinulle?--» »Niin, herra», vastasi Regina riemuiten. »Ajatelkaas vain noita monia kiviä----» Samassa luiskahti sormus, jonka Boleslav juuri aikoi panna paikoilleen, hänen hyppysistään ja putosi lattialle. Regina hypähti pystyyn ja riensi pöydän ympäri ottamaan sitä maasta; mutta hän ei löytänyt sitä. »Se on aivan kuin mennyt maan alle», sanoi hän huolissaan ja kumartui lattialle aivan Boleslavin viereen. Boleslav näki täytelään, ihanan niskan paistavan vastaansa, hän näki mustat, kiharaiset hiuskiemurat, jotka sitä häilyvinä ympäröivät. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeämmin,--Kylmä virta valahti hänen jäsentensä lävitse. Tuijottaen katsoi hän tyttöön.-- »Tuolla se on!» huudahti Regina ja kohosi polvilleen tarjoten Boleslaville mieluista leikkikaluansa. Boleslav kohotti kätensä. Oli kuin sitä kohottaisi outo voima, ja kuitenkin tuntui se vuoren painoiselta. Sitte laski hän sen arasti hyväillen Reginan poskelle.-- Tyttö hytkähti pelästyneenä. Hänen silmiinsä ilmeni omituisen väikkyvä loiste, ja unelmoivina ja kysyvinä ne katsoivat Boleslaviin.-- Boleslavin käsi vaipui hervotonna alas. »Kiitän sinua», sanoi hän käheästi.-- Regina palasi paikoilleen.--Seurasi syvä äänettömyys. Boleslavista tuntui, kuin olisi hän tehnyt rikoksen, jota äänettömyys yhä vain pahensi. Hänen täytyi puhua, maksoi mitä maksoi. »Mitä kysyinkään sinulta? Niin--kuka siis on sinut opettanut ompelemaan?» Lanka oli luiskahtanut Reginan neulansilmästä. Hän koetti sitä pistää siihen uudelleen. Kirkas, pieni neula huojui hänen sormissaan kuin ruoko tuulessa. »Pappilassa, herra», vastasi Regina hätiköiden. »Helena tahtoi--» hän pysähtyi, sillä Boleslav oli kuullessaan lemmittynsä nimen ensi kertaa hänen huuliltaan, moisilta huulilta, hätkähtänyt kuin ruoskaniskun satuttamana. Regina ymmärsi hänen kiihtymyksensä suuttumukseksi ja lisäsi pelokkaasti: »Pappilan neiti, tarkotan!» »Hyvä on», sanoi Boleslav, vaivoin pidättäen itseään. »Mene maata!» * * * * * Tänä yönä taisteli Boleslav kovan taistelun. Hänestä näytti, kuin olisi Helenan jalo ja puhdas kuva tahraantunut, kun hänen katseensa oli mielihyvällä viivähtänyt tässä naishylyssä. Ja tahraantunut oli hän itsekin hyväilevästä kosketuksestaan. Nyt oli saavutettava uudelleen puhtaus ja rauha. Ennen kaikkea oli hänen päästävä selvyyteen Helenan suhteen, jotta tuntisi itsensä vahvemmaksi taistelussaan aistillisia hairahduksia ja masentavaa epätoivoa vastaan. Ja niin hän kiirehti uutta päätöstään, että hän nousi keskellä yötä pannakseen sen toimeen. Yölampun valossa kirjotti hän Helenalle kirjeen, jossa vakuutti ikuista rakkauttaan ja uskollisuuttaan ja rukoili, että Helena antaisi tiedon, tahtoiko hän seisoa hänen rinnallaan hädän kuten kerran onnen aikanakin ja saisiko hän taistella hänet voittaakseen--taivaan ja helvetin uhmallakin. Rivi riviltä tunsi hän sieluntuskiensa lieventyvän, ja kun hän jälleen asettui levolle, tuntui hänestä, ikäänkuin hän olisi yhdellä tahdonvoimansa ponnistuksella kerta kaikkiaan vapautunut velvollisuudesta, joka oli pitkät ajat raskaasti painanut hänen mieltään. »Tahdotko, Regina», kysyi hän seuraavan päivän iltana, »ottaa kenenkään näkemättä viedäksesi tämän kirjeen pappilan neidille?» Regina vilkaisi häneen suurin silmin, sitten loi hän silmänsä maahan ja kuiskasi: »Kyllä, herra.» »Mutta jos he saavat sinut käsiinsä alhaalla kylässä?» »Hyh--mokomat!» sanoi Regina ja nytkäytti halveksien olkapäitään kuten muulloinkin, milloin puhui kylän väestä. Kohta tämän jälkeen näki Boleslav hänen kuin varjon vilahtavan hämärässä ikkunan alitse. Tunnit kuluivat. Regina ei palannut. Boleslav oli huolissaan ja alkoi katua, että oli sydämensä asiain tähden pannut tytön hengen vaaraan. Sydänyön seuduissa vihdoin narahti ovi. Kalisevin hampain, sinertävin kasvoin ilmestyi Regina ovelle, yhä pitäen kirjettä sormiensa väliin puristettuna. Boleslav käski hänen kyyristyä uunin eteen ja antoi hänelle espanjalaista viiniä juotavaksi--vasta sitten kykeni hän puhumaan. »Makasin lumessa pappilan aidan takana aina tähän saakka, mutta ei ollut mahdollista häntä tavata. Juuri äsken sammutti hän tulen makuuhuoneessaan. Silloin palasin kotiin. Älkää olko vihainen, herra. Kentiesi onnistuu huomenna paremmin.» Boleslav ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että hän vielä kerran antautuisi samaan seikkailuun; mutta kun Regina seuraavana iltana astui hänen eteensä valmiina lähtemään, ei hän kieltänyt. Tällä kertaa palasi hän hehkuvin poskin ja hengästymäisillään kotiin. Pari talonpoikaa oli »Mustasta Kotkasta» palatessaan tavannut hänet ja he olivat ajaneet häntä takaa. »Mutta huomenna, huomenna se varmaan onnistuu.» Ja hän oli oikeassa. Yhtä hengästyneenä kuin edellisenäkin iltana, mutta ilosta loistavin silmin astui hän kymmenen korvilla huoneeseen ja ojensi voitonriemuisena jo ovelta Boleslavia kohden tyhjät kätensä. »Luojan kiitos», ajatteli Boleslav, »neljättä kertaa en olisi hennonut häntä enää lähettääkään.»