Part 6

Linnut pysähtyivät saavutettuaan kyyhkysten lentokorkeuden, taas ne hapuilivat ja vaipuivat alas pari siivenleveyttä. Nyt ne taas olivat sokeita, nyt ne ihmettelivät, miksi selittämättömyys ei luopunut. Minia oli unelmissaan kuin ennenkin, mutta hän tunsi kauhun painavan polviaan ja rinnassaan valittavan äänen. Hän pelkäsi niiden päätöstä, pelkäsi, etteivät ne ymmärtäisi. Piti lentää eteenpäin, ylemmäksi, lentää, lentää vain!

Alhaalla vihellettiin terävästi pilliin lintujen pelottamiseksi. Sitä ei tarvittu, taas ne nousivat päivää etsien.

Ne nousivat epätoivoisin, nopein lyönnein suoraan ylöspäin; ilma kävi niille liian keveäksi, mutta ne löivät sitä siivillään ja se kannatti. Ne kävivät pieniksi kuin pisteet, mutta Miniasta tuntui, että hän oli mukana ja näki niiden sokeiden päitten kurottuvan aurinkoon päin. Hän tunsi elämänsä riippuvan näistä hennoista olennoista. Ne kantoivat hänen unelmaansa, joka seurasi häntä kuvina, joita oli mahdoton enää saavuttaa, mutta joiden sisällön hän käsitti riemun ja levottomuuden vaiheilla. Yhä eteenpäin, ei menettää toivoaan, silloin saavuttaa -- hän ei tiennyt mitä -- onnen, tulen, jotain äärettömän suurta. Hän oli yli voimiensa väsynyt; hänen polviltaan oli taakka vyörynyt sydämelle uhaten painollaan tukahduttaa sen sykinnän. Hän ei jaksanut siirtää sitä pois, hän ei tiennyt, oliko siinä iloa vai surua; käsi tapaili sitä voimatonna.

Kaikui taas huuto, nyt se tuntui vihlovalta, ja hän käsitti, että se oli julmaa. Nuo kaksi pistettä korkeudessa pysähtyivät keskellä tietään, hapuilivat vähän ja putosivat, putosivat huimaa vauhtia kuin kuolleet kappaleet. Niiden oli käynyt kuten tavallisesti, nyt hän muisti leikin lopun. Ne olivat nousseet niin korkealle ja ponnistaneet niin voimiaan päästäkseen pelottavasta pimeydestä, että ne tukehtuivat ja putosivat kuolevina maahan. Miniakin kaatui taaksepäin silmät yhtä sokeina kuin niiden, jähmettyneessä, kummallisessa avonaisuudessaan, hän vaipui vielä suurempaan syvyyteen. Ei kukaan huomannut hänen pyörtymistään, ja se sai viedä hänet niin syvälle, ettei ihmiskäsi olisi kyennyt häntä enää siitä nostamaan, vaikka olisi koettanutkin.

Tasangolla oleva joukkue jäi vielä paikalleen jatkamaan leikkiä uusilla uhreilla. Palatessaan takaisin he löysivät naisen tien viereltä makaamassa lapsi sylissä. Nainen oli jo kylmä eikä enää autettavissa, eikä siinä ollut mitään ihmettelemistä tällaisena ruton, paon ja sekasorron aikana. Lapsi oli sokea, sen he jättivät jonkun huostaan kasvatettavaksi elämää varten.

LAODAMIA.

_Herran työhuone kirjoituspöytineen, kirjahyllyineen, lepotuoleineen, sohvineen, kaikki jokseenkin yksinkertaista. Seinillä taideteosten valokuvia puitteissa, sohvan yläpuolella gravyyri, Böcklinin "Kuoleman saari"._

_Molemmista oikealla olevista ikkunoista virtaa huoneeseen keväinen hämärä heikon lyhdynvalon kirkastamana. Sillä puolella on istutuksia, mutta puita ei näy, sillä ollaan muutaman kerroksen korkeudessa. Ilmassa ikäänkuin leijuu kosteasta, epätasaisesta maasta uhovia usva-harsoja ja -nauhoja. Ne käyvät sinisiksi ja punasinerviksi läntisen taivaan kullanpunertavassa valossa._

_Huoneesta johtaa ovia kahteen suuntaan, perältä saliin, vasemmalta etehiseen. Jälkimäisen vieressä on vaatekomeroon johtava ovi._

_Vaimo tulee huoneeseen salista, missä kaikuu lasten ääniä hillityn iloisesti. Hän sulkee oven nopeasti, hermostuneesti, mutta malttaa mielensä ja avaa sen uudelleen. Hän on puettu mustiin, suruharsoon, on kalpea, itkettynyt ja pitää huuliaan yhteenpuristettuina estääkseen niitä vapisemasta. Hän katselee ympärilleen sydämellisen lämpimästi ja hyväilevästi, mutta värähtää kohta tyhjyyden tuottamasta tunteesta. Kulkee nopeasti edestakaisin puristaen toisella kädellä toista._

PALVELUSTYTTÖ (ovella). Pitääkö niiden mennä nyt nukkumaan, rouva? Kello löi juuri.

VAIMO. Pitää. Anna heidän tulla sanomaan hyvää yötä.

_Heitä on kaksi, seitsenvuotias tyttö ja kolmen- neljänvuotias poika. He juoksevat iloisesti sisään, mutta tyttö muuttaa heti ilmeensä äidin mukaiseksi ja painautuu lujasti syliin suudellessaan:_

Hyvää yötä, pikku äiti! Me riisumme niin nopeasti päältämme. Äidin ei tarvitse huutaa.

VAIMO (hajamielisesti). Niin, tehkää niin.

_Hän nostaa pojan ylös, mutta kääntää vastahakoisena katseensa pois hänen nauravista kasvoistaan ja on vähällä unohtaa hänet. Poika riippuu siinä avutonna ja surullisena pienessä surupuvussaan. Silloin äiti sulkee hänet kiivaasti syliinsä ja laskee alas. Hän jää seisomaan ihmeissään, suruissaan ja vaieten._

No, nyt se on tehty. (Kärsimättömänä.) Olettehan jo sanoneet hyvää yötä.

TYTTÖ. "Nuku hyvin" myöskin!

VAIMO (vieraasti). Kiitos, kiitos! Minä koetan. No joko olette valmiit?

TYTTÖ. Äiti ei nytkään sano "nuku hyvin" eikä "näe unta minusta". Äiti ei sano enää koskaan niin, ennenkuin muistutan, ja silloin se ei enää tunnu hyvälle. Silloin en tiedä mistä uneksisin. Sano nyt kuitenkin niin!

VAIMO (vapisevalla äänellä). Ei, nyt sinun täytyy nähdä unta toisesta. Älä unohda isää! Ajattele häntä uneen mennessäsi, niin hän ehkä tulee! Silloin uneksi minutkin joukkoon! (Hänen ilmeensä vaihtuu innokkaan odottavaksi. Silmät loistavat.) Voi sattua hyvinkin, että tulemme molemmat. Oi kuinka siitä ilostuisin! Sitten saat minulle kertoa kaiken herättyäsi. (Tullen taas surulliseksi.) Näetkös, minä en voi koskaan... Ei edes sitä. Oi, nuku oikein hyvin! (Kääntyy poispäin.)

POIKA (ääneen ja viiltävän selvästi). Miksi ne veivät isän pois siinä ahtaassa sängyssä? Siksikö, etteivät havut siellä porttikäytävässä olisi pistäneet häntä? Miksi oli säretty hänen joulukuusensa ja pantu se sinne? Ja miksi hän sai vain kukkia?

TYTTÖ (suojelevasti). Etkö ymmärrä, että hän oli kuollut? Eikä se ollut joulukuusi. Ne olivat vain hautaushavuja. Mutta hän oli kuollut eikä tiennyt mistään.

VAIMO (heittäytyen polvilleen heidän eteensä, katsoo heitä suoraan silmiin ja puhuu melkein ankarasti). Isä näkee teidät nyt. Hän näkee teidät aina, vaikka te ette voi... Hän on niinkuin Jumala, häntä ei näy, mutta hän on kuitenkin olemassa. Ja hän ajattelee meitä, pitää meistä. Älkää koskaan sitä unohtako älkääkä koskaan puhuko hänestä sillä lailla! (Palvelustytölle, taistellen itkua vastaan.) Vie ne nyt pois, Emilia! Hyvää yötä.

PALVELUSTYTTÖ. Eikö rouvankin jo pitäisi tulla? Se olisi parasta rouvalle. Täällä tulee kaikki yhä pahemmaksi. Rouva ei koskaan enää tahdo käydä vuoteeseen ja sitten rouva makaa taas aamulla täällä sohvalla itkettyneenä ja surkeana.

VAIMO. En tule. Mutta tulen sitten katsomaan teitä. Muistakaa nyt mitä lupasitte! Älkää koskaan puhuko niin, älkää ajatelko isää poissaolevaksi! Se olisi julmaa.

_Hän työntää heidät ulos ja vääntää oven lukkoon. Sitten hän menee nopeasti vaatekomeron ovea kohden. Mutta hän pysähtyy ja menee sulkemaan myös etehiseen vievän oven._

_Samassa kello soi. Hän päästää rivan kädestään, kuuntelee, huoahtaa kärsimättömästi, menee istumaan ikkunan luo teeskennellen tyyneyttä. Sisar tulee sisään. Hän on puettu mustaan kevätpukuun ja suruhattuun. Vaimo menee häntä vastaan, suutelee häntä ja jää seisomaan pyytämättä häntä istumaan._

SISAR (kävelystä raikkaana ja punertavana; äänessä väreilee sääli, mutta ikäänkuin luistaa pois iloisista kasvoista). Kuulin Emilialta, että asiat on ennallaan. Pikku raukkaa! (Hieman holhoojamaisesti.) Ja täällä sinä aina vaan istut! Juuri missä sinun ei pitäisi olla.

VAIMO. Minulla olikin vain vähän asiaa tänne. Minun piti hakea jotain. (Sytyttää lampun.) Täältä kirjoituspöydästä. Sitten menen heti pois.

SISAR (hiukan viivytellen). Minä autan sinua.

VAIMO. Minä tiedän kyllä missä se on. Se oli eräs lasku. En tiedä, oliko se maksettu. Minä teen pienen arviolaskun, näetkös, niin että tiedän suunnilleen, ennenkuin se tapahtuu. Onko minulla edes millä elää ensi aikoina. Siitä saan työtä koko illaksi.

SISAR. Etkö tahdo, että jään tänne? (Hiukan keventyneenä, sitten hellästi.) Olen ollut niin levoton sinun tähtesi, poistuttuani, samoin me kaikki... Siksi tulen joka ilta, mutta sinä et anna minun jäädä luoksesi koskaan. Tänään se olisikin vähän vaikeaa, mutta kuitenkin... On niin ihanaa ulkona, niin ihanaa. Sinun pitäisi tulla mukaan. (Keskeyttää puheensa.) Sinun pitäisi mennä ulos. Ethän vaan liiaksi antau surusi valtaan? Tiedäthän mitä lääkäri sanoi.

VAIMO. Tiedän, tiedän. On niin helppoa olla lääkäri.

SISAR. (Silmät kyyneltyvät.)

VAIMO. Suo anteeksi! En tarkoittanut sinua, enkä tarkoittanut hänestäkään sanoa pahaa. Ammattihan sen tekee. Apua he eivät voi antaa, neuvoja vain. Jos tekee heidän neuvojensa mukaan, täytyy heidän sitten miettiä selitystä, miksi ne eivät onnistu. Se on heille vielä vaikeampaa. Mutta heillä on kaavansa. Heidät haetaan aina liian myöhään, se näyttää olevan heidän kohtalonsa. Niin kävi hänenkin. Olisivat pelastaneet hänet, niin ei olisi ollut minulle liian myöhäistä. Nyt!

SISAR (liikutettuna). Et saa ajatella sitä, mitä ei voi auttaa.

VAIMO (entiseen tapaansa). No, ovathan he tarpeen kuolintodistusta varten. (Kapinallisesti.) Eikö se kaikki olisi voinut tapahtua ilveilyttä, ilman häiriötä? Enkö olisi voinut saada pitää hänestä huolta yksin viimeiseen saakka? Puhua hänen kanssaan niin kauan kuin rakas ääni... Sitä ei minulle sallittu, vaikka näin hänen silmistään, että hän tiesi niin paljon. Se minua surettaa. Olisin tarvinnut hänen apuaan. (Innokkaasti ja uskonvarmasti.) Näetkös, hän kuunteli kahdelle taholle. Hän näki ja ymmärsi kaiken. (Mietiskellen.) Hän pääsi verhon lävitse, jonka takaa minä nyt hämärästi aavistan. Esirippu oli hänen silmäinsä edestä poistettu. (Vältellen.) Hän tiesi heti mihin oli menossa. Mutta hän ei kylmänä jättänyt meitä ja maailmaamme. Ei toki, ei toki. (Puhuu hehkuvalla innostuksella.) Hän ei antanut minun kaatua kuin raskaan arvottoman kappaleen, sen kai tiedän minä, jota palelee, mutta kuitenkin kasvoin hänen viime hyväilynsä kohdatessa kättäni. Eihän toki, eihän toki. Hän ymmärsi minussa sen, mitä itse en ymmärrä, hän näki sieluuni. Ja hän näki kaiken elämämme. Se tuli kirkastetuksi, juhlalliseksi ja kasvoi myöskin uudessa avaruudessa. Se, että kuolevan katse tulee niin kummalliseksi, ei johdu siitä, että se tulee sokeaksi. Päinvastoin se näkee enemmän, se murtuu siitä. Silmä on liian pieni.

SISAR (katsoo häneen lapsellisen säikähtynein silmin). Niin surullista.

VAIMO (lyhyesti). Mutta pappi! Hän tarkoitti hyvää ja melkein uskoi mitä sanoi, mutta hän ei tiennyt mitään. Sentähden hänen sanansa tekivät minulle vain pahaa. Noista kolmesta, lääkäri, pappi, haudankaivaja, on haudankaivaja arvokkain, ikäänkuin vaatimattomin.

SISAR (itkee ja tahtoo syleillä häntä). Sinä puhut niin kummallisesti ja olet niin katkera. Saatat minut levottomaksi. Kuinka käy, jos sinä... Sinä et saa antaa valtaa kiivaudellesi. Sinun täytyy nähdä siinä jokin tarkoitus.

VAIMO. Silläkö tapaa? Koettelemus, kuritusko? Joku näkee minun olevan onnellisen ja ajattelee: "Ei se käy päinsä. Tuossa olen varmaan antanut liian paljon, täytyy ottaa pois. Hän voisi kukaties tulla hyväksi omin päin tuon antamani kanssa. Siitä leikkikalusta hän saa luopua." Oliko hän minulle leikkikalu? Vai olinko minä hänen lelunsa, jonka luota hänet kutsuttiin nukkumaan? Kuinka voi luulla jumalan ajattelevan niin? Ajattelisitko sinä tai ajattelisinko minä niin? Emme, sillä se olisi liian pikkumaista.

SISAR (lempeästi ja arasti). Mutta jos peititte valon toisiltanne, kuten sanotaan. Ehkä onni... Oi, en minä sitä ymmärrä, en voi siitä puhua. Mutta sinun täytyy koettaa ajatella niin.

VAIMO (pudistaa varmasti päätään). Ei onni ole tiellä. Se on pelkkää panettelua. Ei rakkaus pimitä, se valaisee, se vapauttaa ihmisen oman ahtaan minänsä rajoituksesta. Vasta sitten kaikki käy selittämättömäksi.

(Hän tuijottaa eteensä. Silmät käyvät loistaviksi.)

Niin, se _oli_ onnea. Nyt se minusta tuntuu melkein käsittämättömältä. Jos se voisi vielä palata takaisin -- niinkuin ihmeissä, sankarisaduissa -- en tiedä kuinka sen ottaisin vastaan. Minä kuolisin. Niin, jos on totta, että kerran saa nähdä toisensa jälleen, mahtaa se tuottaa ilon niin valtavan ja pakahduttavan, ettei kuoleman tuska ole mitään siihen verraten. (Hän kavahtaa pystyyn, levittää käsivartensa, silmät ummessa, kasvot värähtelevinä.) Kuinka hurjana pusertuisi huuto rinnastani! Ei, älä pelkää. Tiedänhän olevani maan päällä. (Katkerasti, katsoen itseään.) Onhan minussa elämänväri.

SISAR (säikähtyneenä). Ei noin, ei noin!

VAIMO (kylmästi). Ei tapahdu ihmeitä. Kaikki on sitäkin kummempaa. (Taas kiivastuen.) Voitko käsittää? Miksi minä istun tässä liian epätoivoisena itkemäänkin, ja tuolla muutaman oven takana uinuvat lapsemme viattomina ja terveinä, ehkä hymy huulillaan. Ja kauempana, lampunvalomme piirin ulkopuolia, äärettömyydessä, kylmyydessä nukkuu hän, joka antoi tarkoituksen elämällemme; nukkuu ja odottaa untamme ja tiedottomuuttamme.

SISAR (itkien). En voi vastata muuta kuin mitä meille on opetettu. Täällä on pimeää, siellä valo. Täytyy nöyränä siihen alistua.

VAIMO (uhmaavasti). Ja nöyrästi ajatella ajatus loppuun: Joku kylvää meitä kuin siemeniä multaan tähän surunlaaksoon, maahan. Täällä juurrumme. Kyyneleet ovat kasteemme ja sateemme, niistä versomme kalpeiksi kellarikukiksi. Äkkiä joku tempaisee meidät sellaiseen kirkkauteen, josta meillä ei ole aavistustakaan ja jonka täytyy tehdä meille pahaa. Kuka on tuo "joku"? Sama, joka on kylvänyt, sanotaan. Ihmeellistä! Eihän hänellä ole mitään yhteistä meidän maailmamme kanssa, hän olisi heti voinut valita toisen. Ei suinkaan hän ole rakastunut vastakkaisuuksiin.

SISAR (liikutettuna). Sinä herjaat. Varo itseäsi!

VAIMO (tyynesti ja varmasti.) Ei, sinä herjasit. Sinä teit sen, siksi ettet ole mitannut elämäämme kuten minä nyt muistellessani häntä, joka oli omani, ja hänen ajatuksiaan. Ne ovat varmaan nyt minun lähelläni. (Miettivänä ja varmasti.) Ei, sellainen ei ole maailmamme. Meilläkin on valoa, suuruutta, ikuisuutta jo keskellämme. Me voimme kuolla toistemme edestä. Kokonaisuudessa täytyy olla ykseyttä. Sen täytyy olla pohjaltaan luonnollista ja yksinkertaista -- kuin suuri puu, kuten kaikki luonnossa. (Sureksien, mutta voimakkaasti.) Ajatuksen, joka meitä täällä kannattaa, täytyy kantaa meitä sielläkin. Mikä täällä on suunnattoman arvokasta, sen täytyy olla arvokasta sielläkin.

SISAR. Nyt pidän siitä, mitä puhut, mutta en oikein ymmärrä sinua.

VAIMO (luhistuu taas kokoon). Et tietysti. Jospa edes itse voisin, jospa voisin? Nehän ovat hänen sanojaan, palasia niistä. Minä kuljen täällä ja tuijotan sokeine silmineni. Minä liitän sirpaleita sirpaleihin, ja päätäni särkee. Mitä välitän yleensä ajatuksista? Mitä muuta voin käsittää kuin surua ja tyhjyyttä? Jos ihmeen kautta saisin painua vielä hänen rinnalleen, sylissäni meidän turvattu onniparkamme, mitä huolisin silloin kaikesta muusta? Tyhjyys, aineellinen tyhjyys säikähdyttää minut hulluksi.

SISAR (hänen puoleensa kääntyen). Sinua raukkaa! Aina samalla lailla, (Sisäisesti vastahakoisena.) Mutta nythän en voi jättää sinua yksin.

VAIMO (nopeasti). Älä luule sitä, voit aivan hyvin. Nyt on kohtaus ohitse, nyt voin rauhoittua. (Rohkeutta teeskennellen.) Kuulithan, kuinka lujasti ja selvästi voin puhua. En tule hulluksi. Nyt on vaara ohitse. Ja sitten työni... Nyt minun täytyy se tehdä. Ei, mene sinä omiisi, ja kiitos, ystäväni! Ole rauhassa. Iloitse, jos voit.

_Hän syleilee sisartaan pakottaen hänet siten lähtemään._

SISAR (keventyneenä ja päättäväisenä). Huomenna tulen aamupäivällä. Silloin saan kuulla Emilialta, kuinka on laita, ja jos tarvitaan, jään tänne.

VAIMO. Niin, niin. Suljen oven mentyäsi. (Molemmat menevät etehiseen.)

_Heti sen jälkeen vaimo palaa takaisin yksin. Hän vääntää avaimen lukkoon, huokaa helpotuksesta, katselee ympärilleen samalla hyväilevällä liikutetulla katseella kuten ensi kerralla, kiiruhtaa sitten vaatekomerolle._

Vihdoin saan omani.

_Hän katoaa silmänräpäykseksi ja tulee sitten takaisin, vaatteita käsivarrellaan. Hän painaa niitä rintaansa vasten uneksivin silmin, asettaa ne hiljaa sohvanselustalle ja levittää ne hajalleen. Hän katselee niitä onnellisena, säpsähtää sitten._

Ei, tänä iltana pitää täällä olla kaikki. Täällä pidetään juhla. Valokuva! Ja kaikki kynttilät pitää sytyttää.

_Hän hiipii etehiseen ja palaa takaisin päällystakki muassaan._

Se riippuu siinä, mihin hän sen viimeksi ripusti. Kun minä pimeässä siihen painaudun, tuntuu siltä, kuin vuoriin olisi jäänyt vähän lämpöä ja päällepäin ulkoilman raikkautta. Silloin ajattelen: Hän on juuri tullut kotiin. Avaan vain oven, niin näen hänen istuvan sisällä! Minä koetan pysyttää sitä ajatusta ja näyttelen edelleen: En saa häntä nyt häiritä. Minun pitää hillitä kaipuuni. En avaa ovea. -- Kuinka rakas se on, tuo takki. Se saa riippua siellä alati, vaikka tulisin kuinka vanhaksi. Mutta nyt tahdon oikein katsella aarteitani. Ensin valoa!

_Hän sytyttää kaikki kynttilät, seisoo sitten liikkumatonna, ummistetuin silmin, antaen valon tulvia päälleen._

Tuntuu aavemaiselta, kun on niin paljon valoa. On kuin kaikki ilo, minkä on tuntenut, palaisi haamuna takaisin. On kuin itse kulkisin ilmavina olentoina huoneessa puhuen itselleni: Sellaista oli silloin. Sinä olit onnellinen. Ole nytkin onnellinen! -- Muistan kun minut puettiin morsiameksi, allani oli lakana, ettei valkea hameeni olisi tomuttunut. Valoa yläpuolella, valoa alla; tuntui kuin olisin liidellyt. Peilissä liukeni kaikki yhteen valosumuun. Sellainen oli tulevaisuus. -- Pois se! Nyt ei saa itkeä!

Jos hänet näkisin aaveena, niin se tapahtuisi varmaan tällaisessa valossa, sen kummallisessa juhlallisuudessa ja epätodellisuudessa. Mitä jos sellainen näky äkkiä kohtaisi silmää. Näin!

_Hän sulkee silmänsä, horjuu ja pysyy vaivoin pystyssä, katselee sitten nopeasti ympärilleen._

Oi ei, oi ei, se ei käy niin helposti. Mutta tunnen, etten ollenkaan peljästyisi. Nythän minulla on tämäkin. Sekin on jo paljon.

_Hän levittää takin eteensä._

Tuolla käsivarrella lepäsi käteni, ja minä painoin sitä rintaani, niin että sydämeni sykki siihen. Me kuljimme nopeasti, ilma oli raikas, ja joka sana aikaansai ilmassa savua. Kääntäessäni pääni häneen näin sen sekä hänen katseensa, ja ilo sylkähti minussa. Minä muistin varmaankin entisajan käsityksen sielusta, pienenä ilmavana olentona. Hän on minun, ajattelin, hänen silmänsä, hänen henkensä.

Sydämeni lyönnit eivät ole jättäneet jälkeä kankaaseen, niin iloisesti kuin se sykkikin. Mutta toiselta puolen on se hiukan kulunut. Minun kädestäni, minun onnellisesta, hansikoidusta kädestäni! -- Hän puhui mielellään kävelyillämme, yleisistä asioista, ei minusta sillä kertaa. Siitä mitä hän näki ja ajatteli. Minä pidin kuitenkin enimmän siitä, että puhe koski minua. Mitä se teki, vaikka muut kuulivatkin. -- Kun olimme luonnossa, saattoivat hänen sanansa koskea sitä. Hänen maailmankatsomustaan, jota nyt koetan palauttaa muistiin. Jospa olisin innokkaammin kuunnellut. Silloin oli niin erilaista -- olimme nuoria ja lämpimiä molemmat! Kaikki tuntui niin helposti selviytyvän, ei ollut puhetta -- ei, se sana ei sovi! Niin, takki! Nyt panen sen tähän, siihen on pehmeä nojautua. Jos onnistuisin nukahtamaan, saisin kenties taas kulkea hänen kanssaan.

_Hän istuutuu sohvalle ja ottaa toisen vaatekappaleen._

Tässä on takki, joka hänellä viimeksi oli yllään. Tässä on pilkku rintamuksessa sillä paikalla, johon minun oli tapana nojautua tietäen tulevani suudelluksi. Siitäkö se olisi tullut? Niin rakasta!

_Hän katsoo tarkemmin. Silmät käyvät himmeiksi._

Ei. Se näyttää kuivuneelta meriveden pisaralta. Siinä on valkeaa tomua. Suolaa! Se johtuu kyynelistä. Eilen itkin tätä vasten. Sitä en siis saa tehdä. Kun itken, saan pysytellä aivan yksin! Tähän pitää liittyä vain lämpimiä muistoja. Jos kylmä niihin tunkeutuu, ei minulle jää mitään jäljelle.

Kun panen ne näin, näyttää niissä olevan hiukan ruumista sisällä. Kas vaan! -- Ei, ei! Se näyttää köyhältä, jäykältä, kammottavalta. Ei saa niillä leikkiä! Silloin se tulee pilkaksi. Saan nojautua niihin, painautua ainoaan, mitä minulla on jäljellä, uskotella löytäväni niistä lämpöä ja turvaa! Ei saa itkeä, pitää sulkea silmänsä ja koettaa olla ajattelematta! Se käy nyt päinsä, olen niin väsynyt. Kunpa voisin nukkua, silloin -- mutta sehän on mahdotonta. Minä olen nukkuvinani, ehkä muistot silloin ruumiillistuvat kuitenkin.

_Hän makaa hetken sohvan selustaa vasten, mutta säpsähtää pystyyn taas, silmät tuijottavina ja epätoivon syventäminä._

Huu, mitä olenkaan taas tehnyt? Leikkinyt, näytellyt. Yhä pahemmin minua paleltaa. Vaikka kietoutuisin kaikkiin noihin vaatteisiin, jäätäisi minua luihin asti. Mitä niistä on apua? -- Miksi minua palelee? Täällä on kai lämmintä. Minua paleltaa lahjomaton totuus, jota emme ole kylliksi kovat kestämään. Siksi olemme keksineet ihmeen, se on ollut meidän ilmapiirimme, siinä olemme tähän asti eläneet. Sitten sanotaan meille: se on väärä ilmapiiri. Hengitä tyhjyydessä, totu siihen! Mutta meidän koko luontomme nousee vastaan huutaen: minä tukehdun! Pitääkö se tukahduttaa johdonmukaisuuden tähden, onko se oikein...? Mitäs jos se on väärin! Usko, usko, niin tapahtuu ihme! (Polvillaan.) Jeesus Jumalan poika, joka seisot loistavin silmin kalliohautasi ovella, joka hallitset pimeyden ja kutsuit Latsaruksen esille! Ja hän tuli unenraskauttamin askelin, liinoihinsa käärittynä. Miksi ei kukaan saa sinulta enää pyytää sellaista, vaikka siinä sinua parhaiten tarvitsisimme? Te Maaria raukat, jotka itkitte haudan partaalla, mitä ihme teitä auttoi, kun arkku oli tyhjä! Mutta te muut taivaan vallat, jotka armahditte Laodamiaa, teitä on suloista uskoa. Orfeustakin kuulitte, mutta hän, hän kääntyi katsomaan taakseen ymmärtääkseen. Vaikka hän olisi voinut pitää kiinni kädestä, joka oli melkein lämmin hänen kädessään. Eikö ollut tarpeeksi, että hän sai tuntea sen? Minä uskon teihin, palavasti uskon teihin ja kerjään teiltä ihmettä. Antakaa hänet minulle takaisin! Minkä arvoinen hän on teille, verraten siihen, mitä hän on minulle! Kieltäminen on julmaa. Mitä hän on nähnyt toisella puolen, jota elävät eivät saa tietää, sen voitte lempeästi pyyhkäistä pois hänen otsaltaan ja silmiltään. Loput minä suutelen pois, oi Jumala, en minä pelkää; minä lämmitän hänet jälleen eläväksi, vaikka hän olisi kuinka kylmä. Tulkoon hän tuosta ovesta sisään niinkuin ennenkin joka päivä. En kysy, en muistuta mistään häntä. Jos hän tulee miettiväksi ja ihmettelee, miksi täällä on niinkuin on, olen hänen luonaan auttaen lämpimin, viisain sanoin. Olen osuva oikeaan. Nyt, nyt? Eikö lukko liikahtanut? Ylös, hän ei saa nähdä minua näin! Kuinka voi sekunti olla niin pitkä? Nyt se kuitenkin on ohitse. Ei siellä ollut ketään!

Mitä olen tehnyt? Miksi olen ryöminyt lattialle?

Polvia särkee, päätä särkee, sydän tuntuu puristuksen aristamalta. Näin väsynyt en ole koskaan ollut, en edes silloin kun olen synnyttänyt lapsiani. En muista mitään, varmaan kaadun. Tuonne vaatteiden luo, nehän ovat ainoat mitä minulla on. Minä putosin niin syvälle. Nyt varmaan leijun ilmassa. Mitä tämä on? Untako vai...

_Hän ei tajua mitään. Silmät ovat ummessa, hän näyttää nukkuvan. Kuluu joku aika yhtä määräämättömän pitkä tai lyhyt kuin aamuhorroksen väliajat. Mikään ääni ei sitä mittaa. Äkkiä kuuluu jotain, ja hän avaa silmänsä hitaasti._

Niin valoisaa, niin valoisaa! En koskaan ole nähnyt tällä tapaa. Tunnen kaiken, mutta näen siinä enemmän. On kuin kaikki, mitä olen täällä kokenut, tulisi eläväksi yhdellä kertaa. Aikaa ei ole. Kuulin jotain. Askelia! Hän! Taivaan Jumala, hän!

_Etehisen ovi aukenee, mies tulee sisään. Hän on puettu siihen pukuun, jota vaimo äsken katseli. Mies astuu tyynesti totuttuun tapaan huoneeseen eikä katsele ympärilleen, vaikka silmät näyttävät aristelevan paljoa valoa. Ne asettuvat paikoilleen pienellä kulmannykäyksellä, joka tekee hänen tavallisen miettivän ilmeensä hieman vakavammaksi._