Part 5

Kun Minia sai kuulla mitä oli tapahtunut, tuntui se hänestä tyhjältä puheelta. Hän ei voinut muuta saada eläväksi mielessään kuin Baldon olennon, kaikki muu haihtui olemattomiin. Hän kaipasi niin, että teki kipeää, ja hänen sydämensä sykähti ilosta, kun hän ajatteli kohtaamista. Hän tulee pian ja selittää kaiken, ajatteli hän, ei hänen tarvitse selittää mitään. Hän tulee vain, ja silloin kaikki muu lakkaa olemasta. Mitäpä menneisyydestä silloin kun onnenhetki on käsissä.

Vihdoin hän tuli.

Minia tunsi sen itsessään ja juoksi portaita alas ilonloisteen ja hurmauksen kantamana; ilokyyneleet pyörtelivät hänen otsansa alla, ja kiharat liehuivat kuin tuulessa. Hän kuuli hämmästyneitä kysymyksiä, valittelevia ääniä ja hiljaisuuden, joka pysäytti hiljaisen liukumisensa ja tuli huomattavaksi. Mitä se merkitsee, hän ajatteli, tyhjiä, mitä lienee! Hänhän on täällä!

Baldo ei ollut tullut sisään, Minia sai kohdata hänet portilla niinkuin oli aikonutkin. Muut väistyivät syrjään antaen hänelle tietä. Hän heittäysi eteenpäin kyynelten sokaisemana, hän olisi voinut loukata itsensä, jos olisi kaatunut portaille, mutta hänhän tiesi, että Baldo ottaa hänet vastaan.

Sen hän tekikin, mutta hänen otteensa tarttui Minian olkapäihin nostavana, loitontavana. Tämä tunsi olevansa kuin pieni lapsi, jota pidetään paikallaan toruttaessa, että oikein hyvin kuulisi ja tajuaisi heikkoutensa. Hän riippui jäykkänä kuin nukke, ja hänen jalkansa tapailivat hitaasti maata. Pari kyyneltä oli vierähtänyt poskelle, mutta toiset pysäytti säikähdys, ja hän näki avoimin silmin Baldon kerjäläispuvussa, pussi sivullaan! Vieläkin kummempaa, Baldon silmät, joissa sääli ja tuska jähmettyivät ja syvenivät pohjalla vallitsevaan ankaraan tyyneyteen.

-- Puhuttele nyt Miniaa ja sano hänellekin sama, mitä olet sanonut, kehottivat hänen äitinsä ja omaisensa. Meistä se tuntuu mahdottomalta ja sinusta itsestäsikin se siltä tuntunee valitsemasi vaimon edessä. Me menemme pois, huone jää tyhjäksi teille. Puhukaa sitten asianne selväksi!

He poistuivat jo puolittain rauhoittuneina ja toivehikkaina.

Minia astui askeleen portille päin. Hän ei tahdo minua syleillä täällä kaikkien nähden, ajatteli hän. Miksi ei, mitä hänelle lienee tapahtunut?

-- Tulehan sitten, sanoi hän arasti hymyillen. Mutta hän seisoi liikkumatonna katsellen häntä ja kaikkea ympärillään olevaa kuin jotain ennen elettyä, jonka hän nyt vasta muisti ja oikein ymmärsi. Aurinko helotti heidän päänsä päällä, ja kuin unessa eivät he nähneet varjojaan. Aika tuntui aineelta hiljaisessa, terävässä valossa.

-- En tule sisään, vastasi Baldo, en tullut sitä varten. Tahdon vain tietää, voitko sinä ymmärtää. Tahdoin katsoa silmiisi.

-- Mitäpä niissä muuta nähnet kuin rakkautta, Baldo? Mikä sen olisi muuttanut? Mitä minä huolin kaikesta muusta!

-- Niin juuri! Onni niissä hehkuu, ikuinen nälkä. Sinun katseesi imee alituisesti kipunavirtaa sisäänsä. _Minä_, se sanoo, _minä_, vaikka kaikki muu hukkuisi.

-- Et lue oikein, Baldo, niistä pitäisi vielä näkyä kyyneliä. _Sinä_, sanovat ne, _vain sinä!_

-- Sitä myöskin. Se on yhdentekevää, sillä seuraava ajatus on: _minun!_ Se sana karkoittaa totuuden. Saat kuulla miksi.

Ja hän kertoi kiivaalla vakaumuksella, joka vähitellen hiltiytyi ja jähmettyi, kuinka suuri varmuus oli yllättänyt hänet. Kuinka hän oli sukeltanut tuskan pohjaan ja sieltä löytänyt sen ilman, jota voi tyynnä hengittää ja jossa voi nähdä ja ymmärtää kaiken. Kuinka hänelle oli suotu voimaa tehdä niin, murtamalla kaikkien olemuksia ympäröivät muurit. Kuinka hän palajaa sinne tarvittaessa, vaikka minne, jos niin sattui, sillä kaikkialla oli samanlaista; sama tauti hehkui tuhan alla tai paloi korkeana lieskana.

Minia näki hänen sielunsa pohjaan ja vapisi kuin ennen lapsuudessaan yön kauhussa, mutta hän taisteli pelkoaan vastaan rakkautensa tähden ja arvasi enemmän kuin kuunteli sanoja. Hän on itse sairas, ajatteli hän. Kuinka hän voi sellaisena elää? Ja missä on hänen maailmassaan minulle kuuluva paikka?

-- Rakastaa kaikkea, sanot, vaikka katseesi on tuollainen! Se pettää sinua itseäsi. Sinä vain suret kaikkien kanssa. Siitä ei mikään voi elää. Vai kuljeksitko ympäri kuin nuo toisetkin pusseineen, saarnaten ikuisesta autuudesta, johon täytyy kerjäämällä ja paastoamalla päästä? Minä en kerjää, mutta odotan sinua. Sillä sinun täytyy tulla takaisin. Baldo katsoi häneen tutkivasti. -- Arvasit oikein, sanoi hän, että minun innostukseni paloi nopeasti loppuun. Sen piti kai niin käymän, se lie ollut viimeinen harha. Yhdellä kertaa ei voi minästään luopua. Se teki sen minulle kuitenkin helpoksi. Nyt minusta tuntuu ihmeeltä, että niin voin tehdä, ja joskus minä kaipaan... Kuljen kuin varjojen parissa, minä näen niiden lävitse, ja ne häipyvät ilmaan. Teko on minusta kaukana, tahdon vain olla katseena. Kun sääli korottaa minussa ääntään, silloin tiedän vielä olevani olemassa. Mutta totuudessa pysyn, maan omalla läksyllä tahdon maan vapauttaa. En ota vastaan apua, sillä ratkaisun hetkenä olin kauneimman todellisuuden ympäröimänä. Kuljen yksin tietäni, muut saavat kulkea omaansa omantuntonsa mukaisesti. Mutta sinun ei pidä odottaa minua, Minia, sillä me olemme kauimpana toisistamme. Poluilta, joita olen kulkenut, ei kukaan voi kääntyä takaisin. Sinäkin voit niitä kulkea, et minua tavoittaaksesi, vaan tullaksesi vapaaksi.

Miniaa ei koskaan ollut niin jäätänyt kuin nämä sanat kuullessaan, ja hänen olemuksensa nousi kapinaan niitä vastaan ylevämpänä ja horjumattomampana itsepuolustuksessaan kuin koskaan.

-- Täytyy myöntää, vastasi hän katkerasti, että sinä houkuttelet ihanuuteen ja kauneuteen. Sukeltaa ja piiloutua toisten kärsimyksiin, tukehtua niihin uskaltamatta nostaa päätään! Mitä minuun kuuluu kaikki, mikä on outoa? Olet pitänyt huolta siitä, ettei minulta surua puutu, sen saan kantaa. Onpa vielä voimaa jäämäänkin, ja siihen saat turvautua tuhlattuasi omasi almuihin. Silloin saat sen takaisin ja tulet taas terveeksi. Ja vielä saat jotain tietää.

Tässä hänet petti hänen lujuutensa, kun hän ajatteli, kuinka erilaiseksi hän oli ajatellut tämän tunnustuksen, ja koko hänen naisellinen heikkoutensa vapisi äänessä.

-- En enää odota yksin. Pian tulen äidiksi.

Baldon valtasi niin välitön ja syvä tunne, että sydämen ääni sai kaiken muun vaikenemaan. Hän ei tiennyt, oliko se rakkautta taas, vai sääliäkö, joka oli läheisempi ja suurempi kuin mikään muu. Baldo juoksi hänen luokseen syleillen häntä. Minian pää vaipui hänen olkapäälleen, ja hän laski sille kätensä vapisevin, suojelevin liikkein.

Minian kyyneleet virtasivat hillittöminä onnen ja surun vaiheilla. Meidän lapsemme, nyyhki hän, sinun ja minun, sinun ja minun! Se selvittää kerran kaiken.

Mutta silloin palasi taas ajatus terävänä Baldon katseeseen. Tämä oli viimeinen kiusaus ja ansa, viimeinen haava. Menneisyys ojensi taas kahlettaan; tulevaisuus oli valmis takomaan sen entistä lujemmaksi ja raskaammaksi. Hän vapautti itsensä siitä, kovasti ja nopeasti.

-- Voi elämää, sanoi hän, uusi halu, uusi palo, uusi suru! Se pujottautuu hiipien kaikkeen, mikä meidän olemuksessamme on vienointa ja lämpimintä, se hyväilee sitä rohkaisten ja hellästi. Mutta sille, joka osaa havaita, näyttäytyy sen ydinkohta jo alusta. Sairaus, kuvottava, kauhistava paino, taakka, joka suurenee. Voi sinua, joka synnytät! Sinä saat sen kestää, sinä, joka kuulut elämälle. Olen kääntynyt siitä pois, olen siitä irtautunut, nyt on myöhäistä minua enää kiinnittää.

Minia näki vaieten hänen menevän; koko hänen olentonsa oli lamautunut, ja hänestä tuntui, että hän kuolisi avuttomuudentuntoonsa, auringonsäteitten säihkyviin kipunoihin. Mutta juuri siitä syystä, että hän ei ymmärtänyt Baldoa, vaan kaikki tuntui hänestä mielettömältä, sai hän rohkeutensa takaisin. Mitä voi tuollainen sairas kuvittelu hänen rakkautensa lämpimälle, punaiselle virralle? Eikö se kerran pääse voitolle? Aivan varmaan, hän ei saanut epäillä. Hänen piti vain keskittyä lujemmaksi ja uhkamielisemmäksi, puolustaa omaansa eikä vaipua alas! Niin he erosivat, niin kauas toisistaan kuin ihmissydämen äärettömyydessä on tilaa.

Minian aika kävi raskaaksi ja pitkäksi, vaikka hän pysytteli voimakkaana muistoissaan ja toivossaan. Kaikki hänen toivonsa kokoontuikin yhä varmemmin odotettuun lapseen, se liittyi tähän kasvavaan elämään, ja hän laski kärsimättömänä päiviä, jotka toivat vapautuksen hetkeä lähemmäksi.

Eräänä yönä ei hän enää voinut pysyä huoneessaan, vaan hiipi pitkin hiljaisia katuja portille, joka johti hänen lapsuudenkotiinsa. Eräs vahdeista oli jalkeilla ja päästi hänet sisäpuolelle, mutta sitten hän malttoi mielensä ajatellen, että näyttäisi kurjalta ja surkuteltavalta, jos hän tähän aikaan säikäyttäisi omaisensa hereille. Hän päätti odottaa kukkulalla, kunnes päivä koittaisi. Aamuhämärä odotteli pehmeänharmaana päivän nousua, tuuli rupesi puhaltamaan hiljaa henkäillen, aivan kuin pimeyskin olisi haparoinut kirkastustaan kohden. Oli suloista kulkea siellä levottomuudessaan.

Äkkiä hän kuuli kummallisen äänen. Se oli sointuva ja helähtelevä, mutta hyvin heikko; oli kuin lähde olisi koettanut tunkeutua maanpinnasta tuhansin pienin porein, jotka särkyivät ja tasoittuivat ja uudestaan kumpuilivat esiin. Minia tunsi sen, hän oli ennenkin kuullut saman. Ne olivat häkkiin suljettuja viiriäisiä, jotka verkkojen viereen asetettuina kaiuttelivat houkutussäveliään. Hän ei voinut niitä nähdä, mutta hän saattoi kuvitella näkevänsä niiden sokeat, sekavan valkeat silmät ja hän ymmärsi, että ne nyt uneksivat näkevänsä, että kaipuu loihti niille vapauden, valon ja lennon. Ja hänestä tuntui, että siinä ilmeni kaiken elävän toivo, rakkaus ja epätoivo, joka täytti hänen korvansa itkulla, ja hänestä tuntui siltä, ettei hän itsekään koskaan näe odottamaansa aurinkoa. Tuska valtasi hänet äkkiä niin kiivaasti, että se tuntui pysäyttävän hänen sydämensä, ja hänen täytyi istuutua, ettei kaatuisi. Hän ei tiennyt kuinka kauan hän siinä viipyi, kunnes Lando löysi hänet ja vaali häntä, niin että unohti aamusaaliinsa.

Muisto vainosi häntä koko sen ajan, jonka hän vielä odotti lastaan, ja vasta sitten kun se oli hänen käsivarsillaan, tuli hän taas entiselleen, ylpeäksi, keveäksi, nuoreksi, ja oli taas valmis ryhtymään taisteluun onnesta. Lapsi oli tyttö, ja vaikka hän oli toivonut poikaa, tervehti hän sitä kuitenkin liittolaisena ja tunsi itsensä rikkaaksi ja voittamattomaksi.

Vastasyntyneen vaalijat hiljensivät heti iloisen hälinän, joka tavallisesti kuuluu asiaan, ja pitelivät sitä vielä varovammin ja säälivämmin kuin muita pienokaisia. He käänsivät hänen katseensa päivänvaloon, ja heidän toimeliaisuutensa muuttui hiljaiseksi odottamiseksi. Vihdoin kerran, kun olivat piilottaneet lapsen pään hyvästi äidin rinnalle, he sanoivat:

-- Makaa nyt oikein hiljaa ja ota asia rauhallisesti, ettei ravinto käy sille katkeraksi. Pikku raukka on sokea.

Minia vetäisi sen pois rinnaltaan, ja kun hän näki, että he olivat oikeassa, oli hänen vaikea panna lapsi paikoilleen. Äitiys tuli hänelle siitä hetkestä raskaaksi, lapsi oli vihamies, joka tahtoi vetää hänet siihen, mitä hän kammosi. Hän ei sitä koskaan enää katsonut, hän käänteli sitä kiireesti vaaliessaan ja painoi sen rinnalleen, kuin olisi tahtonut peittää itseltään jotain. Siitä tuli heikko ja itkevä lapsi, sen liikkeet pysyivät hapuilevina ja avuttomina kuin pienellä kehittymättömällä eläimellä, ja äiti melkein häpesi sisimmässään olevaa outoa voimaa, joka pakotti hänet kuitenkin pitämään sen. Hän asetti sen ulkopuolelle kaikkia tulevaisuus-unelmiansa, samoin kuin se oli ulkopuolella niitä muistoja, jotka soivat hänelle voimaa. Baldo tulee vain hänen luokseen, ja kaikki tulee ennalleen. Kaikki tuo sairas välillä oleva jää silleen, eikä mikään saa kauempaa katkeroittaa. Mutta Baldo ei tullut, ja kuuleman mukaan eivät hänen askeleensa suuntautuneetkaan kotiin päin.

Hän oli jättänyt vaikutuspiirinsä sairasten parissa kun elämä oli palautunut tavallisiin raiteisiinsa ja ihmiset puolittain hämmästyen olivat saaneet takaisin jokapäiväisen olemuksensa sen epäitsekkään innostuksen mentyä, johon vieras ja suru olivat heidät korottaneet. Se oli kadonnut hänestä itsestäänkin, kuten hän oli pelännyt; hän kuljeskeli hakien sitä ulkoapäin, mutta ei enää löytänyt kipinää. Hän näki kyllä kaikkialla tarvitsevia ja hän auttoi, mutta samoin kuin ojennetaan käsi muurin ylitse; hän ei voinut enää sitä avata eikä päästä siitä pois. Hänen tiensä johti nyt erämaihin, yksinäisyyteen aukeoille; kun hän oli kuolettanut toivon ja ilon, oli inhimillisyys luisunut hänen otteestaan. Hänet oli nähty milloin siellä, milloin täällä, kalpeimpana kaikista noista kuljeksijoista, jotka tänä rauhattomana aikana harhailivat kaikkialla etsivinä ja taistelevina.

Minian kaupungissakin syntyi levottomuuksia. Rutto lähestyi, ja kuolemanpelko ja -uhma villitsi tavan kahlehtimat mielet, ja himot leimahtivat ilmiliekkiin. Muutamat rikkaimpien sukujen nuoret miehet anastivat itselleen vallan, he murtautuivat Landon rauhalliseen linnunpesään ja tekivät siitä tyranninlinnan, itse hän tuli murhatuksi tässä tilaisuudessa, ja hänen omaisuutensa hajoitettiin tuuleen. Eräs heistä iski silmänsä kauniiseen munkinleskeen ja koetti taivuttaa häntä puoleensa. Naisen vastustuksesta kiihottuneena yltyi himo kiivaaksi intohimoksi, ja hän laski Minian jalkain juureen kaiken, mitä tämä oli osannut uneksiakaan ylhäisyydestä, kunniasta ja juhlista onnensa aikoina. Mutta Minia katsoi tähän vielä enemmän kummastellen kuin peloissaan. Vaikka hän ei olisi ottanutkaan lukuun Baldoa, joka oli kadonnut vapaaehtoisesti varjojen joukkoon, ja koettanut ajatella olevansa uudestaan nuori ja huoleton, tuntui se kaikki hänestä köyhältä ja naurettavalta tyhjyydessään. Oli kuin kaikki tuki olisi vaipunut hänen askeliltaan, ja kaipuu ja muisto kantoivat häntä eteenpäin kuin ruumiitonta sielua. Koska Baldo ei tullut, täytyi hänen itsensä lähteä häntä hakemaan ja löytää itsensä samalla kertaa. Mutta vasta ihailijan uhkaus antoi sysäyksen, joka sai hänet kokoamaan olemuksensa pannakseen paon täytäntöön.

Kun hän teki sen eräänä yönä, tunsi hän nautintoa, kun pelko ja kylmyys häntä vapisutti. Hän oli varma siitä, että löytäisi sen, jota haki; se oli yhtä luonnollista kuin kuolema, sillä ei ollut muuta taivasta olemassakaan kuin heidän rakkautensa valaisema; hänen täytyi se saavuttaa, niinkuin kuplan täytyy saavuttaa vedenpinta. Mitä sitten seuraisi, sitä hän ei tiennyt eikä siitä huolinutkaan, sillä hänellä oli niin kiire, ettei joutanut ajattelemaankaan. Hän juoksi pimeässä kevein, äänettömin askelin tietämättä minne. Sylissään oli hänellä sokea lapsensa, josta hän ei voinut luopua.

Ystävällisiltä ihmisiltä hän sai ruokahivenen, minkä tarvitsi elääkseen, ja joskus sai hän paikan tyhjän kuormamuulin selässä; hän otti kaiken vastaan hajamielisesti hymyillen, se sai käydä kiitoksesta. Hän ei huomannut aurinkoa, ei tuulia eikä ilmanmuutoksia, hän ajatteli vain päämaaliaan, ja ääntänsä hän säästi tuleviin kysymyksiin. Vihdoin hän löysi Baldon tiet ja lopulta hänet itsensä.

Mutta hän ei ollut enää sama kuin ennen. Minia tunsi samaa kuin uneksija, joka etsii jotain kulkien pitkiä harmaita teitä, jotka johtavat kautta ikuisen hämärän maan; hän kulkee eksyksiin, erehtyy, ja ilmakin tuntuu olevan estämässä hitaasti vyöryvänä ainejoukkona. Perille päästyään hän huomaakin tavanneensa aivan toisen, ja kysymykset, jotka ovat polttaneet huulia, saavat käsittämättömiä vastauksia.

Baldo istui paljaan kukkulan huipulla; kulunut puku oli auringon, sateen ja tomun vaikutuksesta muuttunut maanväriseksi, ja lepoon jäykistynyt ruumis näytti olevan kivestä. Minia näki alapuolella pienen kaupungin likimpänä, ihmiset ja ajoneuvot liikkuivat kaduilla ja teillä, puro kiemurteli valkeana, ja kellot heilahtelivat pienissä ruskeissa torneissaan. Kauempaa näkyi kevätvihantia maita ja toisia kaupunkeja, siellä kiemurteli toisia teitä, jotka upposivat metsiin, ja vuoret kasaantuivat näköpiiriin. Vuorien yläpuolella riippui pilviä yhtäläisissä jonoissa, samoin varjostettuina ja yhtä liikkumattomina, ainoastaan leijuva keveys erotti ne allaolevasta. Kaiken ylle kaareutui ilmankupu viileän sinisenä. Baldo näytti näkevän kaikki eikä kuitenkaan mitään, hän näytti siihen jo tottuneen. Lapset ja kotieläimet juoksivat hänen ohitseen katsahtamatta sivulleenkaan, aivan kuin olisivat tottuneet näkemään hänet siinä liikahtamatonna. Minia tunsi, että hänkin sisältyi tuohon katseeseen, kun hän väsyneenä laahusti polkua ylös, ja hänen askeleensa kävivät yhä raskaammiksi, samalla kuin tieto siitä, mikä hänet tuolla kohtaa, varmeni. Kun hän saapui perille, oli katse yhtä suuri, loistava ja liikkumaton.

-- Nyt olen tässä, sanoi hän. Etkö tunne minua?

Baldon silmässä ei näkynyt varjoa eikä välähdystä, joka olisi ilmaissut ajatusta. Muisto saapui kutsuttaessa samaan tyyneen kaikkeuden kuvastimeen.

-- Tunnen kyllä. Sinä olit Minia. Tulit tänne minua hakemaan.

Tämä tuntui olevan jo niin menneisyyteen kuuluvaa, että Miniastakin siltä tuntui, ja välittömästi hän rupesi puhumaan samassa äänilajissa.

-- Minä pakenin, minulla ei ollut kotia. Kenenpä muun luokse olisin mennyt kuin sinun? Minä väsyin kovin.

Ja hän vaipui Baldon viereen tuijottaen eteensä tajuamatta mitään. Lapsi äännähti muutoksesta, ja hän asetti sen ajattelematta ja nopeasti paikoilleen.

-- Mitä sinulla on siinä? kysyi Baldo.

-- Lapsi. Sinun lapsesi, Baldo. Sinun ei tarvitse siihen katsoa, sillä se ei näe sinua. Se on sokea. Sitä oli hyvin raskas kantaa.

Ja yhtäkkiä luhistui kaikki hänessä kokoon, ja hän itki kohtaloaan. Hän ei jaksanut itkeä kiihkeästi, kaikesta kestetystä väsyneenä, joka nyt vasta ilmeni, ja hiljaisessa itkussa eli heikko toivo, joka aina pilkottaa keventävissä kyynelissä.

-- Sellaista on elämäni, Baldo, sellaista olen viettänyt. Nyt olen tullut tänne. Kerro sinä nyt itsestäsi!

Baldo puhui hitaasti ja hiljaa, kuten se, joka on tottumaton käyttämään ääntään. Oli kuin ajatukset olisivat soineet välittöminä eristetyssä rauhassa.

-- Tässä istun. Joskus muuallakin. En sitä pane merkille. Kaikkialla on sama hiljaisuus. Näen tähtien syttyvän ja hämärtyvän ja välkkyvän taas myrskyn takana; sade valelee minua, mutta minua ei palele, aurinko polttaa minua, mutta minä en lämpene enkä luo katsettani maahan. Kaikki halu on minusta kuollut. Nyt kohoaa luokseni hehku kaiken elävän tulesta ja se jäähtyy; minun ajatukseni hivuttaa kaiken. Miten voisin teolla heitä auttaa? Jollekin antaminen on toiselta ottamista. Jos ei kukaan kohenna kekäleitä roviossa, sammuu se pian. Se oli sen tarkoitus. Mutta sen loppu on kirkas ja suurenmoinen.

Minia luuli melkein ymmärtävänsä hänet ja näki edessään tien, jota Baldo oli kulkenut epämääräisen vietin johtamana. Hänelle sytytetyn soihdun oli hän tietään kulkien vienyt ihmisvoiman ja ihmisajatuksen rajoille. Missä hän oli erehtynyt? Sitä Minia ei tiennyt. Ehkä sisältyi se rajattoman kaipuuseen itseensä, ja kenties kaikki, jotka se valtasi, eksyivät. Heidän täytyi kuitenkin noudattaa haluaan -- katso, kuinka ihania he ovat ja minkä arvoinen on viisaus heihin verrattuna? Tuli lämmittää paleltuneita ja herättää eloa, mutta sen sisin on kuoleman koti. Hän tunsi rakkautensa Baldoon olevan yhtä leimuavan kuin ennenkin. Hänen oli mentävä, hän ei voinut siitä päästä, vaikka hänen tiensä olikin johtanut tämän kautta. Mutta hänen piti kulkea sitä yksin saadakseen pitää Baldoa omanaan edes ajatuksissaan; täällä hänen luonaan tuntuisi heitä erottava välimatka suurimmalta ja katkerimmalta.

Hän otti taas syliinsä pienen, raskaan, värisevän taakkansa ja hiipi äärimmilleen ponnistaen voimiansa alas kukkulalta, niin hiljaa kuin voi, ettei häiritsisi. Hän kulki kumarassa, katse kiintyneenä Baldoon, hän oli melkein näkevinään, kuinka kuvansa pieneni tämän liikkumattomissa silmissä, kunnes se sammui kipinän tavoin. Silloin hän kääntyi ja jättäytyi painostuksen valtaan. Hän ei tiennyt, oliko kulkenut pitkän vai lyhyen matkan vaipuessaan kasaan alhaalla tasangolla.

Siellä liikkui jotain loistavaa ja eloisaa, joka kiinnitti hänen huomiotaan.

Siellä ratsasti herroja ja naisia, pari parin vieressä, muodostaen sointuvan väriketjun kasteiseen ruohoon. Väljät puvut soljuivat kantapäitten kultaisiin kannuksiin, tuuli ja vauhti leyhytti niitä hitaasti kuin raskaskoristeisia lippuja. Miehillä oli korkeat pitsireunuksiset myssyt uljaasti takaraivolla, terävästi erottuvina sinertävästä vuorien taustasta, naisten pitkät hiukset riippuivat valtoimina mustien, kultakoristeisten samettiturbaanien alta. He puhuivat keskenään, helppo arvata mistä, huolimatta pitkästä välimatkasta. Sen näki pään taivutuksesta tai uhittelevasta heitosta ja suitsenotteista, että he humaltuivat ilmasta ja auringosta vallattomassa ilossaan, että heidän silmänsä loistivat ja suunsa hymyilivät toisilleen. Ja hevoset tanssivat taivutetuin kauloin, aivan kuin niiden olisi täytynyt pidättää ylen suurta voimaansa syöksymästä maailman ääriin. Kaikki loisteli ja säihkyi auringossa.

He kokoontuivat ryhmään miehen ympärille, joka kuljetti satulassaan pajukoria, ja nyt Minia ymmärsi, mitä varten he olivat täällä. Ei ollut vielä metsästysaika käsissä, mutta silti tahdottiin nauttia linnun lennosta kohti taivasta, joka nyt oli vaaleampi ja äärettömämpi kuin koskaan. Siksi oli ryhdytty tavalliseen suosittuun leikkiin. Heillä oli mukanaan kyyhkysiä, joiden silmäluomet oli ommeltu kiinni parilla pistolla; nyt ne piti laskettaman irti.

Minia oli nähnyt sitä ennenkin ja hän odotti näytelmää melkein uteliaana huolimatta väsymyksestään.

Pari lintua otettiin korista ja heitettiin ylös, että saisivat tuulta siipiinsä. Ne lentelivät sinne tänne lyhyissä ympyröissä kummallisen hapuilevasti ja näyttivät olevan vajoamaisillaan. Sitä seurasi pettymyksen sorina, joka kuului Minian luokse, mutta hän ei sitä huomannut; hän tuijotti vain noita kahta. Samassa joutui hän unelmiensa ja muistojensa valtaan, kaikki muu hänessä pysähtyi paitsi silmät, jotka seurasivat hapuilevaa lentoa. Nekin näyttivät jäykistyneiltä ja etäisyyteen katsovilta, aivan kuin ne samalla kertaa olisivat nähneet tuhansia asioita hyvin kaukana.

Minia oli taas lapsi huolettomassa, ilmavassa maailmassaan; aurinko paistoi hänen katseeseensa, joka ei koskaan kyyneltynyt, leikin jännitys vapisutti sydäntä pienessä, keveässä rinnassa. Mutta samalla hän oli yhtä noiden kyyhkysten kanssa ja hän ymmärsi miksi ne lensivät niin raskaasti. Hänenkin mielensä täytti sama kauhu, jota nekin kai tunsivat, sama selittämättömyys ja ihmetys. Kuinka voi olla yö, vaikka päivä paistoi lämmittäen ja ilma hiveli suloisesti; miksi siipi ei kantanut pois tästä pimeydestä?

Ja samassa sykähdyksessä syntyi sama ajatus kuhunkin noista kolmesta; Minia ei tiennyt, hänkö antoi alun vai seurasiko vain esimerkkiä. Täytyi paeta tästä mustasta ja raskaasta tuonne, missä oli kevyttä ja valoisaa. Silloin se irtautuisi, silloin se särkyisi, niin että katse pääsisi vapautumaan. Kyyhkyset nousivat nopeasti korkealle; ilohuuto raikui joukosta ja hiljeni odotukseksi. Minia unelmoi äärettömän nopeasti ja vaihtelevasti, silmiensä kuvastaessa lentoa ja ilmamerta. Hän eli onnensa aikaa, hänen kurkussaan värisi laulu, joka ei ehtinyt saada sointua, rinta huohotti innosta juoda pyörryttävää keveyttä, sydän tykytti kärsimättömyydestä: ylemmäksi, ylemmäksi!

Linnut kaartelivat toistensa yläpuolella ja ympärillä taivaan sineen selvästi piirtyvissä viivoissa. Ne unohtivat olevansa sokeita, ne nauttivat voimakkaista siivenlyönneistään eivätkä enää tietäneet, mikä ajoi heitä eteenpäin. Taas kaikui huuto alhaalla; sama pyörryttävä vauhti; ilo tummensi ja kovensi ylöspäin katsovien silmäterät. Tämä oli komeaa leikkiä; koko maailman kauneus täytti rinnan tasangon tuulessa, ei voinut käsittää enää ajatuksiaan ja tunteitaan.