Part 4

Hääpäivänä, kun hänet oli puettu juhlakomeuteensa ennen vieraitten tuloa, meni hän muurin ulkopuolella olevalle mäelle ja katseli ympärilleen. Nyt vasta johtui hänelle mieleen, että hän tuli vaihtamaan kotia, ja katsoessaan alas uutta kohti hän huomasi, kuinka toisenlainen tuo pieni ruskea ja ahdas kaupunki oli kuin avaruus täällä ylhäällä. Oli talvi, ja tuuli leyhähteli keveänä ja vapaana hänen päänsä ympärillä. Ohuessa auringonvalossa kimalsivat korut hänen rinnallaan. Oli suloista ja raikasta seisoa siellä.

Tuolla alhaalla on ihmisillä niin ahdasta, hän ajatteli. He peittävät toisensa rakennuksillaan ja varjoillaan. He katsovat toisiinsa aivan kuin jokaisella olisi toiselta jotain odotettavana. Mitä heillä lienee annettavaa, miksikä he niin kerjäävät ja houkuttelevat? Täällä on olo tyyntä, ylevää, hyvää.

Talviruoho satakaunoineen loisteli hienona ja valjuna, ja vaalea kalkkimaa paistoi sen lävitse. Vaikka jalkain alla oleva maa oli lujaa, ei tarvinnut kauaskaan katsoa, ennenkuin se näytti keveältä kuin maidonvalkea ilma. Kaikki nousi keinumaan avaruuden heijastelevaan valoon.

Aivan Minian läheisyydessä luikerteli pitkä, viheriä käärme kivikasaa kohti ja päästyään varmaan piilopaikkaansa nosti päätään ja katsoi uteliaasti häntä. Se oli kaunis, vaaraton eläin, jalokivenhohtoinen ja kirkassilmäinen. Sellaisessa valepuvussa esiintyvät haltiasatujen ihmisille suopeat luonnonvoimat. Minia muisti tämän, ja yhtä liikkumattomina he nyt silmäilivät toisiaan.

-- Sinun mielestäsi loistavat koruni kauniisti, sanoi Minia, -- siksi et minua heti tuntenut. Sinun piti pysähtyä katsomaan, kuka se oli. Katso nyt minua tarkkaan, sillä viimeisen kerran ehkä näet minut. Minun täytyy lähteä täältä, en tiedä miksi tai mitä varten. Sinä jäät tänne, sinä. Minua melkein kaduttaa, että tulin tänne karkoittamaan sinut auringonpaisteesta, jossa niin mielelläsi kylvet saatuasi palella pimeissä koloissa. Pian se tulee lämpimämmäksi ja sinä saat vielä enemmän siitä nauttia. Sinun on hyvä olla, ja sinä iloitset koko maan keralla. Mutta älä katsele minua niin viisastelevan viekkaasti. Minä käyn onnea kohden, kuten minulle sanotaan. Ehkä minä vielä siitä pidänkin. Nyt minua huudetaan, ole sinä rauhassa. Sinua ei kukaan häiritse.

Pian sen jälkeen kulki hymyilevä, kirjava hääsaattue polkua alas ja katosi kaupunginportin varjoon.

Mutta Minia rakastui heti rajattomasti mieheensä ja antautui rakkaudelleen koko sillä hehkulla, joka paloi hänen kuumassa, herkässä veressään. Voi sanoa, että hän putosi siihen kuin rajattomaan kuiluun. Usein sattuu, että ne, jotka syöksyvät korkeudesta, kadottavat tavallisen tajuntansa aikarajoituksineen. He tuntevat sen sijaan kokonaisesti, ja samalla muuttuu heistä kaikki, mitä he ennen ovat kokeneet, rikkaammaksi ja merkitsevämmäksi kuin he ovat osanneet aavistaakaan, vieläpä kuolemakin, jonka he tiesivät odottavan tuolla alhaalla, on heistä tyhjää epätodellisuutta ja valhetta.

Siltä tuntui usein Miniasta, mutta hänelle oli nykyhetki niin mittaamattoman suuri.

Hän ei kaivannut entiseen elämäänsä, hän ei sitä edes muistanut. Baldo oli hänen aurinkonsa, tuulensa ja avaruutensa, ja hän sulautui kaikkeen tähän kokonaisemmin ja vapauttavammin kuin koskaan. Hän nautti ylpeänä itsestään kuin uudesta maailmasta, jonka voi lahjoittaa pois kuin kuningatar valtakuntansa.

Kun Baldo joskus ei täyttänyt hänen ajatuksiaan, katsoi hän kummastuen, mutta utelematta ympärilleen. Kaikki oli pientä, sekavaa, vierasta; hän ei siitä mitään saanut. Ihmiset olivat rauhattomia kuin häkkiin suljetut linnut; pieni levottomuus, pieni toivo ajeli heitä sinne tänne. Jos he ilmaisivat iloaan, kuulosti se kirkuvalta kuin houkuttelulintujen viserrys; pohjalla piili heikkous ja itku. Hän näki myös paljon rumaa. Himokkaita katseita, jotka painuivat maahan häpeästä tai kovettuivat julkeiksi, matelevaisuutta enemmän omistavaa kohtaan, kateutta ja vihaa takanapäin, itaruutta poimittujen murujen omistamisessa, kuiskauksia, naurua ja likaa. Sillävälin ystävällisyyttä, joka puhui: olemmehan kaikki yhdenarvoisia, lämmittäkäämme toisiamme kolkossa maailmassa, näyttäytykäämme hyviksi, jollaisia meidän pitää olla! Saamme siitä kerran hyvää palkaksemme. Ei kukaan seurannut luontoansa välittömästi ja vilkkaasti kuten nuo pienet siivekkäät olennot, joita hän oli ymmärtänyt. Kaikki ne olivat rehellisiä, olivatpa sitten heikkoja tai vahvoja. Hän katsoi kaikkea ikäänkuin korkeudesta olematta siinä itse mukana. Mutta kun hän niin vähän siitä välitti, ei hän ollut millänsäkään, hän vain hymyili omalle onnelleen, siksi hänestä pidettiin ja hymyiltiin vastaan, niin ettei hänen rauhansa häiriytynyt. Hänellä ei ollut paljoa tekemistä, sillä muut pitivät huolta talosta. Aika ei kuitenkaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä hän oli tottunut lepäämään itsessään. Ja kun Baldo tuli, oli elämä taas uutta ja suurta.

Mutta Baldon onni oli toisenlaista, levottomampaa. Hänen olentonsa ei ollut kokonainen niinkuin Minian. Vaikka tämä ei ollut sitä huomannut, oli se kokoonpantu useista osista; siinä oli voimaa ja heikkoutta, tervettä ja sairasta, itsekästä ja vienoa, se oli samanlainen kuin tuo kansa, jota hän halveksi, ymmärtämättä sitä. Baldon sisimmässä oli uinunut rinnakkain monta kieltä, ja kun ne heräsivät soimaan täysin voimin, värähtivät kaikki yhdessä, etsien sointujaan. Ainoastaan naiselle voi rakkaus olla kaikki kaikessa, sillä luonto itse on pitänyt huolen siitä, että se lapsessa liittyy taas kokonaisuuden elämään. Rinta, jonka kauneus näytti olevan vain hurmausta ja iloa varten, on antava lämpöä ja ravintoa uikuttavalle avuttomuudelle.

Mutta Baldon tunne Miniaa kohtaan sisälsi paitsi liekin hehkua myös sen valoa. Ja valo tahtoo levitä, heijastaa ja taittua, antaa loistetta ja kutoa yhteen. Mahdollisimman kauas tahtoo se säteillä, sen paratiisia eivät mitkään muurit rajoita. Mutta missä ajatus on mukana, siellä ei ole paratiisia.

Niin väijyi ensi hetkestä elämän vakavuus ja vastuunalaisuus näitä molempia, joiden intohimo oli puhkaissut sen alhaisuuden ja kylmyyden kaihin, joka peittää useimpien katsetta. Minia ei huomannut siitä mitään, mutta mies joutui mietiskelyn valtaan joka kerta kun lähti hänen luotaan.

Kuta syvemmäksi ja hellemmäksi hänen rakkautensa kävi, sitä enemmän se tahtoi sulkea piiriinsä; kuta selvemmin hän tajusi yhden, sitä laajemmalle tahtoi hänen ajatuksensa ulottua. Kaksi maailmaa piti saada sopusointuun itsensä ja toistensa kanssa, sisäinen ja ulkonainen, jotka molemmat olivat hämmentävän suuret ja molemmat niin monesta kokoonpannut. Toisen suhteen ei kukaan voinut häntä auttaa. Ja se oli hänen sielunsa polkuineen, joita hän ennen oli ajattelemattomasti kulkenut, mutta joiden vierillä nyt aukeni huimaavia kuiluja; paljon siinä oli valoisaa, mutta enemmän pimeää ja uhkaavaa. Toinen maailma oli juuri näihin aikoihin tullut selvitetymmäksi ja tunnetummaksi kuin koskaan ennen. Myrsky sitä huojutti, se paloi tulessa ja avasi sisimpänsä. Fransiskus oli rakkaudessa omaksunut sen katkeran tunnussanan; kun toiset olivat taistellen tavoittaneet rohkeutta voidakseen kantaa kuormansa, oli hän ottanut kaiken, mikä oli raskasta, syliinsä. Hän oli vihkiytynyt kärsimykseen, köyhyyteen, hätään ja ylisti lakkaamatta morsiamensa ihanuutta. Nämä olivat ensimäisten kerjäläismunkkien, "pienten veljesten", ensi innostuksen aikoja.

Heitä oli kaikkialla; varjomaisen keveinä ja nopeina he kulkivat, kuin leikkiin väsymättömät lapset. Muutamat puhuivat hymyillen, ja sanat liehuivat iloisessa hurmiossa, kuin mehiläiset viinirypäleitten ympärillä. Katsokaa meidän autuuttamme, he sanoivat, katsokaa, ei ole olemassa mitään kovaa. Sitä oli vain sinun pelossasi ja ahtaudessasi. Tuulet puhaltakaa, valot säteilkää! Pilven vaihteleva maailma on meidän. Toiset ojensivat laihoja käsiään sanoen: antakaa, ja kun lahja oli uponnut harmajaan pussiin, kuului heidän kiitoksensa kaikessa nöyryydessään ihmeellisen jäähdyttävältä. Tuntui siltä, kuin he olisivat sanoneet: näetkös se on poissa, se ei ollutkaan mitään. Sinä ammennat tyhjyydestä tyhjää, käsiisi et saa mitään. Anna itsesi! Rajoitus ei ole mitään, vaikka se niin luulee, Jumala vain on olemassa. Hänen rakkaudessaan lakkaa kaikki muu, minä asustan jo siinä. Samoin kuin tomu auringonsäteessä, liitelee minun olentoni tuhka hänessä. Sinäkin olet hänessä, kun katselen sinua. Ja heidän sisäänpäinkääntyneessä palavassa katseessaan hehkui hävityksen kauhu, onni ja vapautus.

Baldo oli ennen katsellut heitä kaikkia halveksivalla säälillä, kuten viisaat ja hyödylliset ihmiset katselevat hulluja. Heidän maailmaansa ei hänen omastaan ollut siltaa, eikä hän sitä halunnutkaan; almulla hän oli irroittanut heidät ajatuksistaan. Mutta nyt, kun hän seisoi Minian rinnalla ja antoi onnessaan kaksinkertaisesti, usein enemmänkin, saattoi hänet vallata levottomuus. Hänen sokean, maallisen kaipuun täyttämässä olennossaan oli jotain näkevää, joka kärsi. Nuo tuossa, he olivat näkeviä, mutta eivät kärsineet harhaillessaan siteittä, kodittomina, omistaen kaiken, olematta itse kenenkään omia.

Mutta Minia heitti lahjat heille, niinkuin heitetään kiviä veteen. Nälkä se luo hourion heidän silmiinsä, hän sanoi. He tuijottavat kuin nuoret haukat, joilta verho on poistettu, sitten kun ne on kauan pidetty ruuatta pimeässä, jotta kesyttyisivät. Mutta noilla ei ole siipiä, eivät he ulotu jalkoihinikaan.

Baldo ei voinut lausua hänelle mitä ajatteli, hän ei voinut edes selvästi ajatella. Hän liitti yhteen välähdyksen sieltä, toisen täältä ja odotti, että kaikki kerran tulisi heille molemmille valoisaksi ja helpoksi käsittää. Sillävälin eli hän kaksinaiselämää, hymyilevänä ja unohtavana Minian kanssa, yhä uneksuvampana ja mietteliäämpänä erillään ollessaan. Mikä hänessä oli hentoa, se tuli hennommaksi ja aremmaksi, ja onnenkin kosketus teki sille kipeää, mutta ajatus kasvoi voimakkaammaksi ja järkkymättömämmäksi. Hänessä kokoontuivat kaikki sisäiset voimat keskinäiseen taisteluun.

Kerran täytyi hänen lähteä erääseen toiseen kaupunkiin kauppamatkalle. Hänellä oli kallisarvoinen satulalasti itämaisia juhlapukuja, silkkejä ja harsoja, taidokkaasti valmistettuja, tiukupäisiä lakkeja, pieniä pulloja, täynnä hyvänhajuista nestettä, sekä muutamia taorbeja ja luuttuja. Kaikki oli sellaista, mitä rikkailla ja huolettomilla ihmisillä oli tapana ostaa häihin ja juhliin, se oli olemassa vain ihailtavaksi, kadehdittavaksi, loistaakseen, tuoksuakseen ja helistäkseen. Baldo tunsikin itsensä rikkaaksi ja hilpeäksi kulkiessaan hämärässä vuoria kohti, jäljessään palvelija ja molempien ratsastajien välillä kuormamuuli turvallisena ja rauhallisena. Minia oli ollut hyvin suruissaan ensimäisestä erosta, mutta oli hillinnyt itsensä hyvin eikä ollut antanut huomata, kuinka kaikki tuntui hänestä ilman Baldoa tyhjältä ja käsittämättömältä. Itse tämä ei tiennyt, matkako vai pikainen paluu tuotti hänelle suuremman huvin. Aamuaurinko kohosi kirkkaana ja suurena, vapaana autereista vuorten sinisille huipuille, tuuli puhalteli tavallista pikaisempana leikitellen pistävässä, mutta keveässä aamuhelteessä; illalla laskeusi viileys nopeasti ja hiljaisesti maahan, niinkuin rauha nukkuvan lapsen yli. Joskus saattoi matkata pitkän aikaa ilman muuta viittaa kuin tähtihohteen valaisemat tiet; väsymyskin tuntui silloin keveältä herpaukselta, ja ajatukset jäivät puoleksi tajuttuina taaksepäin niinkuin hiljaisten aaltojen lipinä öisellä purjehduksella. Oli ihanaa ja vapaata kulkea näin.

Kun Baldo saapui perille, ei hänen tavaroillaan ollutkaan niin suurta menekkiä, kuin hän oli toivonut. Kaupungissa vallitsi levottomuus, vallanpitäjät olivat herättäneet vihaa, ja nyt valmistuttiin hiljaisuudessa taisteluun heidän mielivaltaansa vastaan. Ei kukaan ajatellut juhlia, kaikki nyökäyttivät hänelle synkästi päätään, kuin olisivat sillä sanoneet: Mene Jumalan nimessä! Laittau pois rihkaminesi! Sinulla olisi pitänyt olla arvokkaampaa ja kestävämpää tavaraa. Täällä taistellaan kohta elämästä, vieläpä enemmästäkin, oikeudesta.

Kyyhkyset parveilivat kirkontorneissa olevien pesiensä ympärillä, ikäänkuin olisivat jo aavistaneet, kuinka kumean hurjasti malmi oli laulava silloin kun karkeat kädet vaalenevat nuorasta tempoessaan. Varjot peittivät kujia ja porttiholveja raskaina kuin ukkospilvet, jotka ovat pakahtumaisillaan terävän valkeiksi välähdyksiksi. Sepät seisoivat alastomina pajoissaan myöhäiseen yöhön takoen hehkuvanpunaista rautaa.

Baldo kiiruhti edelleen. Hän ei enää tuntenut itseään niin rikkaaksi ja onnelliseksi.

Hän tuli toiseen maahan. Siellä oli kulku tukalaa ja raskasta. Keväällä ei ollut satanut; kaikki oli nyt helteen polttamaa. Aurinko nousi ja laski tiilenpunaisessa tomussa, taivaan tummenevasta sinestä näytti valo purkavan liekehtiviä kipunoita. Jokien kuivat uomat hohtivat halkeillutta maatakin keltaisempina, puista oli käden ulottuvista karsittu lehdet karjanrehuksi, ja nyt ne törröttivät paljaina kuin rankaisevat vitsat. Muutamissa kiipeili vielä mustia olentoja, jotka panivat henkensä alttiiksi viimeisestä vihreästä, toisissa riippui ruumiita korppien ja variksien ympäröiminä, sillä hätä oli aiheuttanut rikoksia, ja mikä tahansa, joka kannatti ihmisen painon, sai käydä hirsipuusta. Ilma oli inhottavan löyhkän myrkyttämää. Vanhemmat kulkivat kerjuulla, ja kun eivät saaneet mitään ilmaiseksi, möivät he lapsensa ostajien mielitekojen ja paheen orjiksi pelastaakseen edes heidän henkensä ja saamillaan rahoilla ylläpitääkseen jäljellä olevia.

Baldo antoi kaiken, mitä hänellä oli, ja osti lisää, milloin sai. Pian loppuivat varat, eikä kukaan huolinut hänen kauppatavarastaan. Hän ei voinut palata takaisin, vaikka olisi tahtonutkin; hänen täytyi kulkea eteenpäin mahdollisimman joutuisasti, vaikka hän nyt yhä suurenevalla tuskalla ikävöi rauhaan, onneen ja Minian luo. Hän kovettui kaikesta kurjuudesta, mitä näki, ja hän koetti terottaa välinpitämättömyydestä itselleen puolustusasetta, mutta kun hän tunsi, kuinka hyvin se onnistui ja kuinka sydämen ympärille muodostui kova kerros kuin kuollut maa, heräsi hänen levottomuutensa. Jotakin hehkui ja paloi hänen sisimmässään; hän rupesi pelkäämään mitä siitä kehkeytyisi. Kalpeana, vaieten hän ratsasti epätoivon rohkeudella ja kohotti keppiään uhkaavasti, jos joku tahtoi häntä pidättää valituksellaan, mutta hänen katseensa oli sitäkin pelottavampi. Se oli avuton ja kauhea kuin eläimen, jota on ahdistettu äärimmilleen ja pakotettu taisteluun vastoin sen luontoa.

Hän tuli yhä kurjempiin seutuihin. Merenrantamaihin, joitten rämeistä levisi tauteja ihmisten mustuneeseen vereen. Merirosvot olivat ensin käyneet siellä ryöstämässä ja jättäneet jälkeensä ruttoa ja pitaalitautia. Nyt se oli nopeasti puhjennut kauheaan kukkaansa. Ne, joilla oli vielä terveyttä ja omaisuutta, liittyivät yhteen ja suojelivat asein itseään. He olivat sytyttäneet tuleen sairasten asunnot ja ajaneet heidät suolalammikoille ja ruoikkoihin. Tukahduttavassa auringonpaisteessa lepattivat liekit verenpunaisina ja hupenivat vähitellen avaruuteen. Oli kuin olisi hävityksen outo voima suorastaan muuttanut kiinteät esineet mustaksi savuksi ja kierteleväksi ilmaksi. Kauempana loisteli meri tummansinisenä, metallimaisena purppurahohtein, ja välkkyvästä suolahiekasta nousi harhanäkyjä, jotka kertoivat kaukaisista oudoista ihmemaista.

Baldoakaan ei tahdottu ottaa vastaan, sillä pelättiin hänen tuovan tartuntaa tullessaan; naurettiin vain hänen asialleen. Mene matkoihisi koristuksinesi ja huveinesi, sanottiin, täällä ne eivät ole paikallaan.

Mutta sairaat kulkurit saarsivat hänet kuin kärpäset haavan. He olivat inhottavan näköisiä päivänvalossa. Muutamat värisivät helteessäkin vilusta, silmät pyörivät mustissa kuopissaan, suonet riippuivat käsivarren luissa kuin höllät nuorat. Kuumehourion kauhut ahdistivat heitä vielä, he pälyilivät taakseen, kuin jotain raskasta olisi aina ollut heidän päälleen kaatumassa, ja itkivät kauhuissaan. Toisilla oli vertavuotavassa, halkeilleessa ihossaan kuin kuivuneen saven jättämiä vaaleansinisiä pilkkuja; niistä paikoin kuolema heitä jäyti. Väliin oli surma painanut koko kasvot suuhunsa ja heittänyt ne luotaan muodottomana kasana; ne muistuttivat mätänevän eläimen kalloa kammottavan valkeine, loistavine hampaineen. Niiden silmämunat olivat kuin pilaantuneen munanvalkuaisen ympäröimät, muutamilta oli valo iäksi sammunut. He puistelivat varoittaen kalistimiaan ja ojentelivat puumaljojaan, mutta kukaan ei heitä enää pelännyt eikä säälinyt. Ei kellään ollut antamistakaan, oli kuin koko maailma olisi pitaalin saastuttamana kohottanut kerjäävää kättänsä kohti tyhjää avaruutta. Mutta pitaaliset makasivat tien varsilla pöhöttyneine, mustansinisine ruumiineen ja sadattelivat elämäänsä, joka paloi heissä vain sammumattomana janonliekkinä.

Antakaa, he huusivat tai uikuttivat, antakaa! Eivät he enää tienneet itsekään mitä pyysivät. Kaikki, mitä ihmiskäsi voi saada ja lahjoittaa, ei olisi voinut lievittää heidän hätäänsä, yhtä vähän kuin se olisi voinut sammuttaa maan sisässä palavaa tulta.

Silloin Baldo raastoi esiin säästetyt aarteensa sirotellen ja heitellen ne ihmisjoukkoon. Hän ei tehnyt sitä hyväntahtoisuudesta, hän tahtoi vain päästä niistä erilleen kuin vihattavasta tyhmyydestä. Kun kaikki oli lopussa, katseli hän ympärilleen; siinä kaikki, mitä minulla on antaa! Ja hän ajatteli hyödyttömän häpeän valtaamana, mutta kuitenkin vapautuneena: Nyt voin palata kotiin Minian luo! Siellä voin unohtaa, siellä voin taas olla onnellinen, siellä voin olla vielä hyvä. Ensin täytyy pitää huolta itsestään ja omista asioistaan ja sitten vasta uhrata voimiaan riittämän mukaan muille.

Mutta hän sai nähdä näyn, joka ennenkuulumattomalla voimalla hänet valtasi; hän ei voinut siitä irtautua.

Vilutautiset kietoivat kuihtuneiden jäsentensä ympärille hänen harsonsa ja silkinkappaleensa ja värisivät koristuksissaan, joiden kiilto ja vaaleat kukkasvärit säteilivät päivänpaisteessa. Se loi heidän kasvoilleen vielä aavemaisemman kalpeuden, suu vääntyi lapsellisen ihmettelevään, avuttoman hassahtavaan nauruun, hampaat kalisivat suussa, ja horkka helisytti myssyjen tiukuja. Pitaaliset heittivät luotaan kalistimensa ja särkivät maljoihinsa ihomaali- ja voidetölkit. He maistelivat siitä sylkien sen taas suustaan, voivottivat ja kiroilivat antajaa. Sitten he huomasivat, että se teki ihon pehmeäksi, ja rupesivat sillä itseään voitelemaan, öljy valui pisaroiden heidän verisistä silmäkuopistaan, poskien saasta peittyi heleihin ruusuihin, sula rasva paistoi inhottavan näköisenä visvasta ja haavoista. Muutamat olivat ottaneet soittokoneita ja hypistelivät sormiensa tyngillä hopealla ja helmiäisellä silattua puuta, he näppäilivät kieliä tuskasta vavahtaen, mutta sointu houkutteli heitä koettamaan uudestaan. Sokeat olivat jääneet ilman, he kuuntelivat ääniä ja itkivät. Siinä saattoi ilmetä katkeruutta, sillä he ymmärsivät, että jotakin oli kulkenut heidän tyhjäin kättensä ohi, mutta se voi myös aiheutua entisten aikojen muistoista. Mutta Baldosta tuntui, kuin kaikki soitto, mitä hän elämässään oli kuullut, nyt vasta esiintyisi oikeassa muodossaan näissä kärsimyksen soittamissa heikoissa, nyyhkyttävissä äänissä. Kaikki olikin vain surua, kauhua ja pimeässä haparoimista; kaikki leikki ja loisto oli valhetta ja pahaa; tyhjänä ja kammottavana näki hän nyt syövyttävässä valossa sen oikean karvan.

Äänet ympäröivät taas hänet:

Meitä palelee, vaikka olet puettanut meidät juhlapukuun. Haavojamme kirvelee ihomaali. Sinun soitintesi valitus herättää meidän tuskamme. Oma kalistimemme sopii paremmin tanssiamme säestämään. Meidän on nälkä, me janoomme, anna meille jotain!

Silloin Baldo kumartui äkkiä maahan hurmion valtaamana, otti molemmin käsin valkeata hiekkaa tieltä ja sirotti sitä hiuksiinsa. Sitten hän jäi seisomaan kädet ojennettuina sinistä, sädehtivää taivasta kohden. Nyt olen kuten tekin, sanoi hän, tomu tomussa. Minulla ei ole mitään. Olen vihkinyt iloni sille, jolle se kuuluu, nyt luovun siitä tässä. Samoin luopukaa tekin kaikesta, mitä olette saaneet! Ei se kelpaa mihinkään. Nyt tunnen itseni niin kevyeksi. Rakastan teitä kaikkia. Nyt en pelkää mitään. Koettakaamme, emmekö voi avartaa ja kirkastaa kärsimyksemme maailmaa paljoa suuremmaksi kuin tuo on, jota taivaan kova, ahdas laki painaa. Kaikki, mitä se sisältää, on rajoitettua, himoavaa, se etsii omaansa, raatelee ja on raadeltu, tappaa ja tulee tapetuksi. Se ei käsitä, että sama veri virtaa kaikkien suonissa. Nyt putoaa peite silmiltäni, nyt minua palelee teidän vilunne, nyt teidän haavanne minussa kirvelevät. Mutta nyt, kun otan tuskan omakseni, nousen samalla sen voiman siiville, joka minun tuskaani on kantanut kautta aikojen. Olemukseni harhasta olen vapautunut, olen valveutunut unesta ja päässyt kauhusta. Olen vapaa. Tulkaa luokseni, niin tulette tekin vapaiksi.

Sairasraukat kuuntelivat hämmästyneinä, ja heidän väsähtäneet aivonsa ponnistivat turhaan ymmärrystään, mutta hänen äänensä syvyys ja sointu veti heitä puoleensa. He ryömivät hänen luokseen ja suutelivat hänen vaatteittensa liepeitä.

Mielellämme seuraamme sinua, sillä sinä valaiset pimeyttämme. Etkö sanonut meitä rakastavasi? Kuinka voit niin sanoa? Sano se uudestaan, se lämmittää. Jos me vain uskaltaisimme, sanoisimme mekin. Mutta tue sinä meitä, me emme jaksa.

Baldo vuodatti heille uuden, kummallisen huumaavan tunteensa itkien ja epäröimättä hyväilevin sanoin.

Niin olkoon, sanoi hän. Kuulkaa nyt, mitä meidän on tehtävä. Se, joka on nääntymäisillään taakkansa alle, ottakoon lisää kannettavakseen, niin me kaikki häntä siinä autamme. Me hautaamme kuolleet ja vartioimme taintuneita, me haemme suojaa ja kokoamme luoksemme kaikki harhailevat. Nuo terveet raukat, jotka niin raukkamaisesti ovat sulkeutuneet sisään peloissaan ja kovasydämisyydessään, heidät me herätämme ja pelastamme. Tästä tulee uusi maa, eikä kukaan saa jäädä helvetinkaltaiseen sokeuteensa. Kärsimyksen, ainoan tosiolevaisen pohjalle me asetumme veljinä asumaan, ei mikään meitä pelota, meidän katseemme tyyntää ja avartaa kaiken. Ja kuolema on meistä rauhallisin ja suloisin kaikesta, sillä kun siihen avoimin silmin vaivumme, tuntuu meistä kuin meri silenisi myrskyn tauottua. Aallot, jotka luulivat olevansa jotain itsessään ja haluissaan, laskeutuvat suloiseen lepoon syvyydessä.

Ja sitten? Autuusko, ikuinen onniko?

Hän katsoi kysyviin käsittämättömästi hymyillen. Sen jätämme Jumalan huomaan, hän vastasi. Kuka mittaa sanoin hänen ajatuksensa? Älkäämme antako saman tulen syttyä meihin ylhäältä, jota me sammutamme alhaalta. Pysykäämme siinä, minkä ymmärrämme, tuskassa ja voimassa, joka sen voittaa. Se tulee Jumalasta, mutta mikä sen yli käy, sitä emme täällä voi käsittää. Rakastakaamme ja auttakaamme aina toisiamme. Alkakaamme heti, sillä hätämme on suuri.

Niinkuin öinen vaeltaja vaipuu nääntyneenä maahan ajatellen: En jaksa enempää. Minne menen? Vaikka tien löytäisinkin, en jaksaisi enää liikauttaa jalkaanikaan -- näkee äkkiä valontuikkeen jostain asunnosta sattuvan silmäänsä ja aivoihinsa, kuin se olisi sisältäpäin syttynyt, ja syöksyy pystyyn sanoen: nyt minun täytyy päästä eteenpäin, maksoi mitä maksoi, viimeisillä voimillanikin, samoin kävi Baldoa ympäröivän joukon, kun se heräsi lamaannuksestaan. Kun huoneisiinsa sulkeutuneet terveet ihmiset näkivät ulkopuolella vallitsevan järjestyksen ja rohkeuden hurjan, avuttoman epätoivon asemesta, häpesivät he heikkoa kovuuttaan, joka oli vain pahentanut onnettomuutta. Sekasorto järjestyi inhimilliseksi elämäksi, joka kyllä vielä oli raskasta ja vaarallista, mutta jota kannatti varma vakaumus siitä, että oli saatu pelastetuksi elämääkin kalliimpi.

Baldo lähetti palvelijansa kotiin, mutta ilman minkäänlaista tervehdyssanaa. Hänen piti vain kertoa mitä oli nähnyt. Itse hän lupasi saapua jäljestäpäin niin pian kuin voi. Nyt ei ollut Miniaa ajatteleminenkaan. Hän oli niin kaukana, kuin olisi kuulunut kokonaan toiseen maailmaan.