Part 3

Tuo jokseenkin yhdentekevä kysymys, millä tavalla tullaan toisilleen kuuluviksi -- jonka tulisi aina väistyä tärkeämmän tieltä, millaiseksi yhteiselämä muodostuu -- oli meille äärettömän suuriarvoinen. Oli kuin meidän avioliittomme ylevyys olisi ikiajoiksi taattu sillä, että halveksimme yhteiskunnan hyväksymiä muotoja, ja kuin taikaiskusta madaltunut ja tullut jokapäiväiseksi näitä tapoja noudattamalla. Sellaisessa ratkaiskoon kunkin yksilöllisyys, kun se vain on kyllin voimakas ja tietää suuntansa. Sen koetteellepanosta on huoli pidetty; miehen ja vaimon välinen suhde liikkuu todellisuuden piirissä, josta ei kukaan, jonka tunne on todellinen, voi pujahtaa pakoon. Mutta alku on typerä, jos tämä päästetään näkyvistä ja luullaan, että taistelu on voitettu torventoitotuksella. Siinä on tunne kysymyksessä ja sen pitää saada olla rauhassa voidakseen arvioida itsensä ja omansa. Rakkaus on järjenvastainen; kuta kauempana se on teoriasta, sitä parempi sille. Se kuuluu ihmisen olemuksen kehittämiin kukkiin, eikä kukkia voi muuttaa hypistelemällä. Kasvista tulee lajinsa ja hoitonsa mukainen; sellaisena se pysyy, sen mukaan muuttuu.

On tuskin luultavaa, että kukkamme olisivat tulleet paljoa kauniimmiksi, jos ne olisi toisella tapaa sidottu yhteen. Mutta meidän ei olisi tarvinnut kärsiä pilkkaa, jollei siihen olisi sekautunut asiaankuulumatonta; surussakin olisi ollut tarpeeksi. Ja ulkonaisuus, josta ei koskaan voi täydelleen irtautua, ei olisi meitä niin kovin ja rumasti kolhinut, jollei häviössämme olisi ollut osakkaita.

Me aloimmekin puolinaisuudella. En muuttanut asumaan hänen luokseen julkisesti ja kuin itsestään selvänä asiana, sillä sen me säästimme voimanumeroksi. Salaperäisyys houkutteli liiaksi, ja me puimme sen uhmaavan itsenäisyyden verhoon. Se toi mukanaan pikkuvalheita, jotka me kultasimme kapinallamme suuria valheita vastaan, ja lopuksi, kun tämä ei enää voinut jatkua ja taistelun piti alkaa, oli meidän paras tunnonrauhamme poissa. Juuri mitä olimme tahtoneet välttää muodollisuuksissa, jotka otetaan vain semmoisinaan, sen olimme omatekoisilla muodoilla vetäneet ylitsemme, sillä joka teolla on jokin muoto. Siitä syntyi katkeruutta, ja näkökohtien pikkumaisuutta ei sitten enää käynyt välttäminen, kun se kerran oli tunkeutunut asiaan.

Minun täytyy koskettaa tätä puolta, vaikka olin aikonut jättää sen tuonnemmaksi, kunnes paremmin sen käsittäisit. Sattuneista syistä en enää voinut pitää päätöstäni; nyt saat painaa sanani mieleesi, sillä en aio uudestaan vetää tätä esiin. Tämä ei kuulu niihin asioihin, joilla voi leikitellä. Tässä edessäni ollessasi muistankin muuten, että sinun iässäsi on kypsyneempi käsittämään vakavuutta kuin jälkeenpäin saattaa tuntua, sillä kuluneisuus ja höltyminen ei silloin vielä ole pimittänyt tunne-elämää. --

Hän näki olevansa oikeassa. Lapsen silmät olivat käyneet hiljaisiksi ja syviksi todellisuuden kovuutta aavistaessa, mutta pelkoa ei niissä näkynyt. Ihastus ja sääli, hellyys ja hienotunteisuus loivat katseeseen pehmeän loisteen, ja samalla kuin hän ihmetteli ja mietiskeli, että sai tässä istua kuulemassa, tahtoi hän uljaasti ottaa kaiken vastaan. Hän tunsi hiukan ylpeyttäkin siitä, että sai olla osallisena salaisuudessa, olipa se millainen hyvänsä. Ja kertomus jatkui.

-- Muistakaamme, että hän se oli säälittävin. Hänen koetuksensa oli tullut, ja hän ei ollut siihen varustautunut. Hänen rakkautensa oli liekkiin leimahtaessaan näyttänyt luovan kokonaisuutta hänen pirstottuun olentoonsa; sillä hän oli lämmitellyt itseään ja tuntenut olevansa rikas ja elinkykyinen. Siihen asti oli hän elänyt vain muiden avulla ja voimilla, nyt hän löysi itsensä, nyt täytyi hänen käydä sen kanssa kilpasille. Heti se ei tapahtunut, mutta se oli kuitenkin tehtävä. Ja kuta uhkamielisemmäksi itsenäisyysselitykseksi olimme suhteemme muodostaneet, sitä enemmän se veti sortuessaan mukaansa.

Olimme alkaneet taistelun, jota niin lapsellisina ja iloisina olimme ajatelleet.

Sitä ei taisteltu suurella näyttämöllä, halveksittu hirviö, yhteiskunta, ei tullut vastaamme palkeilla tullakseen ylemmyytemme nöyryyttämäksi. Se oli pysytetty jotensakin tietämättömänä asiasta, ja vaikka emme sitä tunnustaneet, olimme siitä hyvin tyytyväiset. Minun ympäristöäni asia vain koski. Vanhempani tulivat kaupunkiin, ja meillä oli myrskyisiä tilintekoja. He opettivat meidän hämmästykseksemme, että tunteittemme vastassa ei ollut vain sovinnaiset näkökohdat ja monenmoiset pikkuseikat, vaan myöskin muitten todelliset tunteet, kärsimys, joka ei ollut jäljennös, kyyneleet, joiden katkeruus oli todellista lajia, levottomuus, joka ei ollut itsekäs. Me pysyttelimme tietysti urhoollisina pystyssä, kuten nuoret tekevät toisten näkökohtien ymmärtämyksen puutteesta, mutta pulma laajeni kuitenkin eteemme, meidät pakotettiin _ajattelemaan_, sitten kun olimme lyhyesti ja ohjelmanmukaisesti puhuneet, kuten meidän piti. Meidät oli jätetty yksin, hyljättyinä, kuten odotimmekin, vapaina ja voimakkaina, kuten olimme aavistaneetkin. Vihdoinkin saavutamme häiritsemättömän onnen, ja me katsoimme toisiimme kysyen: No, joko tunnet sitä? Sano se sana, joka karkoittaa kaiken menneen ja avaa uuden avaruuden! Minulla erittäinkin oli syytä tuntea tulevaisuus todellisena eikä vain sanana. Minä tarvitsin tukea, turvaa. Minun vaitioloni oli kiusallinen vaatimus, joka pakotti vastaukseen.

Nyt ei ollut kylliksi iloinen huolettomuus ja huumaava intohimo, vaan odotin ihmissielua, joka avaisi syvyytensä, lujaa tahtoa ja voittoon viepää varmuutta. Ja mitä sainkaan kuulla? Kaikenmoista hellyyttä ja hentoutta, miksi mielikuvitus ja koulutus olivat luonteen muodostaneet, kaiken olin ennenkin kuullut. Mutta korvani olivat silloin toisenlaiset, nyt kuulin siinä jotain odottamatonta.

Siitä ilmeni mitä tämä kaikki oli hänelle oikeastaan merkinnyt ja mitä hän luuli sen olevan minulle.

Romantillisuus oli sen heikoin kohta, pyrkimys pakoon todellisuudesta ja velvollisuuksista. Siinä oli sen köyhä, kovettunut ilmaus, sen kutistuminen yhteen ainoaan elämän monista aloista, sen dogmatikoiminen, kiihkoileminen rakkauden tuottamassa onnessa. Tuli vain pitää juhlaa yllä, harhakuvitelmaa pystyssä, polttaa ja palaa. Ennen kaikkea tuli anastaa elämän tyhjyydeltä sen saalis -- joksikin aikaa vain, mutta sitä ei pitäisi muistella! -- valhetella itselleen ylväs varmuus, että täten oli saavuttanut korkeimman, mitä ihminen voi saavuttaa, muuta piti halveksia samoin kuin niitä, jotka siitä huolivat. Sen arvasin hänen sanoistaan ja vielä enemmän hänen vaitiolostaan. Minä en vaiennut, painoin sormeni haavalle ja tein kysymykseni suoraan ja rehellisesti.

Hänkin vastasi rehellisesti ja suri rehellisesti; hänelle oli hetki vaikeampi kuin minulle. Silloin särkyi minulta paljon sellaista, mitä en koskaan ole saanut kokonaiseksi sen jälkeen, häneltä meni koko maailma murskaksi. Kun heitin kumoon hänen pienen epäjumalansa -- mikä oli hyvin helppoa, sillä se pysyi pystyssä vain _oman_ sovinnaisuutensa nojalla -- ja kaatui ensi henkäyksestä -- se vei mukanansa kaiken häneltä. Hän saattoi kyllä ojentaa etsien kätensä minua kohti, mutta ei voinut mitään löytää. Molemmilla oli kärsimystä, mutta vain minut se johti toimimaan.

Ja minä toimin heti. Jätin hänet siihen paikkaan, vaikka se merkitsi enemmän kuin hän tiesi, enkä koskaan palannut takaisin.

Mutta sinun täytyy häntä muistella niin lämpimästi kuin voit. Olen nyt puhunut sinun isästäsi. --

Hän epäröi katsoa, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät, peläten kuten yleensä tunteenpurkauksia ja kohtauksia ja nyt vielä rajua iskua, jota tässä ei käynyt välttäminen. Mutta ei kuulunut ainoatakaan nyyhkytystä.

Kirstin silmät olivat yhtä avoimet ja suuret häneen katsoessaan, niistä tulvivat kyyneleet eivät sumentaneet mitään, vaan pesivät kaiken puhtaaksi alas virratessaan. Hän ei ajatellut itseään, vaan sitä, mitä oli kuullut noista molemmista. Häntä tässä edessään, joka oli läheisempi kuin koskaan ennen ja jota hän sai arkailematta rakastaa, ja tuota toista, jonka hän myöskin sai omakseen, pitääkseen ja uneksiakseen hänestä. Hän tunsi itsensä rikkaaksi liikutuksessaan, ja hänen suunsa ympärille muodostui äidillinen piirre noita menneisyyden olentoja ajatellessaan, kuten äsken hautakummun ääressä.

Jumala tiesi minkälaisessa ilmapiirissä hän kaiken näkee, ajatteli äiti, ja minkälaiseen kimmelteeseen hän ne sulkee tuolla katseellaan! Ehkä hänen muodostamansa kuva on todenperäisempi kuin minun harkitsemani! Ja hän kiiruhti loppuun saadakseen kaiken ratkaisuun.

-- Sain mukautua muiden päätöksiin, sen vain olin varmasti päättänyt, ettei minun lapseni tarvitsisi siitä koskaan kärsiä. Kaikki muu oli nyt sivuseikka, ja minä annoin ajan kulua. Minut lähetettiin ulkomaille, salaisuus säilyi jotensakin hyvin. Saadessani sinut tuli tunteeseeni sinua kohtaan jotain hillittyä, jotain hempeämielisyyden halveksuntaa, joka on minussa oleellista siitä ajasta saakka. Minä punnitsin kaikkea sen todellisuuden mukaan; kaiken, mikä ei ollut ytimeen kuuluvaa, heitin syrjään. Sinusta se on tuntunut kylmyydeltä, olet siitä kärsinyt, mutta sitä saat kiittää, ettet nyt ole ajattelematon lapsi. Maksaa vaivan tarttua itseensä kunnollisesti.

Sieltä nouti minut mies, josta oli tuleva turvani. Kuten tiedät, olimme vähän sukua, ja hän oli ennestään minuun kiintynyt. Enimmin pidin hänestä, ei hänen ritarillisuutensa vuoksi, joka sekin silloisessa tilassani oli arvokasta, vaan sentähden, että hän yksinkertaisesti antoi kaiken olla sinään ja koetti elää elämäänsä iloisesti ja turvallisesti. Niin rakensin tappioni pirstaleille itselleni sopivan elinmuodon, vaikka siitä paljon puuttuikin. Ehkä olin liian suljettu, liian päättäväinen; se kuuluu nyt luonteeseeni, ja minut saa käsittää sen mukaan. Olen tämän puhunut siitä syystä, että näin sanomalehdistä isäsi kuolleen vierailla mailla. Hän on elänyt yksin, tai ainakin yksin kuollut, sillä en näe surevien nimiä ilmoituksessa. Hän lienee ollut hyvin onneton, hän ei saanut juuri mitään aikaan, ei mikään ole hänelle korvannut nuoruuden aikuista tappiota, ja se lienee ollut hyvin katkeraa kantaa. Nyt ei minulla ollut oikeutta vaikenemisellani ryöstää häneltä kaipuuta, jota hän ei koskaan saanut osakseen. Parin vuoden kuluttua olisit saanut tiedon synnystäsi ja tahtonut mennä häntä etsimään. Kuka tietää mitä siitä olisi lähtenyt! Nyt täytyy hänen saada ainoa mahdollinen, lapsen, tuntemattoman varjomainen, haparoiva unelmien kehä muiston varjon ympärillä. Mutta sinä et saa siihen upottautua etkä paeta siihen, niinkuin sinun iässäsi voisi olla houkuttelevaa. Älä rakenna haavemaailmaa tunteistasi, jotka eivät ole terästyneet todellisuudessa. Siksi puhuin sinulle kaiken niin perin pohjin, kuin on mahdollista lapselle puhua. Et saa unohtaa piirteitä kertomuksestani, muodostella niitä toisiksi, tehdä vääryyttä kummallekaan meistä.

Tyttären kyyneleet herkesivät juoksemasta hänen vastatessaan.

-- Ei, sanoi hän, ymmärrän kaiken paremmin kuin luuletkaan -- ensi kertaa hän itse sitä huomaamatta sinutteli äitiään. -- Minä näen kaiken.

Mitä sinä näet, ajatteli äiti mennen hänen luokseen ja otti hänet syliinsä, nyt kun kaikki oli sanottu. Lapsi heittäytyi hänen helmaansa ja puhkesi taas itkuun, ja siinä he istuivat pimeän laskeutuessa. Kirsti vaikeni lopulta ja jäi tuijottamaan kuvastimeen, jossa nyt tuikki tummanharmaassa tähtiä.

Mutta mitä hän tunsi ja näki, sitä eivät sanat kyenneet tulkitsemaan.

Hänet valtasi hellyys poismennyttä häipyvää kohtaan, joka nyt oli jätetty hänelle ikäänkuin suojeltavaksi ja lämmiteltäväksi; kiitollisuus taas esti häntä eroamasta siitä, johon hän oli koko sydämensä kaipuulla kiintynyt. Nyt oli hänen suhteensa äitiin turvallinen, kuten hän aina oli toivonut. Mutta hänen tunteeseensa sekoittui vielä paljon muutakin. Lapsen ylpeyttä, pelkoa ja houkutusta katsoessaan aikuisten maailmaan. Ihmettelyä rakkautta kohtaan, josta hän juuri oli kuullut niin surullisen tarinan. Hänestä se ei kuitenkaan ollut kovaa. Keveän, punaisen verensä mielikuvituksella hän hahmotteli sen olennot silmäinsä eteen ilmavina ja kauniina ja vaistomaisesti tunsi hänkin olevansa luotu kerran nousemaan samaan ilmapiiriin ja kokemaan sen korkeudet ja syvyydet. Hänessä eli raikas, uskalias, rehellinen, vieno nuoruus unelmineen ja kuvitteluineen, tuo vuodenaika, jolloin kevät vielä tuntuu vain ilmassa, ja ilma tuntuu olevan kaikki kaikessa.

MINIA.

Kaupunki seisoi lujana ja ruskeana jyrkän kukkulansa huipulla; järein tukipylväin sen muuri tallasi rinnettä, ja sen sisäpuolella ojensivat korkeat talorivit holvikaaria kadun yli ikäänkuin ystävällisestä avun ja tukemisen tarpeesta. Ne kurkistivat toisiinsa luottavaisesti päähineittensä alta tyytyväisinä siitä, että joka päivä tuli samanlaisena kuin edellinen oli mennyt, eivätkä vähääkään välittäneet ulkopuolella olevasta maailmasta.

Se muuten oli kaunista kylläkin.

Penger penkereeltä laskeusivat oliivilehdot tasangolle hopeanharmaana virtana, joka loisteli ja suhisi tuulessa. Niiden välillä osoittivat teitten valkeat kiemurat ja silmukat maan alenemista, kunnes ne sädemäisinä vihreillä kentillä kutistuivat kokoon. Siellä virtaileva matalauomainen joki häikäisi aalloillaan ja kosteilla kivillään heijastaen aurinkoa. Vasta kun se oli laajentunut niin, että taivas mahtui sen kuvastimeen, saattoi nähdä, ettei se ollut pelkkää valoa, vaan myöskin liikkuvaa, hehkuvaa vettä. Ympärillä oli sinertäviä vuoria.

Vielä korkeammalle kuin kaupunki, erityisellä kalliolla sen takana, kohosi linna nelikulmaisine torneineen ja sälöpiikkisine rintavarustuksineen. Sieltä oli vielä laajempi näköala ympäristöön, mutta taulun yksityiskohdat verhoutuivat loisteeseen ja kuuman ilman aaltoiluun maan yläpuolella. Siellä sai olla yksin auringon ja tuulen seurassa.

Pitkäaikaisen rauhan kestäessä oli rakennus luovutettu eräälle Lando-nimiselle miehelle. Hänellä oli siellä laaja tila oleskella omaisineen, ja hän oli saanut istuttaa kenenkään vastaansanomatta viiniköynnöksiä rinteille ja hedelmäpuita suojatuille pihoille. Vanha linna seisoi siinä iäkkäänä, rehevyydessään punaiset kirsikat muurien takaa pilkistävinä ja pitkät raskaat köynnökset polviin ulottuvina muistuttaen Noakia elonkorjuussa, sellaisena kuin hän oli kuvattuna eräässä kaupungin kirkossa Araratin uhrin ja Khamin kirouksen välillä. Landon varsinaisena ammattina oli kuitenkin linnunpyynti, joka siihen aikaan oli laajaperäinen ja tuottava toimi, sillä siihen ei kuulunut ainoastaan ruuaksikelpaavien ja köyhän kansan häkkilintujen, vaan myöskin ylhäisten kalleimman ylellisyyden, jahtilintujen pyydystys. Hänellä oli vain yksi tytär, Erminia-niminen.

Kun oli niin paljon vankeja vartioitavana, ei vieraita lapsia päästetty linnaan; pikku Minia sai siis kasvaa yksinäisyydessä. Harvoin hän joutui muurien ulkopuolelle, eikä hän tuntenut juuri muuta maailmaa kuin linnut. Mutta ne hän tunsikin sitä paremmin ja piti niistä omalla tavallaan.

Se tapa oli kovanlainen, sillä tottumus oli tutustuttanut hänet lakiin, joka oli voimassa niiden kuten muidenkin keskuudessa: voimakas heikon herra, haukka varpusen, ihminen niiden kaikkien. Innolla hän oli apuna, kun opetettiin petolintuja tarttumaan elävään saaliiseensa, ja hän ajoi pensaikosta jäniksen niiden eteen. Hänen loistavissa silmissään oli vain uteliaisuutta hänen katsellessaan, kuinka Lando teki sokeiksi pienet laulajat, jotka säästettiin toisten turmioksi. Niiden silmäterät puhkaistiin kuumennetulla rautalangalla, niin että tulivat maitomaisen valkeiksi; sitten oli niiden laulu vielä hellittämättömämpää ja kimeämpää, ikäänkuin ne sillä olisivat koettaneet nostaa pois selittämättömän pimeyden. Niiden lauluun väsyi pikemmin kuin toisten. Koko talven ne hyppivät rauhattomina puiden alla olevissa häkeissään. Niiden hoitaminen oli Minian huolena, ja hän olisi mielellään suonut niiden näyttävän iloisemmilta kuin ne olivat. Iloisuus oli muuten niiden suurin lahja.

Ne olivat ilman nopsia, lämminverisiä lapsia, pikaisia rakkauteen niinkuin vihaankin, huikentelevaisia, arkoja ja hurjia. Tulisempina ja nopeammin kuin muut ne elivät elämänsä, lepoa siinä tuskin olikaan. Ne polttivat itsensä pelkästä olemisen riemusta. Niiden laulu oli säkenöivää, liekehtivää ja se synnytti tulirenkaita sulautuessaan väreilevään sineen. Niin, muutamat leikkivät pimeydessään, syventyneinä ja intohimoisemme, uudelleen pitkän päivänsä riemun ja kaipuun, satakielet kaikista kauneimmin. Tähdet paloivat silloin puitten latvoissa, ja tulikärpäset loistivat tuolla alhaalla kuin yön oma kuumeinen valonunelma. Muutamat vaelsivat ohi vain kevät- ja syysöinä. Minia tunsi ajat ja saattoi aavistaa siivenlyönnit maatessaan hereillä ja kuunnellessaan; jälkeenpäin hän joskus uneksi olevansa niiden matkassa. Mutta Lando sai sokeilla houkuttelulinnuillaan monet laskeutumaan kukkuloille, missä ne joutuivat verkkoihin. Silloin Minia sai aamusilla nähdä mitä ne olivat ja kysellä mistä ne tulivat, mihin menivät ja kuinka löysivät tiensä. Lando vastaili niukasti, ja tyttö sai itse arvata ja aavistaa. Silloin tuntui maailma hänestä hyvin suurelta ja ihmeelliseltä.

Merkillisimmät tapahtumat sattuivat kuitenkin kesäisin, kun petolintujen täyskasvuiset, muttei vielä lentokykyiset pojat otettiin pesistä. Lando osti niitä muilta, mutta hänellä oli myös omat verotuspaikkansa. Silloin hän teki pitkiä matkoja vuoristoon. Kun hän tuli kotiin, tuntui vielä hänen vaatteissaan ja kengissään tallatun ajuruohon ja mintun tuoksu, ja korissa olevista vangeista lähti pesässä olleen mädänneen lihan ja mustien veritahrojen tympeä löyhkä. Siihen sisältyi koko metsästyksen riemu ja hurjuus, vuorten auringonpaahteiset aavikot, tuuli ja avaruus.

Väliin sattui, että lintuvanhemmat seurasivat mukana kimeästi kirkuen ja laskeutuivat pihalla olevan ryhmän likelle saadakseen pelottamalla omansa takaisin. Väliin ne pysyttelivät koko päivän korkealla ilmassa, kaareilevissa ympyröissä, terävä katse suunnattuna kaikkeen mikä alhaalla liikkui. Silloin tuntui, kuin olisivat voitto ja voima leijuneet yläpuolella, häikäisevässä auringonvalossa.

Kun poikaset olivat harjoitetut valmiiksi, nimittäin ne, jotka eivät olleet surreet itseään kuoliaaksi, myytiin ne, ja Minia saattoi terävällä katseellaan nähdä niiden kohoavan korkealle, kun metsästysseurue mutkitteli tasangolla. Saattoipa hänen korviinsa kantautua ilohuutojakin ja torventörähdyksiä. Ne olivat ylväitä hetkiä.

Lieneekö sitten Minia siihen määrään eläytynyt leikkitoveriensa maailmaan, että se oli hänen olentoonsa painanut leimansa, vai ympäristökö lienee vaikuttanut niin sielläkävijäin mieliin, että kaikki, jotka näkivät hänet, hämmästyivät ensi silmäyksellä.

Siinäpä on kallisarvoisin lintusi, Lando, sanoivat he hymyillen leikinlaskulleen. Mitä sillä aiot tehdä?

Isä silitti hänen päätään nopealla, hermostuneella liikkeellä, johon oli ammatissaan tottunut.

Saadaan nähdä, vastasi hän ylpeänä ja hämillään, saadaan nähdä, mitä siitä tulee. Pois se ei ainakaan voi lentää. -- Mutta siltä juuri näytti hänen pieni keveä olentonsa ja arat liikkeensä.

Älä ole niin varma siitä, Lando, varoitettiin hymyillen yhäti. Kerran tulee houkuttelija.

Kauimmin säilyi heidän mielessään tytön katse.

Se ei ollut rauhaton eikä arka, kuten olisi odottanut; suurena ja loistavana se avautui katsojalle, ikäänkuin varmana siitä, ettei sen omaan maailmaan voitu ylettää. Hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan kuvastelevat ja koskemattomat kuin lintujen. Ne eivät koskaan näyttäneet kyyneltyvän eivätkä saavan liiaksi valoa; ne joivat valoa koko päivän väsymättä ja uneksimatta. Aurinko hehkui niissä pyöreänä kipunana, yhtä kirkkaana ja saavuttamattomana kuin keskellä taivaan korkeaa lakea. Vaikka hän ei hymyillyt eikä laulanutkaan, oli hän aina iloinen ja kevyt, eikä aika tuntunut hänestä koskaan raskaalta.

Yhtä hän pelkäsi: pimeyttä.

Linnan alla oli käytäviä nelikulmion muodossa, ja niistä johti ovia kellareihin. Näissä oli sodan aikaan säilytetty muonaa ja voiton jälkeen ehkä vankejakin. Nyt ne olivat tyhjät, Landolla oli siellä vain pieniä pöllöjä, jotka parhaiten siellä viihtyivät.

Hän käytti niitä pyyntivälineenä; silloin tällöin toi hän ne päivänvaloon asettaen ne liimasaittojen keskelle. Siinä ne pysyivät liikkumattomina, kuin olisivat auringonsäteet sitoneet ne kiinni, ja tirkistelivät ja räpyttelivät suurilla, viekkailla silmillään. Ei voinut nähdä mitään hullunkurisempaa kuin niiden pyöreäpäiset, kömpelöt ruumiit. Mutta pikkulinnut eivät käsittäneet sitä hauskuutta, vaan tulivat kauhuihinsa nähdessään vilahdukseltakaan näitä pimeyden julkeita, julmia ryöväreitä. Ne kutsuivat toisiaan kimeästi avukseen ja tulivat joukoissa pilkkaamaan ja solvaamaan -- ja tarttuivat liimasaittoihin.

Kerran lähetettiin pikku Minia hakemaan pöllöjä. Hän kiiti pitkin ahtaita käytäviä ja varoi hipaisemasta muurien kylmää salpietarijauhoa. Hänestä tuntui, että valonsäde kuljetti häntä eteenpäin, ja hän koetti astua himmeää, liehuvaa varjoaan muualle kuin jalkoihin. Jos hän käänsi päätään, näki hän kuinka ovenaukko kävi pieneksi ja teräväksi kuin avaimenreikä, josta auringonvalo tunkeutuu. Se muistutti paratiisin pilkkua katsottuna helvetin ja kiirastulen mailta, niin kaukaiselta se näytti, ja häntä karmi tätä ajatellessaan. Kun hän taas katsoi eteensä, oli pimeys entistä mustempi, ja sen keskeltä säihkyi pari parin vieressä pyöreitä, hurjia, vihreitä tulisilmiä.

Silloin hän joutui suunniltaan säikähdyksestä, vaikka tiesi mitä ne olivat. Pimeys oli tähän asti ollut hengetön, mutta nyt se näki ja eli kauheana, vihamielisenä voimana, ja päivä oli saavuttamattoman kaukana. Kesken kirkaisuaan hän tunsi sydämensä pysähtyvän, ja hän kaatui kuin ammuttu lintu; jollei hän olisi pyörtynyt, olisi hän kuollut. Kun Lando meni häntä hakemaan, löysi hän hänet aivan jäykkänä kivilattialta ja vasta päivänvalossa hän sai virkoamaan pienen ruumiin.

Siitä ajasta alkaen tyttö pelkäsi pimeyttä ja kaikkea mikä siihen kuului. Hänen leikissään oli jotain kiihkeätä, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut menettää minuuttiakaan päivästä, ja hämärän tullen oli hän niin väsynyt, että vaipui heti uneen aivan kuin pienet ystävänsäkin piilottaessaan päänsä siiven alle. Samoin kuin nekin saattoi hän tulla levottomaksi ilman huomattavaa syytä, tuulahduksesta, joka ennusti uutta vuodenaikaa, uusia tapoja ja kaipuuta, pilvestä, joka kulki auringon editse, typö tyhjästä. Mutta itse hän ei sitä ajatellut, ja tuskin toisetkaan, ja hän varttui tuntien olevansa hyvin onnellinen.

Kun hän tuli naimaikään, ryhtyi Lando heti valitsemaan hänelle miestä. Hänen täytyi niin tehdä, vaikkakaan ei mielellään olisi tahtonut hänestä luopua. Kosijoista ei ollut puutetta, sillä Landon asema oli hyvä ja huhu tytön kauneudesta oli kulkenut hänen asuntonsa juurella olevan pikkukaupungin ulkopuolellekin. Tähän kaupunkiin Lando kuitenkin pysähtyi, ettei joutuisi kovin kauas tyttärestään. Hän valikoi vävyksi nuoren Ubaldo-nimisen kauppiaan, joka oli hyvästä suvusta ja hyvän näköinen. Nuoret liitettiin toisiinsa kädenlyönnillä, ja Baldo sai luvan istua heidän luonaan niin usein kuin halusi tänä lyhyenä aikana ennen häitä.

Hän rakastui heti palavasti Miniaan eikä ollut iltaakaan poissa. Hän tahtoi sanoa hänelle tuhansia seikkoja hänen kauneudestaan ja kuinka hän ikävöi häntä omakseen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta, sillä he eivät koskaan olleet kahden. Lando puheli, ja koska hänen sanavarastonsa tuli käytäntöön ainoastaan ostajien kanssa tekemisissä ollessa, kiitteli hän nytkin jaloja lintujaan, kertoi kuinka oli pyytänyt ne ja saanut viihtymään, kuinka kauniita ne olivat ja kuinka paljon arvoiset. Baldo kuunteli, nyökkäsi ja myönteli, mutta hänestä tuntui siltä, että oli aina kysymys Miniasta ja onnesta. Hänen silmänsä hohtivat Miniaa kohden kilpaa leiskahtelevan tulen kanssa, hellinä, nöyrästi jumaloiden, väliin hurjasti riemuissaan omistamisen toivossa. Minia istui hiljaa ja vastasi harvoin hänen katseeseensa. Hän tiesi, että ilmapiirinsä oli vaihtunut, mutta ei ymmärtänyt sitä uutta, joka oli siihen tullut. Hän näytti yhtä koskemattomalta, yhtä mahdottomalta vangita.