Part 2

Mutta kun hän sanoi jäähyväisensä kummulle, painoi hän päänsä sen hienoa ruohoa vastaan ja tuli lohdutetuksi tuntiessaan sen elävän ja auringon keveän, ohuen lämmön hivelevän itkettyneitä kasvojaan. Minä elän, hän ajatteli hämärästi, minusta tulee mitä on tullakseen. Ja hänen tunteensa isää kohtaan oli yksinomaan hellä. Olihan hän hänen uskottunsa kaikessa, mikä herätti sääliä, hänen lapsuudessaan kaipuineen ja pelkoineen ja nyt hänen levottomassa minässään ja koko maailmassa, jonka kerran piti kuolla.

Kun hän palasi odottavien luokse, olivat he nyrpeissään hänen viipymisestään. Aurinko oli laskemaisillaan, ja toiselle puolelle kasautuneita pilviä valaisi levottoman liekehtivä, miltei sairaalloinen loiste. Molempia valolähteitä erottavan kirkkaan, viileän avaruuden alla värähteli tummuva päivä. Ei ollut enää mitään hauskaa ajatteleminenkaan.

He näkivät myös, että Kirsti oli itkenyt.

Hänen kanssaan ei nyt enää koskaan voi olla varma hauskuudesta, ajattelivat he. Hän tekeytyy jo aikaihmiseksi.

Kotimatkan vauhdin saivat hevoset määrätä.

III.

Kotiin tultuaan hakivat he äitiään sanoakseen hyvää yötä, mutta eivät löytäneet häntä tavalliselta paikalta konttoripulpetin äärestä teetarjotin vieressään. Hänen ilmeestään näkyi silloin, että hän oli katsastanut tilejä, alleviivannut summia, kirjoittanut ripeästi ratkaisevia kirjeitä, samalla hymyillen toisten epäröinnille, ja nauttinut aikaansaamastaan järjestyksestä samoin kuin vielä nautti selvästä päästään. Hän katsoi teetään juodessaan lapsiinsa leikillisellä ystävyydellä, joka vain osittain veti heitä puoleensa, samalla kysyen mitä he olivat tehneet. Oli kuin hän olisi pistänyt päänsä heidän leikkitupaansa ja pyyhkiessään hienoa suutaan kiiltävään lautasliinaan ja suudellessaan heitä otsalle ajatellut: Mikä soma epäjärjestys täällä vallitsee! Siihen on käytävä käsiksi, kunhan aika on tehnyt tehtävänsä.

Tänä iltana oli toisin. Hän kulki heitä vastaan aivan kuin olisi käynyt hyvin kaukana, nähnyt paljon ja hiukan väsähtänyt, vaikka käynnin piti pysyä entisessä tasaisessa tahdissaan. Hän silmäsi heitä, kuin olisi nähnyt jotain muuta entisen lisäksi heidän raikkaissa, ahavoittuneissa olennoissaan, ja hän otti todella osaa iloon, josta he kiittivät. Hän otti poikia molemmista käsistä ja suuteli heitä suulle hyvää yötä toivottaessaan, Kirstiä hän otti vain toisesta kädestä, mutta piteli sitä kauemmin, joten hyväily kävi arvokkaammaksi.

-- Jää sinä tänne hetkeksi, sanoi hän. Siitä tullee pitkäkin hetki, niin että sinun on ehkä parasta syödä ensin. Minulla on sinulle puhuttavaa.

Kirstin sydän sykähti ihastuksesta, ja hän unohti kaiken muun. Levottomuudenkin, että mahdollisesti oli kyseessä joku hänen monista epätäydellisyyksistään, joita koulu aina keväisin merkitsi alimmilla arvosanoilla. Koska hän nyt kerran oli mahdoton kaikkeen, mikä piti ahtaa muistikomeroihin ja minkä sitten tuli syöksyä sieltä esiin kukkumaan kuin käki lastenkamarin kellossa ja olla aina yhtä oikeassa kuin sekin, niin saihan hän nyt kerran sanoa syyn siihen. Siitä syystä, että hänen piti innolla käydä siihen, mikä hänelle oli enemmän arvoista kuin tyhjät sanat, koska sen täytyi palaa hänessä tullakseen hänen omakseen. Tai jos kyseessä oli aremmat, vakavammat asiat, esimerkiksi hänen nykyinen levoton olentonsa, sai hän ripittää senkin ja tuntea itsensä turvalliseksi. Mutta ei kai ollut kysymyksessä kumpikaan, ei mikään häntä koskeva. -- Illallista! Kuinka sellaista nyt voisi ajatellakaan!

Äiti vei hänet huoneeseensa ja istutti sohvaan. Itse hän käveli edestakaisin, niin että ikkunasta johtuva varjo nousi ja laski säännöllisesti kuin hidas hengitys.

-- Minulla on pitkä kertomus edessäni. Ainoastaan sinä, vain sinä saat sen kuulla, niin päätin jo aikoja sitten. Kauan olisi kestänyt odottaa sopivaa aikaa. Mutta nyt on sattunut tapaus, joka sitä on kiirehtänyt. Niin käy usein elämässä, vaikka kuinka viisaasti järjestäisi. Tuskin tiedän mistä olisi paras alkaa. Ehkä muistat joskus isääsi vielä?

Hän keskeytti, katsoen pitkään ja tutkivasti. Kirstin silmät kohtasivat häntä suurina ja kyynelistä tulvivina.

-- Olin juuri hänen luonaan ohitse ratsastaessamme -- sieltä. Jäin puhelemaan hänen kanssaan.

Enempää hän ei saanut sanotuksi kaikesta siitä, mikä syöksähti hänestä esiin kovan kosketuksen pakottamana. Mutta sekin oli kylliksi.

Äiti ymmärsi, että takana piili paljon. Hänen ilmeensä vaihteli hämmästyksen, itsemoitteen ja säälin välillä. Kohta sai hän takaisin tavallisen päättäväisyytensä, joka auttoi häntä menemään asioiden pohjaan. Mutta hän työnsi sen syrjään vastaisen varaksi.

-- Olen ollut sokea yhdessä ja toisessa, näen mä. Sellaista on, kun tahtoo leikkiä herraa ja ohjaavaa järkeä. Osa valtaa näyttelijänsä kokonaan ja tekee tyhmäksi. Mutta kertomus! Minun täytyy alkaa se toisella lailla, alusta.

Se käykin helpommin. Olen sen elänyt uudelleen näinä tunteina, ja oikein kummastuttaa, kun näkee, kuinka muistot versovat esiin. Ne ovat rönsykasveja. Voi astua niiden päälle huomaamatta mitään, mutta kun nostaa jonkun lonkeron, riippuu siinä muita, jotka nousevat mukana. Silloin täytyy ottaa kaikki kerrassaan.

Kertomus koskee minua, mutta silloin kun muita siihen liittyy, otan vapauden olla pidättyvämpi. Ei ole kysymyksessä anteeksipyynnöt. En tiedä missä määrin ehkä olet perehtynyt aikamme muotiajatuksiin; nyt vasta käsitän, että olet ehkä kehittyneempi kuin olen luullutkaan. Siksi tämän sanon. On tahdottu saada ihmistä edesvastuuttomaksi, mutta sitä hän ei ole eikä siksi koskaan tule. Se olkoon hänen suurin ylpeytensä. Koetetaan niin siivosti ja hienosti ymmärtää ja selittää inhimillistä menettelyä, pestään tahroja pesemästä päästyä, kunnes kangas on mennyt menojaan ja kunnes itse kelpaa vain pesijäksi ja juoruajaksi eikä koskaan kykene kutomaan pienintäkään palaa. Tahto vain kykenee jotain luomaan, ja antamaan edesvastuuta. Mutta aikanaan tulemme siihen; nyt on puhuttava menneisyydestä. --

Hän tuijotti sitä kohden kirkkain, lujin katsein. Tytär tuskin malttoi koettaa ymmärtää hänen ajatuksenjuoksuaan, mutta tunsi itsensä kuitenkin ylpeäksi, kun hänelle niin puhuttiin. Hän odotti innokkaasti ja jännitettynä kuten ennen satuja; häntä ympäröi lapsuusajan onni siinä hänen istuessaan turvallisena. Hän tunsi palavaa rakkautta äitiä kohtaan ja iloa saadessaan elää tässä rikkaassa maailmassa.

Oven luona riippui venetsialainen kuvastin, jossa oli puitteet samasta lasista. Tummenevassa päivänvalossa se kimalteli himmeästi; se oli kuin toiseen maailmaan johtava aukko. Kulkiessaan äiti kääntyi ja tuli menemään sitä kohden, niin että hänen kuvansa ilmestyi siihen varjomaisena, paljas otsa kalpeasti loistaen. Siellä ei näyttänyt olevan iloista, vaan rauhattomuutta ja samalla kummallista vetovoimaa. Kirstin täytyi katsoa sinne yhä kiinteämmin kertomuksen jatkuessa. Siinä ilmassa ja tuntemattomassa odottavassa maailmassa saivat sanat aivan erityisen merkityksen.

IV.

-- Minä olin -- annas kun mietin -- kahdeksantoistavuotias, kun minut lähetettiin Tukholmassa asuvien sukulaisten luo täydentämään kasvatustani. Olin mielestäni jo liian vanha ja pelkäsin elämän juoksevan käsistäni. Olin sentähden hyvin iloinen matkastani, vaikka minusta tuntui tarpeettomalta puhua kasvatuksesta niin kehittyneelle ja valmiille henkilölle. Olin jokseenkin yksinkertainen ja kokematon olento, vaikka minulla ei siitä ollut aavistustakaan.

Puheenaoleva kasvatus ei ollut kovin suurellinen. Siihen kuului kielten oppiminen, luentojen kuuleminen, teatterissa-käynnit, pianonsoitto. En ollut vähääkään soitannollinen, mutta minulla oli auttava korva, teatteri tuntui minusta vaivalloiselta teeskentelyltä, tenoreja en voinut silloinkaan sietää enemmän kuin imeliä jälkiruokiakaan. Mutta en ehtinyt ikävystyä. Minulla oli elämännälkä, ja minä kuvittelin saavani siitä paljon, kun seurustelin monien ihmisten kanssa. Tuskin koskaan olet kuullut minun puhuvan lapsuudestani, mutta sinä tiedät, että olen kotoisin eräältä kaivosseudun tehtaalta. Se on kaunista paikkakuntaa, ja sen väestö on reipasta ja kunnollista. Olet nähnyt vanhassa albumissani valokuvia, kokovartalokuvia, herrat hattu vierellään, naiset outo kirja helmassaan. Sinun mielestäsi he näyttivät lystikkäiltä; jokainen aika tuntuu hieman naurettavalta seuraavasta, joka ei näe omaa hullunkurisuuttaan. Nuo pienet, harmaat valokuvat, kuten yleensä muutkin samanlaiset, johtavat koko lailla harhaan.

He olivat voimakkaita, aika viisaita ihmisiä, luotettavia eivätkä vähämittaisia. He olivat ymmärtäneet järjestää elämänsä mukavasti ja valvoneet etujaan monen sukupolven ajan, mutta päästessään sitten kukkuloille eivät he ainakaan rumentaneet paikkaansa. Vietettiin iloista, tervettä elämää, ja vaikka ei paljoa puhuttu runollisuudesta, ei siitä itse asiassa ollut puutettakaan. Tunteet olivat silti yhtä todellisia, vaikka kammosivatkin sanahelinää. Sukutunne oli voimakas, seuraelämä toi joustavuutta ja kevyttä ilmaa pitkien matkojen takaa, ja tavatessa olivat posket jo punaiset, veri liikkeessä ja ilo valmiina.

Niin, sellainen oli kotiperintöni, mutta kaupungissa oli kaikki toisin.

Ei ole ihmisten hyvä ahtautua yhteen; lopultakin on jokaisella vain omat jalkansa, millä seistä, ja paras olisi järjestää olonsa sen mukaan. Liian likellä muitten arvosteluja käy helposti araksi, jos niihin alistuu, ja melkein yhtä helposti narriksi, jos varjelee itsenäisyyttään ja luulee sillä tehneensä jotain merkitsevää. Jos panee painoa ihmisten puheille, on turmion oma, ulkomaailman vaikutus sisäelämään tulee rajattomaksi. Se siitä!

Minun ympäristöni kuului vanhoihin virkamiespiireihin, jotka olivat tyytyväisiä paikkaansa ja muusta välinpitämättömiä, hyvin opetettuja pikemmin kuin hienostuneita, arkoja kaikelle henkiselle elävyydelle, kuin olisivat aavistaneet, ettei heidän kärsinyt näyttää sisintään. Se ei herättänyt minussa arvonantoa.

Toisaalta oli ajanhenki vastassani. Edelliset sukupolvet olivat nuorina ollessaan tunteneet samoin kuin mekin, ettei maailma ollut sellainen kuin sen tuli olla, mutta syytä siihen he eivät pohtineet. He olivat jatkaneet _tuntemista_, kunnes päätyivät onnelliseen surumielisyyteen ja unelmoituun sopusointuun soitannon ja runouden maailmoissa, kunnes nuoruudenusko oli mennyt. Toisista tuli siten kaksoisluonteita, mutta sillä ei päästä pitkälle, sillä ainesta ei ole annettu ylenmäärin. Tätä nimitettiin romantiikaksi, ja me, joiden oli järjellämme käsitettävä aikaamme, halveksimme sitä syvästi. Siitä ei seuraa, että olisimme itse jääneet vaille sen vaikutusta, sillä sen sielu, todellisuudesta-irtautumisen vietti, on aina nuoressa veressä. Huomasimme, että tuntemamme paino oli yhteiskunnan aikaansaama, ja meidän haaveittemme piti luoda uusi, joka olisi niin täydellinen, että se tekisi ihmeitä. Mutta yhteiskunta ei ole mitään täysin määrättyä, se on vain sitä, mitä me itse olemme. Siihen tultiin myöhemmin; nyt riitti, kun osoitettiin, miten väärin ja typerästi kaikki oli tähän asti ollut.

Se oli helppoa, ja niin kummalta kuin se nyt minusta tuntuukin, muistan sen olleen hyvin huvittavaa. Kaunis innostus ja uhrautuvaisuus auttoivat puolestaan ja antoivat parhaansa. Mutta tuskin mikään romantiikan aika on niin nauttinut jumaljuomastaan kuin me loukatun oikeudentuntomme harmista ja katkeruudesta. Kirjat tarjoilivat meille pahinta rupaa mitä ajatella saattaa, harmainta ja toivottominta. Otimme sen hartaasti vastaan sentähden, että se kuvaili meille todellisuutta sellaisena kuin me sen käsitimme, ja me virkistyimme siitä niinkuin sanomalehtiyleisö onnettomuustapauksista.

Meille naisille oli rakkaus, avioliitto pääasia, ja niin näytti olevan miehillekin. Muistanet Artemisian Salamiin luona ja Xerxeen sanat. Jos hän olisi elänyt meidän aikanamme, olisi hän sanonut: "Naiset ovat tänään puhuneet kuin miehet, miehet kuin naiset", sillä äänilaji oli kaikilla sama. Perhejuorut rehottivat loppumattomina, mutta me seisoimme yleensä suurina ja puhtaina alallamme ja miehet tunnustivat syntinsä meille kerjäten tukeamme. Silloin rakensimme kaiken uudelleen, sellaiseksi kuin piti. Silloin laskettiin pohjaperustus onnelle, jonka tuli olla pettämätön ja vapaa pakosta ja pelkuruudesta. --

Äiti oli kulkiessaan puhunut, katse maahan luotuna, kuivalla äänellä, joka väliin oli etsivän vilpitön, väliin epäluuloinen ja ivaava. Nyt hän sattui katsomaan kuvastimesta näkyviin Kirstin kasvoihin. Niissä oli jotain pettynyttä ja väsynyttä huolimatta mielenkiinnosta saada olla mukana ja kuulla aikuisten puheita. Äitiä liikutti niiden vieno nuorekkuus, ja hän pysähtyi vaipuen niitä katsomaan yhä tutkivammin ilmein, ikäänkuin nuo kasvot olisivat piirteillään muistuttaneet hänestä itsestään. Tyttö ei sitä huomannut; hän näki äidin kasvot vastassaan ja oli tyytyväinen niiden muuttuneesta ilmeestä. Hän ei kuullut, että äiti vaikeni.

Kun kertomusta jatkettiin, tapahtui se aivan toisella äänellä.

-- Sellaiselta kaikki nyt tuntuu. Toisin oli silloin. Ja sitten tapahtui, että minä rakastuin.

Kuuntelin erästä hänen pitämäänsä luentoa, ei, en paljoa kuullut, eikä vahinko kenties ollut suuri. Hän ei ollut omiaan puhujalavalle, ja hyvin vähän oli hän selvillä siitä, mitä puhui. Ei se mitään merkinnyt, kun usko oli oikea ja tarkoitus hyvä. Avioliitto oli aiheena taasen ja käsittely oli varmaankin hyvin etevää ja ymmärtäväistä. Mutta hänen esiintymisensä oli nuorekkaan ja vienon miellyttävää, ja hän punastui vahvimpia sanoja lausuessaan. Hän oli alkanut tulla tunnetuksi kirjailijaksi toisten katkerain, kovien kokemusten perusteella, jotka hän muovaili niin pehmeästi ja kauniisti kuin taisi. Runoniekka hän kyllä oli ja hänen olisi pitänyt kirjoittaa värssyjä.

Tunsin hänet ennestään; se kävi minulle siellä selväksi. Me olimme joskus lapsena tavanneet ja leikkineet yhdessä, vaikka muutamia vuosia oli välillämme, olipa hän voittanut silloin sydämenikin alentuvaisuudellaan. Kaikki muistui selvänä kuvana mieleeni. Näin puron, lähellä erästä rappeutunutta majaa, jonka seinustalta lampaat etsivät sateen suojaa; kuivuneen lammen paikalla oli maa sileää ja kasvoi pieniä kekomaisia joulukuusia, ja vesi virtaili välistä kirkkaan kiiltävänä. Siellä oli paratiisimme. Me otimme vaaleansinisiä kuonanpaloja varpista ja peitimme niillä puron pohjan, niin että vesi tuli taivaanväriseksi. Siitä tuli toinen maa, joka oli vielä hauskempi. Minulla oli pieni turkoosisormus, joka liukui sormesta ja jota oli mahdoton löytää kimmelteestä; minusta tuntui, että minut jollain tavoin vihittiin paikkaan ja häneen. Sitten unohtui kaikki, mutta nyt se muistui selvänä mieleeni, ja siinä hymyillessäni lapsellisuudelleni lienen tietämättäni rakastunut häneen.

Minä taputin innokkaimmin luennon loputtua, ja minusta oli luonnollista, että meidän piti uudistaa tuttavuutemme, koska muutoin olisin saanut vain taampaa seurata ihailemiani ajanvirtauksia. Velvollisuus itseäni kohtaan vaati minua saattamaan aikeeni perille, ja minä olin hyvin tarkka täyttäessäni itsekohtaisiakin velvollisuuksiani. Suunnitelma oli vaikea toteuttaa, mutta minä en kammonut rohkeutta enkä hullutuksia. Minä otin selville hänen asuntonsa ja kuljin alinomaa sitä katua. Usein hänet kohtasin, mutta hän ei minuun vilkaissutkaan. Minun piti keksiä joku, joka esittäisi minut. Vihdoin löysin uhrin.

Tämä oli eräs kieltenopettajattaristani, mitä virheettömin pikku olento, joka oli kerran ollut samassa seurassa kuin hän ja oli kyllin varomaton sanomaan sen. Se saattoi hänet minun käsiini. Vaikkei heitä oltu esitettykään toisilleen, sain minä hänet kiihkeydessäni vakuutetuksi, että hän oli sovelias välittäjä; loput epäilystä poistin uhkauksilla ja pelotuksilla. Vakuutin tekeväni skandaalin, saatoin tehdä mitä tahansa. Skandaalia hän pahimmin pelkäsi, ja niin sain hänet mukaani kadulle vahtimaan outoa herraa. Puhuimme ranskaa koko ajan, sillä olin asettanut puhelutunnin siten, jotta muka keskustelu aineen runsauden vuoksi sujuisi paremmin. Mutta se kävikin hitaasti. Minä kuljin niin nopeasti, että hänen oli vaikea hengittää, ja pelko teki lopun. Kun hän vapisevalla äänellään sai sanotuksi jonkun lauseen, nauroin niin makeasti, että hänenkin täytyi siihen yhtyä. Ei koskaan meillä ollut ennen ollut hauskaa keskenämme, ja minä luulen, että hänen pieni ranskalainen sydämensä sykki luvattoman viehätyksestä. Suutelin häntä jäähyväisiksi nenänipukkaan ja nipistin korvasta kuin Napoleon krenatöörejään: Courage, mon brave! Pour demain le soleil d'Austerlitz!

Tämä tapahtuikin, riemu oli taivaallinen.

Oli maaliskuun alkupuoli ja paljon lunta. Se suli ja paloi häikäisevänä auringon valossa, se loi sinisen autereen varjoon, niin että mikään ei tuntunut oikein kiinteältä ja läheiseltä. Kadun päästä näkyi kappale virtaa, siellä leikki kevät itse hopeakimalteisena pyörretuulineen, lokkeineen ja kiitävine jäälauttoineen. Minulla oli nahkakauluri, joka oli hyvin mieleiseni, sekä uudet kengät. Näin hänen tulevan kaukaa ja työnsin seuralaisparkani suoraan hänen eteensä.

Monsieur, änkytti hän ääntäen hullunkurisesti hänen nimensä, c'est une jeune démoiselle qui voudrait vous rappeler -- tässä hän unohti sanottavansa, mutta käänsi sen epätoivoisessa kekseliäisyydessään esittelyksi aivan kuin se olisi ollut paikallaan.

Herrasmies oli vähällä kompastua ranskattareen, hän tuijotti tähän ja sitten minuun. Katse viivähti. Sitten hän rupesi änkyttämään huonolla ranskallaan.

Silloin sain takaisin vallattomuuteni ja selitin muutamin sanoin vanhan tuttavuutemme ja intoni uudistaa sitä. Ja minä esittelin vuorostani pikku ranskattaren. Me nauroimme molemmat, ehkä opettajattarenikin teki samoin -- siihen ei kumpikaan kiinnittänyt huomiota. Sillä me unohdimme hänet kerrassaan, kulkiessamme yhdessä. Me lienemme kulkeneet nopeasti ja hän koetti turhaan pysyä rinnalla kuten urhoollinen pieni krenatööri, mutta takertui lumeen. Kaikki muukin unohtui. Meidät valtasi huumaus niin lapsellisen iloinen, päivänpaisteen, lumenkimmellyksen, kevätilman ja ehkä jo jonkin muunkin vaikutuksesta. En enää muista missä kuljimme, sillä en huomannut mitään ympärilläni, mutta muistan että puhuimme. Vanhasta ja uudesta, uudesta ja vanhasta, sinisestä purosta ja kaikesta, mikä meillä oli yhteistä, ja yleensä kaikesta taivaan ja maan välillä.

En ollut ennen puhunut omastani, sillä vain lukemalla olin tähän asti ollut mukana, ja nyt annoin kaiken niin välittömästi, ihastuneesti, lapsellisesti ja tyhmästi, niinkuin antaa olemuksensa, ennenkuin on oppinut olemaan varovainen ja ikävä. Sillä hetkellä tuntui sitäpaitsi kaikki kauniilta. Hän piti sen hyvänä ja oli yhtä välitön vastauksissaan. Paljastimme sielumme sellaisinaan, eikä kumpikaan tiennyt, mitä siitä seuraisi tai ehkä jo valmiina odotti pidellen meitä käsissään. --

Kertojan kasvot olivat käyneet yhä vienommiksi ja valoisammiksi, ja hänen huulensa hymyilivät tavalla, joka oli Kirstille outo. Lapsi oli vetäytynyt kokoon sohvallaan, kädet ristissä polvien ympärillä, samaan asentoon kuin ennen kuunnellessaan satuja, joissa oikein eli mukana ruumiitonna, mielikuvituksen maailmoissa liitelevänä. Silmät loistivat kuin tähdet äitiä vastaan, suurina hellyydestä, ilosta ja ihmetyksestä kaikkea tuota rikkautta kohtaan, joka hänet kohtasi. Silminnähtävästi oli hän eläytynyt sanoihin paljon syvemmin kuin muistot itsessään aiheuttivat; kaikki hänen kuulemansa kietoutui unelman, kauneuden, kaipuun sädehohtoon,ja tämä herätti katsojassa surumielisyyttä ja epäileviä, pimeneviä ajatuksia.

-- Tuota tyttöä, josta kerroin, ymmärrät hyvin. Nyt saat kuulla jotain tuosta toisesta. Sinun tulee pitää hänestä niinkuin minäkin pidin; etsikäämme häntä varovin käsin menneisyydestä, mutta koska hän kuuluu siihen, pitää meidän nähdä hänet sellaisena kuin hän oli, unohtamatta ajan opetuksia, sillä se ottaa opetuksistaan kovin kalliin maksun. Hän ei ollut sellainen mies, johon naisen pitäisi turvautua. Nainen tarvitsee tukea, hän tarvitsee sitä nyt parhaiten. Jotta hän voisi vaikuttaa pelkästään oman persoonallisuutensa voimalla, täytyy sen olla terve, ja maaperän tulee olla luja. Jotta rakkaus häntä kannattaisi, ei siinä saa olla pienintäkään sairautta, eikä riitä, että hän on kohdannut todellisen tunteen, sen pitää olla lähtöisin terveestä sydämestä.

Niin ei ollut hänen laitansa. Hänen sielunsa oli vieno ja hyvä, mutta se ei ollut koskaan taistellut ratkaisevaa taistelua elämästä ja kuolemasta: mikä minä olen, mitä minä tahdon, mitä tahdon uhrata sen puolesta mitä tahdon? Vakaumuksia voi olla monenlaisia. Ne voivat koskea vain ajatuksen piiriä ja ilmetä johtopäätöksissä, väittelyissä, esiintyen silloin nasevimpina. Mutta silloin on ihmisen omaa itseä hyvin vähän mukana, ja ykseytenä hänen kuitenkin täytyy toimia, jos mieli kaikella olla mitään arvoa -- tuon olen joskus lukenut ja pannut mieleeni. Tärkeintä on, että hän on ihminen, ei joukko sanoja ja repaleita.

Me käytimme hyvin rohkeita, uljaita sanoja ja uskoimme niitä, mutta emme olleet vielä mitanneet omia syvyyksiämme. Jos hän olisi sitä yritellyt tehdä, olisi hänen ollut vaikea löytää pohjaa. Hän oli elänyt kirjoissa, mielikuvitus ja muotoaisti oli hänen kaikkensa, todellisuus oli ainesta, josta saattoi muovailla yhtä ja toista saadakseen sen tai sen vaikutuksen aikaan. Sisimmässään hän sitä pelkäsi, mutta ei siksi, että sitä oli vaikea sovittaa nuoriin, ihanteellisiin vaatimuksiin, ei, vaan taistelun pelosta, pikkuvanhan, uudistusintoiluun liittyvän ja siinä menestyvän muotisuunnan vaikutuksesta. Siepattiin monta tunnussanaa suuresta maailmasta ja lapsellisimmin käytettiin sitä, joka rajujen tunteitten eleillä näytti tuloksen, mihin olivat johtuneet ne, jotka eivät olleet muuta tunteneet kuin nautinnontarpeen. Ne, jotka olivat kärsineet mieltäkiinnittävän ja välttämättömän haaksirikkonsa Pariisissa mieltäkiinnittävien ja välttämättömien silkkihameitten keskessä. Tyhjyydestä ei voi mitään muuta syntyä kuin tyhjyyttä, siinä kova, selittämätön totuus, jota vastaan he kapinoivat, valittelivat ja jyrisivät. Heidän sanansa omistettiin ja tekivät tehtävänsä.

Mutta se ei kuulu vielä tähän. Me rakastuimme toisiimme; ensi kohtauksemme sininen, loistava ilma piti meitä tenhonsa pauloissa. Salaisuudella oli oma romanttinen viehätyksensä, josta suuresti nautimme, vaikka halveksimme itse sanaa. Hänen sisäinen heikkoutensa oli osittain hienon luonteen herkkyyttä, ja saattoi käydä vain siitä kokonaisuudessaankin. Suurta ja rakasta oli sen vaaliminen heräävälle naisenvaistolle. Hän oli kenties vielä lapsellisempi kuin minä, hänen oikukas tunne-elämänsä piti häntä aina uutena, ja äly koristi sitä aatteilla ja loisteella. Minä katsoin häneen ylöspäin ja iloitsin siitä; olin puolittain tietoinen siitä, että minussa oli voimakkaampaa ainesta, se ylläpiti voiman tunnetta. Aikamme lensi siivillä, elämämme oli kevyttä ja ilmavaa.

Kuinka selvästi me kuljeskellessamme varastettuina hetkinämme tunsimme kevään tulon! Siinä kuluivat uudet kenkäni, mutta kului siinä muutakin; ei ollut niin hopeanhohtoista väritystä, jota emme olisi käyttäneet tulevaisuuden-unelmiimme.

Mutta kesän tuottama ero opetti meille kaipuun; kun taas tapasimme, ei entinen enää ollut kylliksi. Oli luonnollista, että ikiajoiksi kuuluimme toisillemme; meidän oma asiamme oli ratkaista se. Olisimme voineet kulkea tavallista tietä, sillä hän oli riippumaton ja minä olin kylliksi rohkea saadakseni tahtoni täytäntöön, vaikka omaiseni olisivatkin olleet vastaan. Pelkokaan ei meitä pidättänyt.