Part 1

KIRSTI Y.M. KERTOMUKSIA

Kokoelmasta "De fyra elementerna"

Kirj.

PER HALLSTRÖM

Suomentanut

Siiri Karilas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

Kirsti. Minia. Laodamia. Härkä.

Per Hallström.

Per Hallström (synt. 1866) on nykyisen Ruotsin huomatuimpia kirjailijoita. Köyhästä kodista lähteneenä hän antautui teknillisiin opinnoihin, suoritti insinöörintutkinnon ja lähti Amerikkaan, missä toimi kemistinä kaksi vuotta. Siellä, käytännöllisyyden maassa, hän sai kokea suuria pettymyksiä; etenkin sivistävän henkisen seurustelun puutteen hän kipeästi tunsi. Hänen kokemuksensa Amerikassa ja jo varhaisempikin, ulkonaisessa suhteessa vaikea elämä aiheuttivat sen puristuksen, joka sai hänen kirjailijakykynsä pulppuamaan esiin kirkkaana lähteenä. Matkaltansa palattuaan hän alottaakin kirjailijatoimintansa, jonka tuotteet ovat hämmästyttävän monipuolisia. Hän on samalla sekä realisti että idealisti. Melkeinpä kaikkia kirjallisuuden muotoja hän hallitsee: hän on luonut runoja, näytelmiä, romaaneja ja novelleja, humoreskeja ja yhteiskunnallisia satiireja valiten aiheensa sekä menneiltä että nykyisiltä ajoilta. Väliin vie hän lukijansa etelän ja idän maille luoden taidemaalarin siveltimellä värikylläisiä, tunnelmarikkaita kuvia, väliin taas laulaa valkean talven ja lumoavan kevään kotimaasta vienon surumielisissä runoissaan.

Suurimman mestaruuden on Per Hallström saavuttanut novellin alalla. Hänen kertomuksensa ovat parasta, mitä sillä alalla yleensä on olemassa. Taiteellisesti hiottu, suppea sanonta, kielen rikkaus, hieno sielunelämän kuvaus ja sykähyttävä myötätunto valtaavat lukijan. Myötätunto se usein juuri saa hänet valitsemaan kuvattavansa elämän lapsipuolista, joista hän on luonut kuolemattomia tyyppejä.

Per Hallströmin ensimäistä julkaisua, pientä vaatimatonta runokokoelmaa vuodelta 1891, seurasivat novellikokoelmat "Vilsna fåglar" ja "Purpur" sekä suurta suosiota saavuttanut teos "En gammal historia." Mainittakoon vielä näytelmät "Bianca Capello" ja "En veneziansk komedi" sekä erinomaiset novellikokoelmat "Thanatos" ja "De fyra elementerna". Viimemainitussa Hallströmin tuotanto esiintyy entistä taiteellisempana, suurenmoisempana ja sopusointuisempana.

KIRSTI.

I.

Tahdikas, iloinen kavionkapse kimahteli maantieltä avonaisten ikkunoiden kautta sisään, hiljeni pihamaalla olevaa pyörykkää ympäröivään hiekkaan ja pysähtyi portaitten viereen. Oli aina jotain kiihottavaa tuossa äänessä samoin kuin sen äkillisessä lakkaamisessa. Oli kuin vaiherikas elämä itse olisi kulkenut ohitse ja pysähtynyt äkkiä tuumien, ottaisiko jonkun tuolta mukaan matkaansa.

Lapset olisivat heti juosseet ikkunaan, ellei talon tapoihin olisi kuulunut, että tuollaiset mieliteot piti hillitä täällä seurusteluhuoneessa, päivällisen jälkeen, äidin läsnäollessa. He olisivat sen tehneet, vaikka tiesivät vallan hyvin, ettei tulija ollut muu kuin postinkuljettaja ja että hänen laukussaan oli vain sanomalehtiä ja kirjeitä, jotka eivät heille kuuluneet. Mutta kun heidän täytyi jäädä istumaan, kuuntelivat he hajamielisinä, kuinka hän huiski nenäliinallaan pölyn saappaistansa, eivät katsahtaneetkaan ylös hänen koputtaessaan, vaan olivat syventyneet askarointiinsa.

Molemmat pikkupojat pelasivat kettua, mutta sormet kulkivat hitaasti laudalla ja silmät olivat välinpitämättömät. Mauri istui hyllyn luona jalat ristissä allaan etsien kaskuja Anrepin "Sukutauluista", mutta eivät kummallisimmatkaan kiinnittäneet hänen mieltään.

Kirstiä harmitti oma onnistumisensa bilbokee-pelissä. Kaikki minulta onnistuu, hän ajatteli, mutta mikään ei ole hauskaa. Hän huomasi, että norsunluinen pallo kilahteli maljaan ihan kellonheilurin tahdissa, ja hän tunsi muuttuneensa joksikin koneelliseksi esineeksi, jonka ikuisesti täytyi tehdä samaa. Mutta hänen viisitoistavuotisten silmiensä suuresta, loistavasta syvyydestä oli väsymys kaukana. Ne välähtivät joka kerta kun kiiltävä pallo putosi maljaan, ikäänkuin hän olisi katsellut tähdenlentoja ja toivonut aina uutta joka sammuvasta juovasta.

Talon rouva suontasi palvelijaan silmäyksen, kuten tapansa oli, sillä hän katseli mielikseen tämän oivallista käytöstapaa.

Hän oli vaaleaverinen nuori mies, ollut ratsuväessä, ja hänet oli kasvattanut palvelijaksi muuan upseeri, jolla oli erittäin kehittynyt aisti tajuamaan yhteiskunnallisia arvoerotuksia ja sitä miellyttävää rauhaa, minkä ne tuottavat ihmiselämään. Hänen kiiltävä leukansa ja avoin, mutta pidätetty katseensa, hänen suora ryhtinsä takasi, ettei hänellä koskaan ollut ajatusta, jota isäntäväki ei olisi saanut nähdä ja hiukan muutettuna -- melkein samassa suhteessa kuin komentosanan vaihtelu "huomiosta" "lepoon" -- antaa käydä omastaan. Kun hän istui kuskipukilla, kiiltelivät hevoset ja vaunut kirkkaampina, eikä johtunut mieleenkään pelätä tapaturmaa. Kun hän tarjoili kutsuissa -- mikä kävi laatuun, kun ei pidetty suuria pitoja -- olivat viinit taatusti vanhempaa lajia. Arkioloissa hän autteli missä milloinkin tarvittiin. Lyhyesti, hän oli koko talon ymmärtäväisen ja varman hengen tunnusmerkki.

Nyt toi hän postilaukun kohtuullisesti kumartaen, mikä teki sen jokapäiväiseksi, ulkomaailman maksamaksi veroksi, joka ei merkinnyt enempää kuin asiaankuuluva "kunnioittaen" kirjeiden allekirjoituksissa, johon ei kukaan kiinnitä huomiota, mutta jonka poissaoloa jokainen kummastelisi.

Talon rouva levitti sanomalehden ja nojautuen taaksepäin valmistui mukavassa asennossa sulattamaan, mitä kanssaihmiset olivat tähän lehteen keksineet hänen huvikseen. Katseessa piili epäilys, sillä hän ei enää luottanut siihen, mitä kirjoitettiin ja painettiin, varsinkaan näin kesäkuumalla, joka höllensi kaiken moraalin. Pitkään aikaan ei hän ollut välittänyt politiikasta. Milloin mitäkin yleistä harrastusta kohtasi riutumus, mutta aina ne saivat uutta vettä myllyynsä -- se muistutti ihmisistä, jotka joka päivä puhuvat kuolemasta, mutta kuitenkin elävät niin kauan, että väsyttävät ympäristönsä kuoliaaksi. Itse hän vihasi korulauseita ja heikkoutta.

Ikkunasta aukeni hänen eteensä näköaloja, jotka täyttivät hänet mielihyvällä. Ruis ja vehnä oli saatu korjuuseen tavallista aikaisemmin. Häntä ei enää huolettanut, olivatko nuo pilvet, joitten varjot ajelivat toisiaan paljailla vainioilla, pistävässä valossa, sateeksi vai eivätkö.

Ensiksi hän katsoi kuolemanilmoituksia, joilla oli ainakin todenmukaisuutensa puolesta arvoa. Niiden harrastamiseen liittyi jotain vanhaa, joka hänestä hänen miehessään noin pari vuotta sitten, tämän vielä eläessä, oli tuntunut naurettavalta. Nyt hän ajatteli; se kuulunee asiaan. Samalla lailla kuin virkamiehen harrastus kohdistuu ritarimerkin saajiin, joiden joukkoon tuleminen on hänenkin elämänsä viimeinen merkkitapaus. Kunnia ei minua houkuttele, mutta en voi sitä ilmankaan jäädä. Se olisi ikävää.

Hänestä elämä oli hyvää sinänsä, jos kohta ei siitä kannattanut pitää melua. Tänä päivänä hän keskeytti lukemisensa ja katseli eteensä kuin jotain etsien. Ei kuten tunteakseen kysymyksessä olevaa henkilöä, sillä silmäin ilmeestä näki kuvan, ehkä kokonaisten kohtausten olevan selvillä. Hänen etsivä ilmeensä lienee tarkoittanut tunnearvoa, minkä piti kuulua nähtyyn. Jos siihen enää mitään semmoista liittyi. Hän näytti sisimmässään avaavan ovea huoneeseen, jossa askelten ääni jo ammoin oli vaiennut, ja avain kädessä epäilevän, pitikö vaiennutta herättää uudestaan kummittelemaan. Hänen kasvonsa olivat hillityt, viisaat ja valppaat kuten tavallista; vain ajatusten yltäkylläisyys teki niiden vilkkauden hieman liian pingotetuksi.

Hänen katseensa suuntausi lapsiin; ensin poikiin, josta näytti olevan rauhoittava tulos. Sitten hän katsahti tyttäreen ja säpsähti, ikäänkuin tämän leikistä johtunut ääni olisi kiusoittanut nyt herkkiä hermoja. Mutta hän jatkoi katsomistaan mitään puhumatta.

Kirsti tunsi itseään katsottavan. Pallo putosi polvelle, ja hänen ikänsä kärkäs, helakka puna lehahti kasvoille, silmien sumetessa.

Ehkä hänen ryhtinsä ei ollut moitteeton. Viime aikoina hän oli tullut huomaamaan, että sillä oli merkitystä, mitä sitten lie ollut. Oli kuin itse olisi jakautunut kahdeksi olennoksi, joista toinen oli kummallinen ja outo. Yhtäkkiä piti olla toinen kuin mitä oli, eikä itsekään oikein tiennyt, kumpi oli oma minä. Silloin ei voinut muuta kuin pudistaa päätään, niin että silmien sumu valui pois, niinkuin kasteista ruohoa ravistaessa; täytyi hymyillä ja katsoa uljaasti tuohon tietymättömään. Silloin tuli kaikki taas helpoksi, kuten ennen oli ollut ja kuten vastakin piti olla.

Niin teki hän nytkin vastaten äidin ajatuksiin lapsen loistavalla voitonvarmuudella ja hellyydellä, suun vienosti värähtäessä pyytäessä anteeksi mahdollista hairahdusta. Hän ilostui heti suuresti ilmeestä, joka häntä kohtasi. Siinä ei näkynyt kovuutta eikä arvostelua, ainoastaan tavaton syvyys. Hän tunsi kiihkeää rakkautta äitiänsä kohtaan ja juoksi hyväilemään tämän voimakkaita, pitkänsoikeita kasvoja, joita hän ihaili, mutta harvoin sai koskettaa. Äiti pidätti häntä liikkeellä, jolla ilmaisi ymmärtävänsä hänen aikeensa, mutta pitävänsä sitä tähän hetkeen sopimattomana.

-- Lapset, hän sanoi, ja hänen katseensa sulki heidät kaikki, sekä ikkunoista pilkottavan taivaan pilvineen ynnä paljon vielä sen takana olevaa kaukaista syleilyynsä, teidän pitää oikein nauttia kesästä, ennenkuin se loppuu. Jokainen saa valita hevosen itselleen ja sitten saatte ratsastaa mihin tahdotte, kuinka kauas tahdotte, kuinka nopeasti tahansa. Tulkaa sitten sanomaan hyvää yötä!

Ihastuksen huuto oli vastauksena, ja äkki-ilo poisti tytöstäkin pettymyksen, ennenkuin se ehti tuntumaankaan.

Hän tahtoo olla yksin, ajatteli hän; hänen pitää tehdä jokin päätös. Koskeeko se minua? Suurilla on omat huolensa!

Ja hän lähti juoksemaan joutuakseen ensimäisenä talliin, missä herätti suosikkinsa Kleopatran pudistamalla harjasta osoitteeksi suunnattomasta, heitä molempia kohtaavasta nautinnosta. Sivu mennessä oli hän kiskaissut itselleen piiskan pensaikosta niin huolettomasti, että käsi repeytyi verille, mutta hän ei sitä huomannut, ennenkuin hevosen harjaan tuli jälki siitä.

Äiti oli sillä välin lukenut uudestaan mustareunaiset rivit lehdestä. Yhä syvempinä kulkivat hänen mietteensä hiljaisuudessa, hän nousi levottomana ja kulki edestakaisin. Vihdoin hän avasi ovet selkoselälleen ja vaelsi kautta koko huonerivin ikkunoista yhä viistompina loistavien valoviirujen häipyessä ja pitkien varjojen laskeutuessa. Oli kuin hän olisi kulkenut entisen elämänsä lävitse vaikeasti pysyen tavallisessa tyynessä tahdissaan. Mutta liikunto tuotti rauhaa. Lopuksi hän kulki kuin ihminen, joka tyynesti odottaa saavansa täyttää velvollisuutensa, mutta jotakin uutta silmällä pitäen.

II.

Kirsti, joka ensimäisenä oli saanut päitset valkealle Kleopatralleen ja kiivennyt sen selkään, ratsasti kulkueen etunenässä pitkin tasaista, kajahtavaa maantietä. Suitsissa oleva käsi taputti ihastuksesta eläimen kaulaa niin kovasti, että kirveli. Toista hän piti huulillaan imien sormesta vuotavaa verta, ja kun hän kääntyi veljiinsä, näkivät nämä huulten loistavan tavallista punaisempina lyhyiden valkeiden hampaiden ympärillä. Hänen kiirehtivä hengityksensä lietsoi loistetta silmiin ja kasvoihin kuten palje ahjon tuleen. Hattu riippui selässä, hiukset aaltoilivat kiemuroina ja kiharoina.

Koska hän oli heidän sisarensa, ei ollut koskaan juolahtanut heidän mieleensä, että hän saattoi olla kaunis; nyt he sen ymmärsivät melkein vastenmielisellä hämmästyksellä. Heissä välähti ajatus, että hänkin tulee kohta suureksi, käsittämättömäksi ja ikäväksi, niinkuin kaikki aikaihmiset ovat. Tämä kaikki kuitenkin vain sivumennen hipaisten kuin lehmukset poskea, jättämättä mitään jäljelle. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi heidät kokonaan halu päästä ensimäiseksi, ilo rientää eteenpäin pilven suuntaan, tuulen jäädessä kauas taakse.

Kirstikään ei ajatellut mitään muuta.

Valkea oli häntä kantava hevonen, valkea tien pyöriskelevä pöly, valkeina loistivat edessä pilvet, joita kohden hän suuntasi kulkunsa. Vaaleansinistä taustaa vastaan muodostivat ne kuin nuoskeasta lumesta kokoonpantuja kiinteitä, loistavia esineitä, muuttuivat saduissa ja unissa esiintyvien olentojen näköisiksi ja hajosivat valmistumatta, siten herättäen ja hämmentäen mielikuvitusta. Sieltä näkyi jättimäisiä, suuren, hurjan näköisiä päitä, siellä tappeli ihmisiä, hirviöitä, varjot ja valot jähmettyivät muodottomina kasoina toistensa viereen selittämättömän surullisessa murhenäytelmässä.

Mutta kaiken yllä kaareili korkeuden ja puhtauden kirkkaus tullen seuduista, joita ihmisjalka ei ollut astunut. Siinä näytti kaikki iloiselta eikä mikään pelottavalta. Se vaihteli lakkaamatta; siinä ei ollut kohtaa, mihin kiintyä, enemmän kuin ylvään valoisan musiikin synnyttämissä näkövaikutelmissa, mutta se antoi vallattomuuden tunnelman ajelehtiessaan ja vyöryessään eteenpäin äärettömässä, vapaassa avaruudessa. Piti ryhtyä johonkin oikein huimaan, uuteen leikkiin.

Kirsti kääntyi huutamaan pojille:

-- Olkaa te intiaaneja, minä olen pakeneva valkea nainen. Ottakaa minut kiinni, jos saatte, ottakaa kiinni!

Piiska viuhahti ilmassa, polvet puristuivat lujemmin ratsun kupeisiin, ja hänen kevyt olentonsa keinui hitaasti veressään soivan soiton tahtiin. Kleopatra ymmärsi hänet, Kleopatrakin oli nuori ja virma ja nautti auringon pistävänkeltaisesta valosta, maan tuoksusta ja mustaan katseeseensa kuvastuvista aukeista vainioista. Se pani laukaksi, nopeaksi täydeksi laukaksi, se ei tahtonut jäädä jäljelle tuolla ylhäällä kiitävistä valkeista olennoista. Ja kun toiset hevoset sen näkivät ja kuulivat töminän, seurasivat ne esimerkkiä. Kaikki tanssi ja tömisti yhtenä pilvenä.

Pikku ratsastajat unohtivat suoran ryhtinsä kaiken muun ohessa, mitä olivat oppineet; he olivat mielikuvituksen maailmassa, preerialla saalista takaa-ajamassa. Heidän silmänsä säihkyivät, ilohuutonsa kävivät hurjemmiksi, he olivat kuin kiinnikasvettuneet ratsuihinsa ja unohtivat putoamisen pelkonsa. Pikemmin, pikemmin, eteenpäin, eteenpäin, saavuttamaan hänet, ottamaan kiinni!

Se ei saanut tapahtua, ei ikinä se saanut tapahtua! Piiska viuhui yhtenään hevosen liikkuvien korvien juuressa, tuuli riipoi hiuksia, hengitys lyheni, veri takoi ohimoita, silmäterät pingottuivat suuriksi. Leikkipelko muuttui todelliseksi ja kerääntyi painoksi sydämelle. Se vetäytyi kokoon, niin että selvään tunsi, missä se oli, se takoi ympärillään olevia seiniä kuin vangittu, taisteleva olento. Ja kuitenkaan ei Kirsti tiennyt, mitä pelkäsi, sen vain, että jokin ajoi häntä takaa, ja että jos se hänet saavutti, oli ilo mennyttä. Hänen mieleensä välähti muisto kaikesta tuosta selittämättömästäkin, joka häntä oli uhannut viime aikoina, hänessä itsessään, muitten katseissa ja tervehdyksessä, aamuilmassa. Ettei hän saisi olla lapsi entisissä tavoissaan ja rakkaassa maailmassaan, vaan että vakavuus hänet perisi. Vakavuus, tuo tyhmä sana, joka kenties oli pahempaakin kuin sana. Tuo mikä teki aikaihmisten elämän niin pimeäksi, raskaaksi ja rumaksi. Samassa hän muisti äitinsä äskeisen katseen. Siinä ilmeni sääliä, jotain vartovaa mustaa, jotain, josta piti paeta.

Paeta siis piti, ei koskaan tulla takaisin! Kulkea eteenpäin valkean, kauniin Kleopatran selässä, joka ymmärsi hänet niin hyvin ja lensi niin nopeasti siroilla jaloillaan! Seurata valkeita satupilviä, mutta aina kuten nytkin auringonsäteessä, joka paloi niiden keskellä. Ei liian likeltä, ei niin että varjot yltävät, vaan ainoastaan tuntien tuulen ja vauhdin huumaavaa iloa ympärillään.

Mutta sydän löi liian kiivaasti, se oli pakahtua. Hän tunsi lamaannusta niinkuin unessa, kun pakenee ja täytyy pysähtyä ja antautua kiinni. Hän kumartui alas käyden raskaaksi; hevonen tunsi muutoksen ja ajatteli: tosiaan, mitähän jos pysähtyisikin -- ja menetteli sen mukaan. Samassa kaikkosi pelko, ja kaikki oli vain leikkiä.

Vainoojathan olivat vain veljiä, jotka hän tunsi parhaiten kaikista. Ensimäisenä, vaarallisimpana tuli Mauri, punaisena kuin sotaankoristettu päällikkö. Hän oli niin hurjana innoissaan, että olisi voinut ykskaks siepata Kirstiltä päänahan, jos se olisi ollut yhtä irrallaan kuin kotona olevan suuren nuken. Mihin lie se nyt joutunutkaan, sillä hän ei sitä enää hoidellut usein, mutta kun niin sattui, teki hän sen sitä suuremmalla, tunnonvaivojen lisäämällä hellyydellä. Voittamattomien esteitten pidättäminä kuten "Viimeinen mohikaani" häämöttivät vihdoin Klaus ja Folke kaukaa. Ensikertainen laukkaratsastus oli tehnyt heistä miltei kalpeanaamoja. Kirsti nauroi heille riemuiten.

-- Näittehän, ettette saaneet! Minua ei saavuteta. Ei mikään ole kuin minun Kleopatrani, minun hevoseni, minun hevoseni.

Hän taputti sen hienoa kaulaa ja tunsi liikutuksesta ja ihastuksesta värisevänsä samoin kuin tuo arkahermoinen eläin.

-- Kleopatra parkani, sinä olet lämmin ja märkä. Nyt kuljemme varoen eteenpäin, ettei tuuli liiaksi jäähdytä sinua.

Ja he ajoivat taas ravia tien levyisenä joukkona.

Seikkailut eivät tähän loppuneet, vaikka ne eivät enää olleet määrätyn muotoisia. Päivänpaisteinen iloisa taivas oli niitä täynnä, ja ne hengittivät välittömästi sisäänsä heidän kiihottavaa iloaan. Metsästä nousi pimeässä olevain kallioitten varjoja ja kaikuja, haapain humina värähteli pilviä hajoittavien viimojen vaikutuksesta, aivan kuin levottomat muistot olisivat kulkeneet heissä kiireestä kantapäähän. Metsän aukeista häämötti tasankoja löytö- ja valloitusretkiin houkuttelevina maina, järvi siinteli kauempaa tummansinisenä, tiheävirisenä. Kesän maailma, joka muuten on niin tyyni ja varma hitaassa onnessaan, sai yhtäkkiä syksyn tunnun. Siten tuli se paljoa rakkaammaksi ja kiihotti kaksinkertaiseen nautintoon lyhyytensä tähden.

Tuontuostakin he kohtasivat ihmisiä, aikuisia ja lapsia, jotka tervehtivät kunnioittavasti ja kääntyivät ihaillen tai hieman kadehtien katsomaan taakseen nuoria ratsastajia. Se lisäsi huvia, suoristi selän ja veti ikäänkuin pitkän, riemuitsevan jälkisoinnun hevosten jalkain töminään. Ei ollut koskaan ollut niin hauskaa ratsastusmatkaa.

He olivat tehneet suuren kierroksen, joten aurinko ei enää ollut heidän takanaan. Se oli myös alentunut, ja valo pyyhkäisi pehmeänä, kirkkaankeltaisena eteenpäin. Tuuli oli tyyntynyt ja pilvet harvenneet. Herraskartano hohti valkeana, leveänä ja komeana suoran tien päässä; kohta oli leikki lopussa. Ja tuolla aivan likellä oli kirkko muurin ja tumman pensasaidan takana. Sillä oli erityinen merkityksensä, sillä isä oli haudattuna sen viereen. Pitikö karkoittaa tuo muisto, kulkea edelleen iloisena?

Ei, niin ei saanut tehdä, se olisi kiittämätöntä ja rumaa. Kukkien tuli olla tuoreita haudalle laskettaessa. Kesken iloa nyt, koska niin sattui, piti mennä sisään ja jättää se hänelle, niin vähän kuin hän siitä välittäisikin. Yhdellä nykäyksellä Kirsti pysäytti hevosen portin pielessä, hyppäsi kevyesti maahan ja ojensi suitset lähimmälle seuralaiselleen. Kädet vapisivat hänen toimittaessaan uhriaan, mutta kasvojen ilmeen tuli olla kirkas.

-- Odottakaa minua täällä, hän sanoi. Heidän ei tarvinnut tulla mukaan, saivat olla rauhassa. Hän nyökkäsi päättävästi, hyväili pitkään Kleopatran harjaa, pudisti otsaltaan vallattomat kutrit ja astui sisään. Hänet valtasi sama epävarmuus ja kaipuu kuin aina ennenkin isänsä huoneeseen astuessaan.

Hän oli rakastanut isäänsä koko tulisen luonteensa lämmöllä ja ihailulla, mutta, hänen osaamatta sitä nimittää tai tietämättä miksi, siihen oli aina liittynyt hiven onnetonta intohimoa. Isä oli ollut Kirstille ystävällinen eikä koskaan edes torunut häntä, niinkuin saattoi torua muita. Mutta usein hän toivoi toria, jos niitä olisi seurannut se luontevuus, mikä muuten oli isälle ominaista. Nyt hän aina oli ollut Kirstiä kohtaan hiukan liiaksi huomaavainen, mikä oli tavallaan ritarillista, aivan kuin olisi ajatellut hänen tunteitaan, sen sijaan että olisi seurannut omia mielijohteitaan. Niitä hän juuri olisi tahtonut kokea oman kiihkeän luonteensa hienotunteisuudessa. Hän paloi halusta saada heittäytyä isänsä kaulaan, sitä innokkaammin kun hänen äitiinsä nähden ei tullut kysymykseen sellaiset myrskyisät purkaukset. Niin usein olisi hän tahtonut olla hänen koiransa saadakseen olla tuollaisessa kovakouraisessa, hyväilevässä leikissä mukana kuin hänen veljensä omalta alotteeltaan saivat. Likeltä piti, ettei hän nyt lapsellisella, puolittain syyntietoisella viekkaudella koettanut päästä vainajaa lähemmäksi kuin he.

Erotus lie ollut siinä, että he olivat poikia, hän vain tyttö. Se aiheutti, että hän aikaisemmin ja tietoisemmin murehti sukupuoltaan kuin mihin hänen tarmokas ja vapautta rakastava luonteensa myöhemmin olisi johtanut. Mutta isästään piti hän vielä enemmän siitä syystä, että sai niin vähän takaisin, ja kun isä kuoli, tuntui isku hänestä raskaimmalta. Silloin hänellä ei enää ollut toivoa saada hänet valloitetuksi; äärettömän tuskallisella kärsivällisyydellä olisi se onnistunut, vaikka se ei ollutkaan hänen tapaistaan muutoin. Hänellä oli tapana antaa itseään runsaskätisesti, mutta myöskin vaativana, ansaitsevalle ja ansaitsemattomalle, ja nähdä lahjansa innolla vastaanotettavan. Jos hän teki tuhmasti, ymmärsi hän sen pian ja vetäytyi punastuen, mutta arvokkaasti syrjään niinkuin prinsessa, joka muistaa kärpännahkavaippansa. Tai sitten lahjoitti hän sydämensä ikiajoiksi ja unhotus oli mahdollinen vain siitä syystä, että hän tiesi aarteensa olevan hyvässä säilyssä ja odottavan yhtä kokonaisena ja uutena uutta aikaa.

Isä ei odottanut, hänelle ei päivä enää vaiennut. Häntä ei saanut koskaan unhottaa.

Itku syöksyi Kirstin silmistä nyt haudan partaalla, kun hän vasta tunsi sisässään olevan tyhjyyden, mikä on tavallista sillä paikalla, mutta kuitenkin niin suuri loukkaus vainajaa kohtaan. Hän pysäytti oitis kyyneleensä nähdäkseen oikein kirkkaasti ja syvälle muistoihinsa ja puhuakseen isälle aivan kuin hän kuulisi. Tunnelma oli kummallisen ristiriitainen.

Isä oli sama kuin ennen, hän tiesi mitä Kirsti ennen tiesi, mutta ei muuta. Samoin kuin lapsena ollessa pidätti hän nytkin Kirstiä lähestymästä arkuudessaan. Mutta nyt oli elämä kuljettanut tytärtä eteenpäin, menneisyyttään ja sen ohessa isää kohtaan hän tunsi jonkinlaista äidillistä hellyyttä. Hänen ajatuksensa soivat selvempinä kuin tavallisesti, hiljaisuudessa ja liikutuksessa; silloin tällöin liikutteli hän huuliaan muodostaen sanoja. Ne olivat uusia hänelle itselleenkin, hänen sisäinen kaksijakoisuutensa oli entistä tuntuvampi; hän sitä pelkäsi, mutta käsitti melkein täydelleen sen merkityksen.

Sinä et tunne minua enää, hän ajatteli. En tiedä, pitäisitkö minusta enemmän. Ehket, sillä olen paljon pahempi entistäni, kärsimätön ja kummallinen. Mutta nyt minä pidän paljon kiihkeämmin, ja minä ikävöin, oi, niin kovasti, että minustakin oikein paljon pidettäisiin. Minä melkein ymmärrän, kuinka isot ihmiset rakastavat. Tai ehkä vain naiset. Silloin olen toisinaan nainen. Minä pelkään sitä, ennen olin onnellisempi, äsken leikin ja olin onnellinen. Mutta kesken kaiken tunsin, ettei siitä ollut minulle, että jokin minua odotti ja että minä tahdoin sen tavata. Sentähden, että silloin todella olen olemassa ja saan tietää kaikki, ja minä tiedänkin sen jo. En enää koskaan saa olla samalla lailla iloinen, mutta joskus voin olla vielä onnellisempi, vaikka en tiedä kuinka, ja vaikka se ei ole pysyvää. Silloin olen kai täyskasvuinen ja voin arvata, millaiseksi minut tahtoisit? Sellaiseksi kuin äiti? Hän on niin kaunis ja tyyni. Kaikki sopeutuu hänen mukaansa. Hän tarkastaa, puuttuuko mitään, ja huomauttaa siitä, niinkuin ruokapöydässä. Välistä minua palelee hänen seurassaan. Mutta minä koetan. En voi käsittää, en ymmärrä. Nyt olen semmoinen kuin silloin kun pidit minua tuhmana, koska en uskaltanut näyttää mikä olin. Parasta lienee nyt mennä.