Part 9

"Minulle tuli äsken vielä eräs ajatus. Näettekös, -- minulla ei ole yhtään lapsia eikä tule olemaankaan. Antakaa minulle pikku poikanne kasvatettavaksi. Minä otan hänet omaksi lapsekseni, pidän hänestä huolta ja koulutan hänet..."

Oli vähän aikaa ihan äänetöntä. Pieni, mustunut seinäkello tikitti vaivaloisesti, ja sen katkonainen viisari siirtyi näkymättömän hitaasti.

Siina nousi taas istumaan huolimatta Kirstin vastarinnasta ja otti lapsen syliinsä, kyynelten vieriessä.

"Elääkö se sitten vielä, -- se raukka... Jumala tietää, etten minä vihasta sitä... Siksi vaan, että liika paljon rakastin... En olisi raskinut sitä tähän maailman menoon jättää..."

"Ottakaa se, rouva hyvä", hän sanoi yhtäkkiä. "... Minä... en... Niin... eipähän sitten joudu hukkateille..."

Hän kääntyi taas seinään päin, ja hartiat alkoivat väristä.

Etehisestä kuului kovia askeleita ja miehen ääniä.

Siina katsahti Kirstiin apua anovasti. "Tulevat...", hän kuiskasi käheästi.

Kirsti veti peiton hänen ylleen.

"Rauhoittukaa nyt, Siina. He eivät vie teitä vielä minnekkään. Ei ennenkuin olette ihan terve."

Hän avasi porstuan oven ja sulki sen jälkeensä. Siellä seisoi kirkonkylän vanginkuljettaja ja vielä jokin toinen mies. Tupa-Leena piilotteli oven suussa ja tirkisteli heitä pienirakoisilla silmillään.

Miehet tervehtivät Kirstiä ja näyttivät olevan vähän hämillään. Vihdoin toinen suoristi itsensä. "No, mennään nyt", hän sanoi toverilleen, tarttuen oven ripaan.

Kirsti asettui nopeasti eteen.

"Sinne ei voi mennä", hän sanoi lujasti. "Tyttö on sairas ja kuumeessa, -- toispäivänä synnyttänyt."

"Meillä on käsky tuoda hänet tutkittavaksi", toinen sanoi röyhkeästi.

"Sama se... Mutta häntä ei saa viedä nyt, kuulettekos... Jäljestäpäin... Hänhän on kaikki tunnustanut, ei kiellä mitään. Minä vastaan hänestä... Vielä tänään lähden itse puhumaan asiasta tuomarille."

Miehet katselivat toisiaan ja vääntelivät lakkejaan.

"Kuka sellaisista tietää..." toinen arveli. "Yhtäkkiä pyrähtävät pakoon, ja sitten -- ota kiinni!"

"Kuulittehan, että minä vastaan hänestä."

Kirsti seisoi pitkänä ja kalpeana saunan mustuneen oven edessä, kasvoissa lujan päätöksen ilme.

"Minnekkä se pakenisi", uskalsi muija syrjästä huomauttaa. "Joka on niin heikko, että tuskin jaloillaan pysyy..."

"No, jos rouva vastaa..." arveli sävyisemmän näköinen miehistä. "Eihän mekään nyt sairasta ihmistä... Vaikka kyllä semmoinen oli käsky, että jo tänään tuoda kirkonkylään kuulusteltavaksi..."

Hän viittasi toveriaan, ja tämä kääntyi vastahakoisen näköisenä menemään.

"Minä tulen huomenna takaisin", Kirsti sanoi Tupa-Leenalle. "Menkää nyt hoitamaan tytärtänne. Ja älkää päästäkö vieraita ihmisiä sisään."

Muija niijaili hänen mennessään ja katseli saunan ovelta hänen jälkeensä.

Rantatiellä päivä heitteli heleitä rihmoja puitten lomitse kuin kudetta kankaasen. Männyt koukistivat rosoiset haarajuurensa yli kapean tien.

Niemen takana näkyi ruuhiranta. Kirkkoruuhet loikoivat hiedalla, airot laskettuina pitkin laiteita kuin kalojen evät. Riippukoivu kumartui yli veden, uteliaana kurkistaen hietapohjaa, joka kuulsi läpi.

Joku huusi häntä veräjältä. Hän katsahti sinne, -- Pentti seisoi siellä avopäin, varjostaen silmiään auringolta ja kiikuttaen veräjää edestakaisin.

"Minä tulen kohta", Kirsti huhusi.

Hän lähti rantapolkua pitkin Pentille vastaan, kuten kerran nuorena tyttönä, -- ja tuoden uutta elämää mukanaan kuten silloinkin.