Part 8
Mutta nyt jäljestäpäin oli hyvin vähän autettavissa. Siinä ei voinut muuta kuin odottaa.
13.
Kirstin oli tullut tavaksi melkein joka aamu tehdä kävelyretki "lukoille", joiksi kansa seudulla, ties mistä syystä, nimitti rotkoja ja syvänteitä, joita Salpausselkä järveä kiertäessään muodosti harjujensa lomiin. Ne olivat suppilomaisia syvennyksiä, joitten rinteet kasvoivat harvahavuisia, paljasrunkoisia honkia, jotka suunnattomalla pituudellaan koittivat pelastaa hiukan aurinkoa luutamaisille latvoilleen. Kun joskus kova luoteismyrsky kävi yli seudun, kaatui niistä säännöllisesti osa, ja kun ei kukaan korjannut kaatuneita puita pois, jäivät ne kuilun pohjasta ja seinämiltä ojentelemaan juuriaan, -- monihaaraisia kuin sarvet, -- joissa multaa ja hietakimpaleita ja kiviä yhä vielä riippui.
Yhden rotkon rinteelle pääsi hiukkasen päivää, ja se oli ylhäältä alas saakka pienten, lovilehtisten sananjalkojen, käärmeenkielien, peitossa, jotka verhosivat sen heleän vihreänä kudoksena. Toisen rotkon pohjassa oli pieni, mutainen hete, joka kovimpanakaan poutana ei täysin kuivanut, vaan vilkkui mustavetisenä hyllyvien sammalten keskessä.
Vaikka nämät "lukot" olivat niin lähellä itse kartanoa, tuntui kuitenkin, kuin olisi tullut aivan toiseen maailmaan niihin laskeutuessaan. Ilmakin oli raskas ja väkevätuoksuinen.
Niissä oli jotain sanomattoman alakuloista, ja Kirsti muisti, että hän ensimäisenä kesänä oli niitä karttanut. Ne olivat tyyssijoja ihmisaroille luonteille, niille, jotka voivat istua kyyhöttää kuin yölinnut, höyhenet pörröisinä. Niille, joita päivänvalo harmittaa ja hermostuttaa, ja jotka tuntevat itsensä levottomiksi viljavilla, tiheäänasutuilla seuduilla. Sellaiset varmaan olisivat suoraan asettuneet sinne asumaan. Ne olivat omiaan vetämään puoleensa kaikkia niitä, joilla oli jokin salaisuus sydäntä painostamassa.
Kirsti kävi siellä aamusin joku kirja muassa ja heittäytyi lukemaan sitä rinteelle, johon päivänvalo tunkeutui pyöreinä täplinä tai kapeina viivoina. Puitten naavaiset oksat kätkivät hänet kokonaan, hänen valkea harsohattunsa, jonka hän oli ottanut päästään, riippui männyn oksalla, kaukaa katsoen näyttäen valkosiipiseltä linnulta. Kun kirja oli lopussa, viipyi hän vielä kauan yhdessä kohden, puoleksi maaten, katsoen taivasta, ja omituisen raskas, uneksiva tunnelma mielessä.
Sitten hän yhtäkkiä kyllästyi näihin aamukävelyihin ja alkoi niitä välttää ja etsiä toisia teitä.
Vasten tahtoaan ja vähitellen alkoivat muistot herätä tässä ympäristössä, joka oli niitä täynnä. Ne eivät olleet kyynelten läpi katsottuja muistoja heidän viimeisestä käynnistään eivätkä myöskään keskikesän muistoja alkavasta rakkaussuhteesta. Ne olivat kaikki ajasta ennen Pentin tuloa, jolloin hän yksin souteli kuutamovesiä, tuntien povensa täyttyvän suuresta, epämääräisestä odotuksesta, joka ojensi käsivartensa joka suunnalle, tahtoen syleillä taivasta ja maata.
Kuinka olisi mahdollista, että hän jo olisi elänyt elämänsä loppuun, sen varsinaisen osan elämää, jolloin sielu yhtämittaa kasvaa ja kehittyy ja työntää uusia soluja joka päivä...
Ja jäljellä olevat vuodet... Eihän ollut mahdollista, että ne olisivat ainoastaan jatkuvaa kivettymistä valmiisiin muotoihin. Eikö hänessä ollut kylliksi voimaa ikäänkuin syntyäkseen uudestaan vielä?
Tässä ympäristössä, jossa hän kerran oli kaikkein voimakkaimmat vaikutuksensa elänyt, heräsi hänessä vähitellen voimaa, jota hän aina oli itsessään aavistanut, mutta joka ei koskaan ollut päässyt esiin.
Hän oli alkanut vanhan rouvan kehoituksesta käydä Leppäniemen alustalaisten ja muitten lähiseutulaisten luona sekä pitää pientä sunnuntaikoulua ympäristön lapsille. Tämä toimi, johon hän alussa aivan välinpitämättömänä oli antaunut, alkoi yhä enemmän terveellisesti kiinnittää hänen ajatuksiaan.
Näissä ihmisissä oli paljon enemmän vaihtelevaisuutta ja eri vivahduksia, kuin olisi voinut otaksua. Hän löysi sieltä aivan samat luonteet, mitä omassa seurapiirissään oli havainnut, ainoastaan paljon alkuperäisempinä, yksinkertaisempina ja selvempinä, ikäänkuin perusmuodossaan.
Leppäniemen ympärillä ei ollut mitään varsinaista kylää, vaan torppia ja muonamiesten mökkejä hajallaan siellä täällä, mikä järven kainalossa, mikä mäenrinteen alla. Enimmäkseen olivat kaikki sikäläiset köyhää kansaa, irtolaisia, jotka koko viikon kävivät pitäjällä työnansiolla ja sunnuntaiksi ainoastaan tulivat kotiin, taikka sitten karumaisten torppien pitäjiä, jotka kitkuttelivat vuodesta toiseen. Suurempia taloja ei ollut yhtäkään ennenkuin useamman kilometrin päässä.
Siellä oli lois-Kustaa, joka kerran oli palelluttanut molemmat jalkansa polvesta saakka talvisella metsänhakkuulla ja nyt vaivoin laahautui eteenpäin, mutta alituisista kivuistaan huolimatta oli kylän paras sanaseppä ja leikinlaskija, oikea hirsipuuhumoristi, ja hänen vaimonsa, hoikkalanteinen, lapseton, kapeakasvoinen nainen, joka teki työtä kahden edestä. Siellä oli Mäkituvan Kalle, jonka käsissä rattaat ja pyörät syntyivät kuin itsestään, joka ei tarvinnut kuin kerran nähdä jonkun koneen ja koitella sen osia, ennenkuin jo silmännäkemältä osasi samanlaisen sorvata, -- synnynnäinen koneenrakentaja ja keksijä, mies, jota vertaisensa pitivät rikkiviisaana ja tyhmänylpeänä ja säätyläiset liiaksi herrahtavana ja kerskaajana, -- joka ei sopinut mihinkään, vaan jäi kuin maan ja taivaan välille. Siellä oli Taki, postinkuljettaja, -- vanha tuttu viime näkemältä, oikea kulkuriluonne, joka ei suostunut pehmeisiin päänaluksiin eikä säännöllisiin ruokailuihin, vaan ilman maata ja mantua, oli milloin toisen, milloin toisen nurkkavieraana, maaten yöt ladoissa ja metsissä, kun sikseen sattui ja nähden päiväkaudet nälkää suolivyötään kiristäen, syödäkseen sitten kolmen miehen mitalla ruokapöytään päästessään.
Sitten oli siellä vielä muuan tyttö, Tupa-Leenan Siina, joka vanhan, puolisokean äitinsä kanssa asui puoleksi lahonneessa saunassa, joka ulkoapäin kylmän vuoksi melkein kokonaan oli peitetty kerpoilla ja havuilla. Tyttö oli paraikaa viimeisillään ja tulisi varmaan vielä kesän kuluessa synnyttämään lapsen.
Tämän tytön luona Kirsti kävi kaikkein useimmin. Hän muisti hänet hyvin ensimäisestä kesästä, jolloin Siina pikkutyttönä, hiukset vedellä suorittuina ja kankea karttuunihuivi päässä oli tullut marjoja kaupalle huvilaan. Oli seisonut oven suussa, ujona ja uteliaana samalla kertaa, kuten yksin kasvaneet lapset ainakin, pureskellen huivinsa nurkkaa pienillä, terävillä hampailla, jotka suun avautuessa heti näkyivät täytenä rivinä. Hänellä oli tavattoman pyöreät silmät kuin renkaat, siniset, ja niissä mustia viiruja, jotka säteettäisin levisivät silmäterästä. Hän vastasi harvoin hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan nauraa kihisteli kätensä varjossa. Kun Kirsti ensi kertaa kysyi, kenen lapsi hän oli, hän vastasi sukkelasti: "Tupa-Leenan...!" ja pyörähti pois. Hän oli isätön lapsi ja tiesi sen hyvin, niin pieni kuin olikin, ja samoin myös, mitä se seikka edellytti hänen suhteestaan muihin. Hän oli ihan selvillä siitä, ettei häneltä voitu odottaa samaa kuin muilta, vaan että kaikki jo ennakolta otaksuivat hänestä jotain huonompaa. Mutta se ei näyttänyt häntä painavan, hän nauroi aina ja kaikelle, jos sitten toruttiin tai kiitettiin. Melkein joka kerta kun Suvihuvissa kävi, hän sieppasi puutarhasta jonkun kukan ja pisti napinreikäänsä tai esiliinan solmuun tai koppasi pensaasta kourallisen marjoja. Kun siitä nuhdeltiin, nauroi hän ensin, suu täynnä marjoja, sitten lopuksi itkeä pirahutti, -- ja seuraavalla kerralla taas teki samoin.
Kirstin ei ollut lainkaan kumma, että tytön oli käynyt, niinkuin kävi, -- oikeastaan se oli juuri ollut odotettavissakin. Mutta kuitenkaan hän ei koskaan palannut Tupa-Leenan saunasta tuntematta sydäntä särkevää sääliä.
Siina oli nyt pari vuotta yli kahdenkymmenen, vaan näytti vanhemmalta kasvojen tavattoman laihuuden vuoksi. Hänen pienet, karkeat kätensä olivat myös silmiinpistävästi laihtuneet, niin että luu oli korkealla joka nivelen kohdalla. Suu oli kadottanut nauravan ilmeensä, ja suupielet olivat pienissä, totisissa, miltei vihamielisissä kurtuissa. Koko tyttö oli muuttunut aivan tuntemattomiin.
Kirstin ensi kertaa käydessä hän oli harvasanainen, epäystävällinen ja epäluuloinen, liikkui paljon edestakaisin, kolistellen ja liikutellen kaikkea, mihin käsi sattui ja silloin, tällöin sättien vanhaa äitiään, joka häveliäällä kohteliaisuudella ja silmäniskuilla koitti hyvittää Kirstiä. Kirsti sai kuitenkin suurella vaivalla hänet ottamaan hiukan käsityötä vastaan, josta hänellä voisi olla muutaman pennin ansio.
Hän oli mennyt sinne säätyläisnaisen koko oman arvon ja paremmuuden tunteella, mutta palasi sangen nöyryytettynä. Käynti oli tehnyt häneen mitä vastenmielisimmän vaikutuksen, eikä hän aikonut niinkään pian palata. Mutta tahtomattaan hän ajatteli tyttöä kaiket päivät. Ja viikon kuluttua suuntautuivat askeleet taas sinne.
Oli sunnuntaipäivä, ja Siina oli yksin kotona, Tupa-Leena oli soudattanut itsensä kirkkoon. Sauna oli epäsiisti, kiuas musta, keikkuva lautalattia pesemätön, ja nurkat täynnä romua ja vaateriekaleita. Parvi, johon kiukaan takaa vei portaat, teki tuvan tavattoman matalaksi. Räikeänä vastakohtana tälle kaikelle oli ikkunalla ruostuneessa läkkituopissa kimppu tuoreita päivänkukkia ja sinikelloja, järjestämättömiä, pistettyjä sinne niinkuin poimiessa olivat käteen sattuneet.
"Siina ei mennytkään kirkkoon...", Kirsti sanoi, istuuntuen ikkunan kohdalle, jossa ilma oli raittiimpaa.
"En", tyttö vastasi lyhyesti, sormitellen ruskeaa rohdintukkoa rukissa.
"Käyttekös te yhtään kirkossa?"
"Mitäs minä sinne, -- ihmisten pilkoiksi."
Kirsti mietti turhaan keinoa, millä saavuttaa tytön luottamuksen. Tyttö oli aivan luopääsemätön, siinä rukin ääressä seisoessaan, silmät uhkamielisesti maahan luotuina ja paljas, sierettynyt jalka rukin polkimella.
Hän palasi tälläkin kertaa hyvin masentuneella mielellä. Ja tytön sanat: "ihmisten pilkoiksi", soivat hänen korvissaan. Miksikä oikeastaan, -- niin miksikä oikeastaan hän kulki tässä näin pää pystyssä, kenenkään koskematta, kun sitävastoin toista saattoi kuka hyvänsä kivellä viskata... Oliko sitten heidän välillään niin kovin suuri juopa ja eroitus...?
Hän jatkoi yhä käyntejään. Kerran hän vei sinne pari pientä paitaa, hienosti reunustettuja, vanhasta, pehmeästä palttinasta, -- ommeltuja aikoja sitten.
Tyttö alkoi hillittömästi itkeä ne nähdessään. Itkeä nyyhkytti yhä, huolimatta Kirstin kaikesta lohdutuksesta.
Kirstissä alkoi liikkua tyttöä kohtaan kummallinen tunne, joka oli enemmän kuin vaan sääliä ja osanottoa.
Tyttö kertoi hänelle katkonaisesti koko historiansa, joka muuten oli mitä tavallisin. Naapuritorpan poika, -- tietysti, -- joka lähti sotaväkeen ja vieläkin oli sillä tiellä, -- sanottiin myöhemmin menneen jonkun korkean herran palvelijaksi kauas rajan yli... Iltaa ennen leiriin lähtöä oli tullut hyvästelemään. Hän ei voinut mitään kieltää eikä siinä niin paljon kysyttykään. Hänellä oli niin vähän antaa, antoi sen, mitä oli...
Siitä käynnistä alkaen oli tytössä jää sulanut. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, Kirstistä tuntui, kuin olisi tyttö jotain hautonut mielessään, jota ei tahtonut hänelle ilmoittaa. Tyttö vaipui usein ajatuksiinsa, tuijotteli synkkänä ja säpsähteli, kun puhuteltiin. Joskus ilmeni hänen puheissaan sellaista ihmisvihaa ja katkeruutta tai sitten äärimäistä epätoivoa, niin että Kirstiä peloitti. Tytöllä oli jotain mielessä, mutta mitä...?
Sillä lailla kului kesä elokuuhun saakka.
14.
Elokuu oli tullut, varhaisine iltahämäröineen.
Elokuu ei ole luova taiteilija, se ei luo mitään uutta eikä myöskään mitään hävitä; se vaan hiukan täydentää värejä ja muuttelee muotoja. Sillä on hyvin vähän itsenäisyyttä, se lainaa sekä heinäkuulta että syyskuulta. Aamut ovat keskikesää, mutta illat syksyä. Sillä ei ole omaa leimaa eikä ilmettä, ei huhtikuun kyynelhymyä, ei toukokuun valkeaa neitseellisyyttä, ei heinäkuun rakkaushehkua eikä syksykuukausien kuolonmyrskyn voimaa.
Kirsti oli paluuretkellä kävelyltä, jonka oli ulotuttanut kauas kylän ja talojen takaiselle järvelle, jonne lopulta vei vaan mutkitteleva karjapolku, -- aukea, saareton järvi, jonne ainoastaan kalamiehet saapuivat silloin tällöin rysiään kokemaan tai karien syrjästä koukku väärällä vetelemään tummaniskaisia ahvenia.
Kyläkujalla takaisin tullessa tuli häntä vastaan lois-Kustaan vaimo Alina, jonka hän jo kaukaa tunsi kulmikkaasta käynnistä sekä omakutoisesta, punaraitaisesta alushameesta, joka tuskin nilkkoja peitti.
"Minnekkä te nyt...?" hän sanoi hymyillen pysähtyen, huomattuaan, että Alina aikoi puhuttelematta puikahtaa ohi.
Alina vilkasi häneen ikäänkuin kahden vaiheella, kertoakko vai eikö.
"Tuonne minä Tupa-Leenan saunaan", hän sanoi pään nykäisyllä suuntaa osoittaen.
"Siina kun sai pojan toissa yönä... Vaan eipäs malttanut, -- koitti tukahuttaa lapsen pihavajaan. Sininen oli ollut ja henkitoreissa, kun pelastettiin. Sattui siihen näkijöitä, -- sekös nyt salaan jäisi. Eikä se itsekkään sitä kieltänyt. Kuuluu tulevan tänään konstaapelit hakemaan. Vankiin se pannaan. Herra hyvästi siunatkoon, kun viatonta lasta..."
Kirstistä tuntui, kuin olisi vasten kasvoja lyöty.
"Minä tulen mukaan", hän sanoi yhtäkkiä päättävästi.
Hän ei saanut sanaa suustaan koko matkalla. Kustaan-Alina kulki vieressä ja siunaili yhtämittaa. Oli siellä kirkkoherrakin jo käynyt tänä aamuna ja lakia oli kovasti lukenut. Ja minnekkä se pikku poikakin joutunee... Tupa-Leenasta ei ole enään tämän vuoden eläjää, sokea kompura...
Sauna, jossa Siina äitineen asui, oli aivan järven rannalla, eikä siitä näkynyt kuin vähän turpeista kattoa ja musta savutorvi. Kivikkoon oli kylvetty sinne, tänne pieniä, neliökyynärän suuruisia perunamaatilkkuja, ja saunan seinustalla kasvoi okainen ja hoidoton karviaispensas. Hatarassa porstuassa oli rykelmä puolivalmiita luutia ja kuorimattomia vispilänvarpuja.
Ovi oli niin matala, ja kynnys korkea, että Kirsti oli lyödä päänsä kamaraan. Saunassa oli puolipimeä; pienistä, paikatuista ikkunoista tuli niukalta valoa, eikä heti voinut sisässä-olijoita eroittaa.
Parven portailla näytti istuvan joku muija, -- kaiketi Tupa-Leena itse, -- huojutellen itseään edestakaisin. Pimeässä ovinurkassa seisoskeli pari kylän vaimoa, jotka Kirsti molemmat tunsi, ja jotka vaikenivat äkkiä hänen astuessaan sisään, puhuttuaan paraikaa jostain kovalla äänellä. Alina, lyhyesti tervehdittyään, liittyi heidän joukkoonsa.
Siina itse, kampaamattomana ja pesemättömänä ja vaatteet riipuksissa, seisoi keskellä lattiaa.
Kirsti ensi työkseen meni hänen luokseen.
"Kuinka te nyt jo olette noussut, Siina? Pankaa heti maata."
Siina ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois, vaivihkaa vilkaisten vuoteeseen päin, jossa karkea raiti jalkopäässä oli hiukan kohollaan.
"Vai vielä maata", puuttui äiti kiukaan takaa puheeseen, -- "joutaapa olla jo ylhäälläkin. Tänäänhän se jo viedään."
"Minnekkä viedään?" Kirsti kysyi, koittaen hämärän läpi eroittaa mummon kasvoja.
"No, niinpä vaan linnaan. Kohta ne on täällä hakijat."
Muijat ovenpuolella alkoivat supatella keskenään.
Kirsti kääntyi heidän puoleensa.
"Jos te, hyvät ihmiset, menisitte kaikki vähäksi aikaa pois. Näettehän, kuinka ahdasta täällä on, tuskin on tilaa kääntyä."
He katsoivat toisiinsa, sitten Kirstiin, ja pujahtivat sanan sanomatta yksi toisensa jäljestä ulos ovesta.
Kirsti meni suoraan Siinan luo, joka oli istuuntunut vuoteen laidalle, niin kauas kuin mahdollista jalkopäästä.
"No, Siina", hän sanoi, -- "kirkkoherra kävi täällä tänään."
Siina ei vastannut vieläkään mitään, vaan tuijotti tylsästi eteensä.
"Kävihän se", äiti vastasi taas. "Ja puhui kuin Herran voima. Vaan tuohon Siinaanko mikään pystyisi. Minä tässä itkin vanhat silmäni pilalle. Kyllä se vaan maalasi sen maailman pahuuden ja kurjuuden..."
"Näettekös, hyvä rouva", hän jatkoi, silmää iskien, -- "se on hyvin kovaluontoinen, meidän Siina... Pienenä ei olisi uskonutkaan, sellainen oli mutikkasuu, lauloi päiväkaudet... Mutta myöhemmin... Rukoile tai pauhaa, -- ei auta, -- ei vastaa... Ja kuka olisi voinut sentään uskoa, että se oman lapsensa... Toispäivän iltana meni ulos eikä tullut takaisin moneen aikaan. Minä menen pihavajaan puita tuomaan, -- se istuu siellä nurkassa. Minä sanon, että kuuletkos, Siina, mitä sinä siellä teet? Ei puhunut mitään. Menen likemmäksi, näen, että sillä on lapsi sylissä. Elääkö se, minä kysyn. Ei, minä sen jo tukahutin, vastaa."
"Älä, hyvä laps, Jumalan tähden, sellaisia puhu, minä sanon. Mutta sattui tulemaan siihen tuo naapurin Hilta, mikä sen toikin. Ja sille sanoo aivan samaa, ei salata koitakkaan, muuta kuin sanoo, että minähän sen itse... Voi hyvä Jumala sentään... Saatiin se lapsi sentään eloon, kun viroteltiin."
"Tuossa se nyt on, -- rouva katsoo itse."
Mummo kohotti hiukan raitia. Tuli näkyviin riepukäärö, jonka sisästä pilkoittivat pienet, ryppyiset ja tulipunaiset kasvot sekä yhtä punaiset, nyrkkiinpuristetut kädet. Lapsi kitisi heikosti, ja hengitys kulki omituisella sihinällä.
Kirsti taisi vaivoin mielenliikutustaan hillitä.
"Kuulkaa, Tupa-Leena, minä tahtoisin puhua vähän tämän Siinan kanssa. Menisittekös vähäksi aikaa muuanne."
Muija siristeli vetisiä, punareunaisia silmiään.
"Kyllähän minä, -- kyllähän minä... Vaikka kyllähän rouva sen itsekin näkee, millainen se on..."
Hän laahautui hitaasti ovelle keppinsä varassa. Kirsti irroitti ikkunasta rievun, jolla toinen rikkinäinen puolisko oli tukittu, ja raitis ilma tunkeutui sisään, samoin kuin laikka aurinkoa, jossa tomuhiuteet heti alkoivat vilistä kuin kultainen hieta.
"Siina, kuulkaas", Kirsti sanoi tarttuen tyttöä kädestä, -- "miksikä te niin teitte? Katsokaa nyt minuun, -- miksikä te niin teitte?"
Tytön alahuuli alkoi vavista, ja hän tarttui yhtäkkiä raidin kulmaan.
"Oletteko yhtään ajatellut, minne pikku poikanne nyt joutuu?"
Tyttö purskahti itkuun.
"Enhän -- minä voi sitä -- elättää...", hän sanoi katkonaisesti. "Joutuu ihmisten jalkoihin, niinkuin minäkin... Olisivat antaneet raukan kuolla, -- mutta kun kerkisivät siihen estämään..."
"Antakaapas tänne kätenne. No niin... enkös arvannut, -- teillä on kova kuume. Pankaa nyt heti maata, -- minä otan lapsen."
Tyttö ei tehnyt suurta vastustusta, -- hervahti vuoteelle kuin poikkileikattu kaisla.
Kirsti otti raidin alta syliinsä vaatekäärön, josta hiljainen iniseminen kuului, ja alkoi sitä sylissään auki päästellä. Hänen sormensa olivat tottumattomat sellaiseen työhön, ja monta kertaa hän pelkäsi kömpelyydessään hentoja jäseniä satuttavansa.
Kauan aikaa sitten elettyjä tunteita alkoi liikkua hänen mielessään. Muistui mieleen talvinen päivä, harmaata valoa täynnä, jolloin hän sairaana sielultaan ja ruumiiltaan, yliluonnollisia tuskia kärsien makasi sairashuoneen yksitoikkoisen valkeassa huoneessa... Hän olisi vielä osannut piirustaa seinäpaperin mallinkin, jos olisi vaadittu, niin paljon hän oli sitä katsellut.
Lapsi hänen sylissään availi ja sulki suutaan omituisen hapuilevalla liikkeellä, silmät yhä ummessa. Sen pienet, kosteat sormet puristuivat suonenvetoisesti Kirstin pikkusormen ympärille. Jokin ajatus syntyi ja taas katosi Kirstin mielessä.
"Lapsella on nälkä", hän ajatteli sitten.
Hän katsahti Siinaan, joka kasvot seinään päin makasi vuoteella huohottaen ja silloin tällöin värähdellen.
"Ei, se ei käy päinsä", hän ajatteli taas itsekseen. "Myöhemmin..."
Hän laski lapsen vuoteelle ja lähti noutamaan vettä pihakaivosta. Kaivon arkku oli turpeinen ja niljakas, ja vesi huimaavan syvällä. Vivusta tarttui pitkä tikku hänen sormeensa, mutta hän sitä tuskin huomasi. "Pata täytyy puhdistaa", hän ajatteli tupaan tultuaan. Saunan porstuasta hän löysi tuokkosellisen karkeaa hietaa, sekoitti siihen kourallisen tuhkaa ja alkoi hangata karstaista, nokista pataa. Koko ajan sydän sykki hänellä kuuluvasti, ja ajatuksia tuli ja meni. Tupa-Leenaa ei näkynyt eikä liioin kylänmuijia.
Hän kantoi esiliinassaan päreitä ja lastuja saunaan ja viritti tulen. Ikkunalla oli lasinen sokerikulho, jossa oli pari, kolme sokeripalaa. Hän tyhjensi ne paperille ja hienonsi vasaralla, jonka löysi hyllyltä. Vähäväliä hän katsahti Siinaan, joka makasi puoleksi tiedotonna, tukka hiestä märkänä.
Saatuaan veden kiehumaan, sulatti hän sokeria siihen korvattomassa kupissa. Lapsi inisi yhä. Hän otti sen syliinsä ja alkoi tinalusikalla pistellä sokerivettä sen suuhun. Lapsi nieli pienissä, äkkinäisissä kulauksissa, rykien, kun sattui väärään kurkkuun. Yhtäkkiä se nukkui kesken kaikkea, hengittäen tuskin kuuluvasti, pieni, sininen suoni silmien välissä selvästi näkyvissä.
Kirsti silitteli ajatuksissaan sen päätä, jonka ohimoilla ja niskassa värisivät hennot, vaaleat tukanhaituvat.
Lapsi, -- jollaista hänellä ei koskaan tulisi olemaan...! Olla äiti, -- tietää olevansa yksi rengas siinä kehitysketjussa, joka yhdistää menneisyyden ja tulevaisuuden... Niitten, jotka eivät muuhun kuolemattomuuteen uskoneet, niitten täytyisi uskoa ainakin siihen...
Siina alkoi heittelehtiä vuoteella.
"Maatkaa nyt aivan hiljaa", Kirsti sanoi käskevästi.
Siina vastaukseksi alkoi katkerasti nyyhkyttää.
"On ne osoitelleet sormellaan ennenkin, -- mutta annappas nyt... Nyt ne vasta... Lapsesta asti aina ollut alakynnessä... Missä isäsi? kysyivät, vaikka hyvin tiesivät, ettei ollut... Tupa-Leenan tyttö olet, sanoivat... Kun kasvoi, taas sai kuulla, että mitä sinusta, hukkaan joudut kuitenkin... Hukkaan se joutui äitisikin..."
Kirstin nousi veri päähän. Mitä hän tähän kaikkeen vastaisi?
"Minä olen se kaikkein kurjin, joka koskaan on syntynyt... Toisten hylky... Sanoi sen kirkkoherrakin... Luki sen paikan kirjasta, että parempi olisi, jos myllynkivi ripustettaisiin kaulaasi, ja sinä upotettaisiin meren syvyyteen... Kun olet yhden näistä pienimmistä, -- näistä pienimmistä... Ne luulevat, että minä pahuudesta tai vihasta sitä..."
"Minä menen järveen...!" hän sanoi, yhtäkkiä istualleen nousten. "Antakaa minun mennä, -- minä otan lapsen ja menen... Ennenkuin vievät linnaan ja rautoihin..."
Kirsti painoi hänet väkivallalla takaisin. Hänen täytyisi jotain sanoa, mutta mitä, -- Jumalan tähden, -- mitä --? Mistä hän löytäisi lohdutuksen sanat tähän epätoivoon...? Hänen täytyisi sanoa jotain, mikä tukisi tätä tyttöä...
Jokin päätös kasvoi silmänräpäyksessä valmiiksi hänen mielessään.
"Siina", hän sanoi, ääni vavisten omituisesti, ja tarttuen tyttöä kuumeisesta kädestä, -- "kyllähän te olette syvälle langennut... Mutta minä otan teitä kuitenkin kädestä... Katsokaa näin... Tiedättekö, että minäkin olen suuri syntinen Jumalan edessä..."
"Mitäpä rouva olisi..." tyttö sanoi epäluuloisesti, koittaen vetää pois kättänsä.
"Minäpä olen kuitenkin, Siina. Kun astuin vihkialttarille, en ollut puhdas... Minä kannoin lasta sydämeni alla. Se lapsi kuoli syntyessään, eikä kukaan ole koskaan aavistanut... Mutta Jumala ei antanut minulle enään muita lapsia..."
Se, mitä hänellä ei koskaan ollut rohkeutta tunnustaa, ei edes omalle äidilleen, se tuli hänen huuliltaan tässä langenneen tytön vuoteen ääressä.
Hän alkoi yhtäkkiä itkeä, pää vuoteen kovalla puulaidalla, -- itkua, jota ei vuosikausiin ollut itkenyt.
Siina ei puhunut vähään aikaan mitään, vaan hengitti raskaasti.
"Ei rouva huoli olla pahoillaan", hän sanoi vihdoin yksinkertaisesti.
Kirsti kohotti päätään. Ihmeellinen rauha ja vapautuksen tunne alkoi kasvaa hänen sydämessään. Leppäniemen vanhan rouvan sanat lapsista muistuivat hänen mieleensä... Kuinka se olikaan... Oppia pitämään lapsinaan kaikkia, jotka rakkautta tarvitsevat...
"Siina", hän sanoi, -- "nyt te sen tiedätte. Minä en kiellä teitä sitä kertomasta, te voitte tehdä aivan kuinka tahdotte... Mutta älkää te peljätkö vankeutta... Teillä on paljon helpompi aloittaa uutta elämää senjälkeen... Minulla on ollut oma vankeuteni, minullakin... Mutta nyt minä olen vapaa..."
"Minä teen kaikki, mitä rouva käskee." Hän olisi voinut mennä tuleen Kirstin edestä.