Part 6

Hän voisi elää vanhaksi eikä sitä aamua yksinäisessä maakartanossa koskaan unohtaisi. Se ilmestyisi aina hänen eteensä, kirkkaana, totisena ja järkevänä, kuten silloinkin ja kuten nyt. Juuri siinä kirkkaudessa oli ollut jotain armotonta ja syyttävää. Hän oli toivonut sumua, sankkaa ja läpipääsemätöntä, joka olisi kääriytynyt yli maan. Siihen olisi voinut piiloutua ja luulotella itselleen, ettei kukaan näkisi. Mutta olikin tullut selkeä, terävä päivänpaiste, joka valaisi varmana joka haavan, pistäen ja leikaten kuin lääkärin veitsi. Se oli vailla kaikkea sääliä.

Hän tuijottaa yhä eteensä pimeyteen, voimatta sulkea silmiään. Hänen täytyy elää kaikki uudelleen, tuntea uudelleen jokainen tunne, ei pääse yli yhdestäkään. Siinä ei ole mitään vapautuksen toivoa eikä mitään armoa. Hänen täytyy uudelleen itkeä samat kyyneleet, joilla sitä aamua oli tervehtinyt, itkeä ne yhtä toivottoman häpeän ja katumuksen tunteella. Eivätkä ne mitään pese eivätkä huuhdo pois, ne putoavat pisaroina, jotka polttavat.

Hän nukkuu vasta myöhään aamuhämärissä, kun kaikkien esineitten ja huonekalujen rajaviivat jo selvästi alkavat eroittua, ja katulyhty ikkunan takana aikoja sitten on sammutettu. Nukkuu raskaasti, joka jäsenessä lyijyn kankeus, kuin pitkän päivätyön jäljeltä.

Myöhään aamulla hän herää, kun viereisestä huoneesta kuuluu liikettä. Kaikki ovat varmaan jo jalkeillaan. Pikkutytöt kuuluvat kiistelevän jostain, ja sitten juoksee toinen pois, toinen kintereillään.

Unenhorros on raskaana hänen ruumiissaan, ja kestää kauan, ennenkuin siitä selkiää. Hän on väsynyt, ja pää on tyhjä ajatuksista. Yölliset mielikuvat ovat kadonneet, ja muisti työskentelee työläästi.

Hän on mahtanut nähdä pahaa unta, joka painajaisena on hiipinyt hänen ylitseen. Kauheata unta kahleista, jotka puristavat.

Unta se tietysti kaikki on ollut. Sillä jos se olisi todellisuutta, ei sitä jaksaisi kestää. Tämähän on hänen oma huoneensa, hänen neitikammionsa, sinivalkoisine verhoineen. Neitikammio, jossa hän on valkoisia, viattomia nuorentytön unelmiaan uneksinut.

Hän käy melkein rauhalliseksi noustuaan ja puettuaan. Tuttu ympäristö tuudittaa vähitellen tyynnyttävään, häiritsemättömään tunnelmaan. Kuinka hän yksin olisi muuttunut, kun kaikki ympärillä on niin samaa kuin ennen. Hänen on täytynyt erehtyä tai nähdä unta. Jos olisi toisin, olisivat muutkin sen jo huomanneet ja siitä sanoneet. Mutta heidän kohtelussaan ja käytöksessään ei ole pienintäkään muutosta.

Hän tuntee hetken aikaa iloa, aivankuin olisi löytänyt pakopaikan, josta voi torjua vihollista. Ja samalla hänet valtaa työkuume, joka polttaa ja syhyttää sormenpäissä. Työstä ei ole puutetta, sitä on yllin kyllin. Kapioita on vielä joukottain viimeistä silittelyä vailla, suuria pakkoja hienoja, valkoisia liinavaatteita, jotka tuoksuvat puhdasta palttinaa. Häihinhän on enään vaan pari, kolme viikkoa. Ja hän ryhtyy työhön ahkeruudella ja innolla, jota ei ole ennen itsessään aavistanut, päivän pitkään ommellen monimutkaisia nimikirjaimia, joissa punaiset ja valkoiset kirjaimet kiertyvät toisiinsa lehdykkäin ja kukkien lomitse. "Voisin istua tässä siksi kunnes viimeinen kajastus viipyy huoneessa", hän ajattelee. "Enkä tuntisi, vaikka sormeni verille pistäisin."

Sillä syvällä sielussa kolkuttaa hänellä hämäränä tieto siitä, että tämä rauha on vaan näennäistä ja itsensäpettämistä. Kun jäisi yksin, olisi hän taas ajatustensa orja. Ne vaan pelkäävät päivänvaloa ja piiloutuvat hetkeksi, mutta yö kutsuisi ne esiin kätköistään. Yö hänet vetäisi takaisin sinne, mitä tahtoi paeta.

Ja seuraavan yön hän valvoo kuten edellisenkin ja monta yötä vielä senjälkeen. Siinä ajatusten tulossa ja kulussa on jotain säännöllisyyttä, joka häntä kauhistuttaa; ne liikkuvat ja järjestyvät varmasti kuin kellon viisarit, joita näkymätön koneisto johtaa. Hän tuntee jo edeltäpäin sen hetken, jolloin ne alkavat tulla. Ne eivät tule kaikki yhtaikaa, on kuin lähettäisivät yhden ensin kolkuttamaan. Ja hän on niitä vastaan suojaton; ei löydy sitä rautapanssaria, joka niitä ei läpipäästäisi, ei sitä ovea, joka niitten eteen aukeemattomaksi kohoisi. Sillä rukoillessakin tuntee hän vaan syvemmin rikoksensa. Ankarina ja armottomina hän näkee edessään kaikki vanhat raamatunlauseet, jotka lapsuudesta asti on oppinut; ne paistavat tulikirjaimilla piirrettyinä hänen silmissään. Hän kiertelee niitten edessä, mutta ne eivät väisty hiuskarvaakaan.

Päivin hän on useimmiten toivottoman väsynyt, mutta siitä huolimatta kuumeisessa työinnossa. Istuu sisällä kaiket päivät ommellen, lähtee harvoin ulos ja silloinkin vaan pitkin syrjäkatuja. Hänet on yhtäkkiä vallannut ihmispelko ja vastenmielisyys nähdä tuttuja kasvoja. Jotain arkaa ja säikkyvää on ilmestynyt koko hänen olentoonsa, ja hän säpsähtelee pienimmästäkin kolinasta. Joka kerta, kun näkee äidillä tai pikkusiskoilla olevan jotain uutta kerrottavaa, täytyy hänen koota koko tahtonsa pysyäkseen tyynenä. Ja hän huoahtaa helpotuksesta, kun kaikki on ohi, eikä se ollutkaan sitä, mitä oli pelännyt.

Hän laihtuu ja kalpenee niin, ettei se voi jäädä keltään huomaamatta, ja kasvot näyttävät omituisen kokoonvetäytyneiltä ja kuin entistä pienemmiltä. Mutta se ei herätä kenessäkään ihmettelyä, -- kaikki luetaan morsiushuolten ja hääkiireitten syyksi.

Toisella viikolla vasta kirjoittaa Pentti. Kirsti ei ole ollenkaan odottanut häneltä kirjettä ja on salaa toivonut, että se jäisi tulematta. Ja pitäessään sitä kädessään, herää hänessä niin suuri vastenmielisyys ja pelko, että ensin aikoo jättää sen avaamatta. Jos Pentti pienimmälläkään viittauksella muistuttaa sitä, mikä on ollut, on hän hukassa. Jos Pentti alkaa selittää ja sovittaa, on Kirstin mahdoton sitä lukea. Se olisi samaa kuin elää kaikki uudestaan.

Hän sulkee kaikki ovet tarkkaan ja kiertää ne lukkoon, ennenkuin avaa kotelon. Mutta kun hän vihdoin voi voittaa itsensä ja lukea kirjeen, rauhoittaa se häntä. Se kertoo hänelle kaikenlaisista ulkonaisista seikoista, matkasuunnitelmista, Pentin työstä ja muusta. Hänen sisäisestä elämästään ei ole sanaakaan. Kuin tahallaan hän on välttänyt kaikkea, mikä vivahtaakin tunteisiin. Ja samalla hän kirjoittaa, ettei voi tulla kaupunkiin ennenkuin hää-aamuna.

Kaikki se tyynnyttää tuntuvasti Kirstiä. Ensi kertaa kaiken tapahtuneen jälkeen hän tuntee jonkinlaista levollisuutta ja voi ajatella kaikkea vähän kylmemmin, katsoa sitä hiukan ulkopuolelta. Ja hän kirjottaa Pentille vastauksen, aivan samaan tapaan kuin tämäkin, varovaisesti luovien kaikkien karien välitse.

Seuraavana päivänä hän menee morsiusharsoa ostamaan. Hän ei ole pitkiin päiviin käynyt ulkona, ja koko kaupunki tuntuu kuin uudelta. Kylmää kevättä on seurannut nopea, kuuma kesä, jonka muutamissa päivissä täytyy korvata, mitä viikot ovat laiminlyöneet. Ja koko luonnossa on levoton kiire ehtiäkseen kukkia ja heilimöidä, ennenkuin kuihtumisen aika saapuu.

Mutta kivikatuista kaupunkia aurinko turhaan koittaa valloittaa, kivet eivät muutu kukiksi, eivätkä valkoisten talojen seinät peity viheriään. Ja niin sen täytyy tyytyä pukemaan kesäkoruihin ainoastaan pienet puistikot, jotka siellä, täällä aukeavat, ja joissa nurmikenttien ruoho ei sekään saa vapaasti rehoittaa, vaan aina on lyhyeksi leikattu ja tasainen.

Kesäinen Helsinki on tyhjä muusta kuin tuoreen maalin ja muurisaven hajusta. Sillä joka paikassa rakennetaan ja korjataan, telineet kiipeävät horjuvina pitkin rakennuksia; toisia revitään, niin että pöly tupruaa savuna kauas, toisille pannaan perustaa ja lasketaan paaluja maahan junttauskoneen tasaisesti jymähtäessä ja miesten tahdissa huutaessa.

Suuressa vaatemyymälässä ovat myyjät nukahtaa kuumuudesta ja työn puutteesta. Kauppa käy hitaasti ja huonosti, sillä varsinaiset ostajat ovat poissa.

Kirsti saa, mitä pyytää ja lähtee takaisinpäin. Kadulla hän tapaa erään entisen tyttötuttavansa, -- ystävän koulu-ajoilta, joka jo pari vuotta on ollut naimisissa. Näkee jo kaukaa hänet ja toivoo, että pääsisi pysähtymättä ohitse, mutta tuttava kääntyykin, tulee muassa ja alkaa puhua Kirstin lähestyvistä häistä ja vasta ostamasta morsiusharsosta.

"Nykyään on muodissa, että harso kiinnitetään taakse, niin ettei se melkein ollenkaan peitä kasvoja", hän alkaa puhua. "En tiedä, -- se tapa ei miellytä minua, -- se häiritsee tunnelman. Älä sinäkään anna asettaa niin. Harson pitää pudota pehmeinä poimuina kasvoille, sen pitää herättää mielikuva jostain salaperäisestä ja koskemattomasta."

"En tiedä mitään kauniimpaa kuin morsiusharso", hän jatkaa. "Siinä on jotain niin puhdasta ja läpikuultavaa ja samalla haperaa ja helposti repeytyvää. Tiedätkö, etteivät lesket saa kantaa myrttikruunua, ainoastaan nuoret tytöt? Se on koskemattomuuden ja viattomuuden symbooli."

Kirsti tuntee, kuinka veri syöksähtää kasvoihin. Jos tuo hänen vierellään tietäisi, kuinka hänen puheensa haavoittaa. Pieninä, terävinä neuloina jokainen sana pistää kipeätä kohtaa hänen sielussaan. Hänen häpeänsä koko paino tuntuu tällä hetkellä, juuri siksi, ettei sitä kukaan voi tietää eikä aavistaa. He pukisivat hänetkin kruunuun ja morsiusharsoon. Ei kukaan tulisi repimään niitä hänen päästään.

Hän on kotiin tultuaan niin sekä kiihtynyt että väsynyt, että suoraan heittäytyy pitkälleen vuoteelle.

Ja taas hän tuntee pahoinvointia, joka jo parina päivänä itsepintaisesti on ilmaantunut. Omituista pyörrytystä ja raskasta raukeutta, niin ettei tahdo pystyssä pysyä.

Ei hän tiedä, tänä hetkenäkö se ajatus ensi kertaa ilmaantuu. -- Sen vaan tietää, että se ensin on niin hämärä ja heikko, ettei se edes enempää miettimistä siedä. Kun rupeaa sitä ajattelemaan, hajoaa se ja häviää, ja hän voi sen helposti repiä rikki aivankuin hienon verkon.

Mutta jonakuna näistä päivistä se kuitenkin syntyy. Hän huomaa, että se alkaa yhä useammin tulla hänen luokseen. Ei tarvitse muuta kuin jäädä yksin, niin se jo tulee. Ensin on se niin uskomattoman pieni ja mitätön, että sen voi kuin puhaltaa pois, mutta ei millään ajatuksella ole sellaista voimaa kasvaa kuin sillä. Hän huomaa, että se alkaa juurtua, se työntää juuria, joista toiset ovat hienoja ja kietovia kuin langat ja toiset tunkeutuvat syvälle sydämeen kuin terävät kynnet. Sillä on mahdollisuutta kasvaa ja laajeta joka suunnalle. Hän tietää, että jos se kerran pääsee kasvamaan, se voi pimittää kaiken muun.

Eräänä päivänä hän on aivan varma siitä. "Minä saan lapsen", hän sanoo itselleen. Hän aivan kangistuu sitä ajatellessaan. Ei jaksa, ei jaksa sitä käsittää.

Sinä yönä hän todella pelkää järkeään. Hän ei koskaan ole elänyt mitään sellaista. On kuin joku koko ajan istuisi hänen vuoteensa reunalla ja tuijottaisi häneen suurin, liikkumattomin silmin. Hän ei pääse minnekään pakoon siltä katseelta.

Hän ei todella tiedä, kuinka pääsee läpi näitten ensimäisten päivien. Hänen mielentilansa on sellainen, että jokaisen pitäisi se huomata. Se on hänestä aivankuin kirjoitettu häneen, heidän ei tarvitsisi muuta kuin lukea. Ja kuitenkin hänellä on malttia kyllin edes koittaakseen salata mielentilaansa. Koittaa puhua niin vähän kuin mahdollista, ettei mitään varomatonta pääsisi huulilta luiskahtamaan. Hänestä tuntuu, aivankuin ei voisi enään pitää kiinni sanoistaan.

Vielä vaikeampi on seuraava aika. Se on vaarallisempi, kuin hän itse aavistaakaan. Sillä ensimäistä kiihtymystä seuraa välinpitämättömyys niin suuri, että hän on hukkua siihen kuin sankkaan sumuun. Hänestä on oikein mieluista, kun tämä sumu kietoo hänet eikä enään tarvitse ajatella. Voisi laskeutua levolle ja siihen kuolla. Näinä päivinä on kuin kaikki langat hänen ja elämän välillä olisivat katkenneet. Aivankuin ulkomaailma yhtäkkiä olisi sulkeutunut häneltä, niin ettei pieninkään ääni pääse hänen kuuluvilleen. Näinä aikoina olisi hänen ympäristönsä voinut luhistua kokoon, ilman että se olisi häntä liikuttanut. Hän käy, puhuu ja toimii kuin ruumis, jonka sielu on poissa ja kaukana.

Ehkä olisi tätä tilaa voinut jatkua kauankin, kuka tietää. Mutta siihen tulee jotain väliin. Hän kuulee sanottavan, että häät ovat pian. Ensin he sanovat: muutaman päivän päästä, sitten ylihuomenna, lopuksi huomenna! Ei se hääajatus itsessään häntä herätä. Häät ovat hänestä aivan yhdentekevä. Mutta niitten kanssa on yhteydessä toinen asia.

Hän alkaa ajatella, että nyt on kaikki kerrottava Pentille. Ja jotain hänen vanhasta, luottavasta rakkaudestaan herää sitä ajatellessa. Hän ei ole yksin, hänellä on toveri yhteistä kuormaa vetämässä. Pää-asia on, että vetävät yhtäänne. Muutoin hän on vielä enemmän yksin kuin ennen.

Kaikki hänen ajatuksensa keskittyvät Pentin tuloon. Hää-aamuna herätessään hän ajattelee yksinomaan sitä. Se on pilvinen päivä, joka uhkaa joka hetki sateella, eikä sitten kuitenkaan sada. Pilvet riippuvat vaan kuin peloitukseksi noin matalalla.

Hän ajattelee, millaisena soisi Pentin tulevan. Soisi hänet totiseksi ja harvapuheiseksi, silloin pääsisi häntä lähimmäksi. Hyvin lähelle täytyisi päästä, voidakseen kaikki kertoa. Kauempaa on sitä mahdotonta sanoa. Se täytyy kuiskata korvaan, ikäänkuin ei sanoja olisikaan, ainoastaan ajatukset siirtyisivät toisesta toiseen.

Kun Pentti tulee, hän menee vastaan hämärään etehiseen.

He katselevat hetken ääneti toisiaan, Kirsti kasvot suoraan valoa kohti, joka viereisen huoneen avatusta ovesta virtailee pimeään etehiseen. Ja vasta nyt, tuntiessaan, kuinka Pentin katse tutkii häntä, hän käsittää, kuinka suuresti on muuttunut. Se katse etsii hänestä jotain tuttua, mutta ei löydä muuta kuin vierasta. Hän on tullut vieraaksi itselleen ja tuolle miehelle, joka tänään on oleva hänen vihitty puolisonsa.

Hän tuntee äkkiä suurta heikkoutta, ikäänkuin jalat eivät jaksaisi kantaa, -- ja puristuu Penttiin kiinni kuin apua anoen.

"Tyttöseni, -- tyttöraukkani..." Pentti sanoo hiljaa silitellen hänen päätään.

"Oh, -- sinä et tiedä kaikkea, -- et lainkaan kaikkea... Minä saan lapsen..." hän kuiskaa melkein vaan huuliaan liikuttaen ja ponnistaen viimeiset voimansa.

Siinä silmänräpäyksessä hän tuntee selvästi ensiksikin, että he ovat sidotut toisiinsa ja sitten vielä johonkin muuhun, jota heidän täytyy laahata jäljissään kuin kahletta.

Jotakin korvaamatonta, mitä ei mikään palkitse eikä mikään tuo takaisin, -- rakkauden korkein ja pyhin sointu, -- se on heiltä auttamattomasti mennyt hukkaan.

Samassa tulee siihen muita, eivätkä he enään jää kahden kesken. Vieraita, enimmäkseen Kirstin tyttö-ystäviä, tulee ja menee. Kaikki ovat totisia ja juhlallisia, ja suudellessaan häntä hyvästiksi, itkevät vähän. He kohtelevat häntä ikäänkuin ympäröisi hänet pyhäkehä ja jättävät hänelle hyvästi, aivankuin sulkisivat hänet sillä piiristään ja vihkisivät uuteen elämään. Äiti kulkee mustassa, kahisevassa silkissä, ja itkee hänkin vähäväliä. Pikkutytöt eivät tiedä, hypelläkö ilosta uusissa, vaaleissa puvuissaan, vaiko hekin itkeä kuten muut. Lopuksi he tekevät vuoroin kumpaakin.

Kirsti on yhtäkkiä kylmä ja väliäpitämätön. Se tunne kasvaa yhä, kun kaikki ovat lähteneet pois, ja häntä aletaan pukea. "Olen kuin nukke, jota vaatetetaan", hän ajattelee, -- "mihin on sieluni jäänyt?" Hän pakoittaa itsensä kuulemaan kampaajattaren lukemattomia juttuja häistä ja morsiamista. "Hyvä, että hän puhuu", hän ajattelee, -- "niin minä saan olla vaiti." Ja hän katsoo tyyneenä kuvaansa peilissä. Ainoastaan silloin kuin morsiuskruunu painetaan hänen päähänsä, hän värähtää. Kampaajatar kysyy, painaako se liiaksi, ja hän vastaa kieltävästi.

Silloin hän alkaa ajatella jälleen, on kuin sielu palaisi takaisin. "Jos nyt olisit suuri ja luja, niin tekisit näin, Kirsti", hän sanoo itselleen. "Menisit kirkkoon, astuisit alttarille ja kääntyisit kokoontunutta seurakuntaa kohti. Repisit morsiuskruunun päästäsi, heittäisit sen maahan ja sanoisit: En ole arvollinen sitä kantamaan, en ole oikeutettu kantamaan puhtauden ja viattomuuden merkkiä, olen suuri syntinen. Tunnustaisit ja katuisit."

"Niin tekevät ainoastaan lujat luonteet", hän jatkaa itsekseen. Hän tietää, ettei sitä koskaan kykenisi tekemään, liika heikko olisi siihen.

Ja kirkkoon saavuttuaan hän tietää, että se olisi mahdotonta. Hänellä ei olisi rohkeutta kuuluttaa sitä näille pyhille seinille. Eikä hän voisi nähdä kaikkien noitten juhlapukuisten ihmisten kääntyvän pois, ja nuorten tyttöjen punastuvan hänen puolestaan.

Hän on väsymyksestä maahan vaipua. Pienen kirkon kirjavat lasi-ikkunat alkavat pyöriä hänen silmissään. Hän ei ymmärrä sanaakaan siitä, mitä pappi puhuu, ei voisi sanoa, siunaako tämä häntä vai lukeeko paraikaa tuomiota. Hän on seisovinaan yksin kirkossa ja kuulevinaan virttä, jonka laulajia ei näy. "Hautajaisvirttä!" hän ajattelee. "Ehkä olenkin omissa hautajaisissani. Kuinka onnellista olisi olla kuollut!"

Hän herää vasta siitä, että Pentti kumartuu häntä suutelemaan. Hänen täytyy kääntyä päin kirkkoon ja ottaa vastaan onnentoivotuksia. Hänen täytyy kiittää ja hymyillä, puristaa käsiä ja antaa suudella itseään. Kaiken sen kestäessä hän on vaipua väsymyksestä. "Vähän aikaa vielä, -- vielä hetkisen", -- hän sanoo itselleen, -- "sitten on kaikki ohitse."

Heidän on määrä lähteä laivalla samana iltana, mutta sitä ennen on kotona pienet jäähyväiskemut. Hän kestää vielä senkin, koko ajan tuntien, että käyttää viimeisiä voimiaan. Hänen täytyy seisoa ja kuunnella kauniita puheita, kulkea ympäri lasi kädessä, kilistää jokaisen kanssa ja juoda omaksi terveydekseen ja onnekseen.

Laivan tehdessä lähtöä, hän seisoo laidetta vasten nojaten, kädet täynnä kukkia, jotka eivät ole rinnoille mahtuneet. Hän katselee satamaa, joka on kesäisen vilkas, täynnä hyörinää ja pyörinää, katsoo suurta kirkonkupua, joka kohoo yli kaupungin, ja ihmisryhmää rannalla, jotka kaikki ovat tulleet häntä hyvästelemään. Huiskutetaan nenäliinoja, viitataan käsillä, koitetaan saada viimeisiä sanoja kuulumaan. Äiti seisoo vähän syrjässä ja näyttää hiljaa itkevän. Kirsti katselee kauan äitiä. Tekisi mieli vielä kerran juosta alas, lohduttaa äitiä ja sanoa... Niin, mitä...?

Ehkä on parasta, ettei äiti tiedä, kuinka kaukana hän jo on heistä kaikista, ja kuinka heidät eroittaa syvempi juopa, kuin se mikä syntyy laivan erotessa laiturista.

JÄLKIMÄINEN OSA

9.

Pohjois-Ruotsin tuntureilla, kaukana valtatiestä, saarettoman tunturijärven takana, on pieni karjatalo, hatarasti rakennettu, tukittu juuri senverran, ettei pahin yökylmä sisään pääse. Ympärillä on niityt, joissa kuusiviikkoinen kesä kasvattaa ruohon korkeaksi, -- ne kiipeävät puurajalle asti, -- lähelle ikuista lunta. Iltasin tulee karja kotiin lypsettäväksi, -- vuohet ovat kesyimmät ja rohkeimmat, kurottavat päänsä aidan lomitse ja nuolaisevat karjatytön kädestä suoloja; vasikat kirmasevat etempänä kivisellä aholla, lehmät märehtivät tyyninä ja totisina.

He ovat saapuneet sinne eräänä kesäpäivänä, -- aikoen vaan pikimmältään pistäytyä ja heti lähteä eteenpäin. Koko heidän häämatkansa oli siihen saakka ollut kuumeentapaista kiiruhtamista paikasta toiseen, -- alituisesti uusia seutuja, uusia ihmisiä ja uusia vaikutuksia. Se oli ollut melkein kuin pakomatkaa.

Mutta tämä paikka heitä heti miellyttää. Se on niin syrjäinen ja yksinäinen, niin unohdetun näköinen kapeassa laaksossa tunturien väliin puristuneena. Elämän kulku siellä on niin ihan yksinkertaista ja luonnollista, aivan alkuperäisen koskematonta.

Luovuttaisiko tyttö heille tupansa?

Miksei -- hän voisi kyllä maata ladossakin. Oli sitä ennenkin tehnyt.

Tyttö nytkäyttää niskojaan, -- hän on kookas ja vaaleaverinen, -- terve ja elämänraitis lyhyessä, raitaisessa hameessaan.

He jäävät sinne. Jo ensimäisenä iltana on heidän kumman hyvä olla, istuessaan mökin edustalla, karjankellojen kilkattaessa ja lehmisavun noustessa. Tyttö huhuaa torveen, ja järven toiselta puolen soutaa nuori poika veneellä noutamaan maito-astioita. He latovat niitä yhdessä veneeseen ja vehkeilevät keskenään. Rannasta kuuluu heidän naurunsa.

Rakastavatko nuo kaksi ehkä toisiaan? Milloinka sitten, jollei tänä lyhyenä kesänä, jota seuraa niin toivottoman pitkä talvi? Heillä ei ole aikaa odottaa.

Pentti lähtee seuraavana päivänä tuntureille kiipeämään ja tuo mukaansa sieltä kimpun tunturimorsioita, -- tunturin suloisia, valkeita, kukkia, jotka kasvavat vaan vaarallisimpien kuilujen rinteillä, monesti ihan käsinpääsemättömissä, ilman lehtiä, nousten maasta suurina, huojuvina kukkaterttuina, jotka hiukan muistuttavat valkeaa syreeniä.

Kirsti on laittanut hänelle valmiiksi illallisen, litteälle kivelle ahon laitaan.

He eivät puhu paljon keskenään. Kun tätä vaan kestäisi... Tietysti ei sitä voi kauan kestää... Mutta vähänkin aikaa...

Kirstille se on onnea miekan varjossa. Ja suurempaa ehkä juuri siksi, että koko ajan tuntee sen miekan jossain heiluvan...

Melkein koko viikon he viipyvät siellä. Mutta eräänä iltana löytää Pentti kotia palatessaan Kirstin itkemästä. Ja hän ymmärtää, että Kirstille on kaikki palannut taas takaisin.

Istuessaan vieretysten, aholla käppyräkoivun juurella, tunturikosken kohistessa kivenheiton päässä, he jälleen alkavat puhua siitä, mikä jo viikkomääriä on ollut heidän ainoa puheenaineensa.

"Etkö sinä sitten koskaan voi päästä vapaaksi, Kirsti?"

"En", hän vastaa pudistaen päätään.

"Mutta sinä, -- vapaa, luonnon kasvattama Kirsti, -- sinä välitön lapsi... Etkö sinä ymmärrä, että rakkaus on kuninkaallinen lahja, vapaasti annettu ja vapaasti vastaanotettu. Sentähden että minä rakastin sinua, oli minulla oikeus sinuun, ei muun vuoksi."

Hän on puhunut samaa usein ennenkin. Kirsti ei vastaa sanaakaan.

"Katso tuota tyttöä tuolla, -- hän tulee juuri saattamasta poikaa rantaan. Kysyin tänään, ovatko he kihloissa. Me olemme jo kuulutetutkin, hän sanoi. Ole varma siitä, että poika illalla tulee takaisin. He ovat jo aikoja sitten olleet mies ja vaimo. Näetkö sinä siinä jotain väärää?"

"En", Kirsti vastaa.

"No niin, entäs sitten?"

"Enhän minä tuomitsekkaan heitä. Heillä on oma lakinsa."

"Mutta itseäsi, -- ja minua?"

"Sinä et tahdo minua käsittää. Sinä vapaa Kirsti, sanot sinä, miksi et voi totella luonnon ääntä? Sitähän minä juuri tottelenkin. Minulla on lakini itsessäni, omassa sydämessäni. Sinä luulet minun riippuvan kaavoista ja sovinnaisuudesta ja pelkäävän ihmisten tuomiota. Mutta siinä sinä erehdyt."

Hän alkaa nyyhkyttää kädet kasvoilla.

"Minä olen heittänyt pois itseni. Minä, joka olin niin ylpeä."

"Minä en tiedä muuta lakia kuin luonnon", Pentti alkaa hitaasti. "Se on minulle korkein. Me olimme valmiit toisillemme, kuuluimme toisillemme sekä sielulla että ruumiilla, -- ja annoimme itsemme toisillemme."

"Ja sitä sinä kutsut vapaudeksi? Minusta se on vaan orjuutta. Sinä olet vaan luonnon orja silloin, oman itsesi orja. Minä tahdon kohota niin korkealle, että hallitsen sekä luonnon ympärilläni että luonnon itsessäni."

"Ja entä sinä, -- etkö sinä sitten ole sidottu kaavoihin ja kirkon sanoihin?"

"Minä alistun niihin vapaaehtoisesti, ja silloin en orjuuta itseäni."

"Pentti, jos sinä ymmärtäisit minua", hän jatkaa melkein rukoilevasti. "Minä olen niin ihan yksin, jollet sinäkään minua ymmärrä. Minä toisinaan niin hirveästi pelkään yksinäisyyttä."

"Jos sinä voisit minua käsittää", hän jatkaa posket hehkuvina, -- "etkö sinä ymmärrä, -- juuri siksi, että minä olin niin ylpeä ja itsenäinen... Minä olisin tahtonut antaa sinulle kaikki vapaaehtoisesti, sanoa sinulle: tässä olen, ota minut! Minä rakastin sinua niin paljon. Mutta nyt se tuli kuin varkain ylitseni, huumauksena, joka voitti minut, eikä sinä suurena, vapaana ilona, jota olin ajatellut. Ikäänkuin joku olisi minulta varastanut iloni, -- minähän olisin sen itsekin antanut, kun sen aika olisi tullut."

"Se on minusta kaikki nyt niin rumaa ja matalaa", hän jatkaa, -- "pyhyys on poissa. Minä tulen äidiksi vasten tahtoani, -- kuin sattumalta, -- ja jos minä synnytän pojan, niin ei sillä ole sitä esikoisen kuninkaallisuutta, jonka rakkauden synnyttämissä lapsissa näkee..."

"Sinä olet sairas, Kirsti", sanoo Pentti.

"Voi olla, että olen sairas, mutta en siinä merkityksessä, kuin sinä luulet."

"Vaan miksi se sitten on rikos, -- voitko sinä sen selittää?"

Hän miettii hetkisen. "Se on rikos, koska minä sen rikokseksi tunnen", hän vastaa pienellä pään liikkeellä.