Part 5

Ja itse tiestä hänellä on ihmeellisiä juttuja. Tuossa on suuri kivi, jota kerran hevonen peljästyi, niin että rattaat nurin heitti ja ajajan vasten kiven kulmaa pyöräytti, -- kivessä on vieläkin risti muistona hänen kuolemastaan. Tuossa kallio, joka kuin varkain hiipii yli tien ja taas sen toisella puolen kohoaa, ja joka aina on kostea ja aina märkä, ikäänkuin maanalainen vesisuoni sitä alati kostuttaisi. Siinä on ylimuistoisina aikoina tapahtunut luonnoton murha, ja sentähden täytyy kallion aina itkeä. Keskiyöllä kuuluu yhä vielä valitusta metsästä.

Hän on niin varma asiastaan, ettei vastaan ole väittämistäkään, ja kertoo öisin kyydistä palatessaan aina ajavansa nopeammin sen paikan ohi.

Hetken perästä hän tarkastaa joka suuntaa, haukkoen ilmaa kuin vainuava koira ja sanoo hyvin mahtipontisesti:

"Onpa nyt myöhäinen kesä... Vaan kunpa sataa pirauttaisi, -- se sen kesän tekisi..."

Niin, missä on kesä...? He katselevat ympärilleen, hapuillen sitä katseillaan, tuntien sen olemassa-olon, vaikkeivät sitä näe. Sillä kaikki on keväistä vielä, luopääsemätöntä luontoa, -- ynseätä neitseellisyyttä, joka työntää luotaan auringon syleilyn. Koivuissa on viattomat hiirenkorvat, jotka kauempana puitten yhdistyessä metsiköiksi, näyttävät vihreältä, ruskealle rungolle heitetyltä harsolta. Ja kuitenkin... On kuin kuulisi kesän kolkutuksen syvällä maan povessa.

Tie on vielä kerran kiivennyt kukkulalle, johon järvi ensi kertaa näkyy. Se vilahtaa kapeana, hohtavana kaistana, joka alamäkeen käännyttäessä katoaa metsien peittoon, ilmestyäkseen vasta puolen kilometrin päässä uudestaan.

Mutta se ehtii jo heidän sydämessään herättää iloisen, odottavan puristuksen ja avata mielen muistojen tulla.

Tie tekee viimeisen mutkansa ja syöksähtää suoraan järveen, ikäänkuin tahtoen heittäytyä uimaan matkapölyjen jälkeen.

Henkeään pidättäen he katselevat järveä. Taas sama alastomuus. Taajasta, uhkeasta kaislikosta, jonka punertavat viuhkat huojuivat tuulessa, ja jonka vene vaivoin läpäisi, ei näy jälkeäkään, -- ruispellot harjun rinteellä ovat mustana kesantona. Lehtimetsä, joka lievensi rantojen kareutta ja kiertyi pehmeänä, vaaleana kiehkurana niitten ympärille, se on puoleksi pukeutunut ja korujaan vailla. Mutta yli järven käy lämmin, heikko tuulenhenki, joka panee sen pieninä, ystävällisinä väreinä lainehtimaan, ja nostattaa hienoja huurupilviä, jotka lupaavat hedelmällistä sadetta.

He saavat vanhan, vuotavan ruuhen, johon vesi pursuu liitelautojen lomitse. Soutaja on yhtä vanha ja rapistunut kuin ruuhikin, kumara, himmeäsilmäinen ja nuuskanaama ukko, joka asuu kallelleen vajonneessa hökkelissä rannalla ja kesäisin ansaitsee tupakkirahansa kuljettamalla haluavia poikki järven.

Kaikki vaan enentää heidän onnellista mielialaansa, -- tämäkin vanha, ränsistynyt ukko, joka on niin räikeänä vastakohtana heidän nuoruudelleen. He koittavat puhua hänelle ystävällisesti, tiedustella hänen oloaan ja eloaan, -- tuntien pakkoa antaa onnensa tulvata hänenkin ylitseen, -- kuten auringon, joka ei valitse valaistaviaan.

Ukko liikuttelee airojaan hitaasti ja haluttomasti, on välinpitämätön ja harvasanainen, kuten yksinjääneet vanhukset. Pentti tarjoutuu monta kertaa auttamaan soudossa, mutta silloin ukko hymähtää melkein loukkaantuneen näköisenä: "Kyllähän tässä, kyllähän tässä, -- aina hiljakseen."

Yksinäinen kari järven itäpohjukassa paistaa punaisenruskeana, saaret nousevat kivikkorantoineen, lahden poukamat leikkautuvat syvälle rantamiin.

"Minun olisi melkein mahdotonta tulla tänne, jos itse olisin muuttunut", Kirsti sanoo ajatuksiinsa vaipuneena. "Kaikki täällä silloin kuin syyttäisi minua... En ole milloinkaan osannut ajatella luontoa sieluttomana." --

Koko seudulla on omituinen voima heidän ylitseen, -- nytkin, vaikka kaikki vielä on väritöntä ja vaaleaa. Puoleksi juhlallinen tunne, ikäänkuin kappelissa, jonne astuessa riisutaan kengät, -- rauhallinen, salaperäinen lepopaikka haudatuille muistoille, -- jossa joka kummun alla on joku rakas tuttu eikä tarvitse muuta kuin koputtaa, jotta ne heräisivät eloon.

Leppäniemen kellahtava päärakennus vilahtaa puiston takaa. Yhä lähemmäksi he tulevat, eroittaa jo nuottakodan rannalla ja valkoisella hiedalla kirkkoruuhet.

"Kumma, ettei ole ketään vastassa", sanoo Pentti auttaessaan Kirstiä maalle. "Ehkä eivät odottaneet meitä näin varhain."

Yhtaikaa tulee molemmille sama ajatus: mennä ensin Suvihuvia katsomaan. Ja he lähtevät sinne pitkin metsäpolkua, jonka sora vajottaa. Kanervikko on molemmin puolin ruskeaa kuin kulon jäljeltä, -- valkovuokot lyyhistyvät turpeesen sadetta janoten, terät supussa.

Käsi kädessä he seisovat nojautuneina Suvihuvin pihaporttiin, joka on naulattu kiinni ja paremmaksi vakuudeksi vielä nuoranpätkällä sitaistu. Rakennuksen lautaseinät ja kattopäreet ovat talven kuluessa harmaantuneet, ja peittämättömistä ikkunoista paistaa asumattomuuden autius. Pihalla ei näy ainoatakaan elävää olentoa, paitsi yksinäistä västäräkkiä, aikaista kesälintua, joka tasajalkaa hyppelee portaitten eteen kokoontuneen vesilätäkön reunalla.

Kirstin katse lentää katonrajaiseen yliskamarin ikkunaan. Hänen neitikammionsa...

Pentti seuraa hänen katsettaan ja hymyilee itsekseen jollekin ajatukselle.

"Minä muistan jotain..." hän sanoo.

"No, mitä, -- kerro toki...!"

"En tiedä, -- sinä ehkä naurat... Vaan kerran kun olimme olleet vähän aikaa kihloissa, -- silloin elokuun kuutamoöinä, -- en saanut unta silmiini, -- tiedätkö. Ajattelin vaan sinua, -- sellaisia mielettömän onnellisia ajatuksia... Vihdoin puin päälleni ja menin ulos.

"Tulin Suvihuville, -- siellä, täällä puutarhassa loisti kiiltomatoja, -- aivankuin pienet vihreänvalkean lyhdyt niitä riippui pensaissa...

"Sinun ikkunasi edessä oli verhot, mutta ikkuna oli auki ja tuuli löyhytti niitä... Minä katkoin kukkia lavoista sikin sokin ja sinkautin ne ikkunasta sisään... Kuulin, kuinka ne kahahtivat... Sinä et herännyt... Minä panin maata hiekalle ikkunan edustalle ja makasin siinä päivänkoittoon asti..."

Kirstin syöksyy veri kasvoihin, ja hän tuntee äkkiä suurta hellyyttä Penttiä kohtaan.

"Miksi et huutanut minua...?" hän sanoo. "... Minä olisin tullut luoksesi."

"Toiset olisivat heränneet..."

"Olisin kiivennyt alas ikkunasta..."

Hitaasti he kääntyivät takaisin.

Leppäniemen kujalle saapuessa kuuluu äkkiä lyhyttä, vainuavaa haukuntaa, ja Teppo, lappalaiskoira, syöksähtää tielle korvat sojossa ja luimistelee pienillä, vihaisilla silmillään. Seuraavassa tuokiossa se jo anteeksi pyytäen nousee pystyyn, ulisee ja vinkuu ilosta ja juoksee kaaressa tulijain ympärillä.

"Näetkö, -- se tuntee meidät, -- Teppo -- Teppo!"

Kirsti silittää sitä hyvillä mielin kuin tuttua ainakin. Pitkät unet pankon takana ovat sitä lihottaneet, karva on vielä talvitakuissa ja liikkeet kankeat.

Pihalla tulee vastaan keskenkasvuinen piikatyttö, joka heidät nähtyään seisahtuu puolijuoksussa, niin että kannettavasta vesisoikosta osa läikkyy maahan. Hänen lapsimaisiin kasvoihinsa leviää tyhmistynyt ja hämmästynyt ilme.

"No, Mari, -- mitä sinä niin meitä pelästyt, -- onko herrasväki kotona?"

Tyttö katsoo Penttiin, ikäänkuin ei käsittäisi.

"Eihän ne, -- johan ne viime viikolla lähtivät matkalle", hän sanoo vihdoin nopeasti ja lähtee juoksemaan navettaa kohti.

Kirsti ja Pentti katsahtavat toisiinsa.

"Mutta hyvänen aika -- kirjotithan sinä, Pentti?"

"Tietysti kirjoitin... Mutta kun aioimme tulla vain yhdeksi päiväksi, en odottanut vastausta... Ja kuka nyt olisi uskonut, että ne vanhat alkaisivat matkustella..."

Hän lähtee koittamaan verannan ovea, mutta se on lukossa.

"Oikeastaan on tämä ihan naurettavaa", hän sanoo Kirstille, joka vähän neuvotonna yhä seisoo paikallaan. "Sisään meidän täytyy päästä joka tapauksessa..."

Hän alkaa kolkuttaa keittiön ovea, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin.

"Vanha Liisamummo on kyllä kotona, -- kuulen hänen askeleensa ja yskänsä, -- mutta ei tietysti tule avaamaan, -- on kai tullut entistä kuurommaksi. Minnekkä se äskeinen tyttökin joutui?"

Oven takaa kuuluu rapinaa, ikäänkuin vanha, epävarma käsi lukkoa haparoisi. Ja sen vihdoin avautuessa tulee näkyviin Liisamummon kurtistunut naama. Hänellä on vähän epäluuloinen ilme, kuten ihmisillä, jotka huonosti kuulevat, ja joitten täytyy turvautua yksinomaan näkö-aistiinsa. Mutta se jättää pian sijaa hämmästyksen sekaiselle ilolle.

Hän alkaa lyödä käsiään yhteen ja puhua yhtenä sorinana, vähäväliä sanoen: mitäh?... jah kuinka...? ikäänkuin toiset jotain olisivat huomauttaneet. Herrasväki oli jo muutamia päiviä sitten lähtenyt naapuripitäjään rouvan sisaren luo vierailemaan, -- sinne vanhaan pappilaan, -- kyllähän nuori herra tietää. Eivätkä tulisi kotiin, ennenkuin parin päivän päästä. Koko talonväkikin oli poissa, -- rengit ja piiat, -- olivat lähteneet kartanon kirkkoruuhella toiselle puolen järveä häitä kuokkimaan, -- Mari ja hän yksin jääneet kotimiehiksi. Mutta herra ja neiti tulisivat nyt sisään.

Pentti katsahtaa kelloaan.

"Puoli neljä..." hän sanoo. "Kotiin emme ainakaan voi enään tänään lähteä. Meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Ja Liisamuori hankkii meille kyllä jotain syötävää."

Hän sanoo sen kaiken suurella huolettomuudella ja hyvää tuulta herättävällä reippaudellaan.

Mutta molemmilla sydämet sykähtävät salaisesta ilosta, -- ihmeellisestä ilosta olla kahden kesken. Ja se on alussa yhtä viatonta iloa kuin lasten, jotka ovat keksineet jonkun uuden salaperäisen ja hiukan vaarallisen leikin, -- vain sen verran vaarallisen, että se hiukan jännittää...

Kahden kesken... kuinka usein he ennenkin ovat olleet kahden kesken. Ja kuitenkin tuntuu, kuin eivät he koskaan olisi olleet _tällä_ lailla kahden, vaan ikäänkuin tämä olisi jotain aivan uutta...

Ehkä he juuri ovat tulleet häämatkaltaan, ja tämä on heidän uusi kotinsa...

Liisamummon kattaessa pöytää ruokasalissa ja päivällistä valmistellessa, -- he kulkevat läpi koko huoneuston, uteliaina, ikäänkuin näkisivät sen ensi kertaa. Eivät he juuri tällaiseksi ole uutta kotiaan kuvitelleet, huoneet ovat liian suuret ja joka askel niissä kajahtaa. Niissä täytyy vasten tahtoaan liittyä likemmäksi toista, ettei valtaisi autiuden tunne. Niissä on omituinen, vähän raskas ilma, kuten huoneissa, joitten ikkunoita ei talvella avata, ja hienon havannasikarin haju seuraa huoneesta toiseen. Jos he nyt jäisivätkin tänne, -- useaksi viikoksi -- kuukausiksi -- aivan epämääräiseksi ajaksi... Eikä kukaan tulisi heitä häiritsemään. Kukaan ei tietäisikään heistä mitään. He eivät edes antaisi noutaa postia. He eivät huolisi mistään päiväjärjestyksestä, -- he nousisivat silloin kuin aurinkokin ja menisivät levolle kun väsyttää tai kun tulisi liian pimeä olla ulkona. He olisivat täällä juuri niinkauan kuin heitä huvittaisi, -- juuri niinkauan kuin heidän rakkautensa näitä kehyksiä tarvitsisi. Niinkauan kuin he riittäisivät toisilleen, ja niinkauan kuin rakkaus yksin riittäisi heidän elämänsä sisällykseksi. Ja kun heidän yhtäkkiä tulisi ikävä ihmisiä ja vaihtelua ja hyörinää ja työtä, -- silloin he lähtisivät pois, -- yhtä vapaina kuin tulivatkin...

Vierashuoneessa he pysähtyvät. Se on pienenlainen kulmahuone, jonka nurkkauksesta ovi vie pienelle, järvelle päin ulkonevalle parvekkeelle. Seinät ovat valkoisiksi kalkitut, ja ne häikäisevät silmää, samalla lailla kuin lumi talvella. Suuressa, raudoitetussa puusaavissa kasvaa jättiläismuratti, joka kiertää koko huoneen, kiipee kattoon, heittää pari luikertelevaa oksaa sen ylitse ja laskeutuu alas toisella seinällä.

He tuntevat heti viihtyvänsä paremmin tässä huoneessa kuin muissa. Ehkä vain siksi, että se on muita pienempi.

He avaavat oven parvekkeelle, ja Kirsti istuuntuu rintanojalle. Hän on heittänyt päällystakin yltään, ja punainen, kevyt pusero verhoaa väljänä vartaloa.

"Kohta alkaa sataa", hän sanoo, kurkoittautuen yli nojapuun ja ojentaen kätensä katoksen ulkopuolelle.

Huurupilvet ovat yhtyneet harmaaksi verhoksi, joka on harva kuin seula, ja jonka reijistä sininen taivas pilkoittaa.

"Minä tuon sinulle sadetakin", sanoo Pentti. Hän ei löydä parempaa kuin professorin vanhan, gummikankaisen takin, jossa on päähine samasta kankaasta. Kirsti peittyy siihen kokonaan; hänen heleäväriset, kukkeat kasvonsa pilkoittavat päähineestä, ja kädet tuskin yltävät näkyviin hihoista.

Samalla alkaa sataa. Ensin suurina, raskaina pisaroina, jotka kuin aikovat lävistää maan, -- raskasaseinen etujoukko, tietä raivaava ratsuparvi. Sitten hienoa tihkua, vihmasadetta, -- kuin jalkaväki tiheinä riveinä.

Ja yhtäkkiä, vielä sateen kestäessä, kirkas, huikaiseva auringonpyörö, joka halkaisee pilvet, niin että ne jäävät repaleina riippumaan, -- ikäänkuin kuningas, joka voittovaunuissaan ajaa taistelutantereelle. Jokaisessa sadepisarassa välkkyy vesikaaren värit, ja aurinko paistaa kimaltelevan, värähtelevän vesihunnun läpi.

Kostea lämpö kohoaa huuruna maasta, ja metsästä tuntuu yhtäkkiä voimakas tuoksu.

He seisovat käsi kädessä parvekkeella, jonka katosta vesi porisee, vesipisarain tippuessa heidän olkapäilleen ja hiuksilleen. Kirsti on laskenut alas päähineen, ja hiukset korvallisilla kihertyvät kosteudesta.

Nähdä kesän näin tulevan -- silmäinsä edessä... Millä janolla maa imee sateen itseensä, ikäänkuin aavistaen sen elämää synnyttävän voiman... Huomenna kaikki viheriöisi, ja musta multa alkaisi elää...

He ovat kuin huumauksissaan sisään astuessaan.

Heillä olisi yhtäkkiä niin paljon sanomista toisilleen, uusia, outoja ajatuksia... Olisiko mahdollista, että toinenkin voisi tuntea samaten...

Vaan sittenkin, -- vaieta vaan, eikä kysyä... Ettei vaan rikkoisi tätä tunnelmaa, joka hetki hetkeltä jännittyy...

He täällä yksinäisessä maakartanossa, -- kaukana ihmisistä...

Kuinka juuri tänään tuntuu niin suloiselta ja niin peloittavalta olla kahden... Tekisi mieli juosta toisiaan pakoon näissä suurissa, vanhanaikuisissa huoneissa, -- juosta pitkin eksyttäviä käytäviä ja narisevia ullakkoportaita, -- piiloutua ja yhtäkkiä taas löytää toisensa ja heittäytyä suoraan syliin...

Päivällispöydässä he vasten tahtoaan ovat vakavia ja juhlallisia. Ruokasali on niin totinen raskaine tammihuonekaluineen, ja vanha kaappikello, jonka taulussa päivänaikojen mukaan kuvat vaihtelevat, on kuin ankara, pönkkähameinen vanhatäti isoäitien ajoilta. He nauravat sille vertaukselle, mutta hiljaa ja salaa ikäänkuin peljäten jonkun kuulevan. He ovat hyvin kohteliaita toisilleen ja puhuvat hillityllä äänellä: "Saisiko luvan olla lisää..." "Ole niin hyvä..."

Mutta vähäväliä he jäävät toisiaan katsomaan, sanattomina ilosta, tietämättä, miten sitä ilmaista...

"Eikö sinustakin, -- täällä on kovin kuuma... Minä avaan ikkunan", Kirsti sanoo vihdoin.

Mutta ikkuna on vielä talvikunnossa, kiinteästi suljettu, jokainen rako tukittu huolellisesti puuvillalla ja paperilla ja välille järjestetty harmaita sammalia.

"Ei, -- se ei käy", hän sanoo huoaten ja palaa takaisin pöytään. "En tiedä, miksi minusta..." Hän katsoo Penttiin, hymyilee vähän hämillään eikä lopeta lausettaan.

Yhtäkkiä on aivan hiljaista heidän ympärillään, -- tai ehkä on jo ollut kauankin, vaikka he eivät ole sitä huomanneet. Ei edes kuule Tepon haukuntaa, -- se on varmaan ryöminyt rakennuksen alle sadetta pitämään...

He ovat kahden -- kahden...

Ikäänkuin ei olisikaan koko maailmassa muita kuin he kaksi... Jossakin autiossa saaressa he ovat, ja muusta maailmasta eroittaa heidät penikulmamäärät aukeaa merta...

Ulkona sataa yhä ja päivä paistaa sateen läpi. Yli puutarhan vettä nuokkuvain puitten ja pensasten kohoaa himmeä sateenkaari kuin kirjava jättiläisluokka.

"Täällä ihan tukehtuu... Minä lähden kävelemään", sanoo Kirsti yhtäkkiä.

"Entä minä sitten...?"

Kirsti katsoo Penttiin posket hehkuvina ja yhtäkkiä peittää kasvonsa hänen olkapäähänsä.

"Sinä tietysti myös, -- sinä tyhmä poika! -- Kuinka sinä kysytkään..."

Hänen päänsä riippuu hervottomana Pentin olkapäällä, hiukan taaksepäin, ja Pentti suutelee häntä yhä uudestaan ja uudestaan ummistuneille silmille ja avoimille huulille, jotka ikäänkuin pakenevat suuteloja ja kuitenkin niitä odottavat. Hänen rikas, ruskea tukkansa irtautuu raskaasta sykeröstä, neulat putoavat yksitellen, ja hiukset hulmahtavat auki raitistuoksuisina kuin vastaniitetty heinä.

Samassa hän tulee tuntoihinsa.

"Minun hiukseni, -- voi, hyvänen aika..."

Häntä hävettää niin, että kyynelet kohoavat silmiin... Että Pentti näki hänet näin... Hän rientää toiseen huoneesen ja alkaa nopeasti solmia tukkaansa, posket yhä hehkuen.

Sade on herkeämäisillään, heidän astuessaan ulos. Puitten oksilta tippuu kirkkaita pisaroita, -- aurinko on vielä korkealla, ja sillä on himmeä, poutia ennustava hohde.

Ilma on muuttunut yhtäkkiä lämpimäksi.

"Minnekkä sinä tahdot mennä?" kysyy Pentti.

Ah niin, -- hän ei ole sitä lainkaan ajatellut, -- ehkä peltotielle -- ei, siellä on autiota, -- mieluummin sitten rannoille...

He lähtevät rantatielle, mutta ei sille tavalliselle, joka vie kivikkoniemeen ja aina on siivottu ja lakaistu, ja jonka varrelle on asetettu penkkejä ja hakattu valmiita näköaloja, -- vaan toiselle, jota harvoin käydään, ja joka vie pienelle, vetiselle rantaniitylle.

Kaikki on heistä kuin unta, -- se, että he tulevat meluavasta, pölyisestä kaupungista, -- se, että heillä on perhesiteitä ja omaisia, -- se, että löytyy tyyntä, tasaista arkielämää ja tuhansia pieniä velvollisuuksia. Sekin on kuin unta, että he joskus kaikkeen siihen palaavat... Ehkä eivät palaakkaan...

Kuinka äärettömän elinvoimainen tämä luonto on, -- hedelmällisessä kosteudessaan, jossa jokainen sadepisara merkitsee uutta itua... Kuinka se yhä vielä janoaa janonsa sammutettuaankin, värisee odotuksesta ja tyydyttämättömästä kaipauksesta... Se ei tyydy sateeseen, vaan tahtoisi vetää koko taivaan syliinsä...

Huomenna he lähtisivät pois... Mutta huomiseen on vielä pitkä aika...

He saapuvat rantaniitylle, ja Pentti laskee alas veräjän vettyneet rangot.

Ladon ovelle he istahtavat. Lato on tyhjä, heinät on viety talvirehuiksi, pari kortta vaan vetelehtii nurkassa. Kattoon ovat pääskyset pesineet.

Matalain pajupensasten välistä näkyy järven lahdelma ja pitkä, matala hietaranta.

Aurinko ikäänkuin suorastaan putoaa taivaalta veteen; eivät mitkään pilvet eivätkä ruskot sitä kannata. Se kohoaa vedenrajasta kuin yksinäisen, suunnattoman hiilen hehkuva pää. Odottaa kuulevansa sihahduksen, kun se koskettaa vedenkalvoa, niin tulisen kuumalta se näyttää. Mutta se sammuu hiljaa ja vähitellen ja vaikea on määritellä sitä hetkeä, jolloin se katoaa.

He tuskin uskaltavat hengittää, ja heidän yhteenliitetyt kätensä polttavat toisiaan...

Ei mitään sanoja, ei mitään selityksiä, -- näin vaan ääneti istua tässä koko alkukesäinen yö...

Rantatiellä heittyvät varjot pitkinä heidän lähtiessään.

Vanha Liisa seisoo portailla tähystellen, kun he tulevat. Hän toivottaa niiaten hyvää yötä, -- neidille on laitettu sija vierashuoneeseen ja herralle ylisille.

Ruokasalissa seisten he kuuntelevat, kuinka Liisamummo sulkee ovet ja kiertää ne lukkoon. Teppo ulvahtaa kerran tai pari pitkästi ja kimeästi. Sitten hiljenee taas kaikki.

"Hyvää yötä, Pentti...!"

Kirsti suutelee häntä kevyesti ja menee hänen ohitseen hameen helmojen kahistessa permannolla. Ovessa hän vielä kerran kääntyy ja hymyilee nyökäyttäen päätään.

Pentti seisoo yhä paikallaan liikkumatta.

Kirstin sydäntä puristaa omituisesti.

"Mikä sinun on... Pentti, -- kuuletko, mikä sinun on..."

"Ei mitään, tyttöseni, -- mene nyt vaan..."

Hän koittaa työntää Kirstin kättä pois.

Vaan yhtäkkiä hän kumartuu, nostaa vapisevan tytön kohoksi ja suutelee häntä sokeasti kaulaan, vaatteille ja aukeeville hiuksille.

8.

Kuinka oli mahdollista, että vaan pari tuntia oli kulunut siitä, kun hän Pentistä erosi, -- Pentin lähtiessä junalla toiseen suuntaan! Hän ajatteli sitä junan lähetessä asemaa, ja tuntui, kuin palaisi hän pitkältä matkalta, jolle lähti aikoja sitten. Vuosia on varmaan vierinyt siitä, kun näitä seutuja näki; jokaista tuttua kohtaa, mikä vaunun pölyisistä ikkunoista silmäin ohi vilahtaa, hän katsoo ihmetellen, että kaikki vielä on ennallaan. Hän on valmistautunut näkemään kaikki toisin ja muuttuneena.

Ja hänessä alkaa varmistua tunne, että kotona jotain on tapahtunut. Jokin suuri onnettomuus, joka kaiken on heittävä hajalleen. Hän tuntee sen jo ilmassa ja siinä sanattomassa ahdistuksessa, joka rintaa pusertaa. Sen täytyy olla ennakko-aavistusta... Varmaan on äiti kuollut, -- kun juna pysähtyy asemalle, ovat pikkutytöt siellä vastassa sitä kertomassa. Ihan varmaan ovat. Heidän ei tarvitse sanoa sanaakaan, hän tietää sen jo edeltäpäin ja sanoo sen heille, ennenkuin ehtivät mitään virkkaa. "Tiedän sen jo", hän sanoo heille, "-- koko matkan jo tiesin".

Taikka ehkä ovat siellä kertomassa, että kotitalo on palanut tuhaksi ja maan tasalle. Sekään ei hämmästyttäisi. Se olisi ihan luonnollista, juuri niinkuin hän olisi odottanutkin. Ei mitään ole voinut tapahtua, mikä pelästyttäisi. Kaikkea hän on aavistanut ja kaikkeen valmistunut. Sillä siellä täytyy olla jotain raunioina ja hävitettynä kotona.

Mutta asemalla ei ole ketään vastassa, ja vasta hetken mietittyään hänelle selviää, ettei häntä vielä tänään osattu kotiin odottaakkaan. Ja hän lähtee yksin astumaan pieni matkalaukku kädessä.

Tie on lyhyt, ja muutaman minuutin päästä hän on kotona. Siinä se on jälleen, -- samanlaisena kuin sen eilen aamulla jätti. Piaano salissa on auki, ja telineillä vielä samat nuotit, joita oli soittanut; ei lehteä edes ole käännetty. Omasta huoneestaan hän löytää korutyön, jonka oli heittänyt pöydälle, ja jossa neulansilmään pistetty lanka vielä on päättämättä. Aikaa saadessaan hän ompelee sen loppuun, ja malli tuntuu yhtaikaa sekä tutulta että vieraalta, aivankuin hän kyllä olisi sitä ommellut, mutta aikoja sitten. Kirjoituspöydällä on aloittamaton kirje, johon ainoastaan päivämäärä on merkitty; hän pistää sen laatikkoonsa, voimatta muistaa, kelle sen oli aikonut kirjoittaa.

Hän kulkee kuin unissakävijä näissä tutuissa huoneissa. Läpi koko asunnon hänen täytyy kulkea, tarkastaa ja katsella kaikkea, ikäänkuin etsisi jotain. Ja hänestä on, kuin hakisi hän todella jotain kadonnutta. Entinen itsensä se on, jota hän etsii. Etsii sitä turhaan tästä ympäristöstä, jonka järjestys on niin liikuttavan tuttua, että se sydäntä särkee.

Koko päivän hän puhelee omaistensa kanssa yhtämittaa, vilkkaasti ja herkeämättä, kuten ihmisille, joita pitkiin aikoihin ei ole tavannut. "Minun täytyy puhua paljon, etteivät mitään huomaisi", hän ajattelee. Ei mitään keskeytystä, ei hämmennystä. Mutta toisinaan hän pysähtyy vasten tahtoaan heitä katsomaan, ja katse kulkee tutkivana toisesta toiseen. Eivätkö he todella mitään tiedä?

Kunpa eivät vaan poistuisi huoneesta ja jättäisi häntä yksin. Niinkauan kuin he ovat läsnä, hän on suojassa ja turvassa, on pelastettu ainakin lyhyeksi aikaa. Hän värähtää joka kerran, kun äiti liikahtaa. Ettei hän vaan jo nousisi ja sanoisi hyvää yötä.

Ja mitä lähemmäksi maatapanon aika tulee, sitä levottomammaksi hän käy. Hänet valtaa avuton pelko, kuten lapsen, joka pelkää pimeässä. Mutta pyytää jompaakumpaa pikkusiskoista nukkumaan kanssaan, sitä hän ei voi. Kuka takaa, ettei pikkusisko näkisi hänen ajatuksiaan. Itse hän näkee ne koko ajan kuin elävinä olentoina, jotka liikkuvat hänen sivutseen, kulkevat hänen vierellään ja takanaan, puhuvat ja kuiskaavat hänelle.

Ja hän antautuu epätoivoisena taisteluun. Sulkiessaan ovea makuuhuoneeseensa, hän tuntee, kuinka ajatukset alkavat kiertyä kahleeksi hänen ympärilleen. Jokainen niistä on kuin puristava rautarengas, ja ne yhdistyvät katkeamattomina toisiinsa. Toista seuraa toinen, ja hänen täytyy tuntea ne rengas renkaalta.

Hän tietää hyvin, ettei voi nukkua, mutta heittäytyy kuitenkin vuoteelleen. Vetää peiton päänsä yli, kuten ennen lapsena pahoja unia pelätessään. Vaan tällä kertaa se ei auta mitään. Hänen täytyy nähdä kuitenkin. Silmät suurina ja tuijottavina hänen täytyy maata ja katsoa eteensä. Koittaa turhaan niitä sulkea, ja mitä enemmän unta tavoittaa, sitä kauemmas se siirtyy.