Part 4

Äiti se siinä seisoo, hiivittyään huoneen poikki pienin, varovaisin askelin. Hänen hento vartalonsa näyttää puolihämärässä melkein tyttömäiseltä, ja ilme hänen pienissä kasvoissaan on melkein arka.

"Sinä voit vilustua, Kirsti!" hän sanoo hiljaisella äänellä.

Kirsti katsoo äitiin, ikäänkuin tämä olisi hyvin kaukana. Tuskin käsittää, mitä äiti sanoo.

Äiti sulkee ikkunan ja vetää eteen valkeat verhot. "Kas noin", hän sanoo. "Minä istun vähän aikaa tässä, -- et suinkaan vielä aikonut panna maata, Kirsti?"

Hän istahtaa keinutuoliin, ja Kirsti seisoo hänen edessään, kumpikin katsellen toisiaan herkeämättä.

"Näkeeköhän äiti, mitä minun sielussani liikkuu, -- kertoisinko sen hänelle?" vilahtaa Kirstin ajatuksissa. Ehkä istuu äiti tuossa ja odottaa. Katselee häntä ja koittaa lukea hänen ajatuksiaan. Ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisi mahdoton puhua, suu on kuin sinetillä suljettu.

Yhtäkkiä alkaa äiti hiljaa nauraa kuin itsekseen, matalaa naurua. Kirsti melkein säpsähtää ja katsoo kummastuen äitiin. Hän ei ollenkaan ymmärrä, miksi äiti alkaa nauraa.

"Kirsti", sanoo äiti, -- "millaisia lapsellisia ajatuksia minulle johtuu. Tunnen itseni niin nuoreksi tänään, vanha ihminen. -- Kuinka kaunis ruusu sinulla on tukassa, tyttöseni."

"Minulla oli kerran myös sellainen ruusu tukassa, -- mutta siitä on jo pitkä aika. Sitäpaitsi ovat minun hiukseni paljon vaaleammat... Hyvin pitkä aika siitä on."

Siinä silmänräpäyksessä äiti selviää Kirstille, ja hän käsittää äidin elävän paraikaa taas menneisyydessä. Ehkä on joku kieli siitä satunnaisesti alkanut soida, ja nyt hän on tullut tänne ylös saadakseen siitä puhua. Kuinka kummallista, että hän juuri tänä iltana tuli. Kirsti voisi suudella äitiä ja itkeä. Vaan sen sijaan hän jää yhä vaieten ikkunan pieleen seisomaan.

Mutta äiti alkaa puhua.

"Kirsti", hän sanoo, "minä kerron sinulle jotain. Siitä on tosin hyvin pitkä aika, mutta minulle se on aina lähellä. Huono muistihan minulla muuten on, ja vuodet tuntuvat pitkiltä, kun niitä ajattelen, mutta se on ihan kuin eilen elettyä. Olin todella hyvin nuori siihen aikaan. -- Ja isäsi oli myös nuori. Hänen oli tapana käydä meillä kesäisin joka päivä, -- ja tuli aina jalan, koska ei asunut kaukana. Ja kerran hän viikon ajan joka päivä toi minulle ruusun. Hän ei koskaan sanonut mitään sitä antaessaan, -- enkä minäkään sanonut mitään, -- panin vaan ne veteen."

"Mutta sitten hän tuli sunnuntaina ja kysyi, enkö tahtoisi panna hiuksiini sitä ruusua. Ja sitten hän vielä sanoi, että jokainen ruusu oli ollut sana ja että niistä nyt viikon kuluessa oli muodostunut kokonainen lause. Ja hän kysyi minulta, enkö voinut arvata, kuinka se lause kuuluisi. Ja kun en sanonut mitään, vaikka sen hyvin tiesinkin, suuteli hän minua..."

Jos äiti olisi istunut hetkenkin kauemmin, olisi Kirsti heittäynyt hänen syliinsä ja itkien kertonut kaikki. Sillä ei koskaan ollut äiti ollut niin selvänä hänelle. Hän ei koskaan ole osannut ajatella äidin suhdetta isään niin nuorena ja hienona, mutta nyt hän käsittää, että se ennenkaikkea juuri oli ollut nuorta ja hienoa ja runollista. Ja hän käsittää vielä, että äiti oli ollut yksi niitä, joka olisi osannut säilyttää tunnettaan yhtä tuoreena läpi vuosikausien. Jos ei kaikkea väkivaltaisesti olisi tukahutettu, olisi äiti koko elämäkseen sielultaan jäänyt nuoreksi tytöksi, ja hänen rakkautensa isään olisi ollut vanhanakin jumaloiva ja ihannoiva kuin nuoren tytön.

Hänessä, Kirstissä, sitävastoin ei nuoruus koskaan voisi kestää niin kauan. Se oli oleva lyhyt ja nopea kuin unelma, josta hän täytenä naisena heräisi. Sillä hänessä oli kaikki voimakasta ja kuumaa, eikä se puolikypsäksi jäisi.

Mutta kun hän kääntyy äitiin kertoakseen, ei taaskaan ole tätä tuntea. Äiti on jälleen kuin kutistunut kokoon, ja nuori ilme kasvoilta on kadonnut. Hän on väsyneen näköinen, aivankuin olisi kertominen suunnattomasti rasittanut. Yhtäkkiä hän on jälleen se äiti, jonka Kirsti kasvin-ajaltaan muistaa. Katsoo arasti Kirstiä, -- ikäänkuin hämillään siitä, mitä on puhunut, -- hän, vanha ihminen. Ja lähtee valittaen pääkipua takaisin alakertaan.

5.

Kolmannen päivän illalla on kansanjuhla harjulla lähellä kirkonkylää. Se harju eroittuu muista jo kauas, kohoten yksin paljaana ja lakeapintaisena metsäisten kukkulain välissä, ja sen lyhytnukkainen nurmikko on sileä kuin tanssilattia. Valkovöisiä koivuja kasvaa siellä täällä rinteillä. Ylhäältä näkee järven koko pituudessaan ja sen kaikki yhdeksän saarta, joista pienimmät ovat pyöriön muotoisia ja tiheitä kuin kukkakimput.

Alhaalla rantakivillä, missä tumma lepikkö hiljentää ylhäältä kaikuvan humun, on joukko ruuhia, oikeita salokylien aluksia, jotka kellettävät hietikolla, ja auki temmatuista tapeista nirisee hiljalleen ruuhen pohjaan kokoontunut vesi.

Ylhäällä monenmoiset äänet ja helinät yhtyvät suureksi kuoroksi, joka on tämän lämpimän, hitaasti hämärtyvän kesä-illan kunniaksi viritetty. Viulu vinkuu kimeästi ja harmonikka säestää sitä levein sävelin, kuuluu tanssivien parien naurua, huutoa, puhetta... Silloin tällöin kaikuu metsän laidasta ampumaradalta laukaus, kun joku kilpailijoista koittaa osata valkoiseen maalitauluun. Kaiku kiirii kukkulasta kukkulaan, ja jokainen kukkula singahuttaa sitä kuin kimmoavaa palloa. Kaikesta huomaa, että juhla kallistuu lopulleen, ensimäinen virallinen kankeus on kadonnut, vanhemmat ja vakavammat siirtyneet syrjään ja jättäneet sijan nuorille.

Yhtäkkiä syntyy hiljaisuus, tanssivat rivit hajautuvat ja soitto taukoo. Airiston korkea vartalo näkyy laudoista kyhätyllä puhujalavalla, jonka kaidepuista köynnökset jo kuihtuneina riippuvat.

Kirsti on äsken juuri päättänyt tanssikierroksen ja nojautuu povi kohoillen koivun runkoa vasten. Hänen kirkkaat, elämää sinkoavat silmänsä ovat puhujaan kiintyneet, ja suu on puoli-avoinna, niin että hampaat näkyvät.

Tuolla hän nyt seisoo, juuri noin, kuten hänen oikea paikkansa on, hiukan ylempänä muita, niin että voi hallita heitä johtajakatseellaan. Hänen suuri vaikutusvaltansa muihin, osaksi tahdotonta, osaksi tietoista, -- se, mikä ei ole ainoastaan sanoissa, vaan koko olennossa... Jota täytyy vasten tahtoaankin seurata ja totella...

Itse puhetta hän tuskin kuulee, hänen ajatuksensa lentävät koko ajan muualla.

"Juuri noin on parasta häntä katsella... Vähäisen välimatkan päästä, -- ei ihan likeltä, -- niin että saa kuvitella puolet lisäksi -- --."

Hän on ylpeä Airiston puolesta, vaikka tuskin tietää, mistä hän puhuu. Hän katsoo voittoisana ympärilleen, eivätkö kaikki hymyile ja innostu ja sula? Kuinka voisi kukaan jäädä kylmäksi, kun _hän_ puhuu. Nuo tytöt tuolla piirin laidassa supattelevat keskenään, ja tuolla joku kovalla äänellä kysyy ruuhta. Hänen tekisi mieli mennä kieltämään.

Samalla päättyy puhe, ja sitä seuraavan sorinan katkaisee huikaiseva viulun vinkaus. Tanssi alkaa uudestaan. Muuan nuori talonpoika, pitkä ja leveäharteinen kuin jättiläinen, kumartaa Kirstille. Hän lähtee tanssiin, ja päätä huimaa kummallisesti. Tuntee, kuinka nostetaan kohoksi, niin että jalka tuskin maata hipaisee. Ohitanssiessaan hän näkee Airiston seisovan muitten joukossa ja hymyilevän hänelle. "Kylliksi... kylliksi...", saa hän sanotuksi ja pysähtyy hengästyneenä. Tanssitoverinsa katsoo häneen neuvottomana.

"Tahtookos neiti vettä?"

"Niin, vettä, -- olkaa niin hyvä."

Häntä pyörryttää niin, että kaikki sukeltaa sumuun hänen edessään.

Yhtäkkiä on Airisto hänen vieressään.

"Ah, ei se ole mitään", hän vastaa tälle, "-- olen hiukan väsynyt. Missähän pikkutytöt ovat, -- olisi kai aika lähteä kotiin."

Pikkutytöt ovat parhaassa tanssin touhussa, -- heillä ei ole hetkeäkään aikaa seisoskella, heidän mustat palmikkonsa, joista pitkät, punaiset nauhat riippuvat, heilahtelevat karkelon kiireessä. He tanssivat kaikkien kanssa, renkien ja ylioppilasten, vieläpä toistensakin...

"Olisi sääli heitä häiritä", Airisto sanoo vihdoin. "Antakaa heidän jäädä, kartanon ruuhessa on tilaa kyllin. Mutta teidät soudan kotiin pikkuruuhella."

On aivan turha panna vastaan, sitäpaitsi eivät pikkutytöt tahdo kuullakkaan kotiinmenosta. He pyytävät ja rukoilevat: "vielä vähäksi aikaa... vähäksi vain..."

Siinä ei auta muu kuin taipua. Ja niin he lähtevät kaksin, -- polkua pitkin, joka kiertää harjua alaspäin. Pari aitaa, joitten yli vie porraspuut, sattuu vastaan. Niityn piennar on kostea kasteesta, ja näkymätön valko-apilas tuoksuu. Alhaalla rannalla on melkein äänetöntä.

Yö laskeutuu hiljaa järvelle heidän lähtiessään. Metsät nousevat tummina, ja syvyydet kimaltavat.

Airisto herkeää hetkeksi soutamasta.

"Miksi pitäisimme kiirettä?" hän sanoo. "Yö on kaunis."

"Te näytätte niin uneksivalta, neiti", hän jatkaa, -- "mitä te mietitte?"

"Ettekö te sitten koskaan uneksi?" Kirsti ei katso suoraan Airistoon, vaan jonnekin kauas hänen päänsä ylitse.

"En, -- minä en osaa; -- ei ole kukaan opettanut."

"Tarvitseeko siihen sitten opetusta?"

"Tarvitsee kyllä. Minulla ei ole ollut äitiä. Äidit ne opettavat poikansa uneksimaan."

"Äitinne kuoli, -- varhain?"

"Kuoli, -- minun syntyessäni. Ja isäni ei sallinut mielikuvituksen kehitystä eikä tunneilmauksia. Muistan, kuinka pienenä poikana leikittelin puupalikoilla ja kuvittelin niitä milloin laivoiksi, milloin sotamiehiksi, milloin miksikin. Isäni kuuli sen ohimennen ja tarttui palikkaan: 'Mikä sotamies se on, -- puukappale vaan! Suuri poika ja vielä sellaista luulottelee'."

Hän vetää pari pitkää vetoa.

"Niin minusta tuli nykyisyyden ihminen. Unelmat ne ovat tulevaisuutta, neiti."

"Minä sensijaan olen koko ikäni vaan elänyt tulevaisuudessa. Aina vaan odottanut ja odottanut."

"Se on vaarallista, neiti. Tulevaisuus on ainoastaan lupausta, ja menneisyys on jo velkaa, ainoastaan nykyisyys on meidän, -- meidän omamme. Se on se pehmeä savi, jota voimme muodostaa, menneisyys on jo kivettynyt varmoihin kaavoihin, ja tulevaisuus ei ole vielä oleellista ainetta."

"Oletteko te koskaan pelännyt elämää?"

Airisto nojautuu hiukan eteenpäin, rauhallinen katse silmissään.

"En, -- miksi pelkäisin. Elämä on jotain, mikä riippuu minusta itsestäni. Minulla on sen ohjakset käsissäni, päästän ne milloin löyhemmälle, milloin kiristän lujalle."

"Ettekö sitten koskaan ole tuntenut, että elämä olisi teitä voimakkaampi?"

"En, -- olen aina tuntenut olevani se voimakkaampi meistä kahdesta."

"Tuo on ylpeätä puhetta, -- tiedättekö."

"Ehkä on. -- Entä te, -- pelkäättekö te elämää?"

"Pelkään. Siitä asti kuin isäni kuoli. Se oli, näettekö, minusta niin armotonta, ja vaikka kuinka ajattelin, en löytänyt syytä siihen. En keksinyt tarkoitusta, enkä voinut käsittää, mitä varten. Sillä minun täytyy aina etsiä korkeampaa johtoa kaikessa, -- uskon siihen, että kaikella, mikä ikinä meille tapahtuu, on jokin tarkoitus. Ja vielä, että se kaikki on meille hyväksi."

"Mutta miksi sitten pelkäätte, kun teillä on, -- kun teillä on tuo lapsenuskonne?"

"En tiedä, ehkä en usko kyllin lujasti."

Vene kulkee paraikaa salmessa kahden saaren välissä. Yöpuulleen asettunut lintu herää airon loiskeesta, ja havupuitten kuivat oksat rasahtavat sen lentäessä pakoon. Puitten varjot luikertelevat vedessä kuin mustat käärmeet. Taivas on kuulakka ja elokuun vaaleat tähdet tuikkivat kuin harson takaa. Yön salaperäinen kauneus vangitsee heidät ja karkoittaa sanat.

"Kertokaa vielä itsestänne", sanoo Kirsti vihdoin. "Lapsuudestanne."

"Mitä minä lapsuudestani kertoisin? Minulla ei ole lapsuutta ollutkaan. Isäni kukisti minussa varhain lapsen ilon. Mutta kun nuoruus alkoi vaatia oikeuksiaan, oli isäni jo vanha ja joutui taistelussa tappiolle. Silloin minä voitin."

"Ja lähditte kotoa pois?"

"Ja lähdin kotoa pois, -- niin. Ylioppilasvuosien jälkeen jouduin opettajaksi erääseen pikkukaupunkiin, -- tiedättekö, yhteen niistä, jotka aina nukkuvat, kesät, talvet, kuin uutimien takana. Minussa oli silloin kaikki niin kuohumistilassa, ettei tarvittu kuin pisara, että yli läikkyisi. Ensin kuljin kädet taskussa pitkin katuja ja kirosin ikävyyttä ja yksinäisyyttä, -- ja sitten rakastuin."

Hän katsoo Kirstiin omituisesti hymyillen.

"Jollei minun olisi ollut niin ikävä, ja jollei kaupunki olisi ollut niin sanomattoman unelias ja kuollut, -- ehkä en olisi rakastunutkaan. Ettekö usko, että elämässä usein sellaiset sivuseikat kuin aika ja paikka, voivat määrätä koko kehityksen. Vaikuttimet voivat usein olla mitättömiä. Jos nyt esimerkiksi ei olisi näin ihana yö, niin ehken kertoisikaan teille tätä kaikkea..."

Katse, joka sanoja seuraa, ikäänkuin pyytää anteeksi niitten ivallisuutta.

"En ollenkaan tuntenut naisia siihen aikaan", hän jatkaa. "Tiedättekö, millaisena naisen sielua ajattelin. Vilpoisena, tyhjänä merenä, -- huomatkaa, tyhjänä, -- jossa olisi ollut hyvä huuhtoa väsymyksensä pois. Juuri se tyhjyys siinä olisi suloista, ajattelin, vastakohtana miehen sielulle, jossa tietysti vilisi toisiaan raatelevia ajatuksia kuin meri-äyriäisiä."

"Mutta minä kaipasin naista, -- koko nuorella elinvoimallani. Se oli muuten sangen tavallinen tyttö, -- hänestä ei ole paljon puhumista, -- hän puolestaan tunsi miehet liiankin hyvin. Ja siitä tuli se vanha juttu, -- otti ja taas jätti."

"Hän hylkäsi teidät, -- niinkö?"

"Niin --. Parin vuoden kihlauksen jälkeen. Nuorena ovat luut pehmeät ja sellaiset iskut sattuvat syvälle. Minulla oli terve luonne, joka ei sallinut mitään sairaloista eikä epätervettä, mutta kuitenkin kesti kauan, ennenkuin kaikki arpeutui. Sentähden niin paljon matkustelinkin, näettekös. Mutta vihdoin sanoin: Mitä nyt tässä juokset itseäsi pakoon. Katsoisit elämää suoraan silmiin. Ja sitten tein niin, -- taistelin elämän kanssa ja voitin. Siitä asti olen ollut se vahvempi."

Kotiranta alkaa häämöittää. Lahonnut nuottakota rannalla, joka joka hetki uhkaa veteen suistua, ja vanha kanto, kaukaa katsoen kuin hunnutettu nainen, joka istuu kyyryssä, kädet silmillä. Männyt kasvavat varjomaisen suuriksi yöllisessä hämärässä, ja raitis pihkan tuoksu virtaa niistä järvelle. On aivan äänetöntä, täydellinen pysähdys luonnon lakkaamattomassa yhteissoitossa.

Airistolta vasten tahtoaan jäävät airot poikittain. Tätä hiljaisuutta ei henno häiritä, aivankuten käsi ehdottomasti vetäytyy takaisin kirkasta veden kalvoa särkemästä.

He ovat tulleet niin lähelle toisiaan ja vaikenevat juuri sentähden. Tahtomattaan molemmat ajattelevat samaa asiaa. Kuinka kauan he ovat olleet tuttuja, -- kolme päivääkö vaan? Vaan kolme päivää! Kuinka kummallisen lyhyeltä se aika tuntuu, kun ikäänkuin eroittaa sen erikseen ja ajattelee: toispäivänä, eilen, tänään...

Kuitenkin voivat kolme päivää olla pitkät kuin kolme vuotta...

"Miksi ette souda?" sanoo Kirsti yhtäkkiä melkein kuulumattomasti.

Airisto tarttuu äkkiä airoihin, ja vesi sähähtää vihaisesti, ikäänkuin, pahoillaan siitä, että sen unta häiritään.

Hän auttaa Kirstin maalle ja alkaa kiinnittää vitjoja koivuun. Vitjat luisuvat kädestä ja solahtavat veteen. Hän nostaa ne matalasta pohjasta, -- ne tiukkuvat vettä ja kalahtelevat. Kirsti käy avuksi, ja heidän kopeloidessaan rengasta koskettavat Airiston vedestä kosteat sormet Kirstin lämmintä kättä.

He lähtevät Suvihuvia kohti yhä äänettöminä ja mitään puhumatta. Portilla ojentaa Kirsti Airistolle kätensä.

Tämä tarttuu siihen ranteesta, niin että väljän kesäpuseron hiha työntyy ylemmäksi, ja muistamatta mitään muuta kuin että paraikaa pitelee omassaan sitä pientä kättä, jonka hyväilyjä halajaisi, ja joka tuntuu kaikessa hentoudessaan kyllin voimakkaalta auttamaan häntä läpi koko pitkän elämän, hän puristaa sitä yhä kovemmin ja kovemmin suurella, luisevalla kourallaan.

Vaan yhtäkkiä hän kumartuu hämmentyneenä:

"Sattuiko teihin, neiti...?"

Ja odottamatta vastausta hän uudelleen kumartuu ja suutelee kättä juuri sille kohdalle, missä vielä kirvelevät sormenjäljet, -- suutelee sitä kerta toisensa jäljestä, irtipäästämättä...

"Minun... minun...", hän kuiskaa. "Tämä on ylösnousemus minulle."

Hän jää seisomaan metsänlaitaan, siihen, missä polku Leppäniemeen kääntyy, siksi kunnes tuli on sammutettu Kirstin yliskamarissa ja valkeat verhot laskettu eteen.

6.

He olivat kihloissa melkein vuoden.

Kun Pentti kerran Kirstiä suudeltuaan puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, kysyi, oliko kukaan häntä ennen suudellut, punastui hän siitä tulipunaiseksi:

"Kuinka Pentti taisi jotain sellaista luulla? Ei kukaan, -- ei koskaan. Isä tietysti, -- aikoja sitten."

Mutta Pentti kysyi yhä uudestaan ja uudestaan: eikö kukaan todella, -- eikö leikilläkään?

"Ei, -- ei, -- ei koskaan."

Seuraavana päivänä hän tuli Pentin luo tunnustuksille. Aivan hän oli unohtanut, -- kerran koulu-ajalla, jossain panttileikissä... Niin, hänen oli täytynyt lunastaa panttinsa suutelolla, ja hän oli pannut vastaan, oli juossut huoneesta huoneesen, mutta se nuori ylioppilas oli tullut jäljestä ja vihdoin saanut kiinni, puristanut päästä ja suudellut... Mutta Kirsti oli purrut häntä huuleen...

Kerran jäljestäpäin hän teki saman tai melkein saman kysymyksen, -- niinkuin luuli, -- Pentille.

Pentille ei juolahtanut hetkeksikään mieleen peittää jotain siltä naiselta, joka tulisi olemaan häntä lähinnä; hänen suora luonteensa olisi halveksinut kaikkea kiertelemistä. Hän oli odottanut tätä kysymystä ja valmistaunut siihen. Ja niin hän kertoi kaikki tälle nuorelle tytölle, joka ei ollut aavistanut kuin osaksi, mitä kysyi.

Se oli hyvin totinen hetki heidän suhteessaan, vaikka Pentti ehkä yksin tunsi koko sen vakavuuden.

Kaikkiin hänen itsesyytöksiinsä vastasi Kirsti yhä samalla anteeksi-annolla, joka ei ollut hänelle vaikeata, vaan helppoa ja ilman taistelua saavutettua, koskei hän itsekään oikein käsittänyt, mitä häneltä pyydettiin, eikä mitä hän antoi anteeksi.

Hän ainoastaan aavisti sinä hetkenä, ettei maailmassa löydy ainoastaan päivänpuolta, vaan myös pimeänpuoli, ja että oli paljon lokaa olemassa, josta ei koskaan pisarakaan ollut räiskynyt hänen päälleen. Mutta hän tunsi olevansa kaikesta siitä suojassa ja turvassa eikä tarvitsevansa sitä ajatella.

Toisinaan Kirstistä tuntui, kuin olisi Pentti liian pian tottunut onneensa. Hän saattoi istua niin rauhallisesti ja mukavasti, käsi leuan alla ja alta kulmain katsoen ja puhua niin tyyneesti heidän tulevasta elämästään, kuvailla heidän jokapäiväistä arkielämäänsä piirre piirteeltä. Silloin Kirsti tavallisesti pyrskähti nauramaan, pudisti Penttiä olkapäistä ja juoksi pakoon.

Pentti seurasi häntä ja saatuaan kiinni, taivutti hänen uhittelevaa päätään taaksepäin.

"Ei se ole mitään vanhuuden rauhaa minussa, tyttöseni -- älä sitä luule", hän sanoi vähän raskaasti. "Se on vaan se suuri tasapaino koko olennossa, -- ei se ole elinvoiman puutetta."

Silloin Kirsti hetken aikaa tuijotti häneen, ikäänkuin äkkiä olisi jotain uutta hänessä keksinyt. Mutta oikeastaan se ei ollutkaan mitään uutta, -- ainoastaan uudestaan kertauva vaikutus ensi näkemästä. Se oli sittenkin se voima Pentissä, joka häneen vaikutti, se ruumiillinen ja sielullinen voima, joka levitti turvallisuuden tunteen ympärilleen.

Oli omituista nähdä, kuinka sen vaikutus ulottui äitiinkin. Äiti oli alussa melkein vieronut Penttiä, hänen oli vaikea tottua siihen, että joku vieras anasti omaisen paikan talossa. Hän pysyi kauan aikaa arkana ja epäluuloisena eikä tahtonut tulla esiin kuorestaan. Mutta sitten kerran, kun äiti äkkiarvaamatta sai hermokouristuksen, otti Pentti hänet käsivarsilleen ja kantoi sohvalle lepäämään... Se liikutti niin äitiä, että hän yhdellä kertaa suli... ehkä se muistutti hänelle jotain kaukaista kohtausta. Siitä asti hän ihaili Penttiä samalla alistuvalla ihailulla, kuin sairas ihminen täysin tervettä.

Kirsti ei tullut sensijaan lähemmäksi äitiä kuin ennenkään. Kun hän joskus iltasin Pentin lähdettyä tuli äidin huoneeseen, posket polttavina, silmissä uneksiva loiste ja koko nuori olento tulvillaan onnea, niin vaikutti äidin läheisyys häneen omituisen raukaisevasti. Kuten koko hänen kehityksensä oli tapahtunut ilman äidin siihen tarttumatta, samoin hän oli yksin nytkin herkimpänä kehityskautenaan.

Tämä oli ainoa aika hänen elämässään, jolloin hän ei mitään odottanut. Hän ihmetteli, että Pentti niin usein ja paljon puhui häistä ja laski kuukausia, jotka niihin vielä olisivat jäljellä.

"Minä en odota niitä ollenkaan", -- hän sanoi monta kertaa, -- "minä voisin olla koko ikäni kihloissa. Minä en ollenkaan odota, mitä huomenna tai ylihuomenna tapahtuu, minä toivon vaan, että olisi samanlaista kuin tänäänkin, aivan loppumattomiin. Minulla on niin hyvä olla, -- niin hyvä..."

Hänen vanha, muodoton elämänpelkonsa, joka aina ennen oli kuin kiinnikasvanut suureen elämänhaluun hänessä, -- joka joka kerta kylvi ohdakkeita siihen, mihin elämänhalu nostatti kukkia, -- se ei jaksanut heittää varjoa tähän aikaan. Hänen iloisuudessaan oli jotain tarttuvaa, se heitti heijastusta ympärilleen, ja vieraittenkin täytyi se huomata. Joku taiteilija oli kerran sanonut hänen ohikulkiessaan toverilleen: "Tuon naisen nuoruus on pysyväistä." "Oh, odottakaapas...!" arveli toinen epäluuloisesti hymyillen. "Ei, te ette käsitä, mitä tarkoitan. Hän itse tulee tietystikin vanhenemaan, mutta hän tulee antamaan nuoruutensa eteenpäin toisille. Hänellä tulee olemaan paljon ja kauniita lapsia."

Heidän häänsä olivat lopullisesti määrätyt Juhannuksen ajoiksi, ja senjälkeen piti heidän kesäkuukausiksi lähteä ulkomaille.

Toukokuun viimeisenä päivänä, eräänä iltana kävelyretkeltä palatessa, syntyi heissä molemmissa sama ajatus, niin yhtaikaa, että jäljestäpäin olisi ollut mahdoton sanoa, kuka sen oikeastaan oli keksinyt.

Lähteä pariksi päiväksi Leppäniemeen ennen häitä! Kahden kesken, ennenkuin ulkomaille matkustaisivat.

He katsoivat toisiinsa hämmästyneen iloisina. Kuinka he eivät ennen olleet sitä ajatelleet!

Seuraavalla viikolla he panivat päätöksensä toimeen.

7.

Sisämaassa voi joskus kesä olla niin myöhäinen, että sen tuloon tuskin uskoo. Ei mikään näytä edistyvän luonnossa, ja kuitenkin on jo kesää ilmassa, mutta myös ainoastaan ilmassa. Se leikkii piilosta, kätkeytyy kirteen maassa ja piilottelee puitten sulamattomissa nesteissä, jotka eivät jaksa vielä lehtisilmuihin kohota.

Ne ovat rajapäiviä kevään ja kesän välillä, ja sen, joka silloin sattuu sisämaan seuduille, täytyy tuntea jotain samaa itsessään. Ulkonaisesti on ihan viileää ja raitista, mutta sydämen syvimmässä nousee ja poreilee jotain voimakasta ja lennokasta, -- tunne, joka on vahva kuin nuori jättiläinen, mutta sokko, sidotuin silmin ja tietämätön omasta voimastaan.

Maantie, jota he kyytirattailla ajavat, on vallaton ja oikullinen kuin lapsi, jonka tekee mieli leikkiä. Se kulkee ja kiertelee pienissä luisuissa alaspäin, ja sitä huvittaa heitellä kuperikeikkoja matalissa, epätasaisissa mäissä ja tehdä uhkarohkeita hyppäyksiä kukkuloilta. Mutta äkkiä pistää sen päähän tekeytyä vanhukseksi, ja silloin se hitaasti ja vaivaloisesti nousee ylämaata, mutkia tehden, kuin vanha ukko, joka kepillään koittelee eteensä.

Häitten läheisyys, joka heitä pitää alituisessa jännityksessä, sitoen ajatukset, -- outo ilo olla kahden kesken, vapaina, riippumattomina, -- tieto saada jälleen nähdä samat paikat, joitten muistokin jo saa sydämen nopeammin sykkimään, -- ja vihdoin tämä raikas, kylmähkö ja kuitenkin salaista odotusta värisevä aamu, -- kaikki yhtyy siksi tunnelmaksi, joka heitä vallitsee.

Siinä on jotain siitä tunteen tuoreudesta, joka muuten haihtuu ensimäisten yhdessäoloviikkojen kuluttua, ilmestyäkseen kesken totuttua arkirauhaa vaan silloin tällöin, kun ulkonaiset olosuhteet sen kutsuvat esiin. Jotain siitä ihmeellisestä uutuudesta, joka saattaa rakastetun vähäpätöisimmissäkin sanoissa löytää jotain mieltäkiinnittävää ja kuin ennen kuulematonta. Joka saattaa pienimmästäkin havainnosta iloitsemaan kuin suuresta löydöstä ja kuvailemaan, ettei kukaan ole ennen sitä juuri sillä lailla nähnyt eikä käsittänyt.

Kyytipoika pitää velvollisuutenaan selittää ja opastaa kyyditettäviään kaikissa seudun merkillisyyksissä. He kuuntelevat häntä suuresti huvitettuina. Hän tuntee joka talon ja torpan nimen ja lausuu ne jonkunlaisella mahtavuudella, ikäänkuin ihmetellen, etteivät vieraat niitä ennaltaan tunne.