Part 3

"Muistan", hän jatkaa, -- "kuinka tuli jossain maailman kaupungissa keskellä ihmisvilskettä vastaani pieni poika, hartiakas, tanakka nulikka, -- posket pakkasen puremina. Niin huoletonna kulki, kuin olisi yksin tyhjää katua astunut ja veti iloista säveltä oikein sydämen kyllyydestä. Jotain niin uskomattoman hupaista ja elämän tervettä siinä pojassa. Olisi, tiedättekö, tehnyt mieli nostaa hänet hartioilleen ja näyttää kaikelle kansalle: 'Tuollainen kun olisi maanne toivo!'"

Kirsti on koko ajan kuunnellut äänetönnä ja astellut vähän pää alaspäin, niin että irrallaan riippuva ruusu melkein kaulaa koskettaa. Kuitenkin hän on koko ajan etsinyt sanaa, johon voisi tarttua kiinni. Oikein odottaa hetkeä, jolloin pääsisi puhumaan. Täynnä vastustushalua hän on. Ei vieraan mielipiteitä kohtaan, ne ovat päinvastoin melkein samoja, kuin mitä tämä lähellä luontoa eletty kesä hänessä on herättänyt. Mutta se varmuus ja vakuuttava voima, jolla hän ne lausuu, kiusaa häntä. Siinä on lähellä häntä voimaa, joka on hänen omaansa suurempi. Ja se alkaa kasvaa hänen ylitsensä.

Sitä voimaa vastaan hän alkaa taistella. Kun hän suurella innolla alkaa puolustaa kaupunkilaiselämää, puolustaa hän oikeastaan itseään. Innostuu niin, että käy lyhyeksi ja jyrkäksi, liioitellen ja väärennellen omia mielipiteitään... Hän ei oikeastaan lainkaan ajattele siten, mutta hänen täytyy se siten sanoa. Itsensä tähden. Hänen täytyy heittää vieraalle sana sanasta ja vaikka loukatakin häntä. Hän taistelee kuin henkensä edestä.

Sillä jos hän tuumankaan antaa myöten, lähenee samassa kaikki se, mikä tulossa on ja kietoo hänet yhä pienempään piiriin. Hän on kuin antaumaisillaan umpisokkeloon, josta ei pääse pois. Sillä tämä ei ole taistelua eri mielipiteitten välillä, eikä se oikeastaan koske sitä asiaa, mistä on puhe. Se on salaista voimien koittelua: joko sinä tai minä.

He ovat tulleet rantatielle, johon järvi vilahtaa harvasta lepikosta kuin kehysten välitse. Silloin hän vasta huomaa, kuinka kauas ohitse he puhellessaan ovat kulkeneet toisista. Ja samalla hän hervahtaa väsyneeksi ja alakuloiseksi.

"Toiset ovat pysähtyneet kivikkoniemeen", hän sanoo jääden seisomaan. "Kuuletteko, he huhuilevat meille. Täällä on mainio kaiku", hän sanoo vielä jotain lisätäkseen.

Mutta juuri kun hän aikoo kääntyä, tarttuu hänen pitsikauluksensa rantakoivun riippuoksaan. Airisto kumartuu heti sitä päästämään. Mutta hän ei saa sitä paikalla irti, koivun rosoiset oksat pitelevät hienoa kudosta kuin hakaset, ja se uhkaa repeytyä. Hän haparoi varovasti ja irroittelee yksityisiä lankoja kerrallaan, ja tahtomattaan koskettaa hänen kätensä tytön paljasta kaulaa. Se kosketus saa Kirstin värähtämään ja kääntämään päätään hiukan taaksepäin.

Silloin hän näkee, että Airisto taas häntä katselee. Ja sensijaan, että katsoisi pois, hänkin jää katsomaan tätä silmiin.

Ei hän tiedä, mitä heidän välillään sinä hetkenä tapahtuu, se on lyhyt kuin silmänräpäys ja seuraavassa sekunnissa on kaikki entisellään. Mutta hänessä kuohahtaa yhtäkkiä riemuitsevaa iloa. Häneen on yhtenä hetkenä tullut jotain lisäksi, ikäänkuin jotain olisi heitetty hänen sieluunsa, ja siellä heti juurtunut ja alkanut kasvaa. "Tietääkö hänkin siitä?" vilahtaa hänen mielessään. "Se ei ole saanut alkuaan minussa", hän heti senjälkeen ajattelee, -- "se on tullut ulkoapäin. Hän heitti sen sieluuni. Se on syttynyt hänessä ennen, hänen on täytynyt se ensin ajatella." Mutta hän ei kehitä ajatusta loppuun saakka eikä kysy, mikä se on, joka hänessä on alkanut elää.

He puhuvat paljon, molemmat kuin hämillä-oloa peittääkseen, mutta jäljestäpäin hän ei lainkaan muista mistä, varmaan aivan jokapäiväisistä asioista. Se on hänelle yhdentekevää, jokaisella sanalla on kuitenkin ihan toinen merkitys. Koko ajan he tarkoittavat toista, mitä sanovat. Jokainen sana on vaan kotelo tunteelle, joka siinä kolkuttaa kuin lentoon haluava perhonen. Ja se riemu heissä on aivan rajatonta. He voisivat ottaa toisiaan kädestä kiinni ja lähteä juoksemaan pitkin tietä vallattomina kuin lapset.

Sinä iltana Kirsti on itselleen outo ja uusi. Kun hän astuu yliskamariin vieviä portaita myöten, pakoittavat ajatukset hänen päässään, ajelevat toinen toistaan yhtenä sekasortona. Yhtä ja samaa kehää kiertävät, sen piiristä pääsemättä.

Hänen täytyy hetkeksi nojautua kaidepuuhun, ummistaa silmänsä ja hymyillä. "Kuinka hän oli pitkä", hän ajattelee oikein koulutyttömäisesti, "minun täytyi katsoa ylöspäin, kun tahdoin nähdä häntä silmiin, ja kun hän puheli kanssani, kumartui hän aina hiukan."

Riisuuntuessaan hän jää pitkäksi aikaa istumaan vuoteensa laidalle.

"Mitä minä oikeastaan hänestä tiedän", hän ajattelee. "En mitään, en kerrassaan mitään. Näin hänet tänään ensi kertaa."

"En tiedä, millainen hän on, mutta tiedän, miten hän minuun vaikuttaa. Niin se on", hän ajattelee.

Alakerrasta kuuluu hitaita, tasaisia askeleita, -- äiti kävelee huoneessaan. Hänen on tapana aina iltasin siten kävellä, kulmasta kulmaan, yhä edestakaisin, lukemattomia kertoja. Ja kulkiessaan hyräillä jotain virren säveltä, äänellä, josta sointu on hiotunut pois ja joka yhtämittaa särkyy.

Kirsti siinä vuoteen laidalla istuessaan pyyhkäisee kädellään otsaansa. Hän alkaa ajatella entistä elämäänsä, -- sitä lyhyttä aikaa, joka mahtui kahdenkymmenenyhden vuoden kehyksiin.

"Kaikkea minulla on ollut elämässä", hän ajattelee, "iloa ja surua, sairautta, ystävyyttä, -- rakkauttakin, -- kaikkea sitä, mikä kehittää luonnetta. Ainoastaan voima on puuttunut, -- se ei koskaan ole ollut edustettuna. Se voima, joka olisi saanut minut tuntemaan itseni naiseksi."

Hän istuu siinä hyvin kauan.

Mutta yöllä hän näkee unta seisovansa porraspuulla vierasta vastapäätä. Molemmat tahtoisivat yli, vaan puu on kapea, ei kumpikaan voi väistää. Eivät pääse toistensa ohi. Heidän täytyy vaan seisoa ja katsella toisiaan. Mutta yhtäkkiä vieras tarttuu häntä vyötäisistä ja kantaa toiselle rannalle, ennenkuin hän ehtii edes huutaakaan.

4.

Seuraava aamu on täynnä aurinkoa. Mutta se ei ole kevätkesän epätasaista päivänpaistetta, joka leikkii ja hyppelee ja syöksee terävät, vähän vinot säteensä kuin säilät maan routaiseen sydämeen. Keskikesän aurinko on kuin tuhlaava tulva, joka tasaisesti vyöryy yli lämmenneen maan. Siinä ei ole mitään taistelua, ei mitään vastarintaa, se on täyttä omistuksen onnea. Mutta sydänsuven suuri hiljaisuus on vain luomistyön yli heitetty verho. Sen alla tykyttää elämä.

Se auringonpaiste on kerrassaan soentaa silmät. Sillä sitä ei tulvi ainoastaan taivaalta, järvi kuvastaa sitä kuin kirkkaaksi tahkottu kilpi, ja maa heijastaa sitä joka hiekkajyvässään. Rantahonkien kyljet paistavat punaisina, ja pihka pusertuu niistä, hyytyen kellanruskeaksi kuin merenvaha. Niemen toisella puolen uurtuvaan poukamaan on etäisiltä rannoilta ajautunut tukkilautta. Tukit uiskentelevat hyvässä sovussa, toisissaan kiinni; ne ovat vanhoja, kunnon veikkoja, jotka vaan leikillä toisiaan silloin tällöin työntäisevät ja pyrkivät vierustoverin olkapäille.

Kirsti on edeltäpäin tullut rantaan, kantaen suurta sankakoria, josta kahvipannun ruskea kuparikansi välkähtää. He olivat eilen sopineet yhteisestä huvimatkasta läheiseen saareen, ja suurella vaivalla hän oli saanut äidinkin houkutelluksi mukaan.

Hän varjostaa kädellä silmiään, tuskin voiden nähdä eteenpäin. Aika käy odottaessa pitkäksi, ja hän lyhentää sitä ajamalla veden pois veneestä suurella äyskärillä, joka on yhdestä ainoasta puunkappaleesta koverrettu. Sitten pyyhkäisee laidat ja penkit kuiviksi vaaterievulla. Ja kun ei vieläkään ketään kuulu, alkaa huvitteleida heittelemällä kiviä korkealle ilmaan, niin että ne veteen pudotessa menevät umpilukkoon, sihahtavat pohjaan loiskahtamatta ja vedenkalvoa rikkomatta.

Hän ei voi löytää itsessään mitään levottomuutta eikä jännitystä. Eiliset, toisiaan takaa-ajavat tunnelmat ovat asettuneet suureksi, rikkomattomaksi rauhaksi. Mutta se rauha on sydänsuven, joka kuin hetkiseksi pysähtyy kuuntelemaan omain elinnesteittensä nousua. Se on odotusta, joka on niin kiihkeä, että se henkeään pidättää. Se on odotusta, jonka olemassa-olo jo semmoisenaan on suuri runo.

Hän on niin onnellinen, että tuntuu, kuin ei mitään enään tarvitsisi. Hän voisi mennä metsään ja unohtua sinne sammaleille tuntikausiksi tuijottamaan ilmaan. Hän voisi olla yksin koko päivän ja elää siitä ihmeellisestä ilosta itsessään.

Kaikki saapuvat kuitenkin vähitellen, ja vene työnnetään vesille. Ihan kuin itsestään on selvää, että vanha rouva heti ottaa suojiinsa Kirstin äidin. Kirstin täytyy häntä katsellessa ajatella, kuinka sääli on, ettei hänelle omia lapsia ole suotu. Sillä hänessä on jotain kantaäitiä, jotain yleistä, suuripiirteistä äitiyttä, täynnä suojelevaa hellyyttä.

Vanha professori pitää perää, ja keskituhdolla soutavat pikkutytöt, yhtämittaa joutuen epätahtiin ja syyttäen siitä toisiaan. Keulaparia hoitaa Airisto, joka on vaihtanut olkihattunsa pehmeään, lyhytlippaiseen urheilulakkiin ja kursailematta heittänyt takin yltään.

Kirstillä on paikka keulassa, ja kun ei ole muuta tekemistä, hän antaa kätensä toisinaan viistää vedessä, joka soluu ja pakenee sormien lomitse. Pikkutyttöjen huudahdukset ja tukahutetut nauruntyrskäykset, professorin hidas, opettava puhe ja äidin hento, valittava ääni sekaantuvat hänen korvissaan ja unohtuvat. Hän katselee yhtämittaa Airistoa, joka soutaa selin häneen.

"Hän on minulle selväpiirteinen, niinkuin lapsuudesta saakka olisin hänet tuntenut", hän ajattelee, -- "en voi erehtyä mistään, kaikki tiedän jo edeltäpäin. Ei voisi hän kertoa minulle mitään itsestään, joka kummastuttaisi. Ihmisessä on voimia kätkössä, joista heillä ei ole aavistustakaan. Mutta mistähän minä otin tämän tarkkanäköisyyden?"

"Hänellä on synkkä piirre kasvoissa", hän jatkaa ajatuksiaan, "syvä uurre silmien välissä. Ei se ole siinä alkujaan ollut, hitaasti se on siihen kaivertunut. Ehkä voisi sen silittää pois pehmeällä kädellä. Niin, sen voisi varmaankin", hän iloitsee itsekseen.

"Hänellä on kiivas luonne, muuten ei valkuainen silmissä niin välkähtäisi. Kun hän on jostain pahoillaan, hän alkaa räpytellä silmiään. Liian paljon voimaa hänessä on, ja se on varmaan monta kertaa tunkeutunut esiin. Silloin hän on lyönyt ja huitonut ympärilleen."

Hän katsoo yhä Airistoon ja näkee hänet yhä selvemmin ja selvemmin.

"Elämä on lyönyt häntä takasin", hän jatkaa ajatuksiaan. "Se lyö aina, se ei kärsi sitä, että muutamat ihmiset tahtovat enemmän tilaa kuin mitä heille on määrätty. Ensin hän vuosi verta ja huusi ääneensä, mutta sitten tottui, antoi kuoren kasvaa kovaksi eikä enään helpolla haavoittunut. Niin, juuri sellainen hän on. Mutta kuinka minä sen tiedän?" kysyy hän ja tuntee, kuinka riemu särkee sulut ja padot.

"Rakastan häntä, -- siksi sen tiedän", hän ajattelee. "Siitä se tarkkanäköisyys." Ja ne sanat alkavat soida hänessä niin voimakkaina, että sydän tulee siitä kuin liian ahtaaksi. Se tunne tahtoisi ylistää ääneensä olemassa-olonsa onnea.

Vene on liukunut saaren rantaan, varovasti, pitkin kapeaa väylää, jonka molemminpuolin airo kalahtaa kiviin.

Se on harvametsäinen, aurinkoinen saari, jossa jalka uppoaa syvälle karkeaan, kovasyiseen saraheinään ja kukkivaan kanervikkoon. Niemellä on suurista kivistä koottu tulisija, joka on jäänyt sinne yöllisten kalastajain jäljeltä. Kivet ovat mustuneet ja nokiset, ja maa ympärillä korventunut ja paljas.

Kivien väliin tehty tuli nielee nopeasti keveät lastut ja sytykkeet ja käärii mustaan nokiharsoon pannun kirkkaan kyljen. Vesi alkaa porista kodikkaasti, aivankuin puoli-ääneen jotain hauskaa salaisuutta kertoen, ja kahvin haju tuoksahtaa raollaan olevasta kannesta. Kirsti on polvillaan maassa, vahva puunoksa kädessä, valmiina minä hetkenä hyvänsä nostamaan pannun pois tulelta, ennenkuin se ennättää yli kiehahtamaan. Liekki lyö hänelle vasten kasvoja, jotka hehkuvat ja punoittavat kuumuudesta ja savun ja katajan katku tunkeutuu kurkkuun. Mutta hän hymyilee hyvillä mielin ja pyyhkäisee tuontuostakin hiuksia otsaltaan.

Professori on löytänyt istuinsijakseen matalan kannon ja sille mukavasti asettunut, ensin koputeltuaan sitä kepillään joka puolelta. Airisto on päässyt täydellisesti pikkutyttöjen suosioon tekemällä heille pari tuohista rantakoivusta, ja nyt hänen täytyy auttaa heitä vadelmien poimimisessa, joita kasvaa saaren kivikoissa. Ja joka kerta kun he ovat poistuneet näkyvistä, kertoilee vanha rouva puoli-ääneen äidille Airistosta. Hän -- Pentti -- on ollut melkein kuin heidän oma poikansa, hän sanoo. Olivat toivoneet hänestä pappia tai ainakin teoloogia, mutta siitä ei ollut puhettakaan. Hyvä, kun hänet ylipäänsä lukemaan sai, koulun keskiluokilla hän oli alkanut väittää olevansa luotu talonpojaksi. Sen muka näki siitäkin, että hänellä oli niin suuret kädet. Mutta yliopistossa hän kiintyi tutkimaan suomensukuisia kieliä, ja niistä paraikaa väitöskirjaansakin valmisteli. Talvella väittelisi tohtoriksi, ja hänellä olisi tulevaisuus edessä, sanottiin. Mutta sitä sanoessaan pudistaa vanha rouva samalla arvelevasti päätään. Sillä asia oli niin, ettei siitä pojasta koskaan voinut olla oikein varma. Hän voisi yhtäkkiä heittää kaikki, kuten pari vuotta sitten, lähtiessään yhtäkkiä moneksi kuukaudeksi matkoille kellekään siitä edeltäpäin ilmoittamatta.

Kirsti on nostanut pannun tulelta ja asettelee kahvikuppeja valkoiselle maahan levitetylle liinalle. Hän on polvillaan ja pää alaspäin, niin ettei kasvoja näy.

"Nuo ovat vaan ulkopiirteitä", hän ajattelee, "ja oikeastaan, vaikken niitä tietäisikään, olisi se melkein yhdentekevää."

Hän katselee järvelle kädellä silmiään varjostaen. Rantaa lähenee kaksi vesilintua; ne uivat huoletonna ja pahaa aavistamatta. Yhtäkkiä kuuluu vihellys, ensin hiljainen, sitten kova ja kimeä. Linnut ovat keskeyttäneet uintinsa ja puoliksi käännähtäneet; ne näyttävät kuuntelevan ja vainuavan ja kurottelevan pitkiä, taipuvia kaulojaan joka ilman suunnalle. Vielä pitkä vihellys, ja ne nuolen nopeudella uivat pari kivenheittoa ulapalle päin ja silmänräpäyksessä sukeltavat näkymättömiin.

"Miksi te peloititte niitä", hän kysyy Airistolta, joka seisoo vähän edempänä, harmaa matkavaippa yli olan heitettynä.

Airisto naurahtaa. "Muuten vaan, minua huvitti nähdä, miten ne menettelisivät. Sehän oli koko pikku näytelmä."

"Tarkastan usein eläimiä, löytääkseni niistä piirteitä ihmisistä", hän jatkaa. "Esimerkiksi rantakalat, -- oletteko sattunut niitä tutkimaan? Niissä on kaikki neljä eri luonnonlaatua edustettuina. Salakka, -- se on vesien sangviinikko, -- rakastaa päivänpaisteisia pintavesiä ja suuria, iloisia parvia, -- syöttiinkin tarttuu kuin leikillä vain, kuljettelee muassaan pitkät matkat. Ahven on oikea melankoolikko, ylpeä ja yksinäinen, -- uipi erakkona mutaisia syvänteitä ja nielaisee syötin yhdellä kertaa, -- koukkuineen päivineen."

"Onko teillä siinä joukossa koleerikkokin?"

"On toki, -- särki, tiedättehän, -- sen tuntee heti koleerikoksi punaisista, vihaisista silmistä ja jyrkistä, voimakkaista liikkeistä. -- Ja lopuksi kiiski, joka filosoofin tyyneydellä tarttuu koukkuun, -- ja ilman vastaanpanoa ja melua antaa vetää itsensä maalle, -- täysi flegmaatikko, kohtaloonuskoja."

Kahvit juotua saa jompikumpi pikkutytöistä hyvän tuuman, että kohotettaisiin kokko rannalle. He ryhtyvät heti täyteen puuhaan ja alkavat katkoa katajia esiliinalla oksista kiinni pitäen. Mutta samalla he katsovat kysyvästi Airistoon, -- hänen pitää sanoa ratkaiseva sana.

Airisto on noussut seisomaan ja tarkkaa tuulen suuntaa.

"Miksi ei", hän sanoo vihdoin, -- "mutta emme me tästä saaresta kyllin kuivia puita saa. -- Täytyy tuoda veneellä salmen tuolta puolen", hän yhtäkkiä jatkaa päättävästi. "Te tulette mukaan, Kirsti neiti, -- minä soudan." Kirsti ei yritäkkään panna vastaan, siinä käskemään tottuneessa äänessä ja puhetavassa on jotain, mikä ehdottomasti panee tottelemaan. Saaret eroittaa toisistaan ainoastaan kapea salmi, jonka keskellä on suuri kivi. Kirsti istuu kokassa, ja Airisto meloo venettä eteenpäin.

Toisen saaren on kymmenkunta vuotta sitten kulo polttanut maan tasalle. Ja kun maa jälleen alkoi työntää korsia ja kasvia tuhasta, oli sillä niin suunnaton kiire, ettei se ollenkaan ehtinyt niitä järjestää eikä laskea, kuinka monelle ravintoa riittäisi. Se vaan kehitti ilman eroitusta kaikki siemenet, mitkä tuuli toi tuhkaan. Ja siitä oli syntynyt suuri epäjärjestys ja pensaikko niin tiheä, että tuskin päivänsäde läpi pääsi. Eikä yhdellekään puulle ole tarpeeksi ilmaa eikä mehua, sentähden ne jäävät matalaksi ryteiköksi, ja entisten honkien sijalla kasvaa nälkäisen näköisiä näreitä, jotka paljoudellaan koittavat peittää köyhyyttään. Rannalla on kuivia, kaatuneita puita huiskin haiskin, vielä puoleksi hiiltyneitä palon jäljeltä.

He ryhtyvät nopeasti työhön, Kirsti kantaen risuja ja pieniä oksia sylin täydeltä, Airisto olallaan kokonaisia puunrunkoja. Joka kerta sattuessaan vastakkain he hymyilevät toisilleen. Siinä hymyssä on aina ensin kuin pikkuinen kysymys ja sitten vastaus, ja lopuksi täytyy heidän vielä hymyillä osoittaakseen, että ovat toisensa ymmärtäneet. Kirstin valkoinen pusero on nokeutunut, ja kädet pihkasta tahmaiset. Airisto on työntänyt lakkinsa niskaan, ja sen alta valahtaa otsalle hiestä märkä tukka.

Siinä kaikessa ei ole mitään menneisyyttä eikä tulevaisuutta, se on ainoastaan ja yksinomaan nykyisyyttä. Se on jotain jo itsessään, eikä sillä ole siteitä yhtäänne eikä toisaanne. Se on joka hetki juuri sitä, mitä se näyttää olevan.

Sillä siihen ei osaa toivoa mitään kehitystä. Kirsti ei edes voi ajatella, mihin se kaikki johtaa, mikä huomenna on tuleva, se on hänelle yhdentekevä. Hän ei tahdo eikä tarvitse sitä miettiä. Se on virta, joka kuljettaa eteenpäin, ilman että tulee ajatelleeksi sillä löytyvän laskukohdan.

Mutta sen hän tietää, että näin juuri sen soisi kestävän. Näin juuri, herkkänä ja hienona, ilman muotoa ja sanoja. Ikäänkuin tuoksuna, joka ilmassa leijailee ja on liian haihtuvaa, jotta sitä voisi koota. Tahtoisi pitää kiinni jokaisesta hetkestä, rukoilla niitä viipymään ja vartomaan. "En koskaan enään elä samaa kuin nyt", hän ajattelee. "En koskaan tule tuntemaan samalla tavalla."

Vene on parilla voimakkaalla työnnähdyksellä jälleen toisen saaren hietamatalikolla. Airisto hyppää nopeasti veteen pitkävartisissa saappaissaan ja vetää sen lastineen päivineen kuivalle. Pikkutytöt ovat jo odottamassa katajakimppuineen ja juoksentelevat malttamattomina rannalla. Kokon rakentaminen ei kestä kauan, se on tehty muutamassa hetkessä. Hiekkaan pystytetään pitkä riuku ja sen ympärille tueksi vahvimmat puut; välit täytetään risuilla ja katajilla. Kun se on valmis, virittää Airisto tulen.

Se syttyy hitaasti, ja ensin muistuttaa kokko suurta lyhtyä, josta tuli tuikkii. Mutta yhtäkkiä hulmahtaa liekki ahneena aaltona sen yläpäästä, ja silloin se on pienen, tulta syöksevän vuoren näköinen. Ja vielä kerran se muuttaa muotoaan; kun tuet luhistuvat kokoon, ja katajat räiskyen ja rätisten syttyvät, on se yhtenä ainoana, soihduntapaisena ilotulituksena. Ilma ympärillä käy polttavan kuumaksi, savu luo veteen varjot, ja liekki taittuu sen kalvoon pitkänä, punaisena juovana. Kalat uivat parvittain lähemmäksi ja loiskahuttavat vettä evillään.

Airisto on levittänyt matkavaippansa kivelle Kirstin istuinsijaksi, ja seisoen kasvot puoliksi tuleen päin, hän kertoo samasta vaipasta. Se on hänen uskollinen toverinsa, hän sanoo, ja jos elotonta kappaletta voi sanoa ystäväksi, niin se varmaan on sitä. Se on seurannut häntä matkoilla kolmessa maanosassa, ja on aivan uskomatonta, mihin kaikkeen se kelpasi. Sillä saattoi suojata itseään sateelta ja kylmältä ja yöllä käyttää peitteenä, -- ikkunaan sen voi ripustaa liikaa valoa vastaan, ja oli se ollut vuoteenakin. Sillä hän oli maannut monta kertaa taivasalla siihen kääriytyneenä. Juuri siksi, että se jo oli vähän kulunut, hän sitä aina kuljetti mukanaan. Se oli koiteltu ystävä.

Kirsti siinä istuessaan ymmärtää, että Airisto tahtoisi kertoa itsestään. Hän oli aloittanut puhua vaipasta voidakseen johtaa puheen itseensä. Mutta Kirstin tekisi mieli sanoa hänelle tietävänsä jo kaikki edeltäpäin. Airiston ei tarvitsisi muuta kuin hiukan hymyillä hänelle, niin hän jo tietäisi kaikki. Hän tahtoisi sanoa, ettei siihen mitään sanoja tarvita. Se olisi kauniimpaa ilman sanoja.

Mutta Airisto alkaa hänelle kertoa. Kysyy, missä tarkoituksessa Kirsti luulee ihmisten yleensä matkustelevan. Aikaa tappaakseen ja rahaa hävittääkseenkö vai oppiakseen ja kehittyäkseen kenties? Ja oliko Kirsti kuullut siitä, että voi matkustaa itseään pakoon? Sekin oli näet yksi tapa matkustaa. Rientää maasta maahan kuin vaeltava juutalainen, ainoastaan päästäkseen siitä hyvästä herrasmiehestä, jolla on samanlainen palttoo ja takki ja keppi, kuin mitä itse käyttää, -- ja joka kohteliaasti kumartaa: tässä nyt ollaan, veliseni! Sitä matkustuslajia hän oli vähän kokenut, hän sanoo.

Koko ajan hän on puhunut tavallisella seurustelu-äänellä, mutta nyt alentaa äänensä, aivankuin tahtoisi sanoa, että se on ainoastaan Kirstiä varten.

Kysyy, miltä Kirsti luulee sen tuntuvan, kun jo toivoo seuralaisestaaan vapaaksi päässeensä, ja että se jo jäi sinne tai tuonne meren pohjaan taikka vaikkapa hotelliin. Mutta heti kun alkaa pakata esiin kapineitaan matkalaukusta, niin sekin jo pistää ikävystyneen naamansa kauluksien ja liinavaatteiden ja matkamuistojen lomasta. Se on kuin kuvajainen, joka lyhdyn kohdalla katoaa, sitten heti jälleen ilmestyäkseen. Ei muuta kuin: terve, vanha veikko!

Hän kysyy, voiko Kirsti sellaista käsittää, mutta Kirsti ei vastaa, ainoastaan hiukan taivuttaa päätään. Ja sitten katsoo Airistoon kirkkain silmin. Hän voisi puolestaan myös kertoa tälle, voisi sanoa syyn, miksi Airisto itseään pakoon matkusti. Ja voisi silittää hänen kättään ja sanoa tietävänsä varmaan, ettei hän enään siten lähtisi. Mutta hän ei sano eikä tee mitään, ainoastaan katsoo ja silmillään hymyilee.

Ja hän käsittää, ettei koskaan tähän saakka ole ollut nuori. Tänä hetkenä se hänelle selviää. Hän on ollut osaksi lapsi, -- raju ja haaveksiva samalla kertaa, -- ja osaksi vanha, järkevä nainen. Nuori tyttö hän ei koskaan ole ollut.

Mutta nuoruus, -- se on sitä, mitä hän tällä hetkellä tuntee. Se on koko olennon ojentautuminen kohti jotain suurta ja tuntematonta. Se on sitä, mikä hänessä nyt kukoistaa kuin arat, vaaleat, hienolemuiset kukat. Kun päivänvalo niihin sattuisi, putoisivat heti terälehdet, ja ne tekisivät hedelmää... Hänestä tulisi myös kerran täysi nainen, jonka rakkaus olisi kuumaa ja raskasta, koska sitä edesvastaus painaa. Mutta se aika on kaukana, eikä hän tahdo sitä herättää. Sillä nyt hän on nuori, -- ja nuoruus on hänen, välitön, luottava, kepeäkenkäinen nuoruus, joka kysymättä uskoo ja toivoo kaikki...

Kokko hietikolla on vähitellen kaatunut ja sulanut suureksi tuhkakasaksi, ja silloin tällöin lieskahtava liekki häviää auringon paisteesen kuin pisara mereen. Yöllä se vielä kauan tuikehtisi, mutta nyt sitä tuskin huomaa.

Ja savun läpi, joka valkeana huuruna sihahtaa ilmaan, joka kerta kun pikkutytöt heittävät kimpun katajia sammuvaan tuleen, Kirsti on näkevinään, että äiti istuu häntä katsellen. Tuntuu, kuin olisi äiti jo kauan aikaa siten istunut. Ja äidillä on omituinen, hajamielinen ilme kasvoissa ja pieni, sisäänpäin kääntynyt hymy suupielissä.

Kirsti tulee ajatelleeksi, että äiti ehkä on huomannut saman kuin hänkin, kuinka suuresti Airisto muistuttaa isää. Varmaan on äidin se täytynyt huomata. Ja nyt hän ehkä istuu tuossa ja muistelee menneitä.

Se ajatus tulee hänelle myös myöhään saman päivän illalla, kun äiti äkki-arvaamatta tulee hänen huoneeseensa. Hän on seisonut kauan avoimen ikkunan ääressä ja katsellut maisemaa, joka hohtaa kastetta ja kirkkautta, ikäänkuin tahtoisi sen sieluunsa siirtää ja yksityiskohtia myöten muistiinsa painaa. Eikä kääntynyt edes, kun kuulee lukon kiertyvän ja oven avautuvan. Vasta kun käsi laskeutuu hänen olkapäälleen, hän heikosti värähtää ja kääntää tulijaan suuret, loistavat silmät.