Part 2

Ja taas hän kysyy itseltään, mitä oikeastaan odottaa. Tietäähän niin hyvin, mitä on tulossa, tuntee postilaukun sisällyksen jo edeltäkäsin ja voisi ulkoa sen luetella: jokapäiväiset sanomalehdet, vanhalle professorille jokin tieteellinen aikakauskirja ja äidille hengellinen kuukauslehti. Sitten pari kirjettä joltain tyttötuttavalta, joka kertoo kesäisistä huveistaan, siinä kaikki. Ei mitään muuta, ei koskaan mitään sen enempää. Miksi se kuitenkin joka kerta häntä jännittää? Miksi se joka kerta herättää mielikuvan, että nyt taas on hetkeksi silta solmittu suureen maailmaan, ja että sieltä voisi maininki vierähtää näillekin yksinäisille rannoille. Ehkä jokin kirje, jonka sisällys tulisi hänen kohtalokseen, joka yhtäkkiä ratkaisisi. Ehkä, -- niin, kuka tietää... Mutta hän ei hämmästyisi, vaikka se, jota odottaa, tulisi ilmestyksenä vettä myöten astuen. Avosylin hän nousisi vastaan...

Kaukana kirkonkylän rantamilla alkaa jotain liikkua. Jotain valkoista nousee ylös, alas, välähtäen auringossa. Se lähenee ja selvenee; hän eroittaa ruuhen ja siinä yksinäisen soutajan. Se on postinkuljettaja. Kirsti tuntee hänen soutonsa jo kaukaa, ei kukaan koko seudulla souda samaten. Se on soutoa ilman vähintäkään peränpitoa ja ohjausta, ruuhi kääntyy suuria mutkia tehden milloin millekin ilman suunnalle, aivan kuin aaltojen ajelemana.

Kirsti on lähtenyt sisään ja keittiön ikkunasta katselee, kuinka postinkuljettaja lähenee ruohoisella pihamaalla. Se on vanha mies, jonka kasvot ahava ja vuodet ovat koviksi ja ryppyisiksi kuivettaneet. Luuta ja nahkaa vaan koko mies. Kesäisinkin käyttää talvilakkireuhkanaa eikä luovu siitä polttavimmassakaan helteessä. Ennen on kierrellyt reppurina ympäri pitäjää ja nytkin vielä talvisin harjoittelee pientä neulakauppaa. Ihmisten pilkkana ja silmätikkuna oli ollut kauan aikaa, kuiskailtiin, ettei hänen päässään ollut kaikki paikallaan. Mutta kun Leppäniemen vanha professori kohotti hänet postinkuljettajakseen, muuttui hänen asemansa yhtäkkiä. Ainakin hänen omasta mielestään. Nyt hän pitää päänsä pystymmässä kulkiessaan ja antaa laskea leikkiä kanssaan siitä heti ärtymättä.

Virassaan hän on uskollinen ja käskyille altis kuin koira, joka ei kysy, miksi sitä käsketään. Ei mikään sää häntä peloita, ei sateet eikä myrskyt, eikä hän mistään hinnasta luovuttaisi kerraksikaan tointansa. Hän pitää itseään tärkeänä henkilönä, jota ilman ei maailma radallaan pysyisi; hän on valtion palveluksessa, on kruunun renki. Vuosikymmenen postia kuljetettuaan sai hän vanhalta professorilta hopeaisen kunniarahan, jonka toiselle puolen on kaiverrettu "uskollisuudesta". Se on hänellä aina pyhäpäivin takin kauluksen kulmassa. Hän tosin ei koskaan mene kirkkoon, mutta sensijaan aina kirkkomäelle.

Saavuttuaan keittiöön, hän hitaasti alkaa avata laukkuaan, jonka itse on hevosnahasta ommellut. Sormittelee kauan sen hihnoja ja solkia, kunnes saa esiin punaisen nyytin; aukoo sen solmut yhtä hitaasti ja huolellisesti ja käärii sitten auki vanhan, kellastuneen sanomalehden.

Kirsti seisoo koko ajan vieressä, ja silmät seuraavat ukon jokaista liikettä. Melkein toivoo, että se kävisi vielä hitaammin, -- niinkauan kuin nyytti ei ole avattu, on vielä tilaa toivolle ja mielikuvitukselle. Vanhus on vihdoin saanut esiin postin ja ojentaa sen itsetietoisena ja ylpeänä. Tämä on hänelle vakava ja tärkeä hetki, sen huomaa kaikesta. Ja mitä enemmän kirjeitä ja lähetyksiä on kerääntynyt, sitä enemmän koko hänen naamansa loistaa salaisesta mielihyvästä.

Mutta Kirstin jännitys laukeaa yhtäkkiä, ja välinpitämätönnä hän lähtee pois. Eikä käsitä, miksi tuntee kuin pettymystä, vaikka ei ole oikeastaan mitään toivonutkaan. Ja niin käy kerta kerralta.

Eräänä päivänä Heinäkuun lopulla hän on lähtenyt tavalliselle kävelylleen. Ilma on polttavan kuuma, järvi sumuisen tyyni, taivaalle kohoaa hitaasti tummia, hopeareunaisia pilviä, jotka tulevat ja menevät kuin suuret kangastukset. Rannoilla hedelmöi lämmennyt vesi, sen pintaa peittää kevyt, vihreä kerros, joka ajautuu hiedalle.

Yhtäkkiä putoaa sadepisara, hetken kuluttua toinen; sitten alkaa koko metsä hiljaa rapista, aivan kuin männikkö miljoonat neulasensa karistaisi. Polun pölyinen keltahieta muuttuu kirjavaksi kuin pantterin talja; sitten alkavat mustat täplät tihentyä ja sulaa toisiinsa. Alkaa sataa, -- tasaista, siunattua kesäsadetta.

Hän ei pidä kiirettä siinä sateessa astuessaan. Sellainen sade on kuin hyväilyä. Aivan märkä hän on takaisin kääntyessä, ja ohuen kesäpuseron hihat mukautuvat käsivarsien muotoja myöten.

Sivuuttaessaan Leppäniemen, hän näkee pihamaalla polkupyörän, joka on tomuinen ja likainen kuin pitkän ajon jäljeltä. Lasiverannalta kuuluu kova-äänistä keskustelua.

"Joku vieras on varmaan tullut!" hän ajattelee.

Häntä alkaa yhtäkkiä hävettää epäjärjestykseen joutunut pukunsa ja paljaat jalkansa, ja peläten, että joku sattuisi katsomaan ikkunasta, hän kääntyy nopeasti Suvihuvin polulle.

3.

Varhain aamulla hän lähtee noutamaan kukille vettä suurella, vihreällä ruiskukannulla. Rannassa hän näkee miehen, joka paraikaa kiinnittää venettä.

Hän voisi heti sanoa, että mies on vieras seudulla. Sen näkee hänen katseistaan, joilla hän tarkastaa maisemaa edessään, ja siitä, että hän pitkän aikaa voi seista ja yhtäänne tuijottaa. Lahdenpohjukka hietikkoineen vaikuttaa häneen varmaan kuin ensikertalaiseen, joka pystyy käsittämään koko kauneuden. Seuraavilla kerroilla näkee yksityiskohdat, mutta silloin on jo vaikutuksen valtavuus ehtinyt hajaantua.

Hän on vieras, sen näkee siitäkin, ettei hän tiedä oikein, mihin venettään sitoa. Hän ei saa sitä ohjatuksi valmiiseen väylään eikä heti löydä rengasta riippukoivussa. Mutta kuullessaan jonkun tulevan rannalle, hän sen yhdellä vedolla kiskaisee hiedalle ja vierittää suuren kiven vitjojen päälle. Kaiken sen hän tekee nopeasti ja varmasti.

"Eilinen vieras, -- tietysti!" vilahtaa Kirstin mielessä. Ja hetkisen tekee hänen mieli kääntyä takaisin tai odottaa aidan luona, kunnes mies on poistunut. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän nytkäyttää niskojaan ja pujahtaa kirkkoruuhten välitse suurelle, litteälle kivelle. Ei katsahdakkaan laituriin päin, mutta näkee kuitenkin, että mies on noussut kumarasta asennostaan ja katselee häntä. Kun hän kyyristyy kannuaan täyttääkseen, syöksähtää veri kasvoihin. Hänen täytyy päästää hihansa auki ja pujottaa käsivartensa esiin kyynäspäähän saakka. Se on nuori, hieno käsivarsi, jossa pieni käsi liittyy sopusuhtaisena ranteeseen. Vähän laiha, ei vielä täysin pyöristynyt, mutta kaunis tyttömäisessä hentoudessaan. Vesi vetäytyy värähteleviksi pisariksi iholle, kannun sukeltaessa yhä syvemmälle.

Noustessaan kiveltä, hän näkee, että mies yhä katselee häntä. Varmaan on katsellut häntä koko ajan. Ja samalla hymyilee, ivallisesti ja ystävällisesti yhdellä kertaa. Katselee Kirstiä, kuin kuuluisi tämä aamumaisemaan yhtä hyvin kuin valkolaiteinen vene tai riippukoivu, joista on lupa nauttia kenen hyvänsä. Hänestä se kai muodostaa kokonaisuudessaan sievän maalaisidyllin. Ja miksei katsoisi, kun kuva miellyttää.

Kirsti on punastunut tulipunaiseksi. Vieraan koko olennossa, hartioitten ryhdistä alkaen, on jotain ylimielistä ja käskevää. Nyt vasta hän näkee, kuinka pitkä vieras on, kun tämä seisoo suorana, vartalo kuvastuen sinervään aamu-ilmaan.

Hänen täytyy oikein voittaa itsensä, ettei joutuisi hämille tuon tarkastavan katseen edessä. Mutta hän suoriutuu siitä kerrassaan mainiosti. Näyttelijä voisi häntä kadehtia. Pois kääntyessä on hänen ryhtinsä yhtä välinpitämätön, kuin olisi hän yksin rannalla. Eikä hän kertaakaan vilkaise taakseen mennessään.

Mutta hän on kuitenkin hetken aikaa hiukan harmissaan. Ei tiedä, mistä se harmi tulee, eikä mihin se kohdistuu. Eikä myöskään tiedä, miksi lopulta sittenkin alkaa tuntua, kuin olisi koko harmi ainoastaan pinnalla värähteleviä pikku-aaltoja, ja kuin niitten alla kulkisi pohjattoman hyvän tuulen virtaus.

On hyvää tuulta ja iloista mieltä, josta ei tiedä, mistä se ilmestyy, ja mikä sen synnyttää. Ei tiedä, onko sitä ilmassa, jota hengittää, vai omassa povessako se syntyy, vai onko se ehkä ainoastaan ruumiillista hyvinvointia. Se on itsetiedotonta iloa. Se on sitä iloa, jota sieluton luonto tuntee kasvaessaan, joka heittää kukkien väreille yhtäkkiä heleämmän hohteen ja panee haavan lehdet salaperäisesti lepattaminaan. Pienten lasten ilossa on myös jotain samantapaista. Se on itsekylläistä iloa, joka ei pyri ulommaksi itseään eikä etsi syitä olemassaoloonsa. Jos rupeisi sen syitä etsimään ja sitä paloittelemaan, olisi se itsekin samalla hävinnyttä.

Niin hyvällä tuulella hän on, että kaikkien täytyy se huomata. Teppo, kartanon lappalaiskoira, joka on tullut toimittamaan ylitarkastusta huvilassa, sen huomaa ja uskaltaa likaisilla käpälillään tahrata hänen hameenhelmansa. Se tietää, että sitä nyt vaan silitetään eikä torjuta pois. Pikkutytöt sen huomaavat ja uskaltavat pyytää häntä mukaan kuiville heinille, viimeisille tänä vuonna. Näkyvät hekin tietävän, ettei hän nyt voi kieltää.

Hän on niin hyvällä tuulella, että todella mukautuu tähän kaikkeen. Hän todella suostuu ajamaan huonoa tietä myöten narisevassa heinäreessä, jonka jalakset vingahtavat kiviin sattuessa ja joka tärisee ja hyppelee joka nykäyksellä. Alentuu kuulemaan pikkutyttöjen selityksiä ja tiedonantoja ja vielä ihmettelemäänkin niitä.

He tietävät todella hämmästyttävän paljon. Kaikki he tietävät, milloinka on parasta alkaa heinänteko ja millaisella ilmalla, mitenkä heinät ovat niitettävät, luo'ottavat ja asetettavat latoon, kuinka viikatetta hiotaan ja kuinka haravan piitä parannetaan. He puhuvat kaikesta suurella asiantuntemuksella. Ja kun ovat epävarmat jostain seikasta, niin nykäisevät renkipoikaa, joka istuu selin heihin ja tuontuostakin vetää nauruun leveää hämäläisnaamaansa.

Kaikki on Kirstistä sanomattoman hauskaa. Ei ole voinut aavistaakaan, että on niin hauskaa kantaa heiniä latoon, suuria sylillisiä kuivia heiniä, joitten korret kutittavat silmiä ja sieraimia ja tarttuvat hiuksiin. Ne tuoksuvat niin, että siihen on tukehtua. Tulee oikein kuuma siitä tuoksusta, aivankuin menisi se päähän. Hän kantaa niin suuria sylintäysiä, että on kupertua taakkoineen ladon kynnyksellä. Heinäväki nauraa hänelle rohkaisevasti ja kehoittavasti, pikkutytöt hyppelevät ihastuksesta, ja hän itse nauraa myös, kasvot märkinä hiestä.

Pikkutytöt ovat täällä häntä paljon viisaampia ja kohtelevat häntä jossain määrin suojelevasta. He ovat löytäneet puisen, punaiseksi maalatun piimäputikon ja kovaa leipää, jota täytyy jykertää ja jyrsiä, ennenkuin siitä suupalankaan saa. Hänen täytyy juoda kirvelevän hapanta piimää ja kehua sitä erinomaiseksi. Sitten hänen täytyy vielä kaataa itselleen kupillinen vihertävää sikurikahvia nokimustasta pannusta. Pikkutytöt tahtovat niin. Tämän he kaikki hyvin tuntevat. Se on heidän valtakuntansa.

Ja kahvia juodessa he alkavat kysyä Kirstiltä, tietääkö hän, että Leppäniemeen on tullut vieraita. Kirsti sanoo nähneensä eilen aidanvierustalla polkupyörän. Että on nähnyt itse vieraankin, siitä ei sano mitään. Silloin pikkutytöt tulevat puheliaiksi ja kertovat, -- tänä aamuna he olivat kuulleet kartanon karjakolta itseltään. Vieras on professorin veljenpoika, -- vaikka on ottanut suomalaisen nimen, -- jokin nuori maisteri, -- ja tulisi viipymään muutamia päiviä. Ja iltapäiväksi he olivat kaikki kutsutut Leppäniemeen. Siitä eivät pikkutytöt olleet lainkaan hyvillään. He olivat siinä ijässä, jolloin vaistomaisesti pelätään ja pakoillaan nuoria herroja.

Kirstin tulee yhtäkkiä tukala istua siinä täyteen ahdetun ladon kynnyksellä. Ehkä siksi, että päivä paistaa niin suoraan silmiin. Heinät lemuavat raukaisevasti ja unettavasti ja viikatteen hionta kuuluu tasaisena kuin sirkan siksutus. Pikkutytöt eivät voi käsittää, miksi hän tulee niin totiseksi ja tahtoo lähteä pois. Eikä hän sitä itsekään ymmärrä. Yhtäkkiä vaan alkaa kyllästyttää tämä kaikki.

Siellä istuu äiti pihamaalla hänen ohikulkiessaan. Ja yhtä selittämätönnä, kuten kaikki muutkin tämänpäiväiset tunnelmat, herää hänessä ääretön sääli äitiä kohtaan. Hänen täytyy kumartua ja suudella äitiä, ja hän tekee sen kuin anteeksipyytäen ja tahtoen jotain sovittaa. Mutta äiti katsahtaa kummastuen ylös eikä näy voivan käsittää. Ilmoittaa vaan vähän väsyneesti, ettei suinkaan jaksaisi tulla Leppäniemeen, -- Kirsti saisi mennä yksin.

Ja hän lähtee yliskamariin pukeutumaan. Alkaa siellä hyräillä ja laulaa, karkoittaakseen kummallista levottomuutta, joka kasvaa hänessä vasten tahtoaan. Laulaa hajoittaakseen ajatuksiaan. Mutta laulu muodostuu samanlaiseksi kuin mieli-alakin. Mitään ei laula loppuun saakka, vaan katkaisee kesken, sovittaa välille pienen liverryksen ja jatkaa uudessa äänilajissa. Suunnaton varasto hänellä on lauluja, -- vallattomia, nopeatahtisia ja pitkäveteisiä, kaikensävyisiä. Hän laulaa ne ilman sanoja tai sovittaa sanat, miten sattuu, -- säkeen sieltä, toisen täältä, kaikki sekaisin.

Se levottomuus on vain kuin enne jostakin, mikä tuleva on. Se on vain airut, joka ilmoittaa seurueen lähestymisen. Jos tahtoisi, hän voisi kuin usvan läpi nähdä joukon ajatuksia ja tunteita, jotka ovat tulossa. Mutta hän ei tahdo ajatella. Sen vain tietää, että voisi sekä nauraa että itkeä yhtaikaa. Voisi toisena hetkenä tehdä jotain ihan päinvastaista kuin edellisenä. Voisi kieltää äsken lausumansa sanat ja väittää niitä vääriksi. Hän on joka hetki toinen. Hänen sielunsa on pienissä paloissa, joista jokainen liikkuu ja elää.

Heidän saapuessaan Leppäniemeen, istuvat kaikki jo katetun kahvipöydän ääressä verannalla. Hän kuulee professorin vanhanaikuisen kohteliaalla tavallaan esittävän: "Minulla on ilo tutustuttaa teidät toisiinne, -- veljenpoikani, maisteri Airisto, -- neiti Berg, nuori esilukijattareni, voisin sanoa." Ylös katsahtaessaan hän kohtaa saman hymyn, joka aamulla häntä oli suututtanut. Se näyttää kuuluvan noihin kasvoihin.

Hän istahtaa toiselle puolen pöytää suuren kukkalaitteen suojaan, joka varjoaa häntä kuin kilpi. Mutta siinä istuessa se kaikki hänessä alkaa.

On ihmisiä, jotka vaan vilahdukseltakin nähdessä tuntuvat tutuilta. Näkee heidät väentungoksessa, ja kun he ovat kadonneet ohitse, tekisi mieli juosta heidän jälkeensä ja kysyä, keitä he ovat. Eikä kuitenkaan osaa selittää, mikä heissä niin tutusti vaikuttaa. Se voi olla ainoastaan jossain pienessä liikkeessä, tavassa kohottaa olkapäitään tai käden puristuksessa, se voi olla satunnaisessa katseessa tai ilmeessä, joka kasvojen yli värähtää. Taikka sitten kokonaisuusvaikutus pakoittaa ajattelemaan, missä on sen ennen nähnyt, -- puhetapa, koko olento, ryhti, -- kaikki kuin varhemmin nähtyä.

Hän katselee vierasta koko ajan tämän keskustellessa professorin kanssa. Mutta itse kasvojen piirteissä ei ole mitään, mikä muistuttaisi ketään tuttua. Eivätkä ne kuitenkaan ole millään lailla omituiset, pikemmin voisi niitä sanoa tavallisiksi, ehkä epäkauniiksikin. Ainoastaan ilme niissä on omaa, jotain, mikä on erityistä juuri noille kasvoille. Niitten kulmikkaissa, jyrkissä piirteissä on jotain voimakasta ja suoraa. -- Eikä ainoastaan kasvoissa, -- samaa voimaa on koko olennossa, pienimmässäkin liikahduksessa ja kaikissa asennoissa, -- tervettä jänterevoimaa ja sitten tahdonvoimaa, joka ikäänkuin on ottanut voiton edellisestä ja sitä hallitsee. Rajoissa pysytettyä, aikaisin taivutettua voimaa, joka ei ole tuhlautunut eikä hajautunut, vaan kasvanut korkoa korolle kuin säästetty pää-oma.

Ja hänen huomionsa kääntyy vieraan silmiin. Ne ovat ensi katsannolta kylmän harmaat, mutta jo toisena hetkenä sinertävät, ja kun luomet laskeutuvat alemmaksi, saavat ne omituisen, syvänsinisen vivahduksen. Valkuainen on hyvin vahva väriltään ja välähtelee.

Kuitenkin on se juuri tuo selväpiirteinen ja erikoinen ilme vieraan kasvoissa, joka hänestä tutulta tuntuu. On vaan mahdoton muistaa, ketä se mieleen johdattaa. Ikäänkuin jotain henkilöä, joka on ollut häntä lähellä. Ennenkin hän on tuntenut tuon saman luonteen painon.

Vasta kun vieras nousee ja hänen ohitseen verannan poikki kulkee, se hänelle yhtäkkiä selviää. Siinähän on jotain isästä, -- niin, juuri isästä! Hän tulee niin iloiseksi keksinnöstään, että se häntä itseäänkin ihmetyttää. Hän voisi mennä tuon vieraan luo, puristaa hänen kättään ja kiittää häntä. Yhtäkkiä on kevyt hengittää ja helppo olla.

Hän alkaa kuunnella keskustelua, joka liikkuu valtiollisella alalla ja päivän kysymyksissä. Suurempia vastakohtia ei voisi ajatellakkaan kuin vanha professori ja hänen veljenpoikansa.

Professori lausuu mietteensä varovasti ja silitellysti, pieniin, säännöllisiin pykäliin jaettuina: ensiksi, toiseksi, -- ja sitten lopuksi. Ei koskaan jyrkkää sanaa, ei kallistumista puolelle eikä toiselle. Kaikki mielipiteet hyvin seulottuja ja läpimietittyjä. Koristelee ja pyöristelee mielellään lauseitaan, puhuu pitkältä ja perinpohjaisesti, kuin valtiopäivillä seisoisi ja säätyjä tärkeästä asiasta vakuuttaa tahtoisi. Koko hänen puheensa muistuttaa vanhanaikuista, siroa menuettia, jossa sievästi sivuutetaan ja sulavasti käännähdetään.

Airisto sensijaan iskee johonkin yksityiseen sanaan ja kehittää siitä kokonaisen uuden suunnitelman. Suunnatessaan yhdellä käänteellä keskustelun uudelle tolalle, on hänessä haukkalintua, joka yhdellä siiven suhauksella kohottaa saaliinsa ylempiin ilmakerroksiin. Heittää rohkeita ajatuksia höyläämättömässä muodossa ja on melkein huolimaton lausetavoissaan. Monta kertaa luulisi hänen kuohahtavan yli äyräitten, mutta juuri samassa tuokiossa hän hillitseee itsensä, tempaa jo lentoon lasketut lauseensa kiinni kuin siivestä pidättäen ja alentaa äänensä.

Vanha rouva ei ota juuri ollenkaan osaa keskusteluun, vaan askaroi koko ajan kahvipöydän ympärillä. Kuitenkin voi selvästi huomata, ettei häneltä yksikään sana mene hukkaan. Hän on kaikelle keskustelulle kuin hiljainen kaikupohja, jonka näennäisesti tasaiseen pintaan ääni moninkertaisena kertautuu. Senkautta että vain kuuntelee, saa hän ikäänkuin selvemmän yleissilmäyksen. Hän voisi keskustelun päätyttyä tehdä lyhyen yhteenvedon kaikesta, mitä on sanottu. Hymyilee toisinaan hyvästi ja hiljaisesti, nyykäyttää päätään miehelleen ja ohimennen taputtaa Airistoa rauhoittavasti olalle, -- näyttääkseen, että ymmärtää kumpaakin. Ihailee nähtävästi heitä molempia. Kirsti tulee ajatelleeksi, että hän varmaan rakastaa miehensä veljenpoikaa kuin omaa lastaan.

Kun kahvit oli juotu, ehdoittaa professori pientä kävelymatkaa rannoille. Pikkutytöille, joitten mielestä tämä kaikki on ollut sietämättömän ikävää ja kiusallista, se kehoitus tulee kuin vapautus. He huo'ahtavat helpotuksesta ja nipistävät salaa toisiaan käsivarresta, jättäytyessään viimeisiksi.

Kirsti sensijaan on tahallaan lähtenyt edeltä. Tien ohessa kasvaa ruusupensas, joka on liiankin täynnä kukkia, niin että näyttää siltä, kuin eivät kaikki mahtuisikaan, vaan taistelisivat keskenään tilasta ja auringosta. Siinä on kukkia, jotka on kuperkeikkaa syösty alas ja nyt riippuvat maata kohti henkitoreissaan ilmaa tavottaen ja sydänlehdet repeytyneinä. Ja on toisia, jotka on tukahutettu muitten alle, taistelun tuoksinassa jalkoihin tallattu, ja joitten nuppu kellastuu ja mustuu tyvestä, ennenkuin ehtii puhjeta.

Kirsti valitsee yhden päivänpuoleisista, jotka ovat imeneet itsensä täyteen tuoksua ja väriä. Taittaa sen kuin sattumalta ja kuin sattumalta sen hiuksiinsa kiinnittää, melkein huolimattomasti. Se jää vapaana riippumaan, aivankuin olisi sen tuuli tuonut, tai kuin olisi hän maannut ruusupensaan juurella, ja se siitä suoraan hiuksille pudonnut. Mutta itse hän tietää ajattelevansa vierasta sitä pannessaan. Ja kun hän hetkeksi pysähtyy siinä, missä tie sukeltaa vainioitten väliin, ja kun hän epäröiden katselee ympärilleen, tietää hän odottavansa, että vieras hänet ehättäisi ja yhtyisi seuraan. Ja kun tämä todella saavuttaa kiinni ja jää rinnalle kulkemaan, tietää hän, että olisi tuntenut pettymystä, jos vieras toisin olisi tehnyt.

Olki vainioilla on voimakasta ja tiheää ja jo aikoja sitten yli miehen mitan ylennyttä, ja se lainehtii tasaisesti kuin aallokko. On kuin kävelisi meren pohjaa pitkin, jossa vesi väistyen kahtia jakautuu. Tiessä on syvät uurteet raskaitten vankkurien jäljeltä. Toisin paikoin on eilinen sade lyönyt lakoon viljan, ja jo iltateloilleen tyyntyvä tuuli kohottelee turhaan märkiä varsia jaksamatta niitä pystyyn nostaa.

Jälleen on Kirstin mieli tulvillaan sitä aamuista, ajattelematonta iloa, jolla ei ole mitään päämäärää, vaan joka hymyillen hapuilee eteenpäin. Hänellä on jotain itsetiedotonta kaikissa liikkeissään, siinä tavassa, millä hameitaan kannattaa ja millä antaa itseään auttaa ojan yli. Jotain kepeätä, luonnollista keikailua jokaisessa pienessä huudahduksessa ja jokaisessa kasvojen vaihtelevassa väreessä. Se voisi kaikki olla tehtyä ja tarkoitettua, mutta ei ole sitä; kaikki on vaan heijastusta samasta käsittämättömästä ilon tunteesta.

Mutta kun vieras koko ajan pysyy totisena, alkaa se häneenkin vaikuttaa. Sitäpaitsi katselee vieras häntä herkeämättä. Eikä tyydy katsomaan kuten tavallisesti katsotaan, vaan tuntuu siltä, kuin tahtoisi nähdä hänen lävitseen. Se katse on kirkas ja terävä kuin luonnontutkijan neula, joka paloittelee koe-esineensä. Se tekee hänet melkein araksi. Tahtoisi mennä piiloon sen edestä ja kysyä, millä oikeudella se hänen ajatuksiaan lukee. Koko hänen itsesäilytysvaistonsa herää siitä katseesta, jolta ei mikään näy voivan pysyä salassa.

Kuitenkaan hän ei hetkeäkään ole varma siitä, millä lailla se katse häntä arvostelee, pilkkaako se ja huvikseenko tutkii vai hyväileekö se häntä.

Airisto taittaa tienpuolesta pari raskasta ruistähkää, jotka notkistuvat omaa painoaan ikäänkuin jo sirpin alla, ja pistää varret hampaittensa väliin.

"Näettekös, neiti", hän sanoo, "näin tekee oikea talonisäntä, kun palaa peltojaan katselemasta. Tai sitten hieroo tähkistä jyvät irti kämmeniensä välissä, -- katsokaa näin, -- kaataa niitä kourasta kouraan ja puhaltelee, kunnes jyvät seuloutuvat selviksi, -- katselee ja tunnustelee."

"Voitteko ajatella", hän jatkaa, "minulla on oikein tulevaisuuden unelmana kerran asettua vakinaisesti maalle asumaan. Iso-isäni oli talonpoika, -- sitä mahtaa olla veressä, -- maa vetää niin kummasti puoleensa. Ikäänkuin kaikki elämä olisi tuollaisessa mustassa mullassa."

Hän potkaisee saappaankärjellään pellonviertä, niin että multa irtautuu. Hän ei olisi tarvinnut kertoa polveutuvansa talonpojasta, sinä hetkenä se oli hänessä ihan silmiinpistävää. Kuka tahansa sen olisi voinut sanoa. Sen näki heti hartioitten raskaasta ryhdistä.

"Kuitenkin nyt teette työtä ihan toiseen suuntaan", huomauttaa Kirsti.

"Niin teen!" hän vastaa hymyillen. "Kaivan kirjastojen tomua kuin paras kirjatoukka."

Hän ripoittelee jyviä yksitellen sormiensa lomitse maahan.

"Mutta näettekö, se, jonka veressä on talonpoikaa, se pysyy aina osaksi talonpoikana. Ei koskaan oikein voi tottua kaupunkeihin, -- ne käyvät ikäviksi, koska aina tietää, mitä seuraavan kulman takana on: suora, sileä katu. Ei mitään yllätyksiä eikä hämmästyksiä."

Hän innostuu puhumaan suurella varmuudella, joka ei odotakkaan vastaväitteitä. Katsoo Kirstiin koko ajan, ikäänkuin vaatisi, että tämä hyväksyisi hänen jokaisen mielipiteensä. Aivankuin olisi itsestään selvää, että Kirsti ajattelee juuri niinkuin hänkin.

Hänessä herättävät suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä kaikki nuo suurkaupunkien tyypit, hän sanoo. Sekä loppuun imetyt, nälistyneet työmiehet että hienoston naiset, jotka kuristavat luonnottomiksi vyötäisensä ja luulevat olevansa oikeutetut vapautumaan sukupuolensa velvollisuuksista. Viimeisiin sanoihin hän panee erityistä painoa. "Katsokaa vaan niitä ihmisiä siellä", hän jatkaa. "Sellaisia kalpeita, turmeltuneita kasvoja, -- vinoja vartaloita ja raajarikkoisia jäseniä, -- tylsistyneitä tai nautinnonhimosta palavia ilmeitä. Kuin joukko vaivaiskoivuja, jotka eivät jaksa kohota puhtaaseen ilmaan, vaan matelevat maata pitkin."