Part 1

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KIRSTI

Sielunkuvaus

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1902.

EDELLINEN OSA

1.

Kirstillä oli äidistään kaksi eri kuvaa, toinen, joka vastasi nykyisyyttä ja todellisuutta, ja toinen hämärämpi, joka lapsuuden aikaisimpiin aikoihin liittyi. Siltä ajalta hänelle oli jäänyt mieleen monta pientä tapausta, joita myöhemmin omituisella hellyydellä muisteli, mutta tuskin uskoi tosiksi. Kerrankin isää kotiin odottaessa oli äiti pannut heidät kaikki lapset piiloon, minkä mihinkin, -- nuorempi pikkusiskoista oli silloin vielä niin pieni, että mahtui ison vaatekorin kannen alle, -- ja itse hän piiloutui Kirstin kanssa kaapin taakse. Isä kulki huoneesta huoneeseen heitä hakien ja ääneensä ihmetellen. Kirstistä se kaikki oli sanomattoman hauskaa, ja kun äiti puristi käsivarresta ja käski olla ihan hiljaa, koitti hän pidättää nauruaan, niinkauan kuin taisi, kasvot tulipunaisina ponnistuksesta. Mutta yhtäkkiä se kuitenkin tyrskähti kuuluville, ja silloin isä heidät löysi. Hän oli yhtä iloinen kuin he kaikki muutkin, pyöritti äitiä ympäri lattiaa, kutsuen häntä pieneksi, vallattomaksi tytökseen ja lapsia karkulaisikseen. Ja sitten suuteli heitä jokaista erikseen.

Iltasin äiti aina hiipi lastenkamariin valkoisessa yöpuvussa ja hiukset pitkässä palmikossa, -- hän oli silloin aivan nuoren tytön näköinen. Vuoteen laidalle istahti ja rukoili pienen, tutun rukouksen, melkein aina saman. Joskus hän rukoili muutakin, mutta silloin Kirsti ei tahtonut nukkua, vaan pyysi ja pyysi, kunnes sai oman rukouksensa. Sitten äiti veti peiton heidän ylitseen, -- ja puhalsi kuumaa hengitystä niskaan, "että tulisi lämmin".

Isän oli tapana sanoa äitiä neljänneksi lapsekseen ja iloisella tuulella ollessaan kantaa häntä pitkin huoneita. Silloin oli äiti muka pelkäävinään ja hyyristyi isän kaulaan kiinni. Kirstiä nauratti, ja hän juoksi jäljessä; hänestä äiti pelkäsi turhia, isähän oli niin voimakas, että hyvin olisi jaksanut kantaa sekä hänet että äidin.

Myöhemmin hän tätä aikaa ajatellessaan ymmärsi, kuinka isä oli ollut se keskipiste, jonka ympäri äidin kaikki ajatukset pyörivät. Isälle iloksi olivat tarkoitetut kaikki hänen pienet päähänpistonsa, huolenpitonsa ja keksintönsä. Äiti oli ollut niitä naisluonteita, joitten suurin sulo on lapsellisuudessa, minkä he vuosikausia säilyttävät. Kevyttä, taipuvaa, pehmeää lapsenmieltä, joka ei näy koskaan aikovan vakaantua eikä vanheta. Aina se löytää syytä iloiseen nauruun, aina se on täynnä oikkuja ja mielitekoja ja samalla loppumatonta uhrautumisen halua. Ajatella äitiä ilman isää, -- se olisi ollut mahdotonta.

Kirstin ollessa kaksitoista vuotta, isä kuoli äkkiä halvaukseen. Pikkusiskot olivat molemmat silloin hyvin pikkuisia ja ymmärtämättömiä; hautajaispäivänäkään eivät tienneet parempaa kuin leikitellä mustareunaisilla konvehtipapereilla ja juosta nauraen vierasten jaloissa.

Äiti ei senjälkeen enään oikein tullut entiselleen. Kirsti muisti hänet myöhemmiltä ajoilta ja kasvinvuosiltaan aina hiukan heikkona, aina surullisena ja kuin väsyneenä. Ikäänkuin äiti aina olisi elänyt jossain kaukaisessa menneisyydessä ja katsellut nykyisyyttä ainoastaan sen läpi.

Kirstin elämään oli isän ennenaikainen kuolema muodostanut jonkinlaisen rajapyykin. Hän oli sattumalta ensimäisenä juossut siihen huoneeseen, missä isä työpöytänsä ääreen kaatuneena makasi, ja se oli yksityiskohtia myöten syöpynyt hänen herkkään lapsensieluunsa. Mutta hän ei puhunut siitä koskaan eikä kertonut siitä kellekään. Isän kuoleman jälkeisinä aikoina tuli taloon usein vanhoja tätejä, kaukaisia sukulaisia ja muita tuttavia äitiä muka lohduttamaan. Kirsti oli harmissaan tädeille, jotka hänen mielestään vaan kiusasivat äitiä. He pakoittivat äidin aina kertomaan asian alusta alkaen, vaikka muutenkin kaiken hyvin tunsivat ja tiesivät. Ja sitten he panivat päänsä niin suututtavasti kallelleen ja huokasivat ja hytkyttelivät itseään. Kirsti oli varma siitä, että heistä oli melkein hauska kuunnella.

Tädit ottivat tavallisesti Kirstinkin syliinsä, hyväilivät ja suutelivat häntä ja kysyivät, eikö hänellä ollut kovin, kovin ikävä isää? Tiesikö hän, että isä nyt oli taivaassa? Silloin Kirsti punastui tulipunaiseksi ja alkoi väännellä ja käännellä itseään sylissä, kunnes pääsi pois. Mutta jos tädit eivät vielä sittenkään häntä päästäneet, vaan yhä tinkasivat, oliko hänen ikävä, vastasi hän lyhyesti: "Ei!" ja livahti toiseen huoneeseen. Sattui vielä parahiksi näkemään, kuinka tädit pyörittelivät päätään ja hapanmakealla hymyllä sanoivat äidille: "Lapset ovat sentään onnellisia, -- eivät muista eivätkä ymmärrä mitään, -- ne pikku enkelit!"

Mutta Kirsti tiesi, että tädit sydämessään pitivät häntä häijynä ja huonosti kasvatettuna. Ja hän piiloutui johonkin nurkkaan, tavallisesti suuren vaatekaapin taakse, joka oli hänen mielipaikkansa ja itki siellä vähän aikaa. Hän muisti kaikki liiankin hyvin, ja yksin ollen monesti sitä ajatteli. Se oli jotain, mikä oli peloittanut ja säikäyttänyt häntä sydänjuuria myöten ja ryöstänyt häneltä varhain lapsen mielen ja lapsen ajatukset. Ja kylvänyt sijalle omituisen pelon elämän lyhyydestä, joka ei antanut hänelle aikaa olla lapsena eikä leikkiä kuten muut.

Kaikenlaista hän pelkäsi. Makasi iltakaudet ja vapisi vuoteessaan. Yhteen aikaan kiersivät hänen ajatuksensa alituisesti suurissa nälkävuosissa. Jos ne vieläkin kerran tulisivat -- -- -- Ja heidänkin täytyisi syödä pettua, -- samanlaista, mitä isällä oli ollut palanen säilyssä kaapissaan, -- mustaa, murenevaa leipää, joka karisi oljen hilpeitä... Hän kammosi kaikkia kärsimyksiä, varsinkin ruumiillisia ja kuitenkin kiusasi itseään niitä ajattelemalla.

Yhteen aikaan oli hänellä todelliset sieluntuskat tutkiessaan itseään, olisiko hän uskon vainojen aikana rohjennut uskonsa tunnustaa. Hän luki kaikista kauheista kidutuksista, polttavista raudoista ja piikkituoleista tuskallisella värinällä, ikäänkuin olisi tuntenut ne omassa ruumiissaan. Ja rukoili pitkät ajat polvilla vuoteessaan, -- äidin jo nukkuessa, -- että Jumala vahvistaisi häntä iloiseen tunnustukseen, jos se olisi tarpeellista.

Myöhemmin, vähän vanhempana, häntä alettiin sanoa isänsä näköiseksi ja kaltaiseksi. Hän punastui ilosta ja ylpeydestä sitä kuullessaan. Mutta kun hänen vallaton ja kesytön luonteensa alkoi puhjeta esille, sai hän yhtä usein kuulla: Olisipa isäsi vaan elänyt...! Olisi kyllä opettanut! Silloin hän puri huultaan uhkamielisenä ja ajatteli, että oli hyvä, kun isä jo oli kuollut. Heitä olisi ollut kova kovaa vastaan. Isä olisi häntä kurittanut ja masentanut ja pakoittanut tekemään oman tahtonsa mukaan.

Hän oli noin seitsemäntoista vuotias, ja äskettäin lopettanut koulun, kun sairastui kovaan kuumetautiin. Hyvin sairas hän oli, niin että kauan aikaa häilyi elämän ja kuoleman rajamailla. Ja kun hän vihdoin alkoi parantua, se kävi niin hitaasti, ettei ensin uskottukaan hänen todella tulevan terveeksi jälleen. Päivistä ja viikoista ei edistystä paljon ollenkaan havainnut, ainoastaan vertailemalla kuukausia toisiinsa huomasi hänen hitaasti tervehtyvän.

Hän oli hyvin hiljainen tänä paranemisaikanaan. Hän ei saanut eikä voinut tehdä mitään työtä, ja istui sentähden paljon yhdessä kohden ja ajatteli. Sillä lailla hän vähitellen melkein tottui pois työstä ja unohtui haaveksimaan ja miettimään. Kun joku hänet siitä äkkiä herätti, säpsähti hän ylös ja hajamielisesti hymyillen vastasi: "Ah, minä vain ajattelin!"

Hän oli ruvennut näkemään paljon unia öisin, ja päivillä niitä mielessään kertaili ja selitteli. Ne olivat kuin toinen maailma, joka päivin oli piilossa ja kadoksissa, mutta yöllä saapui hänen luokseen. Joskus ne olivat synkkiä ja peloittavia, niin että noustuaankin vielä kauan kulki kuin muodottoman, ahdistavan painon alla, pääsemättä sen vaikutuksesta. Leijailivat hänen ympärillään suurina, raskassiipisinä lintuina, jotka laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi, yhä taajemmissa joukoissa, kunnes vihdoin peittivät hänen päänsä ja rintansa ja kätensä suurilla siivillään. Hän makasi niitten lämpimässä syleilyssä, joka puoleksi oli tukahuttaa hänet... Joskus ne olivat kauniita ja keveitä, niin että tuntui, kuin olisivat ne kantaneet häntä läpikuultavassa, korkeassa ilmassa.

Näinä aikoina alkoi Kirsti paljon ajatella isää, ja hänelle tuli yhtäkkiä häntä ikävä. Yhtäkkiä hän käsitti, mitä oli kadottanut. Särmät ja kulmikkaisuudet hänen luonteessaan alkoivat häntä vaivata ja hän tunsi tarvetta alistua, totella, kumartua. Eräänä iltana hän löysi itsensä katselemasta isän valokuvaa ja vertailemasta sitä siihen himmeään muistoon, mikä hänellä todellisuudesta oli. Ja hän alkoi kutoa uutta kuvaa itselleen, aivan niinkuin rikkinäistä gobeliinia ommellaan yhteen. Hän pani kokoon kaikki, mitä pitkin kasvinaikaansa isästä oli kuullut, sanan sieltä, toisen täältä, milloin jonkun tapauksen, milloin sattuvan luonnepiirteen, milloin lentävän sanan, -- ja yhdisti niitä kokonaisuudeksi kuin mosaikkia. Hän haki esiin vanhoja, kellastuneita kirjeitä ja katkonaisia päiväkirjan otteita, mitä isältä oli jäänyt. Sitten hän alkoi lukea hänen painetuita kirjoituksiaan, tutkien niitä rivi riviltä.

Ja rivien välistä isän kuva alkoi kohota hänelle selvänä. Isä oli ollut itse voima, suuripiirteinen luonne, ankara ja hellä yhtaikaa. Hän olisi ollut se oikea Kirstiä kasvattamaan. Hän olisi murtanut hänen vastarintansa, hionut, sulattanut, muodostanut hänet, ilman että siihen olisi tauteja tarvittu. Se olisi käynyt niin helposti ja itsestään, että sitä tuskin olisi huomannutkaan. Ja jos joskus sen voiman edessä olisi vavissutkin, ja niskan olisi ollut vaikea notkistua, niin olisi toisena hetkenä kiitollisuudella suudellut kurittavaa kättä. Heillä, hänellä ja isällä, -- oli niin monta vivahdusta yhteistä. Isän ei olisi tarvinnut muuta kuin vedota itseensä, osatakseen Kirstiä oikealla tavoin kohdella. Hän olisi osannut aina ytimeen.

Paljon, muitakin ajatuksia alkoi Kirstissä liikkua näinä aikoina ja vielä sittenkin, kun jo oli täysin tervehtynyt. Hän kulki aina epämääräisessä, kuumeentapaisessa odotuksessa, josta ei tiennyt, mihin se kohdistui. Joka päivältä, mikä alkoi, hän kysyi, mitä se oli tuova mukanaan, ja kun se oli huvennut iltaan saakka yhtä yksitoikkoisena kuin edellinen, pani hän toivonsa seuraavaan. "Minulla on aikaa odottaa", hän sanoi, -- "ja kerran se tulee!" Mutta mitä hän odotti, se ei ollut hänelle itselleenkään selvää. Toisinaan ajatteli odottavansa ulkonaisia muutoksia ja suuria tapauksia, jotka kääntäisivät ylösalaisin olosuhteet. Mutta yhtä mahdollista oli, että odotti jotain kehittyvän omassa itsessään. Se oli paljon luultavampaa. Siellä oli hänen sielussaan jotain syvää ja liikkumatonta kuin pohjavesi. Ehkä se alkaisi joskus kohota ja lainehtia, ja kuka tietää, mitä se silloin nostaisi esiin. Sieltä syvyydestä kuului joskus kuin huutoa, ääni, joka vaati ja rukoili saada elää. Joka tahtoi jokaiselta hetkeltä sisällystä ja jokaiselta päivältä jotain uutta.

Sillä kaikki, mihin hän ryhtyi ja mitä teki, oli ainoastaan väliaikaista, -- ajanhukkaa vain ja ajan tappamista.

"Minä voisin myös olla jotain maailmassa", hän usein mietti, -- "mutta en sillä, mitä teen ja saan aikaan, vaan sillä, mitä olen. Omalla olennollani voisin olla jotain. Jos joku tahtoisi minun ajatukseni omikseen, -- niin antaisin ne hänelle. Niin paljon niitä tulisi, ettei tietäisi, mihin panna. Kun vaan joku kuuntelisi, voisin istua kertomassa vaikka kuinka monta iltaa. Minulla on koko sielu täynnä ajatuksia, mutta niissä ei ole mitään eloa, niinkauan kuin ei kukaan ole niitä kuullut. Kauniita kiviä ne ovat, joista ei lähde valoa, koska niillä ei ole sitä itsessään. Suuren auringon ne tarvitsisivat, jota voisivat heijastaa."

Kirsti oli parina viime vuonna ulkonaisesti kehittynyt naiseksi, saanut ryhtiä hoikkaan vartaloon ja sulavuutta liikkeihin. Hänellä oli pehmeäpiirteiset kasvot, joitten heleä iho nopeasti vaihteli väriä. Silmät olivat kirkkaan siniset ja hyvin mustakulmaiset, ja ilme niissä levoton ja vilkas, eikä vielä vakaantunut. Toisinaan, varsinkin yksin ollessa, olivat ne täynnä kysymystä, joka suuntautui kaikkeen eikä kehenkään, joka rukoili ja kerjäsi vastausta. Eninten oli luonnetta suun ympärillä; se oli pieni ja kaunismuotoinen, herkkä ilmeeltään ja vetäytyi helposti nauruun. Huulten hiukan avautuessa oli sen piirteissä koko joukko intohimoa ja itse-unhoitusta, -- paljon mahdollisuuksia täyden elämän sekä riemuihin että kärsimyksiin. Tiukkaan suljettuna osoitti se voimaa ja varhaista kehitystä, joka soti kasvojen taipuvan ylä-osan ilmettä vastaan.

Heidän oli ollut tapana kesäisin asua merisaaristossa, kaukana ulkokareilla, joissa tuuli taivutti käppyrään männyt ja tunki ruohon kallionkoloihin kasvamaan. Se ilmasto ei oikein enään sopinut äidille, arveli lääkäri. Hän ei kestänyt meren voimakkaan kosteata ilmaa, -- sisämaan leutoa, tuuletonta lämpöä ja havumetsän tuoksua piti hänen saada hengittää. Niin tulivat he eräänä kesänä lähteneeksi Leppäniemeen, jo varhain, kesäkuun ensi päivinä. Kirsti oli silloin juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta.

2.

Leppäniemi on niitä Järventaustan syrjäisiä maita, jotka ovat jääneet oheen suuremmista kulkuväylistä. Kyläntie, joka kiertelee pitkin asumattomia rantoja, on kivinen ja epätasainen, ja sitä ajetaan harvoin. Järvi taas ei yhdistä muuhun maailmaan, vaan eroittaa. Harvoin sillä soutajan näkee; toisinaan työstä kotiutuvan miehen, joka illan suussa viilettää ruuhellaan pitkin tyyntyvää selkää, laulaen tahi pikemmin huutaen yksitoikkoista kansansäveltä, jolla ei ole sointua, ei alkua, ei loppua. Rannalla kasvavat hongat jo pilviä pitelevät, mutta vielä ei ole niitä tukkipuiksi katsottu eikä juurelle kirvestä laskettu.

Kirsti on painanut kiinni puutarhan portin ja lähtenyt rantapolulle. Kukkivien omenapuitten lemu seuraa häntä; ne ojentelevat oksiaan yli säleikkö-aidan, ja ilma on täynnä pieniä tuoksu-aaltoja, joita joka tuulahdus työntää eteenpäin. "Kuin tanssiaispukuun puettuja nuoria tyttöjä", -- hän ajattelee, -- "kaikki valkeissa harsopuvuissa, punaisia nauhasolmekkeita siellä täällä. Hyvin herkkiä ja hyvin arkoja, -- värisevät odottaessaan karkelon alkua."

Tie on yksinäinen ja äänetön, kapea metsäpolku. Ei vastaantulijaa, -- ei ohikulkijaa.

Hän on tullut kivikkoniemeen, joka pistäytyy hiukan ulommaksi järveen. Se on hänen aamukävelynsä tavallinen päämäärä. Valkoinen suopursu tuoksuu väkevänä rahkasammalten lomissa, ja kivissä näkyy selvät juovat veden entisen korkeuden ajoilta. Hän istahtaa rannalle ja taivuttaa vieressä kasvavan rantalepän oksaa, kunnes se viistää vettä. Vastapäisen niemen takaa välkkyy valkeata hiekkaa, johon päivä paistaa. Se on venevalkama.

Siellä on joka sunnuntai vilkasta elämää, koko järvenperukan väki kun saapuu sinne kirkkoon lähteäkseen. Kaikki pyhätamineissa, miehillä uudet kaulahuivit; tytöillä ja vaimoilla pyhäsilkit päässä ja hameet korkealle käärittyinä, että pääsisi näkyviin häikäisevän valkea, kovaksi tärkätty alushame. Ryhmissä seisovat rannalla, toisiaan odotellen; toisella puolen naiset, toisella miehet, jotka panevat tupakan ajan kuluksi.

Sitten lähdetään; korkealta hietikolta työnnetään veteen pitkät, monihankaiset ja litteäpohjaiset ruuhet, ja kilpasoutu alkaa. Jokainen venekunta koittaa toisensa edelle ennättää, soutajat panevat parastaan hiki otsassa, peränpitäjän käsi on koukistunut melan ympärille kuin rautakahle; hangat rutisevat ja airot kalahtavat. Vesi hyrskyy vaahtona kokassa ja räiskyy helmeillen yli laiteitten.

Venevalkamasta muutaman askeleen päässä pilkoittaa Leppäniemen päärakennus. Ennen se on näkynyt kokonaan järvelle, mutta puisto sen edustalla on vuosien kuluessa taajentunut ja tihentynyt, niin että ainoastaan katto on jäänyt näkyviin. Ja siellä, missä sininen sauhu kevyenä pilvenä nousee metsää myöten, on Suvihuvi, heidän kesä-asuntonsa, joka on kartanosta lohkaistu ja äskettäin rakennettu.

Ei koskaan ennen ole kesä häneen tällä tavoin vaikuttanut. Se on ennen vierinyt hänen ohitseen kauniina kuvasarjana, jota puoliksi välinpitämätönnä on katsellut. Mutta nyt se tunkeutuu lähemmäksi, se on kuin elävä olento, jonka kuuman hengityksen tuntee. Se sykkii ja tykkii hänessä itsessään.

Eikä ole hän koskaan ollut niin lähellä luontoa kuin nyt. Ensiksikin mitä siitä tietää kaupungissa! Kaupunki on vaan luonnon suuri hautaholvi, kivillä katettu. Luonto on siellä kidutettu orja, jolla on rautakahleet käsissä ja jaloissa. Mutta täällä se on alati hymyilevä herra ja valoisa valtias.

Ja mitä lähemmäksi luontoa hän tuntee tulevansa, sitä valtavammaksi kasvaa hänessä tyhjyyden ja kaipauksen tunne. Sillä kaikella, mitä hän ympärillään näkee, on jokin tarkoituksensa; pieninkin solu luonnossa on itse-oikeutetulla paikallaan ja pikkuinen osa suuresta kokonaisuudesta. Hän yksin ei tunne tarkoitustaan, ei tiedä, mihin renkaana liittyä.

Hitaasti hän lähtee samaa tietä takaisin. Niityn kohdalla hän aidan raosta kurkoittaa kätensä ja poimii pari kieloa ryhmästä kiven juurella, jossa ne kasvavat kuin joukko leikkiviä, vallattomia lapsia, toisiinsa kietoutuneina, päät piilossa kuin naurua salatakseen.

Joka päivä hän tekee pitkiä kävelymatkoja, milloin rantoja pitkin, milloin vainioille, joilla ruis vähitellen alkaa kohota hänelle yli pään, ja jossa ruiskukka sinertää laihon lomassa. Hän soutelee lahdet ja poukamat ristiin, rastiin merisaaristolaisveneellä, joka jostain oikusta on eksynyt tänne sisämaahan. Osaisi niissä melkein umpisilminkin, niin hyvin ne tuntee.

Kerran hän yölläkin irroittaa veneensä riippukoivusta, johon se on kytketty, ja päästää keinumaan, antaen mennä menojaan tai pysyä paikallaan, miten sattuu. Harvoin hän on nähnyt mitään niin alakuloista ja yksinäistä, kuin tämä öinen järvi. Se on pitkä ja kapea ja matala-äyräinen, täynnä sinne tänne sirottuneita saaria ja kivikkokareja, jotka estävät sitä missään ulapaksi laajenemasta. Rannat kasvavat harmaata lepikkoa tai harvaa männikköä, ja pohjoisessa sekä idässä rajoittavat näköpiiriä puoleksi metsän peittämät harjut. Ne kuin houkuttelevat puoleensa luvaten laajempia näköaloja, mutta hän tietää hyvin, että jos niille nousisi, ei näkisi enempää kuin tästäkään. Aivan samaa, -- ainoastaan toisia järviä ja toisia metsiä.

Yö on heinäkuinen kuutamo-yö, ja kuun juova siirtyy pitkin harjua, edeten männystä toiseen. Hän tulee ajatelleeksi, että tämä järvi mataloituu vuosi vuodelta. Se on tuomittu vähitellen kuolemaan, muuttumaan suoksi. Ensin on siihen ilmestyvä yhä useampia hietasärkkiä ja matalikkoja, kaislikot rannalla tihenevät ja etenevät, matalimmat lahdenpohjukat kuivavat niittymaaksi. Se on kestävä hyvin kauan, ehkä vuosisatoja, mutta niin se kuitenkin kerran on käyvä. Hän on muutaman virstan päässä nähnyt suon, jonka sanotaan olleen entinen järvi. Siellä on taistelu jo loppuun taisteltua. -- Ainoastaan syvimmät kohdat, -- nuo tuolla saarien välissä, -- ne jäävät päilymään suolampina, sitten kun ympäröivien vesien pintaa jo aikoja sitten on peittänyt ruskea rahkasammal.

Hän tulee surulliseksi sitä ajatellessaan. Sehän on taistelu elämästä ja kuolemasta. Hän ei voi käsittää, kuinka järvi voi niin tyynenä levätä, kun sitä sellainen kohtalo odottaa. Sen pitäisi nostaa aaltonsa ja tulvata yli rantojen näyttääkseen voimaansa. Niin hän tekisi. Hän ei voisi kestää sellaista salaista, hiipivää kuolemaa. Hän tahtoi elää, hän.

Sisämaan luonnon suuri surumielisyys tarttuu häneenkin siinä öisiä rantoja soudellessaan. On kuin hänen oma nimetön kaihonsa kuvastuisi järven tummasta syvyydestä. Hän on yksin, yksin, -- hänen sielunsa on yksin, ja hän tahtoisi huutaa ääneensä, niin se tunne häntä painaa. Hänen sielunsa on soitin ilman soittajaa, -- soitin, jonka kielet värisevät täydessä vireessä valmiina soimaan...

Ei minään kesänä ole yksinäisyys häntä niin painanut kuin nyt. Hän tietää hyvin olevansa ainoa, joka ei oikein viihdy täällä. Pikkutytöt ovat kuin laitumelle lasketut varsat; päiväkausiin ei heitä näekkään, ja kun vihdoin ilmestyvät, ovat he ruskeita ja päivänpolttamia, hiukset heiniä täynnä ja hameet reikiä. Kengät he ovat jo aikoja sitten hyljänneet. Heillä on seuraa yllin kyllin, ovat kaikkien kanssa hyviä ystäviä; paimenpoika laittelee heille putkipillejä, ja piikatyttö opettaa lypsämään ja laulamaan. Joka ilta käyvät tuomassa karjan kotiin, juoksevat paljain jaloin lehmien jäljessä, pitkät, viheriät raipat käsissä.

Äitikin näkyy nauttivan kesästä omalla tavallaan. Päivät pitkät istuu lepotuolissa suuren pihlajan alla, kirja tai käsityö helmassa, muutellen tuoliaan sitä myöten kuin varjot siirtyvät. Mutta muuten hän on kumman hiljainen ja harvapuheinen, aivankuin ei huomaisikaan ympäristöään ja ulkomaailmaa.

Nuoria ei ole likitienoilla yhtäkään. Kirkonkyläläisten sanotaan useinkin tekevän huviretkiä ja pitävän tanssi-iltoja, mutta ei yksikään eksy sieltä tänne salomaan kulmalle. Ei pistä kenenkään päähän tulla täältä seuraa etsimään. Leppäniemessä, lähimmässä naapurissa, asuu ainoastaan vanha, virasta eronnut professori, yhtä vanhan rouvansa kanssa. Kesät, talvet he siellä asuvat.

Kirstiä huvittavat nämä vanhukset, joita hän tuontuostakin käy katsomassa. He ovat niin erilaiset kuin mahdollista, eikä kuitenkaan voi ajatella heitä muuta kuin yhdessä. Vanha professori on täysi maailman mies, vanhanaikuisen kohtelias ja sulava puheissaan; hän on ollut useilla valtiopäivillä ja liikkunut paljon maan korkeimmissa piireissä. Vanha rouva on hänen täysi vastakohtansa, hän on läpi aikojen säilyttänyt tapansa ja mielipiteensä ankarasta, yksinkertaisesta herännäispappilasta kaukana Lapinmaan rajoilla, jossa hän nuoruutensa vietti ja josta silloinen köyhä, tuntematon teologian ylioppilas hänet löysi. Sama suora, musta röijy, ilman pienintäkään koristusta tai laskosta, sama hiljainen, vaatimaton tapa liikkua ja puhella, sama tottumus uutteraan työhön ja nousemaan varhain. Hän ei ollut koskaan voinut täysin mukautua Helsingin elämään eikä niihin vaatimuksiin, jotka se hänellekin asetti. Miehen vaikuttava asema oli painanut häntä, ja se nopeus, jolla tämä omisti uuden seurapiirinsä esiintymis- ja ajatustavat, herätti hänessä sekä salaista ihailua että samalla vieraannutti. Täällä maalla sensijaan hän taas on täysin kotonaan.

Kirstille on vähitellen tullut tavaksi mennä Leppäniemeen postin tultua ja lukea sanomalehteä ääneen vanhalle professorille, jolla on heikot silmät. Ei ole kukaan häntä siihen pyytänyt, mutta kesän kuluessa on siitä muodostunut jo kuin keskinäinen sopimus.

Postipäivät, joita on ainoastaan kaksi viikossa, ovat muuten jonkunlaisia rajapyykkejä tässä maa-elämässä, merkkipäiviä, jotka katkaisevat yksitoikkoisuuden, ja joitten mukaan aika lasketaan. Ja Kirstille ne ovat joka kerta uusi jännitys. Hän hymyilee itselleen sitä ajatellessaan, nimittää sitä lapsimaisuudeksi ja joutavaksi, mutta odottaa niitä kuitenkin.

Kellon lähetessä viittä hän silloin lähtee rannalle, istahtaa äärimäiselle rantakivelle, joka jo puoliksi on vedessä, ja alkaa tuijottaa kirkonkylää kohti. Iltapäivän aurinko paistaa suoraan kirkon torniin, jonka punaiset tiiliseinät ja sinertävän valkoinen sinkkikatto nousevat vihreästä metsästä. Vierimäinen niemi jää synkkään varjoon, se näyttää mustalta ja läpipääsemättömältä.

Ei kuulu airon loisketta, ei ruuhen sorinaa. Kaukaa kantaa tyyni ilma silloin tällöin katkonaisen äänen. Toisella rannalla pestään, ja pesukarttu kalahtaa aika ajoittain tasaisesti. Saarten välissä näkyy musta pilkku, ja Kirstin katse kiintyy odottavana siihen. Mutta se pysyykin paikoillaan ja liikkumatta, se on ainoastaan suuri kivi keskellä salmea. Hän on taas erehtynyt, kuten lukemattomia kertoja ennen.