Chapter 6

Pappi, sielun tien neuvoja kuolinhetkellä, joutui vasta sitten, kun emännän oli täytynyt aloittaa yksin matkansa. Kahvia juotuaan lähti pappi takaisin. Toisen rengin, joka oli Aatua hakemassa, olisi pitänyt matkaan katsoen joutua vähän ennemmin, mutta ei sitä näkynyt. Vasta pitkän ajan perästä, kun pappi oli mennyt, aamuyöllä, ilmestyi hevonen tallin eteen, yksi mies reessä ja sekin niin huonona, ettei rinnustinta auki saanut. Malinen meni katsomaan, mitä ne siellä vielä nuhturoivat, mutta näkikin, ettei sieltä oltu haettavaa saatukaan, ja hakija rönttänä humalassa vatuloi puhua sitä ja tätä. Ei ollut muka kotona, mutta toisekseen, että se tulee omalla hevosellaan, ja viimein, että kuului olevan niin kiirettä työtä. Malisen sydämyksiä hiveli hyvältä paikalta näitä vatuloimisia kuunnellessa. Hän arvasi heti, missä työssä siellä on talon mies ollut, koska hänen renkiään on pidetty toverina. Tämä oli jo Malisesta sietämätöntä. Tulisesti sivalsi hän ruoskan tallin naulasta, kuotasi juopuneen rengin kontalleen tallin lattialle ja läikytti varrella niin turkkiin, että kopina kuului kartanolle. Sitä toimitettaessa ei kuulunut erittäin paljon kirouksia, taisi vasta sattunut kuolemantapaus niitä tällä kertaa vähentää. Muille joukoille ei Malinen puhunut koko kapinasta eikä mistä syystä se oli, Anna Liisa pääsi kumminkin kaikki ymmärtämään, kun näki juopuneen renkipojan tuvan nurkassa kutjottavan. Semmoistahan se oli, ei ollut toivoa huolten huojentumisesta, ja uneton seurasi yö. Mutta tottapa nämä kaikki on luoja hänelle sallinut...

* * * * *

Seuraavana aamuna käski Malinen valjastaa hevosen ajoreen eteen.

--Minnekkä te menette? kysyi Anna Liisa.

--Käyn nikkarille puhumassa, että tulee kirstua tekemään.

--Eiköhän meidän pitäisi siinä reessä lähteä kotiin, siellä mahtaisivat tarvita.

--Tokko tuolla hyvin tingalle kaivattaneen. Olehan vielä tämän päivää täällä.

Ensimmäisen kerran kuuli Anna Liisa isänsä viittaavan siihen, ettei se olopaikka sattunutkaan hyvä. Aivan väkisin muistui mieleen isän ankarat päätökset kiireisestä mieheläänmenosta ja tuonnehan se oli joutuisin mennä. Nyt äidin kuoltua olisi täälläkin isän kotona tarpeeseen... Ajatuksiin kuvastui jälelle jääneitä tien haaroja: aidatuita, yli hypätyitä ja sivu mentyjä.

Suoraa päätä ajoi Malinen vävynsä taloon. Siellä oli kaikki vallan mainiosti. Talon mies makasi kohmelossa ja työväki vetelehti laiskana, pitäen mielensä mukaista elämätä. Karpastuivat ne vähän, kun näkivät Malisen tulevan. Se liikkuikin terävännäköisesti, eikä käpistellyt kauan kartanolla. Suoraan ja ovia rysäytellen astui hän talon miehen kamariin.

--Täällä vaan nukutaan, sanoi hän tervetuliaisiksi semmoisella äänellä, josta osaa havahtua.

Aatu kohotti päätään, silmät vähän säikähdyksen tapaisesti murjallaan. Malinen katsoi karsaasti.

--Minä tulin nyt itse tänne juomaan, ettei tarvitse renkipoikaa juotella.

Vävy kohottautui sängyn laidalle istumaan ja hattuaan hakien mukisi:

--Kenenkäpä renkiä täällä lienee juoteltu.

--Vai ei ole juoteltuna, sen näköisenä se täältä palautui illalla.

--Missä lienee juonut.

--Luuletko sinä, juutas, minua niin tuhmaksi, etten ymmärrä, missä se on juonut. Minä laitan miestä hakemaan kuolevalle hyvästiä heittämään, mutta sillä on parempia toimia ja vieläpä hakumies otetaan yhteen.

--Vähän kai täällä on juotu.

--Siltä näyttää, että vähän sitä on juotuna! Mies ölhöttää kuin sika. On niin paljon että...

Malinen hivutti sormiaan kohennuskepin varteen, vaan paluutti takaisin, kun näki vävynsä kohentautuvan puolustusasentoon. Olisiko pienuus peloittanut.

--Sen sinä saat uskoa, aloitti hän taas, että jos et paikalla paranna tapojasi, niin sinulta hallitus loppuu. Siihen ei mene monta päivääkään, kun se on poikessa. Minä teen sinusta mitättömän miehen, usko pois, saat siihen katsoen rötkästellä... Ja ala suoriutua ihan paikalla työhön. Luulisi tuon jo hävettävän, kun taloinen mies on tuolla ruojuulla.

Puhe loppui siihen. Malinen istuutui vähäksi aikaa tuolille ja katseli tuimin silmäyksin talon miehen kömpelöitä tuumia työhön lähtöön. Kun se näytti alkavan tulla toimeen, lähti hän ajamaan kirstuntekijän tiedustuksille.

Heti Aatukin muutti työalansa ja lähti kävelemään kyliä kyselläkseen, mistä saisi velkaa. Hän piti Malisen uhkausta niin paljon uskottavana, että päätti ennakolta kerätä takavaroja sen ajan varalle, jos tuo ukko ottaa hallituksen häneltä pois. Mutta eipä ollut enää huokea löytää velan antajoita, ne kun olivat panneet kaiken kärsimyksensä entistenkin odotukseen. Monen tyhjään menneen kysymyksen perästä onnistui Aatu saamaan semmoisella valheella, että Malinen itse käski hänen täältä pyytää. Sillä kujeella irtautui vielä sata, parinenkin, ja niissähän oli ryyppyrahoja toviksi aikaa, ottakoon nyt hallituksen, jos sitä haluttaa. Näiden rahain käyttämisestä vilahti Aatun mieleen jo säästäväisyyden tuumiakin, joka nyt aluksi alkoi sillä tavalla, että myöskenteli salaisesti ryyppyrahoiksi jyviä, lihoja ja mitä mikin olisi ostanut. Nämä toimet olivat hänen suurimpana huolenaan, eikä hän yrittänyt hautajaisiinkaan lähteä. Anna Liisa sai houkutella pitkän aikaa, sillä hän ajatteli hautajaisvierasten kovin kummeksivan, jos ainoa talon vävy on poikessa. Pelkona taisi Aatulla olla Malisen uhkailut, mutta tämä oli turhaa luuloa, sillä olihan torumiseen muitakin tilaisuuksia, jos hautajaiset vietti rauhassa ja sovinnossa. Rauhassa hän saikin olla, se vaan oli suurinta, etteivät ryyppyjen annokset tahtoneet sattua kohti yhtään kertaa.

* * * * *

Aika kului taas kevättalveen. Tyhjältä ja työläältä tuntui Malisesta emännätön talonhallinto. Ilmestyi siihen hankaluutta, jos minkälaista, jotka aina päivää viettämään lähtiessä suututtivat. Palvelusväki oli huoletonta, eivät kamariakaan lämmittäneet kaikistellen kevätpuoleen, mahtoivat ajatella, että eikö tuolla tulle toimeen. Oli taaskin muutamana aamuna kylmä kuin talli. Joitain kapuloita toivat uuniin paljolla hoputtamisella. Niitä hän sytytteli viluissaan ja riiteli itsekseen.

--Ei, helvetti ollen, tällä elämällä tee mitään. Lämmitä huoneet, hae jauhot, suolat ja mitä vaan tarvitsee. Jos niille, sen latukoille, antaa avaimet, lyövät ne määrittömiä jauhoja. Mitä ne siitä huolivat! Kun olisi se Maija pysynyt paikoillaan, mutta miehelle senkin piti päästä. Jo, perhana ollen, niillä on mieltä. Mökki muka laitetaan. Sitäkö täytistä ne vielä kaunistelee, sanoisivat suoraan, että ukko tässä pitää olla ja akka. Joutaisi ne nyt nuokin tähteet, mitä niistä on minulle apua. Siellä he navetassa rallattavat, anna minun tässä paleltua ja hypätä niiden käskyläisenä. Tuskin ruokaa oikealla ajalla laittavat... Jos olisin mies vähän nuorempi.

Kuului raminata oven avaimessa. Malinen ajatteli, että ne tulevat taas jotain vajaata valittamaan. Piikapahan sieltä tuli kysymään.

--Mitä sitä keitetään?

--Keitä puuroa!

--Onkohan niitä haettuja ohrajauhoja.

--Minunko ne pitäisi joka kohta tietää? Taitaisi olla patakin neuvottava.

Piika osasi lähteä kyselemästä. Malinen yhä laski elämänsä haittoja.

Kaikki tässä pitäisi tietää, yksin keitoksetkin. Juutas heitä lienee arvannut painaa mieleensä, mitä sitä milloinkin on keitettävä. No, keittäkööt puuroa, vaikka taisihan sitä olla eilisaamunakin. Mutt' eiköhän se alituinen puuron keitto ole hupa voille. Ilmankos sitä astiaan karttuu niin hitaasti, että eihän siitä tänä kevännä myömään pääse, tuskin yhtään leiviskätä... Kyllä tämä elämä ei maksa mitään... Jos olisin mies nuorempi... Ja mikäpä tässä auttanee, jos aikoo talona olla. Olisihan se hyväkäskin siellä autettava, kun tuosta luulisi kalua tulevan. Hyvä maa sillä laiskalla on, parempi kuin tämä, sietäisi siitä pitää kiinni.

Monelle puolelle siinä ajatukset risteilivät. Tuntui toisinaan houkuttelevalta sekin ajatus, että jos olisi mies nuorempi, joka merkitsi sitä, että emäntä olisi otettava. Mutta kun ajatukset kulkea vilkasivat valintamatkalla, niin ei sieltä löytynyt soveliaita. Nuori-ikäisiä kyllä vilisi ajatuksissa useampiakin, mutta ei oikein miellyttänyt niistäkään ottaminen, kun oli tullut ennen kovin paljon noituneeksi sellaisia vanhoja ukkoja, jotka ottavat nuoria vaimoja. Alkaisivat heti niitä muistella ja nauraa.

Kotoinen elämä kun oli mennyt näin hoperopohjalle, jäivät Ahoniemessä käynnit vähemmälle, vaikka nyt siellä olisi ollut hyvinkin tarpeeseen. Anna Liisa siellä koetti väkyyksensä vastustella Aatun hävittämiskiihkoa ja houkutella pysymään talon toimissa, mutta kun näki kaikki turhaksi, täytyi turvautua isän apuun. Aatun tietämättä hän oli lähtenyt ja tuli kotitaloonsa. Malinen arvaili jo vähän käynnin syytä ja alkoi tiedustella yhtä ja toista.

--Ei sillä elämällä enää tee mitään, valitti Anna Liisa vesissä silmin. Aatu on heittänyt työn toimet aivan leväperään ja on ruvennut kauppailemaan kaikkia talon tavaroita, kun vaan sattuu ostajia.

--No siinä se on kerran maailmassa ihmisen hedelmä. Vie, vie sinä... Malinen ruopi päätään ja noitui.

--Taitaahan ne velatkin sitä ahdistella, jos tuo sen tautta, sanoi Anna Liisa.

--Vaikka kolmasti, niin onko tuo sitten maksamista.

--Eihän se ole, vaan myönyt se on ja yhä myöpi, vaikka minä olen kieltänyt, valitti Anna Liisa.--Eikä vielä sillä hyvä, vaan se taitaa sitäkin maata kaupitella, ja mihinkä tässä sitten joudutaan!

Hän alkoi itkeä.

--Vai jo sillä vietävällä on sellaisiakin aikeita. Siinä taitaisi talo mennä hinnasta. Ja eipähän sen pää kieltäne tekemästä sitäkin. Eikö pitäne minun ottaa kiinni siitä hallituksesta.

--Siinä toivossahan minä tulin isän puheille, että rupeisitte pitämään yhtä tai toista neuvoa.

--Pitänee tuohon ryhtyä, vaan kyllä siinä neuvonsa tarkkaan tarvitsee, mahtaa niitä velkoja olla siksi paljon. Onko se sinulle sanonut, minkä verran niitä yleensä on?

--Ei tuo ole määrää sanonut muuta, kuin että pienempänä ne ovat kuin silloin ostaessa.

--Mahtaisivatkohan olla pienempänä. Kun luulisi, että tasoillakaan olisi pysynyt, niin helppo ne olisi suorittaa, jos toisen maan möisi. Ei niistä muuten pääse, minulla on omiakin velkoja jonkun verran. Joko pitänee tästä luopua ja se ottaa, on siinä etupaikat paremmat.

--Tehkää vaan, miten hyvä tulee! kehoitti Anna Liisa.

--Jos minä sen tekisin, niin en minä sille laiskalle anna rahaa penniäkään, enkä velkakirjojakaan lunasta hänen nimessään muuten, kuin minulle siirtämällä. Sitten sen täytyy heretä niistä kolineistaan ja ruveta työn tekoon, tai jos ei rupea, niin minä näytän velkakirjoilla, mitä hänellä on olemista.

--Sepä taitaisi olla paras keino. Olisi vaan hyvä mitä pikemmin joutuisitte estämään, ettei saisi kaikkia tavaroita hukata, kehoitti Anna Liisa.

--Sittenhän tuo lienee mielenviassa, jos kaikki myöpi. Estä sinä, ota avaimet pois. En minä jouda tätä matkaa juoksemaan, tässä pitää ruveta valmistelemaan tämän talon myöntiä, ei tämä muutenkaan näy tuovan mitään hyötyä, kun ei ole taloista vaimonpuolta.

--Eihän minussa ole sen kanssa riitelijätä, alkoi Anna Liisa taas itkeä.

--Elä riitelekään, muuta kuin ota avaimet pois ja sano, että näin teko on. Minun aikomuksistani elä puhu mitään. Sano vaan, että kuuluu maansa myövän ja rupeavan rahojaan syömään, eikä anna meille penniäkään. Saat sille sen verran valehdella, ryökäleelle, niin ehkä tulee pelko ja rupee työntekoon. Minä tulen sitten, milloin tulen, aivan tietämättä.

Päätös oli tehty. Anna Liisa lähti kotiinsa, mutta ei hänen mielensä ollut niinkään iloinen tästä isän antamasta avun toivosta kuin olisi luullut. Lapsuuden leikkipaikoilla on suuri viehätys, vaikka sinne olisi sekaantunut surullisiakin muistoja. Alakuloiseksi se tahtoi painaa Malisenkin mieltä, mutta kun kaikki asianhaarat näyttivät vaativan tätä tuumaa toimeen panemaan, oli sen annettava niin mennä.

VII.

Talonsa myynnistä lähetti Malinen kahteen eri kirkkoon kuulutuksen, vaikka olisi se välttänyt vähemmälläkin. Liioista ostajista oli vain joutavata vastusta, kun sai niiden kanssa juosta niittyjä ja metsiä pitkin, ja jos ei sinne lähtenyt, alkoivat ne moittia, että ensin ilmoitetaan, eikä sitten näytetä, mitä siinä on ostettavaa. Vähimmän miellyttävä ostaja oli tuo entinen puhemies Turunen, toisesta pitäjästä.

--Mihinkä olet matkalla? kysyi siltä Malinen, toivossa, että jos tuo olisi muualle menossa.

Kaikki entiset ominaisuudet oli vielä Turusella säilyneet. Silmät alkoivat mauretellen tarkastella kysyjää päästä jalkoihin ja huulet ne hekkoilivat. Sitäkin se taisi kummastella, kun häneltä niin sivumenevän vieraan tavalla kysyttiin.

--Sinun luonasi tulin käymään, pasahti se.

Asiasta ei Malinen enää kysynyt, kutsuihan kamariinsa.

--Sinä olet leskenä.

--Niin olen, vastasi Malinen otsaansa rypistäen ja ajatteli, että jokohan tuo, juutas, tuli puhemieheksi tarjoutumaan.

--Myötkö sinä maasi?

--Myönhän minä.

--Etkö emäntää ota?

Malinen ei ollut kuulevinaankaan.

--Minä saatan ostaa sinulta maan, jos myöt.

--Osta vaan.

Turunen piti vähän miettimisen aikaa ja mittaili tuttavaansa.

--Saatan minä ruveta sinulle puhemieheksikin. Siellä on meidän pitäjässä vanhanpuoleinen, rikas leski.

--Mitä tuosta ... murahti Malinen vastaan.

--No olkoon, sanoi Turunen, kun ymmärsi morsianta moitittavan. Eihän se oikein miellytä, kun se sitä jalkaansa nilkuttaa niin pahasti. Mutta on siellä toinen nuorempi, jonka matkassa tulee tuhansia perintöä, kun joutuu. Sillä on vain se vähäinen virhe, että on jo yhden kerran tehnyt...

Malinen ei enää jaksanut kuunnella keskeyttämättä.

--Ole, helvetissä, hiljaa, jos sinulla ei ole muusta puhumista.

--No, no, ei puhuta, hämmentyi vähän Turunen.--Otetaan se maan kauppa. Mikä sillä on hintana?

--Viisitoista tuhatta markkaa.

--Irtainko yhtenä.

--Ei.

--Sitten se on liian paljon. Sano oikea hinta.

--Se on oikea hinta.

--Liikaa on. Minä olen varma ostaja, usko pois. En minä itse tarvitse, vaan pojille. Nuorin poika sai rikkaan vaimon. Oletko sitä päässyt kuulemaan.

--En.

--Vai et. Rikkaan se sai. Minä en luullut siitä tulevan mitään, mutta annahan ollakaan: poika pelasi kuin miehet. Viime syksynä oli häät ja nyt talvella syntyi tyttö.

--Hm, äänsi Malinen vastenmielisesti ja meni käymään tuvassa, piikoja ruuan laittoon neuvomassa.

Hän heitti Turusen yksinään ja viivytteli vähän aikaa ulkona, jottei tarvitsisi kuunnella mokoman tuumia. Mutta ei siitä kauaksi päässyt eroamaan, se tuli hakemaan, mihin talon mies meni.

--Vävysi luokseko menet, jos maasi myöt, kysyi Turunen, kun he olivat syömässä.

--Miten sattuu.

--Minkälainen mies se on se sinun vävysi?

--Mikähän lienee.

--Se olisi ollut mainio mies, jota minä silloin kerran käytin täällä. Hukkaan se reissu meni.

Malinen ei vastannut mitään, ajatteli vain, että tuon se nyt s----a muisti.

--Sinä sanoit silloin tyttösi olevan aivan tietämättömän miesväestä, vaan eipä se ollutkaan.

Turunen nauraa kähäytti puheensa lopuksi. Malista tämä suututti, ja vaikka hän oli päättänyt olla vastaamatta, ei kumminkaan malttanut, vaan sanoi ynseästi.

--Kukapa ne tietänee?

Hän muuttui yhä jurommaksi, eikä ollut kuullakseenkaan, vaikka Turunen teki esityksiä toisen toisensa perästä.

--Mikä sinulla on? koetti se innostuttaa toveriaan.--Minä jos olisin leskimies, niin sen näkisit, että siinä ei pitkältä tuumailtaisi. Tee nyt kumpi hyvänsä, lähde ottamaan emäntä tai myö maasi. Minä saatan olla apuna kumpaisessakin.

Sen verran oli vielä Malisella kärsivällisyyttä, että hän malttoi selittää olevansa yhtä vähän kummankaan avun tarpeessa.

--No ei sinun elämäsi tuoltaan maksa mitään, päätti Turunen.--Toisen tai toisen sinä teet. Laskehan sitä hintaa alemmaksi, eläkä myö muille, niin minä tulen toisen kerran poikineni ja silloin ostetaan.

Malinen ei mennyt mihinkään lupauksiin, eikä pyytänyt erotessa käymään vastakaan talossa.

Sinä keväänä kohtasi Malista sekin harmi, että heinät loppuivat eläimiltä, vaikka aina ennen oli ollut tähteen heittäen. Se oli selvin merkki, mitä on tehtävä. Ja sulan tullen antoi hän mennä kaikki rahaksi, niin ettei heittänyt kuin hevosen ja joitakin isoimpia huonekaluja y.m. vähän. Rahaa kokoontui hyvä summa, vaikka meni niistä joku osa Malilan omain velkain suoritukseen.

* * * * *

Aatu odotti Malisen rahoja kuin hepo kesää ja selitti karhuaville velkamiehilleen kehastellen: kohta saatte. Varmaa tietoa ei ollut siitä, tulevatko nuo rahat vai ei Aatun velkoihin, sillä Anna Liisakin oli ollut kiellon mukaan puhumatta, mutta sitä hän toivoi, ja velkamiehetkin rupesivat rauhallisesti odottamaan.

Ja Malinen tuli rahoinensa Ahoniemeen. Entinen isäntä oli tämän vasta tulleen edessä hyvin nöyrä ja heitti mielellään kaiken hallituksen sen käsiin. Ja kukapa ei olisi tällaista hallitusta heittänyt, jossa oli suurimpana työnä velkain maksaminen. Näitä saamamiehiä alkoikin olla Malisella vieraina melkein joka päivä ja välistä useampiakin. Arvokkaasti hän otti vastaan näitä vereksen puolikunnan isäntiä ja luki rahoja.

--Mitä nämä ovat nämä pienet velkakirjat? alkoi hän jo tuskailla, kun niitä löytyi jokaiselta.

--Se on antanut niitä minulle koroista, mitä muilla lienee, selitti eräs velkamies.

--Niin ne ovat minunkin, vahvisti toinen.

--Siitä sen näkee miehen, kiivastui Malinen.--Lieneekö koko olinaikanaan lyhentänyt penniäkään velkaansa.

--Lienee tuo toki lyhentänyt.

--Siltä tämä näyttää, että on se mies lyhentänyt, kun ei ole korkoja maksanut.

Velkamiesten käyntiaikoina laittautui Aatu pois pihasalta. Lieneekö ajatellut, ettei niitä jälkipuolen asioita ole hupainen kuunnella.

--Tiedätkö sinä noiden velkaisi määrääkään? kysyi Malinen tuimasti, kun sai Aatun eteensä sen perästä, kun oli suuttunut maksaessaan.

--En minä heitä tarkoin muista, vastasi Aatu, aivan kuin ne eivät häneen kuuluisi ollenkaan.

--Oletpahan, sen vietävä, muistanut velkuuttaa jokaisen, vaan eipähän ole niiden maksajata. Kyllä ne vielä koituu sinun omaan niskaasi, jos et paranna tapojasi. Minkä verran niitä on vielä jälellä niitä velkoja, kun minun maksuni alkaa olla kohta kymmenessä tuhannessa!

Ei kuulunut muistavan.

--No jo, s----a ollen, sinä olet koko miehen vetelys. Se ei tiedä asioistaan, ei sen vertaa kuin koira pojistaan.

Summateko oli vaan edessä, sitten vasta lienevät kaikki, kun ei enää tule tahtovata. Semmoinen onnen aika mahtoi olla vielä kaukana, vaikka olisi se saanut jo tulla. Malinen ei enää jaksanut pysyä rauhallisella tuulella velkamiehiäkään kohtaan.

--Onko sille ollut pakko antaa velkaa? alkoi hän jo ensimmäisille juonitella.

--En kai minä ole ensi tahtomisella antanutkaan, puolusti joku. Moneen kertaan kävi kiuhnaamassa ja sanoi teidän käskeneen.

--Minäkö käskenyt! Se on helvetin vale! En kertaakaan. Käypäs hakemassa tänne se juutas...

Aatu ei ollut arvannut mennä niin etäälle, etteivät olisi löytäneet. Väkinäisesti, kierona sai hänet velkamies tulemaan esille.

--Mitä s----n peliä sinä kuulut käyttäneen velkaa ottaessasi, että minä muka olen käskenyt. Milloinka minä sinua olen käskenyt? Sano!

Mitäpä siihen osasi sanoa.

--Milloinka se on sen kirjan antanut? Näytäpäs.

Velan perijä näytti.

--Tänä viime talvena. Mihinkä sinä ne rahat panit.

Vitkastellen vastata jurautti Aatu, että hän on maksanut toiseen paikkaan.

--Mihinkä? Missä se on se maksettu kirja?

--Poltin.

--Poltit sinä sen... Piruko häntä lienee opettanut tuon nimensä kirjoittaa töhräämään. Jos sitä joku ihminen on opettanut, niin se ei ole sen kirotumpaa työtä koskaan tehnyt ja olisi ansiokas saamaan rosvon rangaistuksen. Nyt se on kyennyt noita kirjoja tiiraamaan joka nurkassa, eikä niistä ole päässyt syrjäinen tietoon ollenkaan. Ja kuka vietävä sille lienee valmistanut tuonkin nimipainimen. Tuo se paikalla minun käsiini.

--Tuolla on vinnillä turkin taskussa, ilmoitti Aatu ja lähti kävelemään ulos.

Malinen ei lauhtunut, ennenkuin kävi tuon nimipainimen hakemassa, ja sitä ensin kirveshamaralla mukutettuaan nakkasi uuniin. Se oli viimeinen merkki Aatun hallituksen lopusta. Malinen istui ajattelemaan.

--Näiden velkain laita on sellainen, että minä en nyt paikalla maksa tämän enempää, puhui hän.--Tässä täytyy ottaa tämän talon hoito huolekseen, eikä auta kaikkia rahoja nyt alussa paneminen velkoihin. Ja loppupuolella nuo jo lienevätkin, niin että jos vuosia tulee, eivät ne kauan kestäne, ennenkuin loppuvat.

Muutamat suostuivat odottamaan, vaan toisia oli, joilla kuului olevan tarvis rahojansa, ja niille täytyi vielä markkoja lukea, vaikka ei se olisi ollut mieleistäkään, sillä kukkaro kävi yhä tyhjemmäksi. Malinen jo monesti katui tekojaan, mutta minkäpä enää teki, täytyi jatkaa, kun oli alkanut. Tarkasti hän nyt valvoi talon hallitusta, niin ettei Aatulla ollut kuin työ ja ruoka yhteistä, eikä hän päässyt mihinkään huoneeseen, jossa olisi ollut jotain ottamista.

Anna Liisa sai olla niinkuin ennenkin. Mutta vaikka hän oli niin nöyrä ja uskollinen kuin osasi, alkoi yhtä kaikki Malisessa ilmestyä kylmyyttä häntäkin kohtaan. Ystävällinen asiain keskustelu väheni vähitellen aivan päiviä kestävään äänettömyyteen asti. Kylmyyden oikeita syitä ei Anna Liisa ymmärtänyt, vaikka koetti mielessään tutkia. Yhtä hän luuli, nimittäin sitä, että hänen ehkä pitäisi olla Aatulle samalla tavalla vihoissaan kuin isä näkyy olevan, mutta miten se toki soveltuisi, vaikka se onkin tuommoinen. Aatu näytti lähestyvän lapsiaan, varsinkin vanhinta poikaansa, ja kuletti sitä toverinaan työpaikoissa ja missä liikkui. Poika puolestaan näkyi kiintyneen isäänsä ja pyöri aina sen luona, eikä äitiä enää niin paljon kaivannut. Anna Liisasta se oli mieleen. Voipihan Aatu tuolla tavoin vakaantua ajattelemaan lastensa etua. Anna Liisan itsensä täytyi isän takia olla osoittamatta mitään kuiskailevaa ystävyyttä miestänsä kohtaan. Siitä olisi syntynyt heti luulo, että ne ovat yksistä tuumin taloa hävittämässä. Vaikea oli hänen asemansa. Jokaista päivää aloittaessa syntyi huolettavia ajatuksia, miten osata olla, ettei sopu tykkänään pahenisi.

* * * * *

Vuodentulo oli tänä kesänä niukka, niin että se teki monen miehen toiveet turhiksi. Halla oli rapsinut alavilla paikoilla viljat melkein mitään tekemättömiksi. Malinen oli pannut paljon luottamusta siihen, että hän saa leikata rukiit kahdelta paikalta, mutta nyt kävi toisin. Suuret elonmyynnin ajatukset sai heittää pois mielestä, hyvä jos tarkalla hoidolla riitti omalle joukolle vuodeksi.

Malinen ei tahtonut jaksaa hallita itseään. Hän oli vakuutettu ja tahtoipa kiroillakin sitä, että Jumala ja ihmiset ovat yksistä neuvoin asettuneet häntä sortamaan ja ahdistamaan. Se on ihan varmaan häntä varten tämä huono vuosi, ei sitä muuten olisi tullut. Peräti kiukkuisena kokoili hän aittaan niitä vähiä eloja, mitä riihistä karttui. Tässä eloaitassa ei saanut käydä kukaan muu, jos ei hän itse ollut katsomassa.

Avain oli hänellä mukana senkin viikkoa, jolloin hän oli riihien puittamisessa tuolla entisellä paikalla. Sieltä hän tuli takaisin lauantai-aamuna ja ensi töikseen katseli kaikki paikat, ovatko ne entisellään. Ei taitanut olla, kovinhan käveli tuohtuneen näköisenä. Aamiainen oli joutumassa. Lapset asettautuivat jo syömään pienelle pöydälle, mutta vanhin poika kaipaili veistään.

--Olihan se sinulla illalla, mihinkä sinä sen nyt panit, sanoi Anna Liisa.

Malinen kuuli keskustelun ja mitä kaivattiin. Vihasta puristetuin huulin astui hän pöydän luo ja nakkasi veitsen pojan eteen.

--Tuossa on nuoren rosvonoppilaan veitsi, on tainnut työpaikalle unohtua.

Pojan kasvot sävähtivät punaisiksi. Anna Liisa tyrmistyi niin, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. Hän näki selvään pojan olennosta, että se on johonkin syyllinen.

--Hyvä Jumala! Mitä se on Ristel tehnyt? huudahti Anna Liisa kauhistuneena.

--Varastamassa se on ollut isähyväkkäänsä kanssa. Tokko lienee viimeinen varkaus sen vanhempi kuin mennä yönä. Eloaitan pienestä ikkunan reiästä on pakkauduttu sisään ja sieltä aukaistu yläluukku, josta kautta on viety jyviä, kuka sen tietääkään.

Tietää sen, miltä tämä tuntui äidin mielestä. Kyyneleet alkoivat virtanaan juosta.

--Voi lapsiraukka, oletko sinä ollut siellä?