Part 3

Niin ... Johanna ... Roslundin Johanna. Hän oli valmistavassa koulussa ensimmäisellä luokalla. Kuinka suloiselta ja herttaiselta hän näytti somassa talvimyssyssään! Janne oli viime talvena saanut auttaa hänelle kerran luistimia jalkaan. "Minäkin olen nyt lyseolainen." "Niin." Pikku Johanna oli hymyillyt, ja hänen poskiinsa oli tullut sellaisia somia ryppyjä. "Mikä sinusta nyt tulee?" "Pappi." "Mutta silloinhan sinä et enää voi ollakaan tähtipoikana, ja minusta sinä olet paras Herodes koko kaupungissa." Pikku Johanna oli ruvennut nauramaan. Mutta Janne oli veikistellyt: "Älä välitä, Johanna! Minä otan sinut rouvakseni. Ja silloin minä voin olla kotona Herodeksena niin usein kuin tahdot!" Ja hänkin oli nauranut, katsonut tyttöä silmiin ja vetänyt luistinremmit tiukalle. Hyvä oli! He olivat luistelleet yhdessä, ja hän oli näyttänyt Johannalle, miten tehtiin "amerikaanari".

Mutta kaikista hauskinta oli sentään ollut viulunsoitto! Hän oli Lassilan Gideonin, Tervon Kallen ja Kukko-Nanten kanssa ollut pormestarilla laulamassa viime jouluna. Pormestarin rouva oli kiintynyt hänen lauluunsa; hänen oli täytynyt yksin esittää muutamia joululauluja. "Sillä pojalla on hyvä ääni", oli pormestarin rouva sanonut miehelleen. "Hänen pitäisi saada oppia." -- Pormestarin rouva oli tullut hänen luoksensa, kiittänyt oikein kädestä ja kysynyt: "Osaatko sinä soittaa mitään soittokonetta?" "En muuta kuin huuliharppua." "Huuliharppua! Onko sinulla se mukanasi?" Olihan se. "No soitapas jotakin!" Hän oli soittanut muutaman Meri-Kustun opettaman ulkomaalaisen sävelen. "Mikä laulu se oli?" "Paavin papin messu Rooman kirkossa." "Ohoo, sellainen merkillinen sävel! Soitapas jotakin tuttua!" Hän oli soittanut "Terve, oi joulu, iltamme armain!" "Se on Roslundin Johannan laulu!" oli pormestarin pikku Kaarin huudahtanut. "Johanna laulaa sen pianon säestyksellä!" Senhän hän kyllä tiesi; Johannalta hän sen oli kuullutkin. -- "Ei, poikani, sinun pitää saada parempi soittokone", oli pormestarin rouva sanonut ja taputtanut ystävällisesti päähän, -- "sinun pitää saada viulu! Sitten sinusta soittaja tulee!" -- He olivat lähteneet kierrostaan jatkamaan saatuaan hyvän maksun ja makeisia taskut täyteen.

Mutta kun hän illalla oli tullut kotiin, olivat isoäidin silmät olleet pyöreinä. "Janne, etpä arvaa, mitä täällä on sinulle?" "No mitä?" Hän oli luullut, että siellä oli talvilakki. He olivat sitä yhdessä katselleet Roslundin kaupassa, ja hänen oli tehnyt sitä kovasti mieli. Hän oli arvannut, että isoäiti oli sen hänelle ostanut. Ja aivan oikein! Siellä oli ollut talvilakki, sellainen korvuksilla varustettu, soma talvilakki. -- Mutta siellä oli ollut muutakin. Pöydällä oli komeillut oudonnäköinen paketti. Siihen oli langan väliin ollut pistetty kirje. Hän oli temmannut paketin auki. Mitä ihmettä? Viulu! Sellainen kaunis, ruskean kiiltävä viulu, jousineen! "Katsopas, mitä kirjeessä on!" Hän oli avannut kirjeen ja lukenut: "Tässä on viulu Hänen Majesteetilleen kuningas Herodekselle. Hänen on opittava sitä soittamaan ja mentävä sitä varten kanttori Kandelinin luo. Hän antaa ensi opetuksen. Maksusta pitää huolen Teidän Majesteettinne tämäniltainen kiitollinen kuulija Edla Vikdal, pormestarin rouva."

Se oli ollut kuin unta! Sellaista joulua hän ei ollut vielä koskaan viettänyt! Hän oli juossut Leinosen Konstan luo ja pyytänyt tätä virittämään viulun. Konsta oli virittänyt sekä opettanut nuottiasteikon. Sinä iltana hän oli jo vähän yritellyt "Terve, oi joulu, iltamme armain!"

Ensi arkena hän oli rientänyt kanttorin luo. "Vai viulunsoittaja sinusta pitäisi tehdä? No, koetetaanpas!" Niin oli alkanut. "Yksi, kaksi, kolme, neljä. Pidä jousi suorassa, poika! Ei se ollut gee! Uudestaan!" "See ... aa fiss _fiss_!" ... "Kuulehan, poika, ei mitään kissannaukujaisia!" ... "See, aa, fis, kas niin!" "No jo! Sillä tavoin!"

Niin sitä oli hinkattu, viikko toisensa perästä. Skaaloja epätoivoinen määrä, niin että hän olisi jo lopulta vaihtanut Kandelinin Leinosen Konstaan, joka välitti nuoteista viisi ja soitteli korvakuulolta. Kevätlukukausi oli lentänyt kuin siivillä. Hän ei ollut tajunnut, milloin lumi oli oikeastaan lähtenyt ja muuttolinnut palanneet. Mutta kun hän tutkinnon jälkeen oli käynyt viime kerran kanttorin luona, oli tämä muhoillut tyytyväisenä, ja hänen pörröiset kulmakarvansa olivat kohonneet korkealle kaarelle. "Kas niin, Janne, syksyllä taas! Soittaja sinusta tulee! Mutta älä hätiköi! Muista vain, ettei viulua opita koskaan läpi. Sen ovat sanoneet paremmat miehet kuin minä." Ja pörröiset kulmakarvat olivat kohonneet vielä ylemmäs.

Mutta mitäs ollakaan. Jopahan oli Kandelinkin muutamana päivänä saanut kyliänsä skaaloista ja ottanut pienen laulun. Se oli "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa". Ensimmäinen kappale! -- Hän oli soittanut sitä koko illan hartaasti, liikutuksella. Naapurivaimoja oli kerääntynyt isoäidin tupaan kuuntelemaan, ja hän oli saanut heidän vanhat sydämensä sulamaan. "Tietääkös Flyktiska, tuota soitti Ville minulle kerran 'Aallon' keulakojussa, kun laiva lähti Länsi-Intiaan. Minä en ole koskaan itkenyt niin kuin sinä iltana, en edes silloinkaan, kun tuli tieto 'Aallon' haaksirikosta ja Villen kuolemasta. Se soittikin sen sinä iltana niin eri tavalla kuin muulloin. Siinä oli kuoleman aavistusta." Toppisen Kaisa oli kuivannut silmiään ristiraitaisella nenäliinallaan ja nyökytellyt ruumistaan. Hän oli merimiehen leski, ja hänen poikansa Patrik oli kansimiehenä tullilaivalla.

Sellaista se oli ollut. "Yksi ruusu" oli mennyt hyvin Ja sitä oli seurannut laulu toisensa jälkeen.

-- Janne! huusi vanhan naisen ääni Laidan nurkasta.

Janne kohottautui. Siellä seisoi isoäiti paljain päin.

Hän nousi ja lähti astumaan.

-- Meri-Kustu on meillä.

Meri-Kustu! Sepä jotakin! Nyt sitä soitetaan ja lauletaan, niin että Laita raikuu!

Janne lähti kävelemään isoäidin perässä miettien, millä kappaleella hän yllyttäisi vanhan ystävänsä. Ahaa! "Engelska loordin polkka!" Kas se! Siinä oli kiperiä paikkoja, Meri-Kustu saisi kuulla, että hän osasi sen!

V

Pienen piispankaupungin asematalon edusta oli väkeä kirjavanaan. Kaikkien katseet suuntautuivat Asemakadulle, josta odotettujen piti tulla. Mutta heitä ei vain näkynyt.

Konstaapeli Krekula kuljeskeli väkijoukon laiteilla, pitäen yllä järjestystä. Sitä ei tosin kukaan häirinnyt, mutta olihan hän, Krekula, juuri sitä varten, ja tällaisina päivinä olletikin. Hän oikaisi varttaan, vieden kätensä tuontuostakin lakinreunaan. Tuttuja oli paljon. Joka puolelta sateli: "Päivää, Krekula!" Oikeastaan olivat kaikki tuttuja, Laidan pahimmasta poikaviikarista pormestariin ja piispaan saakka, mutta Krekula ei vaivautunut kaikkia tervehtimään. Hän olisi saanut silloin kulkea käsi lakinreunassa yhtämittaa.

Krekula katsahti asematalon ikkunoihin. Siellä istuivat piispa ja pormestari rouvineen toisen luokan odotushuoneessa. Pormestarilla oli päässä sylinteri, mutta piispalla vain vanha ruskea hattunsa. Sen hatun tunsi vieläkin koko kaupunki, sillä siinä oli ilmareikiä yläosassa, ja se oli ollut piispalla monta herran vuotta.

Ihmiset seisoivat ja odottivat. Hyvin monella oli kukkia. Niitä näyteltiin naapureille ja niistä keskusteltiin vilkkaasti. "Arvaattekos, minä hain ruusuja koko eilisen päivän, mutta en löytänyt mistään! Sitten satuin Laidalle kuin vahingossa ja arvaattekos: muutamassa ikkunassa mitä ihanimpia ruusuja! Minä tietysti suoraa päätä sisään ostamaan, maksoi mitä maksoi. Eivätkä ne kalliita olleetkaan. Seitsemänkymmentäviisi penniä koko tämä kimppu!" Se oli kauppias Punkerin rouva, joka siinä seisoi kaupassa, näytellen ruusujaan leipuri Luukelan rouvalle. Krekula tiesi kyllä, mistä ruusut olivat. Hän oli Laidalla kävellessään nähnyt ne monta kertaa Laukkasen Karoliinan ikkunassa. Häntä harmitti, että Karoliina oli ruusunsa niin helpolla antanut. Olisihan tuo rikas rouva joutanut enemmänkin maksamaan. Mutta mitä vielä! Hänhän oli tunnettu koko kaupungin itarimmaksi ihmiseksi. "Flyktin Janne nämä saa", kuuli Krekula kauppiaan rouvan puhelevan. "No menevätpä edes oikealle miehelle", ajatteli Krekula.

Hänen mieleensä muistui muuan kesäpäivä tuomiokirkon läheisyydessä. Flyktin Janne oli pelannut seinärahaa Tervon Kallen ja Lassilan Gideonin kanssa kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa. Hänen mielensä tuli hiukan apeaksi. Sillä kertaa hän oli loistavasti hävinnyt. Mutta katkeruus, jota hän oli tuntenut poikia kohtaan, oli vuosien kuluessa vaihtanut kohdettaan. Se oli kohdistunut piispaan, joka oli kerran moittinut häntä huonoksi järjestyksen valvojaksi. Hän silmäsi asematalon ikkunaan. "Itara pahus, ei raski uutta hattuakaan ostaa! Pitää yhtä niin kauan, että sen tuntevat jo pormestarin lehmätkin!" Toista oli pormestari. Se mies oli jo aikoja luopunut mustasta ilmareikähatustaan, joka nykyään komisti kaupungin rumpalin kaljua päätä.

-- Nyt tulevat! huusi samassa joku väkijoukosta.

Syntyi liikettä ja hälinää. Jokainen tyrkki toisiaan, haluten päästä paremmalle paikalle nähdäkseen ylioppilaskokelaat, jotka marssivat Asemakatua pitkin lippu etunenässä.

Järjestys! kajahti Krekulan ääni. Hänen kuivettunut vartensa jäykistyi virkainnosta. -- Käytävä auki että kandidaatit pääsevät kulkemaan!

Väkijoukko rauhoittui ja vetäytyi hajalleen sen verran että välille jäi parin, kolmen kyynärän levyinen käytävä. Kadulta kajahti "Porilaisten marssi". Nuoret äänet lauloivat täysin rinnoin. Krekula asettui seisomaan käytävän alapäähän. Kun toverikunnan lippu kulki ohi, teki hän juhlallisena kunniaa, yhtä jäykkänä kuin maaherralle.

"Voittoisa lippu meitä johtaa muinaisaikain taisteluista ryysyinen! Eespäin sa jalo vaate verinen! Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten."

Krekula seisoi kunnia-asennossa, kunnes koko joukko oli marssinut ohi. Mutta se olikin hänen viimeinen virallinen toimituksensa sinä päivänä. Kun ylioppilaskokelaat olivat hävinneet asemarakennukseen, ryntäsi väkijoukko sisään, läpi odotushuoneen junalaiturille, jossa osa kaupunkilaisia oli jo varannut itselleen varmat paikat.

Ei ollut puhettakaan järjestyksen pidosta, eikä Krekula sitä yrittänytkään. Hänestäkin oli tullut tavallinen ihminen. Hän ymmärsi, ettei nyt kukaan välittänyt poliisista. Kuului vain iloinen puheen sorina ja kaikkialla väikkyi päivänpaisteisia kasvoja.

Ylioppilaskokelaat olivat asettuneet keskelle asemasiltaa. He virittivät laulun:

"Laula sa raittiilla mielellä vaan! Riemua nauti sa nuorena viel'. Uljaana astele ain' elon tiell' vääryyttä vastaan taistelemaan. Tullos, veikkonen! Liittyös liittohon! Työmme, toimemme ja parhaat voimamme sulle annamme, kallihin maa! Sulle, kallihin syntymämaa! Hurraa!"

Janne Flykt johti laulajia. Hänen nuoret kasvonsa olivat riemun kirkastamat, siniset silmät säteilivät lämpiminä, poskilla hehkui innostuksen puna. Vaalea hiuskiehkura pisti esiin lakinreunan alta ja kisaili iloisesti auringonsäteen kanssa, joka pani sen loistamaan kullankeltaiselta. Tuulenhenkäykselle se kävi vähän kateeksi. Sekin halusi hyväillä Janne Flyktin hiuskiehkuraa näin tärkeänä päivänä. Se teki yrityksen ja leyhäytti sitä kevyesti. Auringonsäde hämääntyi vähän ja perääntyi. Mutta kun se huomasi, että tuulella oli täysi tosi, ei sekään antanut perään, vaan ryhtyi kiistaan. Vuoroin välkähti nyt auringonsäde Janne Flyktin hiuskiehkurassa, vuoroin leyhäytti sitä tuuli. Pian sopivat kuitenkin riitaveljet keskenään, ottaen kaikessa ystävyydessä hiuskiehkuran yhteisesti hyväiltäväkseen.

Laulu loppui. Ylioppilaskokelaat kääntyivät katsomaan ympärilleen. Oh, sitä väen paljoutta! Koko kaupunki oli kerääntynyt asemasillalle!

Nuorukaiset hajaantuivat etsimään tuttaviaan. Ja nyt alkoi nuorten isänmaan toivojen kukittaminen. Sitä iloista juttelua ja sorinaa! "Voi, voi, Kalle, nyt sinä pääset!" "Jumala siunatkoon sinua, poikani!" "Kustaa, Kustaa!" "Täällä minä olen!" "Onnea nyt vain!" "Onpa hauskaa nähdä sinua valkolakki päässä!" Tyttökoululaiset ja jatko-opistolaiset etsivät tuttujaan. Löydettyään heidät ryhtyivät he hellin käsin kukittamaan sankariensa rintaa. Monta kaunista ajatusta siinä juteltiin, monta lyhyttä, mutta suloista unelmaa uneksittiin hehkuvin silmin, vavahtelevin huulin. Siinä läikähti mielessä kotoisen onnen kuva. Siinä ehdittiin ajatella tuomarin rouvia ja pappilan emäntiä. Siinä hörpäistiin hengessä kahvit Amalian päivänä, jolloin koko kirkonkylän kerma oli kokoontunut metsänhoitajan puustelliin nimipäiville. Siinä käväistiin pappilan lehtokuja päästä päähän juhannusiltana valkolakkisen ylioppilaan rinnalla, tahi soutaa hurautettiin kuutamoinen järven selkä, jolloin oli "niin kaunista, suloista ja ihanteellista". Viattomat, puhtaat tyttöajatukset liitelivät siunaavien suojelusenkelten lailla päivän sankarien ympärillä.

Janne Flykt seisoi lakki kourassa ja katseli ujostellen pormestarin rouvan punakoita kasvoja. Rouvan suupielessä oli hakaneula; huulet pureskelivat sitä hermostuneesti hänen kiinnittäessään upeaa ruusukimppua Janne Flyktin rintaan. Hakaneula siepattiin suupielestä ja löysi paikkansa päällystakin rinnuksessa.

-- Kas noin! Onnea nyt teille! On hauska nähdä teitä ylioppilaana! Pormestarin rouva katsoi ystävällisesti Jannea silmiin. -- Mutta älkää unohtako viuluanne, lisäsi hän pudistaen veitikkamaisesti sormeaan.

-- Kiitos! Janne Flykt kumarsi. Pormestarin rouva häipyi väkijoukkoon.

-- Eihän sinua tahdo löytääkään, vaikka kuinka hakisi. Isoäiti tunkeusi Jannen luo. Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa hohtivat päivänpaistetta. -- Ai, ai! Sinä olet jo saanut kukkia! Ja minä kun luulin saavani ensimmäisenä panna nämä sinun rintaasi!

Isoäiti näytti kukkakimppua. Siinä oli pisarankukkia ja vuokkoja, ympärillä hyväntuoksuisia minttuja. Vuokot hän oli käynyt aamulla ostamassa puutarhuri Blomkvistilta, mutta pisarat olivat hänen omia kasvattamiaan.

Janne heltyi. Isoäiti-rukka! Hänkin toi kukkasensa. Janne katseli pisarankukkia ja hänen mieleensä sukelsi kuva lapsuuden ajoilta. -- Oli sunnuntai. Isoäiti istui keinutuolissa lukien Raamattua: "Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän ja pahan tiedon puun." Pieni huone oli täynnä auringonvaloa. Tarjottimen kannattimet sängyn yläpuolella hohtivat huikaisevan valkeina. Vanha käkikello, jonka isoisä oli tuonut Englannista, oli kuin alppimaja auringon paisteessa. Pöydällä kasvoi iso pisara. Sitä oli isoäiti juuri kastellut. Se oli ihan täynnä valkopunaisia kukkia, joissa vesipisarat vielä kimaltelivat. Hän kuuntelee lukua, katsellen pisaraa. Se kasvaa hänen mielikuvituksessaan suureksi puuksi. Se on täynnä miljoonia valkopunaisia kukkia. Auringonsäteet kimaltelevat vesipisaroissa kukkien terälehdillä. Ne ovat kuin kalliita hohtokiviä, joita taivainen käsi on sirotellut paratiisin puihin. Pisarapuu on ihmeen kaunis! Se huokuu elämää! Valkoista ja punaista, valkoista ja punaista joka puolella, mutta enemmän sentään punaista! Se on elämänpuu keskellä Eedenin paratiisia...

-- No nyt, Janne! Siihen minä sen panin. Ei se juuri näytä miltään tuon ruusukimpun rinnalla, mutta siinäpähän on.

Isoäiti katseli häntä hellästi ja hänen leukansa vavahteli liikutuksesta. -- Jumala siunatkoon sinua, poikani, että terveenä palaisit!

Janne Flykt kiersi kätensä vanhuksen kaulaan ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Usean lähellä seisovan silmät kostuivat. Siinä oli nuoruus ja vanhuus, ja kumpikin niin kauniina.

-- Isoäiti, rakas isoäiti!

Vanhus pyyhki kyyneleensä. Hymy valaisi hänen kasvonsa.

-- Kuka olisi uskonut, että minun vanhat silmäni saavat vielä nähdä sinut näin pitkällä.

-- Minä olen vasta alussa, isoäiti! Sano sitten, kun olen pappi ja saarnaan ensi kerran vanhassa tuomiokirkossa!

Janne Flykt nauroi, taputellen vanhusta olkapäälle.

-- Hei, Kirkko-Janne! Sinä myöhästyt aivan! Tuolla on monta, jotka kyselevät sinua.

Tervon Kalle siinä marssi ohitse, rinta kokonaan kukkien peitossa.

-- Suo anteeksi, isoäiti, minä pistäydyn vähän...

Janne oli huomannut Roslundin Johannan, joka ujostellen tunkeusi väkijoukon läpi hänen luokseen.

-- Minä kun olen sinua etsinyt! Täällä on niin hirmuisesti väkeä.

Johannalla oli kädessä kaunis, punainen ruusu.

-- En saanut muuta, vaikka hain koko kaupungin läpi. Tämä on kotoa ja se oli minun ainoa turvani. Kaikki olivat ehtineet ennen minua.

Johanna hymyili. Hän kiinnitti ruusun Janne Flyktin rintaan. Käsi vapisi hiukan, mutta silmät säteilivät onnea. Janne Flykt katseli noita silmiä. Hän muisti ne sitten matkalla monta kertaa.

-- Kiitos, Johanna! Sinun ainoa ruususi on arvokkaampi kuin kaikki muut yhteensä, isoäidin kukkia lukuunottamatta. Mutta muista ... muista kukista se on minulle rakkain!

Janne Flykt lausui viimeisen sanan kuiskaten. Hänen povessaan läikähti lämmin tunne. Kuinka suureksi Johanna olikaan kasvanut! Hänhän oli kohta täysi nainen, vaikkei ollutkaan kuin viidentoista. Mutta siitä huolimatta hänessä oli vielä paljon yhdennäköisyyttä tuomiokirkon kupoolienkelin kanssa...

Punkerin rouvakin toi kukkansa. Johanna siirtyi syrjään.

-- Onnea nyt teille ja ... Jumalan siunausta!

Janne kiitti. Hän silmäsi Johannaa, joka katseli häntä hymyillen.

-- Sinulla on kaikkein kauneimmat kukat, paljaita ruusuja melkein. Tervon Kallella on enemmän, mutta sinulla on kauneimmat.

-- Minulla on sinun ruususi, Johanna. Vastaukseksi hän sai lämpimän katseen.

-- Janne, katsohan, kuka tuolla seisoo!

Janne Flykt silmäsi osoitettuun suuntaan. Hän riemastui.

-- Meri-Kustu! Tekin täällä!

Hän harppasi vanhan kirkonlämmittäjän luo ja puristi sydämellisesti tämän kättä.

-- Mitenkä kamiinit jaksavat?

Hän tunsi olonsa niin keveäksi, ettei voinut olla vähän leikittelemättä vanhan merikarhun kanssa.

-- Mikäpäs niillä ... kesällä. Meri-Kustu muhoili, pyöritellen mälliä poskessaan.

-- Jaa, sinä se lähdet nyt?

-- Niin, pääkaupunkiin, akatemian portteja kolkuttelemaan.

-- Niin vain. Kolkuttelehan sinä vain, kyllä ne aukeavat.

-- Niinkö luulette?

-- No, se on varma. Minä sanoin viime sunnuntaina Skarpille, että se poika avaa taivaan portit, jos tahtoo.

-- Ohoh! Suuriapa luulette minusta, Meri-Kustu. Vanha merikarhu muhoili tyytyväisenä.

-- Pappi sinusta tulee?

-- Niin. Siksi olen päättänyt ruveta. Janne Flykt kävi vähän vakavammaksi. Mutta sitten valaisi hänen kasvojaan taas onnellinen hymy.

-- Sitten me lämmitämmekin yhdessä kirkkoa, Meri-Kustu.

-- Niin, minä puilla ja sinä sanalla. Se passaa kyllä. Asemakello soi ensimmäisen kerran. Janne Flykt heitti hyvästit Meri-Kustulle, joka salaa pisti pienen paperikäärön hänen kouraansa.

-- Minä en niistä kukista ... mutta tuon olen säästänyt sinulle. Jos niinkuin tarvitseisit matkalla...

-- Voi, voi, teitä, Meri-Kustu! Te olette aina sama! Hän taputti vanhaa merimiestä olkapäälle ja kiitti sydämellisesti.

-- Älä, älä ... sehän on vanhaa palkkaa ... lämmitysapulaiselle.

-- Janne Flykt! huudettiin.

-- Hyvästi nyt, Meri-Kustu! Pian minä palaan. Hän riensi pois. Häntä kaivattiin laulua johtamaan.

Hän heitti nopeasti hyvästit isoäidille ja Roslundin Johannalle. Vaunun sillalle olivat toiset ylioppilaskokelaat jo ryhmittyneet. Janne Flykt kiipesi heidän joukkoonsa.

-- Johan sinä myöhästyt kokonaan! huusi Tervon Kalle.

-- Lähtölaulu, lähtölaulu, Kirkko-Janne! Kuule, nyt soi jo toisen kerran!

Johanna Roslund oli noussut asemarakennuksen portaille. Sieltä hän katseli vaununsillalle kokoontuneita ylioppilaskokelaita. Nyt kohotti Janne kätensä, ja vaununsillalta kajahti laulu:

Käy tieni outoon maailmaan, nyt kotikehto jää. Vaan lapsuusaika muistoillaan sydäntä lämmittää: Tääll' leikin, lauloin laulujain mä piennä poikana. Nyt tunnen: kuulun sulle vain, sa aika armaisa!

-- "Jäähyväiset lapsuudelle", kuuli Johanna jonkun kuiskaavan. -- Se on Janne Flyktin tekemä ja säveltämä.

-- Se on hieno, kuiskasi toinen. -- Hänellä on lahjoja.

Vaununsillalla lauloivat nuoret äänet:

Mut meitä kutsuu taisteluun elämä, isäin maa. Siis, veikot, katse kaivattuun päämaaliin nostakaa! Se sankari, ken tullessaan tuo voitonseppeleen. Soi hälle kiitos kansan, maan, työn jälkeen päättyneen.

-- Vahinko, että hänestä tulee pappi, kuuli Johanna äskeisen äänen takanaan. -- Hänestä tulisi, luulen mä, jotakin muuta ... parempaa.

Asemakello soi kolmannen kerran. -- Juna vihelsi. Joku rupesi huutamaan eläköötä, mutta voimakkaat "hiljaa! hiljaa!" keskeyttivät ennenaikaisesti innostuneen.

Ylioppilaskokelaat paljastivat päänsä. Laulu kajahti voimakkaana, mutta väreili sitten vienona ja hillittynä:

Mun tieni taisteluun siis vie, ei muuta valintaa. Mut vaikk'ei lapsen satutie mua enää nähdä saa: sua muistan, aika kultainen, en unhoittaa sua voi. Sun laulus armas, herttainen, minulle illoin soi...

Juna oli jo hiljaa liikkeessä, kun laulu loppui. Ja nyt kajahtivat eläköön-huudot nenäliinojen liehuessa.

-- Eläköön!

-- Eläköön! kajahti vaununsillalta vastaan.

Johanna Roslund seisoi asemarakennuksen rappusilla huiskuttaen nenäliinaansa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä. Äskeinen, surunvoittoinen laulu oli liikuttanut häntä syvästi. Hänen ohitsensa kulkivat entiset muistot. Ne nauroivat ja ilakoivat, mutta yhtäkaikki tunsi Johanna mielensä surulliseksi. Lapsuuden ihana aika oli mennyt. Siitä ei päässyt mihinkään. He olivat kumpikin sen jättäneet, niinhyvin Janne kuin hän itsekin...

Kaukaa kuului veturin jäähyväisvihellys ja junan synnyttämä kohina kantautui Johannan korviin kuin etäinen kosken pauhu. Siellä menivät ylioppilaskokelaat kohti "outoa maailmaa". Siellä odotti heitä uusi elämä...

Johanna Roslund astui kotiansa kohti. Hän käsitti nyt, että vanhalle, rakkaaksi käyneelle oli sanottava hyvästit. Sitä ei saisi omistaa aina samassa muodossa.

Mutta muiston siitä sai pitää. Elämä oli rikas. Sillä oli aina jotakin uutta annettavaa, kun vain ihmislapset tahtoivat ottaa sen lahjat vastaan...

Johanna Roslund kulki katua eteenpäin loistavin kasvoin.

TOINEN OSA

I

Johanna Roslund heräsi ja kavahti istumaan sängyssään. Eihän hän vain ollut nukkunut sivu ajasta?

Kierrekaihtimen ja ikkunan välisestä raosta kajasti valkeneva päivä. Mitähän kello mahtoi olla?

Uunin syrjällä tikutti kello. Johanna koetti silmiä siristäen nähdä, paljonko se oli, mutta huone oli siksi hämärä, ettei hän erottanut. Hän antoi kierrekaihtimen nousta sen verran, että valoa pääsi huoneeseen. Oh, kohta puoli yhdeksän! Ja hänellä kun oli niin paljon puuhaa ennen kirkkoonmenoa!

Hän nosti kätensä pään taakse ja venytteli. Oi, kuinka hyvältä tuntui! Hän oli nukkunut ihmeen makeasti. Oli vähän vastenmielistä nousta. Vuode uhkui suloista lämpöä. Teki kovasti mieli heittäytyä vielä hetkiseksi pitkäkseen.

Hän pujahti peitteen alle, vetäen sen leukaan saakka. Oli niin hyvä ja lämmin aivankuin untuvissa!

Janne... Janne Flykt...

Kuinka suloiselta tuntui lausua tuo nimi! ... Se toi mieleen niin paljon kaunista, herttaista ja lämpöistä: loistavat sinisilmät, valoisan hymyn, sointuvan äänen, joka värähteli syvästi hänen puhuessaan "aatteistaan". Tuo suuri, ihmeellinen Janne Flykt!

"Vapahtaja on ihminen, muista se, Johanna. Me saamme tulla hänen luoksensa vapaasti. Hän ymmärtää meitä. Ei kukaan käsitä niin hyvin kuin hän meidän surujamme ja ilojamme. Johanna, sinä saat näyttää hänelle sormuksesi ja sanoa: 'Herra, tämän minä olen saanut Janne Flyktiltä.' Ja Vapahtaja hymyilee: 'Niin, siltä haaveilijalta'."