Part 21

Surullisista, hiljaisista sävelsoinnuista, joissa kaipaus on hypähdellyt kuin siipensä loukannut linnunpoikanen avutonna oksalta toiselle, kasvaa yht'äkkiä myrsky. Se puhkeaa raivoamaan kuin valtameri, jonka vaahtipääharjat lentävät ilmassa kuin savu. Kuuluu ryskettä ja rytinää kuin metsän kaatuessa. Ovi lentää paukahtaen auki, ja vonkuen vyöryy myrskyn voima hiljaiseen temppeliin.

Uskonpuhdistus on alkanut.

Sen seuraukset ilmenevät heti. Latina poistetaan jumalanpalveluksesta, pyhimysalttarit puretaan, vain yksi, pääalttari, jää, mutta alastomana, koristeita vaille. Hädintuskin löytää vanha valkoinen alttaripeite armon uskonuudistajain silmissä. Pois paavin menot ja katolisen kirkon pakanallinen komeus! Pois messu-uhri ja pyhimystarut! Pois kaikki maailman korska ja saasta Jumalan temppelistä!

Kirkko on kastettu uuteen uskoon, mutta sen rintaan on jäänyt haava: sen entinen kodikkuus on tyyten hävitetty. Se on kuin huone, josta hiljainen, vanha pariskunta on muuttanut pois, mutta johon uusia asukkaita ei vielä ole tullut. Ja kun ne tulevat, niin katso! Niin vähän huonekaluja heillä on, ja niin häikäilemättömällä huolettomuudella he asettavat ne paikoilleen. Siinä missä ennen seisoi kaunis kukkapöytä, on nyt vanha, kulunut matkakirstu.

Mutta ahkeria ovat nämä uudet asukkaat, ahkeria ja niin hirveän kovaäänisiä. Huoneessa, missä ennen vain puhuttiin hillitysti, huudetaan ja melutaan nyt täyttä kurkkua. Ja riidellään ja sätitään. Ja loppujen lopuksi käydään käsiksi ja tapellaan.

"Sinä olet väärässä kokonaan! Sinun mielipiteesi ovat aina olleet yhtä kierossa kuin saappaasi korot! Ja sinä pilaat ruuan auttamattomasti joka kerta! Siitä on ihan terveyden vaara! Hyvät ainekset, mutta hukkaan ne menevät sinun käsissäsi!"

Uudet asukkaat riitelevät melkein jok'ainoa päivä, ja silloin kun he ovat sovinnossa, he haukkuvat entisiä asukkaita.

"Mitä uneksijoita ne ovat olleet! Mädättäneet seinät ihan kokonaan! Ja joka paikka täynnä tauluja! Katso, kuinka kirjaviksi seinäpaperit ovat käyneet."

Orkesteri on raivonnut kuin myrsky, mutta sitten se tyyntyy: sopu ja rauha palaavat vähitellen vanhaan temppeliin. Ei jakseta iänikuisesta tuomita antinomisteja, pietistejä ja paavilaisia. Ruvetaan hiljalleen rakentamaankin.

Mutta vanha kaipaus jäytää temppelin rintaa. Se on tottunut uusiin asukkaisiin ja heidän käytännöllisyyteensä, mutta tullut kovin araksi, niin kovin araksi. Kupoolienkelitkään, jotka ennen pyörivät iloisina ja vapaina, eivät uskalla kuin varkain vanhoja leikkejään leikkiä.

Taas lyhyt välisoitto, jossa kertautuvat alkusoiton säveleet, ja alkaa kolmas osa.

Ja nyt vasta temppelin kaipaus oikein pääsee valloilleen. Sen ulkonäkö on sama kuin ennenkin, mutta olo kylmä ja riemuton. Se kaipaa kovin hartaasti alttarin kukkia, jotka uusi oppi riisti. Heliotroopin ja hyasintin tuoksua se tahtoisi jälleen hengittää. Virsien veisuu ei sitä tyydytä. Se on unista ja velttoa. Se haluaisi kuulla ne laulettavan entisellä pyhällä innostuksella. Sen rinnassa asuu mystillisyyden ikävä. Liian kirkas valo kirvelee sen vanhoja silmiä. Siinä on jotakin niin räikeää ja proosallista ... tuossa valossa, joka paljastaa kaikki lukinverkotkin sen nurkista. Se on tottunut lämpöiseen hämärään eikä se voi käsittää, minkä vuoksi legendat eivät saisi asua sen sopissa vaikkapa lampuoteina vain. Nehän eivät ketään häiritsisi. Ne olisivat vain kuin maansa menettäneet köyhät aateliset, jotka ovat vuokranneet pienen tilkun entisestä kotitilastaan. Mutta ei. Uusi omistaja on ankara talonpoika. Hän ei tahdo olla missään tekemisissä entisten haltiain kanssa. Vain armosta hän on jättänyt yhden huoneen vanhassa päärakennuksessa koskemattomaksi. Se on se, jossa entisen omistajan vaakuna riippuu seinällä. Sitä hän ei ole hävittänyt. Se saa olla, vaikka sillä hänen mielestään ei olekaan minkäänlaista arvoa. Se saa olla vain kuin näytteenä vanhan ajan hassutuksista.

Tässä osassa saa soinnutus oikean aatelisleiman. Sävelet tulkitsevat vanhan temppelin kaipausta sanoin selittämättömällä hartaudella. Mutta osan päätejaksossa, joka on samalla koko sinfonian loppu, ne vasta kehittyvät täyteen kuvausvoimaansa.

Uusilla asukkailla, jotka ovat muuttaneet vanhan pariskunnan kamariin, on poika. Hänestä ei tule isänsä kaltaista. Sen näkee jo hänen kasvoistaan, koko olennostaan. Hän on siivo ja hiljainen, mietiskelevä luonne. Ja hän askartelee mielikuvituksessaan kaiket' päivät. Hän säpsähtää joka kerta, kun isä lausuu siivottoman sanan taikka toruu äreällä äänellään. Silloin hän vain katsoo kummissaan, ja hänen katseestaan voi lukea sanattoman moitteen. Se hermostuttaa isää, mutta vähitellen hän oppii varomaan kieltänsä.

Pojalla on taipumusta siisteyteen. Se nähdään jo hänen koulukirjoistaan. Niissä on aina kansipaperit. Ja paikattu puku on aina puhdas. Kuta isommaksi hän kasvaa, sitä suuremman vaikutusvallan hän kodissa saa. Äiti on tavallaan pakotettu siistimään huoneen perusteellisemmin poikansa vuoksi.

Lopuksi hän ryhtyy arvostelemaan. "Tuohon seinälle me ostamme taulun. Minä olen pannut sen jo merkille kirjakaupassa. Ensi kesän ansiosta minä säästän summan sitä varten. Se sopii tuohon hyvin, tuohon sohvan yläpuolelle." Eivätkä isä ja äiti väitä vastaan. Heidän poikansa on kerta kaikkiaan kummallisempi muka.

Tuomiokirkko rupeaa toivomaan, että ilmestyisi kerran pappi, joka uudistaisi sen muinoisen kodikkuuden. Hän olisi vapaamielinen ja katselisi elämää vähän syvemmältä. Hän ymmärtäisi viattoman ilon arvon ja merkityksen. Hän ottaisi sen Jumalan lahjana taivaasta. Ja hän antaisi luvan kupoolienkeleille aloittaa vapaasti piirileikkinsä jälleen. Uusi pappi rakastaisi kauneutta. Hän ei voisi sietää alastonta alttaria. Hän koristaisi sen kukkasilla. Ja vanhan uskoninnon hän herättäisi jälleen eloon. Hän kirkastaisi Vapahtajan himmentyneen kuvan aivan uuteen valoon, niin että katselijoiden silmiin syttyisi pyhä tuli, ja heidän virtensä saisi ennenkuulumattoman voiman.

Silloin olisi temppeli saanut rauhansa takaisin. Sen muinoinen kodikkuus olisi palannut. Ja sillä olisi hyvä olo.

Sinfonian lopussa sävelet kohoavat korkeuteen kuin muuttomatkalle valmistautuvat linnut. Ne näkevät jo kaukaa etelän lämpimän maan, missä ikikesä vallitsee. Ja ne lentävät sinne...

Esitys loppuu. Viimeiset säveleet antavat kuulijalle sen vakuutuksen, että tuomiokirkon toivo kerran täyttyy. Sillä vaikka aika onkin muodonvaihdoksien alainen ja kaikki on katoavaista, asuu ihmisrinnassa kuitenkin alituinen ilon ja kauneuden ikävä niinkuin sävelissä kevään kaipaus.

Janne Flykt varusti sävellyksensä nimimerkillä "Kirkonlämmittäjä" ja toimitti sen postiin.

X

Kahden viikon päästä sisälsi piispankaupungin ainoa äänenkannattaja "Ahjo" seuraavan uutisen:

"Pääkaupungin Musiikkiyhdistyksen toimeenpanemassa nuorten säveltäjäin sävellyskilpailussa on sinfonioista saanut ensi palkinnon 1000 markkaa 'Tuomiokirkko'-nimisen sinfonian tekijä, nimimerkki 'Kirkonlämmittäjä'. Kun arvostelujen jälkeen säveltäjäin nimistä otettiin selvää, huomattiin tämän huomiota herättävän sinfonian tekijäksi entinen pappismies Janne Flykt, joka nykyään toimii toisena vahtimestarina N:n tuomiokirkossa. Sinfonia esitetään Musiikkiyhdistyksen konsertissa Helsingissä t.k. 28 p:nä. Onnittelemme tekijää ja toivomme lähitulevaisuudessa voivamme selostaa sinfonian sisältöä."

Janne Flykt oli silloin kirkossa, kun lehti ilmestyi. Hän ei siis tiennyt uutisesta mitään paremmin kuin kirkkokansakaan. Sen sijaan luki kotonaoleva kaupunki sen suurella mielenkiinnolla. Ja varsinkin oli kaksi henkilöä, joiden huomiota se herätti mitä suurimmassa määrin.

Toinen oli kirkonisännöitsijä Höök, toinen kuparisepänsälli Esaias Kamula.

Näistä molemmista oli tullut ystävykset, vaikka maailmankatsomus erottikin heidät kauas toisistaan. Sillä kirkonisännöitsijä oli korkeakirkollinen sanan syvimmässä merkityksessä. Hänestä ei saanut autuuden asiaa tehdä turhan mutkikkaaksi. Jumala on suuri taivaallinen tilintarkastaja, ja herra Höök arveli taivaaseen pääsyyn riittävän vallan hyvin, että tilit olivat kunnossa. Ja hänellä ne oli: kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa eivät tilintarkastajat olleet löytäneet viidenpennin virhettä. Ja se oli paljon, sillä hänen edeltäjänsä oli saanut potkut -- vaillingin vuoksi.

Kuparinsepänsälli Esaias Kamulasta oli kaikki tuollainen vanhaa paavia alusta loppuun. Hänen oppinsa mukaan tarvittiin autuuteen paljon muuta: pyhä Henki, uusisyntyminen, erityinen henkikaste ja monta muuta sekä pienempää että suurempaa seikkaa. Siihen ei riittänyt se, että teki työnsä kunnollisesti. Pois se! Silloin olisi hän ollut aivan ensimmäisiä, sillä sirompia kastrulleja ja kahvipannuja ei valmistanut kaupungissa kukaan.

Tästä maailmankatsomusten erilaisuudesta huolimatta hänestä oli tullut ystävä kirkonisännöitsijä Höökin kanssa. Heitä yhdisti yhteinen pettymys. Herra Höök oli luvannut kirkonlämmittäjän toimen Esaias Kamulalle, mutta joutunut taistelussa alakynteen. Ja Esaias Kamula ei ollut saanut paikkaa, jonka tulot hän jo oli ottanut huomioon suunnitellessaan oman liikkeen perustamista. Kumpikin halusi kostaa.

Oli siis luonnollista, että "Ahjon" uutinen herätti heidän mielenkiintoaan mitä suurimmassa määrässä.

Sinfonia? Mikä kumma se oli? Vaikka kirkonisännöitsijä Höök kuului kaupungin valtuustoon ei hän silti ollut musiikkimies.

Sen verran hän käsitti, että se oli musiikkia. Mutta minkälaista, maallistako vai hengellistä? Sinfonia? Siinä oli jotakin pakanallista, jotakin, joka haiskahti tanssille. Äh! Hänpä kysyykin tyttäreltään, joka soitti pianoa.

-- Gertrud! Mikä se sinfonia on?

Herra Höökillä oli sanomalehti kädessä. Hän seisoi salin ovella ja katseli silmälasiensa yli pianon edessä istuvaa tytärtään.

Tyttö keskeytti soittonsa. Mitä se pappa nyt? Sinfonia?

-- Niin, mikä se sinfonia on? Herra Höökin ääni kävi jo kärsimättömäksi.

-- Se on ... sävelteos, vastasi tyttö arasti.

-- No soitahan jotakin sellaista.

Tyttö oli tottunut tottelemaan, sillä hän pelkäsi isäänsä. Hän haki muutaman Beethovenin sävellyksen ja rupesi soittamaan scherzoa.

Aha! Tanssiapahan oli!

Tytär huomasi, että isä oli kappaleen alussa vetäytynyt huoneeseensa. Hän soitti edelleen ja ihmetteli, mistä tämä päähänpisto aiheutui.

Herra Höök käveli huoneessaan edestakaisin. Salista kuuluivat pianon säveleet. Selvää tanssia! Ihan ilmeisesti! Johan hän oli sitä aavistanut.

Hän luki uutisen vielä kerran. Kas, kas vain! Se poika ei säikkynyt! Mennä tekemään tanssikappale tuomiokirkosta! No ei vähiä!

Mutta asia ei ollut vielä selvä. Tuo "tuomiokirkko" sotki sitä koko lailla. Miten se oli ymmärrettävä? Pannako tuomiokirkko tanssimaan polkkaa? Heh! Mitä järkeä siinä olisi ollut?

Hän oli levoton koko sen viikon. Virkatunneillaan hän esiintyi äreänä ja vähäpuheisena. Sinfoniajuttu kiusasi häntä tavattomasti. Asia ei tullut yhtään paremmaksi sen kautta, että tuomiorovasti oli selittänyt kappaleen hengelliseksi. Mitäs muuta se voisi olla. Vai hengellistä! No, piru vieköön sitten koko sinfonian!

Viikon kuluttua hän vasta sai tuulta purjeisiinsa. "Ahjo" julkaisi Janne Flyktin runon ja selitti, että oli kysymyksessä mitä mielenkiintoisin ohjelmamusiikkikappale.

Jahah! Äläpäs! Vai _ohjelma_musiikkikappale! Sehän haiskahti jo teatterilta!

Hän lähti suoraa päätä tuomiorovastin luo. Tämä oli juuri tullut kirkosta ja oli parastaikaa ruokasalissa kahvia juomassa. Hän huomasi heti, että Höökillä oli tärkeää asiaa.

-- No, mikäs sinua lennättää näin keskellä pyhäpäivää? kysyi hän hymyillen.

Höök otti sanomalehden taskustaan.

-- Onko veli lukenut tuota? Siinä nyt on se sinfonia. Tuomiorovasti silmäsi lehteä. Hän ei ollut sitä vielä nähnyt.

-- Mennäänpäs tänne ... minun huoneeseeni.

-- Jaa ... hm! Tämä nyt on ... jaa, hm ... tämä nyt on tavallinen runo. Koko sievä runo.

Höök liikahti hermostuneena tuolillaan.

-- Mutta sisältö, veli, sisältö. Mitä siitä arvelet? Tuomiorovasti tarkasteli uudelleen lehteä ja lausuili puoliääneen runon säkeitä.

-- Jaa ... hm! Onhan siinä omituisuutta kyllä...

-- Se on pakanallista alusta loppuun! keskeytti Höök ja katsoi tuimasti tuomiorovastiin. -- Siinähän ylistetään paavinkirkkoa ja toivotaan sen ajan palaavan... Ilmeinen hyökkäys luterilaista kirkkoa vastaan.

-- Se nyt on, miten sen ottaa.

-- Ottaa? Herra Jumala! Johan tämä on selvääkin selvempi! Hän tempaisi lehden tuomiorovastilta.

-- "... kylmä, riemuton sen olo on. Ja alttarin se koristettavaksi tahtois kukkasin..." Paljasta paavia alusta loppuun! Ei, -- hän laski lehden pöydälle -- minä olen sitä mieltä, että semmoisia miehiä me emme voi pitää kirkon palveluksessa.

-- Tarkoitatko...? Tuomiorovasti katsahti Höökiä epäröiden.

-- Joo, sitä mitä tarkoitan. Pois semmoiset miehet kirkon palveluksesta! Mitä me niillä teemme, kun on kerran parempia tarjolla. Niinkuin esimerkiksi Kamula.

-- Kamula? Kirkon ystävänkö sinä hänen luulet olevan?

-- En minä tiedä häntä sen vihamieheksikään.

Höök sanoi sen viattomasti kuin lapsi.

-- Jaa ... hm! Täytyy miettiä asiaa ... ja tutkistella...

-- Mieti vain, mutta minä en mielipidettäni muuta.

Ja luulen, että tästä tulee yksi ja toinen puhumaan. Paavin kannattaja luterilaisen kirkon palveluksessa! Herra Höök otti sanomalehden ja lähti.

* * * * *

Kirkonisännöitsijä oli ollut oikeassa. Janne Flyktin runo pani uskovaisten vaimojen joukon parveilemaan kuin mehiläispesän. Niitä laukkasi pappilassa tusinoittain.

Ensin tuli Moilasen Matleena. Ja hänelläkös oli puhumista.

-- On se nyt vallan _kauhe-aa_, että semmoiset miehet saavat kirkossa toimia! Kaikki paavin sinhvoonit ja muut sympoolit! Ja ... ja piiritanssit ja polkat ja kaiken maailman valssit ja roskat! Kyllä tuomiorovastin pitää tarttua asiaan. Muuten tässä rupeavat sielut menemään helvettiin niin että roiskaa, tällaisessa hoijakassa, kun nyt ei enää eroa oikealla eikä väärällä! ... Maailman loppu tästä tulee.

Ja Moilasen Matleena oli itkenyt haikeasti.

Se jo rupesi hermostuttamaan. Sellainen risti siitä Janne Flyktistä! Ensin se pappisskandaali ja nyt vielä tämä. Tuomiorovasti oli pahemmassa kuin pulassa.

Häntä vahvisti sangen suuressa määrässä asessori Tallborgin käynti.

-- Kaikkea sinä rupeat sydämellesi panemaan! Anna pojan säveltää. Hänellä on kerta kaikkiaan lahjoja siihen. Mitä sinä akoista? Anna niille tulinen lähtö ... sääret suorana pihalle! Niin minä tekisin, totisesti! Minä en sinuna kärsisi kaikkia Moilasen Matleenoja ja Maijastiinoja. Lorveja alusta loppuun ... suurisuisia ja häpeämättömiä! ... Äh!...

Se oli vaikuttanut kuin virkistävä sade. Tallborg oli sellainen tanu mies, vaikka hieman karu. Mutta niin selvät ja kirkkaat mielipiteet.

Tuomiorovasti sai vähitellen jalat alleen. Hän oli päässyt vakaumukseen: Janne Flykt sai pitää paikkansa.

Hän sanoi sen Höökille lyhyesti muutamana päivänä.

Tämä ei vastannut mitään. Mutta tuomiorovasti ei nähnyt sitä liekkiä, joka välkähteli hänen silmistään. Sitä pelkäsivät kaikki hänen alaisensa, sillä se ennusti myrskyä.

* * * * *

Janne Flykt eli onnellisia päiviä. Hän oli yleisen huomion esineenä kaupungin johtavissa piireissä. Hänelle sateli onnentoivotuksia joka kadun kulmassa. Hänestä oli tullut suuri säveltäjä yht'äkkiä.

Pääkaupungin lehdet kiittivät kilvan hänen sinfoniaansa. Konsertti, jossa se oli esitetty, oli muodostunut kerrassaan suurenmoiseksi. Ihmiset olivat olleet aivan haltioissaan, ja muutaman lehden selostaja oli lisännyt arvostelunsa loppuun:

"Säveltäjä ei ollut läsnä. Hän lämmittelee tuomiokirkon kamiineja kotikaupungissaan, saman kirkon, jossa hän ennen palveli pappina, mutta joka virka häneltä riistettiin hänen omintakeisten mielipiteittensä vuoksi."

Hänestä tuli yht'äkkiä päivän sankari, profeetta ja marttyyri samalla kertaa. Muutamat pääkaupungin lehdet vihjailivat jo siihen suuntaan, että hänen erotuomionsa olisi otettava tarkastuksen alaiseksi. Siitä ehkä löytyisi samanlainen virhe kuin niin monesta keskiaikaisesta polttoroviotuomiosta.

Tämä tulviva myötätunnon ja tunnustuksen myrsky uhkasi ihan upottaa asianomaisen. Hänestä syntyi kaikenlaisia fantastisia historioita, varsinkin pääkaupungissa, jonka tunnuslauseena oli viikkokaudet: "Janne Flykt, kirkonlämmittäjä." Pääkaupunki haukkoi henkeään, kun saatiin tietää, että sama Janne Flykt oli kuukausimääriä soitellut sen pihoilla ja poiminut taskuunsa ikkunoista heitettyjä vaivaisia lantteja. "Ajatella! Hyvät ihmiset! Sellaista voi vieläkin tapahtua!" Niin, niin, suurten taiteilijain tie oli aina ollut orjantappuroita täynnä...

Elämä hymyili Janne Flyktille taas monen vuoden jälkeen. Aurinko, jonka hän oli luullut iäksi laskeneen, kohosi uudelleen säteilevänä ja loistavana, ennustaen kirkasta päivää, ja hän, joka oli vuosia varjossa istunut, imi sen valoa itseensä.

Hänen köyhän portinpielikammarinsa seinällä riippui suuri laakeriseppele sinivalkoisine nauhoineen. Sen olivat pääkaupungin musiikinystävät lähettäneet. Ja nauhoihin oli painettu sanat "'Kirkonlämmittäjä' Janne Flyktille."

Piispankaupungin musiikinharrastajat panivat toimeen juhlaillan hänen kunniakseen. Siellä oli paljon väkeä, mm. maaherran rouva ja pormestari perheineen. Kapellimestari Borell piti juhlapuheen, jossa hän viittasi Janne Flyktin nykyiseen asemaan, lohduttaen häntä sillä, että kaikki suuret säveltäjät olivat saaneet taistella köyhyyden ja puutteen kanssa. Se kruunasi heidät suuriksi ihmisinä ja antoi samalla niin surkuteltavan selvän kuvan tästä matoisesta maailmasta, jossa ihmislapset taistelivat.

Janne Flykt oli seisonut piispan lahjoittamassa takissa hämillään ja neuvotonna. Kaikki tuli niin yllätyksen tavoin hänen osakseen, ettei hän ehtinyt ollenkaan suhtautua tähän myötätunnon myrskyyn. Hänen vastauksensa oli vain rajoittunut yksinkertaiseen kiitokseen ansaitsemattomasta kunniasta. Hän oli vain iloinen saadessaan palvella rakkaaksi käynyttä tuomiokirkkoa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun sävelten runotar, oli siellä ensi kerran hänen sydäntään koskettanut.

Oli huudettu huikea "eläköön", ja kaupungin herrat olivat kantaneet häntä juhlasaatossa ympäri huonetta torvisoittokunnan soittaessa ja ihmisten taputtaessa käsiään.

Piispankaupunki oli ylpeä hänestä. Se olisi antanut hänelle vaikka piispanviran, jos sen vallassa olisi ollut. Se tyytyi vain murheella näkemään hänet nykyisessä toimessaan. Mutta se lupasi miettiä jotakin sopivampaa. Sen kunnialle kävi kovasti, että mies, joka oli saattanut vähäpätöisen syntymäkaupunkinsa nimen kaikkien huulille, hakkasi puita kuin tavallinen työmies. Ja senvuoksi oli syntymäkaupunki päättänyt antaa korvauksen, tuntuvan korvauksen.

* * * * *

Mutta se osa piispankaupunkia, jossa ei välitetty maailman puuhista, kauhistui. Janne Flyktistähän tehtiin kerrassaan jumala. Se ei merkinnyt hyvää, ja lankeemus oli seuraava nopeata nousua.

Ja se seurasikin.

XI

Muutamana sunnuntaina Mikkelin jälkeen, joku viikko edelläkerrotuista tapahtumista, tuli Janne Flykt kirkkoon, pistäydyttyään syömässä aamiaista ennen jumalanpalveluksen alkua.

Hänen hämmästyksensä oli tavaton, kun hän astui sakaristoon. Se oli täynnä savua.

Hän riensi muurin luo ja tarkasti peltejä. Ne olivat auki. Savun täytyi siis tulla muualta. Hän silmäsi kirkkoon johtavaa ovea ja hänet valtasi levoton aavistus. Yhdellä nykäyksellä tempaisi hän oven auki, mutta oli tuupertua seljälleen säikähdyksestä.

Kirkko oli niin täynnä savua, ettei ikkunoita erottanut. Hän luuli ensin tulen olevan irti. Mutta kun missään ei näkynyt liekkiä, huomasi hän otaksumansa vääräksi. Tulipalo ei ollut voinut savua aiheuttaa.

Hän juoksi kuoriin ja tarkasti kamiinia. Savu tuprusi luukun raosta paksuna virtana, niinkuin olisi joku puhaltanut sitä sisästä päin. Hän tarttui peltiin ja samassa selvisi hänelle syy: pelti oli kiinni!

Hän oli aivan pyörällä. Oliko hän hajamielisyydessään vääntänyt pellin kiinni kotia lähtiessään? Ei, se ei voinut olla mahdollista! Kamiini oli palanut hyvin. Hän muisti sen varmasti.

Hän riensi tarkastamaan toisia kamiineja. Kaikkialla sama ilmiö: _pellit olivat kiinni jokaisessa_!

Aluksi hän ei käsittänyt mitään. Savu täytti kirkon holvit kauttaaltaan. Lehteriltä kuumottivat urut kuin pilven sisästä. Kitkerä, tukahduttava katku ihan salpasi henkeä.

Hän riensi pääovelle ja löi sen auki. Samoin hän teki muillekin oville. Syntyi voimakas veto, joka pani savumassat liikkeelle. Mutta vaikka ne ohenivatkin minuutti minuutilta, ei ollut toivoakaan saada niitä kokonaan häviämään jumalanpalveluksen alkuun, sillä kello kävi jo kymmentä.

Janne Flykt istahti penkinkorvaan ja katseli toivotonna savupilvien liikettä. Kupooli oli kokonaan verhoutunut niiden peittoon. Pieniä, nelikulmaisia ikkunoita samoinkuin enkelinkuviakaan ei näkynyt lainkaan. Yhtenä, harmaana, mustana savumassana koko kirkon yläosa.

Hänen rintaansa kaihersi tuska ja epätoivo. Kuka oli tämän tehnyt? Kuka? Hän oli varma, että jokainen pelti oli ollut auki hänen poistuessaan.

Pääovelle ilmaantui ihmisiä. Kirkosta tulviva savu oli herättänyt outoa uteliaisuutta ja saanut kadulla kulkevat poikkeamaan kirkkoon. Siellä he seisoivat kirkon ovella huudahdellen hämmästyneinä:

-- Huh! Aivan täynnä savua! Flykt, mistä savu on tullut?

Janne Flykt raivosi hengessään. Ruveta tässä vielä selittelemään jokaiselle sivukulkijalle.

-- Se on arvoitus minulle itsellenikin, huusi hän vastaan ja hänen äänessään värisi pidätetty kiukku.

Mikä tästä seuraisi? Hyvä Jumala sentään! Kirkko aivan pilalla! Savu turmeli maalaukset, alttaritaulun, sen kullatut kehykset ja kaikki nuo keskiaikaiset koristukset. Hyvä Jumala!

Kuin mielipuoli seurasi hän väkäisten savupilvien verkkaisia käännöksiä. Ne peittivät yhä koko kirkon yläosan. Ikkunoiden yläruutuja kuumotti vain hiukan, ja vedon liikkeelle heristämät savupilvet pyörivät niitä vasten kuin juopuneet jättiläiset.

Mutta vaikka vetikin hyvin ja savu liikehti lakkaamatta, oli kirkko siksi korkea, että vetäisi aikaa, ennenkuin ylimmät savukerrokset ehtisivät ovien tasalle.

Häntä puistatti vilu ja hän tunsi olonsa sanomattoman kurjaksi. Hänhän oli kuin joku Neero, joka katseli Rooman paloa. Puuttui vain harppu ja tuon tyrannikeisarin juhlamieli...

Hän katsoi kelloa: puoli kymmenen. Tapulissa ruvettiin soittamaan.

Hän koetti miettiä, millä tavoin tämä hirveä hävitys oli aiheutunut. Jonkun oli täytynyt hänen poissaollessaan päästä kirkkoon ja tehdä ilkityö.

Äkkiä hän löi otsaansa. Eikö pääovi ollutkin auki, kun hän meni sitä avaamaan? Todellakin! Se _oli auki_.

Keneltä se oli jäänyt auki? Häneltäkö vai vahtimestarilta? Oliko hän kulkenut siitä aamulla?

Hän koetti muistella, mutta sitä oli mahdoton saada selville. Sen hän muisti päivänselvään, että hän oli luonut lumen portailta ja lakaissut ne. Mutta oliko hän tullut eteiseen kirkosta vai ulkoa?

Torninvartijalla oli oma avaimensa kirkon ulko-oveen. Se saattoi kyllä erehdyksessä jäädä joskus auki. Mutta sisäovihan oli aina lukossa. Ei, hän ei jaksanut muistaa. Mahdollisesti oli sisäovi jäänyt ellen sulkematta hänen kantaessaan puita kirkkoon.

Nyt hän tietysti menettäisi tämänkin toimen. Ja mitä sitten? Tietymätön tulevaisuus olisi taas edessä. Ehkäpä kaupunki antaisi nyt sen korvauksen, jonka se viime vuonna häntä juhliessaan oli niin auliisti luvannut.

-- Kylläpä täällä on savua.

Janne Flykt säpsähti ja kavahti pystyyn penkissä. Kamula, Esaias Kamula, seisoi etelänpuoleisella ristikäytävällä ja katseli kirkkoa päätänsä pudistellen.

-- Mitä, mitä --? Näkikö hän unta vai mitä? Ei, se tuntui mahdottomalta, aivan mahdottomalta. Mutta sittenkin ... sittenkin. Ei ... hän ei nähnyt unta.

Eikö se ollut juuri Kamula, joka oli puhutellut häntä hänen lakaistessaan kirkon rappusia? Oli kysynyt muun muassa, eikö aika tullut pitkäksi, kun piti olla kirkossa yhtä menoa aamukahdesta ja -kolmesta jumalanpalveluksen loppuun saakka.

Mitä hän siihen oli vastannut? Niin, että hän kävi tavallisesti aamiaisella kahdeksan ja yhdeksän välillä.

Mitä? Olisiko Kamula huomannut sisäoven jääneen auki ja...? Ei, se tuntui aivan mahdottomalta.