Part 20

Janne Flyktin mielestä urkuri soitti liian kovasti. Hän olisi tehnyt päinvastoin, antanut pikkolohuilun soida kuuluvammin ja hillinnyt bassoja mahdollisimman paljon. Se olisi muistuttanut pienokaisten kimeä-äänistä laulua. Nyt ei tuo voimakas, kosken lailla tulvehtiva sävelvirta antanut aikaa sanojen tarkkaamiseen. Pauhulla syösten eteenpäin se vaati tulemaan muassa mahdollisimman nopeasti. Tuntui, ettei sävelillä ollut aikaa tarkata enkelien toimia ihmisen eri ikäkausina. Ne panivat koko ihmiselämän menemään kuin putouksesta alas. Nopeasti, nopeasti vain, sillä virralla oli kiire! Jo kuului kosken pauhu, putous heitteli ilmaan vaahtoaan. Nyt ... nyt ... nyt oltiin putouksessa! Hui! Sinne syöksyivät vesimassat hirvittävällä voimalla, ja tuhansia pienempiä ja suurempia poreita nousi vedenpinnalle, tuoden ylös lastunkappaleita, joita mahtava pyörre kieputti ympäri.

Virsi päättyi. Urut olivat sen soittaneet alusta loppuun samalla tapaa kuin niin monena Mikkelinä ennen. Sanat eivät jääneet kuulijoiden mieleen nyt paremmin kuin ennenkään. Tuo lyhyt, yksinkertainen tarina enkelien varjeluksesta ei heitä enää liikuttanut. Sehän oli vain virsi, joka oli veisattava määrätyllä kohtaa ja vielä sellainen virsi, jonka valitseminenkaan ei tuottanut papille yhtään vaivaa, koska se oli virsikirjassa ainoa Mikkelinpäivälle omistettu.

Janne Flykt lisäsi puita kamiiniin. Se ei tänään oikutellutkaan niinkuin tavallisesti, ja hän oli siitä hyvillään. Kamiini piti omat tapansa. Se koetteli jokaisen uuden lämmittäjän kärsivällisyyttä. Varsinkin alussa, kun Janne Flykt oli ryhtynyt toimeensa, se oli pakannut savuamaan. Oli kuin olisi se ollut kiukuissaan lämmittäjän vaihtumisesta ja mieltään osoittaakseen savunnut. Mutta se johtui lämmittäjän tottumattomuudesta. Pian se tasaantui sen verran, että sen jotenkuten sai kurissa pidetyksi.

Kamiini humisi tyytyväisyyttään, säteillen lämpöä ympärilleen, Janne Flykt teki saarnavirren aikana kierroksen ympäri kirkkoa tullakseen vakuutetuksi, että hänen hoidokkinsa toimivat hyvin. Yksi ja toinen seurakuntalainen katsahti veisuunsa lomassa hänen jälkeensä. Heistä tuntui kummalta, että tuo kalpeakasvoinen mies oli aikoinaan palvellut pappina tässä samassa kirkossa. Nuori, vaaleatukkainen pappi oli noussut saarnatuoliin ja luki parhaillaan päivän evankeliumia. Se oli pastori Aarno Kallio.

Teksti puhui enkeleistä. "Minun Isäni taivaassa näkee aina heidän enkeliensä kasvot." Nuori pappi luki sanat kuuluvasti ja ryhtyi aineensa käsittelyyn.

Janne Flykt oli palannut puuarkulleen länsiristin etelänpuoleisella sivukäytävällä. Siihen kuului kaikkein parhaiten. Hän muisti sen vanhasta kokemuksesta, -- siltä ajalta, jolloin hän oli seisonut tuolla ylhäällä pastori Kallion paikalla.

Eikö se ollutkin vain kaunista unta kaikki tuo? Oliko hän todellakin kerran seisonut tuolla, lukuisa kirkkokansa allansa, kasvot kasvojen vieressä? Kyllä. Hän muisti saarnatuolin reunuksen aivan tarkkaan. Tummanpunaiselle sametille oli valunut kynttiläntalia. Sitä oli raapittu pois, mutta sittenkin näkyi vielä vaaleanharmaa läikkä sametin tummalla pinnalla. Hän olisi halunnut tietää, oliko se vielä jälellä.

Ja kirjalauta. Se oli liian ahdas. Siihen ei tahtonut oikein sopia isokokoinen virsikirja. Sai olla varuillaan, ettei pudottanut sitä mummojen päähän. Ensi alussa se oli kiusannut häntä, mutta lopuksi hän oli siihen tottunut.

Kyllä, hän oli seisonut kerran tuolla, hänkin, ja hän muisti hyvin, mikä kirkko sieltä katsottuna näytti. Se teki jonkin verran pienemmän vaikutuksen kuin alttarilta. Penkkineliöt näyttivät kovin ahtailta. Kirkko supistui, seinät siirtyivät lähemmäs toisiaan. Erotti melko hyvin tutut kasvot, mestari Luukelan, pormestarin rouvan ja neidit, kapellimestari Borellin ja neiti Såltinin ynnä monet muut. Meri-Kustu istui puuarkun kannella, -- tässä hänen paikallaan, taikka kulki varpaillaan käytäviä pitkin.

Hän muisti, kuinka somalta oli alussa tuntunut saarnatuolista kuunnella oman äänensä kaikua. Sanat kirmaisivat kuin kilpaa halki kirkon, vastakkaiseen seinään, ja sieltä äkkiä takaisin lähtöpaikkaansa. Se muistutti pikkupoikien kilpajuoksua, jossa korvat höröllä odotetaan lähtömerkkiä ja sitten pinkaistaan tulista vauhtia maaliin. Niin juoksivat kaikki nuo juhlalliset sanat alkutervehdyksen kolmosista "armo olkoon teille", loppu-ameneen saakka. -- Niin, niin, siitä oli jo kuudetta vuotta, kun hän vielä oli noiden kilpajuoksujen toimeenpanijana.

Mutta hyvin kaikki. Hän oli taistellut tuomiokirkon omistamisesta ja valloittanut lopultakin paikan itselleen. Olihan ero entisen ja nykyisen aseman välillä huomattava, mutta mitäpä siitä: hän sai tuomiokirkon puhumaan. Ennen hän oli tulkinnut kuulijoilleen sen salaperäistä kieltä. Nyt se puhui vain hänelle yksin. Mutta sitä kokonaisempana jäi se nyt hänelle itselleen.

Ah! Olisivatpa ihmiset kuulleet sen vanhoja tarinoita. Se loihti esiin entisajan, jolloin latinainen messu kaikui sen pääalttarilta ja pappi tervehti tavantakaa seurakuntaa, laulaen: _"Dominus vobiscum!"_ [Herra olkoon teidän kanssanne!] Pyhä savu täytti tuoksullaan sen holvit, ja kuoro lauloi hymnejään. Alttari oli kukkasin koristettu, ja pappien ja kuoripoikain kaaput säteilit kynttiläin valossa. Se oli tunteista rikasta, kodikasta aikaa, ja vanha temppeli huokasi sitä muistellessaan.

Niin; tuomiokirkkoa kalvoi vanha suru, -- suru siitä, että tuo entinen kodikkuus oli hävinnyt.

Janne Flykt oli vaipunut mietteisiinsä. Niin ... hän ymmärsi tuomiokirkon kaipauksen hyvin. Se ikävöi lapsuutensa kultaisia päiviä, jolloin sen elämä oli ollut valoisaa ja kirkasta -- paavinopista huolimatta. Katolinen kirkko oli osannut antaa temppelille kodikkaan leiman Se koristi sitä juhlapäiviä varten, se köynnösti alttarin ja saarnatuolin. Se piti sitä aina avoinna ihmisiä varten jotka halusivat kantaa huolensa sen pyhien alttarien eteen. Ja vielä kuoleman jälkeenikin se muisti heitä, pannessaan toimeen sielumessuja vainajaan hyväksi.

Tuo kaikki oli jättänyt kaipauksen vanhan tuomiokirkon poveen. Se ei kaivannut vanhoja menoja, sillä se oli tottunut uuteen oppiin vuosisatojen kuluessa. Mutta se kaipasi entistä _kodikkuutta,_ lämpöä, joka siellä ennen oli vallinnut. Ja se kaipasi sitä sitä suuremmalla syyllä, kun se nyt oli avoinna vain pari kertaa viikossa.

Tuomiokirkko suri sitä, ettei sillä enää ollut sellaista vaikutusta ihmisiin kuin ennen. Sen nuoruuden aikana oli sen ehtoolliskalkki ollut pyhä esine. Siihen ei ollut saanut koskea paljain käsin kukaan muu kuin pappi. Jos kirkonpalvelija joutui sitä koskettelemaan, täytyi hänen tehdä se pyyhinliina tai joku muu vaate kädessä. Se ymmärsi nyt, että tuo oli ollut taika-uskoa, mutta siitä huolimatta se kärsi nykyisten kunnioituksen puutteesta. Tuo tömisteleminen ja penkkien ovien luskutus hermostutti sitä, ja kaikkein eniten pisti sen vanhaan sydämeen, että ihmiset heti saarnan jälkeen lähtivät joukottain pois, aikaansaaden sellaisen melun, että papinmessu aivan hukkui siihen. Ihmisillä oli kiire koteihinsa, lämpimiin, mukaviin koteihinsa. He eivät viihtyneet vanhassa temppelissä. Siihen oli syynä lämmön ja kuikkaisuuden puute.

Kun uusi oppi ei suvainnut vanhoja menoja, olisi temppeli toivonut, että sen sisustuksesta olisi pidetty enemmän huolta. Mutta alttari oli alaston. Puolitusinaa kynttiläjalkoja ja vanha ristiinnaulitun kuva koristivat sitä kyllä, mutta siitä huolimatta se valitti köyhyyttään. Miksi ei saanut tuoda kukkia alttarille, kukkia, elämää? Olihan se elämän paikka, symboli, esikuva iäisestä elämästä Jumalan luona. Oliko siinä mitään johdonmukaisuutta, että alttaria sai koristaa ristiinnaulitun kuva ja alttaritaulu, mutta kukat olivat kielletyt? Kerran, kolmen vuoden aikana se oli saanut nähdä eläviä kukkia alttaripöydällään. Kuinka ne olivatkaan virkistäneet sen vanhaa sydäntä! Niistä olivat tuoksuneet kaikki entisten aikain muistot. Mutta ne olivat hävinneet heti sen jälkeen kuin niiden vaalijakin, nuori pappi, joka oli laulanut kesästä. Entinen kylmyys oli anastanut valtansa takaisin.

Uuden opin mukaan oli henki pääasia. "Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi." Mutta miksi oli henki niin kylmä ja saarnat kuivettuneita? Miksi ei niistä uhkunut elämää värisevään temppeliin? Nuo vanhat puheet armonjärjestyksestä tuntuivat liiaksi kuluneilta.

Elämää, lämpöä, valoa kaipasi tuomiokirkko ja siksi se yhä vieläkin odotti pappia, joka sille kaiken tuon toisi.

Janne Flykt ei ollut kuunnellut saarnaa ollenkaan. Hän havahtui siihen, että pappi lausui amenen.

Siellä täällä oli pää painunut penkkiin. Rukoilivatko nuo ihmiset? Ei. Janne Flykt huomasi, kuinka vierustoveri tyrkki leipuri Luukelaa, joka oli nukahtanut penkkinsä korvaan.

He _nukkuivat_ siis.

Urut rupesivat soimaan, ja Janne Flykt lähti auttamaan vahtimestaria kolehdin kannossa.

Sakaristossa riisui pastori Kallio kappaa yltään. Hän Pyyhki hikeä otsaltaan. -- Uhhuh, kun tuli lämmin! Minä taisin puhua liian kovasti?

Tuomiorovasti, täydessä messuasussa, seisoi pöydän takana ja seurasi virsikirjasta virren kulkua.

-- Eikö mitä. Kyllä se oli paikallaan.

Pastori Kallio käveli edestakaisin. Hän oli sukkelaliikkeinen, vilkas nuori mies.

-- Kylläpä siellä taas muutamat vetivät unta! nauroi hän. -- Eräskin vanha, kaljupäinen mies nukkui melkein koko saarnan ajan. Hänen klaninsa paistoi minulle kuin Joosualle kuu Aijalonin laaksossa. Ja heti kun minä olin "vihollisen" voittanut, se laski: kaljupäinen -- heräsi!

-- Höh, höh! nauroi tuomiorovasti. -- Se oli varmaankin Luukela. Häntä on ruvennut vanhemmuuden uni painamaan. Mutta jos olisit puhunut jotakin leivästä, niin luulenpa, että hän olisi pysynyt hereillä. Se on nimittäin hänen erikoisalansa.

Apulainen nauroi. Häntä huvitti tuomiorovastin viittaus Luukelan ammattiin.

Janne Flykt otti toisen kolehtihaavin ja astui kirkkoon Matti-vahtimestarin perässä. Hän kiersi pohjois-, ja vahtimestari kirkon eteläpuolta. Janne Flyktin osastossa oli enimmäkseen naisia. Saarnatuolin juurella istui jälleen uskovaisten vaimojen harmaa joukko ja veisasi. Kolehtihaavi kulki penkistä penkkiin. Silmiä nostamatta kirjasta pudotettiin uhrilahja haaviin. Mutta tuossa äänettömässä esiintymisessä oli kuitenkin niin paljon oman arvon tuntoa, että se loukkasi Janne Flyktiä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kerännyt kolehtia itselleen.

Kun he palasivat sakaristoon, oli tuomiorovasti lähdössä alttarille. Toinen käsi ehtoolliskalkissa hän seurasi virren kulkua. Pastori Kallio nojasi kassakaappia vasten, tarkastellen kuvioita sakaristoin katon rajassa. Hänestä ne muistuttivat vanhanaikaisia kahvikuppeja.

-- Jaha, onkos rippiväkeä paljon? kysäisi hän äkkiä.

-- Kyllä sitä on koko joukko.

-- Emme taida ehtiäkään kahville kirkkojen välissä? Pastori Kallio silmäsi seinäkelloa.

-- Siinäpä on rajoilla. Eipä tekisi pahaa kuppi kuumaa, mutta täytyy kestää. -- Jaa, nyt alkoi viimeinen...

Tuomiorovasti otti ehtoolliskalkin ja astui kirkkoon vahtimestarin pitäessä ovea auki.

Janne Flykt oli laskenut kolehtihaavin pöydälle ja kohensi pesää. Niin, niin. Sakaristokeskustelu oli samanlaista kuin ennenkin. Täällä olivat papitkin ihmisiä. Kirkossa he monesti tekivät yliluonnollisen vaikutuksen.

Hänen mieleensä sukelsi muuan kuva lapsuuden ajoilta. Hän oli kerran ollut muutamissa ristiäisissä isoäidin kanssa. Suurella jännityksellä hän oli odottanut tuota juhlatilaisuutta. Se, mikä oli eniten kiehtonut hänen mieltään, oli pappi. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt pappia läheltä. Vain saarnatuolissa ja alttarilla ja joskus hautausmaalla. Mutta siellä hän ei ollut tuntunut ihmiseltä. Pikemmin hän oli muistuttanut jotakin yliluonnollista olentoa, joka eli aivan toisella tavoin kuin tavalliset kuolevaiset. Tulivat sitten ristiäiset, ja hän oli saanut nähdä papin läheltä. Hän oli seisonut aivan lapsenpitäjän vieressä ja seurannut jännityksellä toimituksen kulkua. Mutta yhtäkkiä hän oli säpsähtänyt: papin kauhtana oli ollut auki, ja liivinreunan alta oli pistänyt näkyviin -- tuppivyön pää. Hän ei ollut tahtonut uskoa silmiään. Papilla tuppivyö, aivan samanlainen kuin Leinosen Konstalla! Se oli tuntunut hänestä peräti merkilliseltä. Sinä hetkenä oli papin pään ympärillä ollut sädekehä koko lailla himmennyt: pappikin oli ihminen, niinkuin Leinosen Konsta ja muut...

Janne Flykt kaasi kolehtirahat pöydälle. Tuomiorovastin messu yhtyi mukavasti rahojen kilinään.

Pastori Kallio tuli pöydän ääreen.

-- Jaa, jaa, sinä se vain kolehtia kantelet, -- virkkoi hän huolettomasti. -- On se kummaa. Hm! -- Katsohan vain, onhan siellä jokin hilkkukin!

-- Huono kolehti, lausui Janne Flykt yksikantaan.

-- Minä olen huono pussisaarnanpitäjä. Kallio nauroi jälleen huoletonta, poikamaista nauruaan.

-- Mutta silloin sitä tuli välistä kolehtia, kun tämä meidän pastori saarnasi, virkkoi Matti-vahtimestari. -- Oli kymmenmarkkasiakin.

Janne Flyktin sormet vapisivat. Häntä kiusasi tuo kehuskeleva huomautus, vaikka se lausuttiinkin vilpittömästi.

-- Jaa, jaa, sen minä uskon. Kallio käänteli hienoja viiksenalkujaan.

Janne Flykt silmäsi häntä äkäisesti. Millä oikeudella apulainen puhui noin _huolettomasti?_ Hän ei ollut ilkeä sen hän kyllä tiesi, mutta sittenkin häntä loukkasi tuo ylimielisyyteen vivahtava äänensävy.

-- Mitä? Joko siellä on "Herran rauha" menossa? Ai, ai, tässä täytyy joutua!

Pastori Kallio korjasi kappansa nauhoja ja riensi kirkkoon.

-- Omituinen olio, virkahti vahtimestari palatessaan ovea aukaisemasta.

-- Hänen on helppo olla pappina...

Matti-vahtimestari silmäsi toveriinsa kysyvästi. Mitä tämä tarkoitti? Se oli taas yksi noita Janne Flyktin omituisia sanoja. Hänestä olisi pitänyt olla päinvastoin.

-- Neljätoista markkaa kaksikymmentäviisi penniä. Se oli minun haavissani.

Hän lähti kirkkoon. Siellä jaettiin ehtoollista parasta aikaa. Tuomiorovasti jakoi leipää ja pastori Kallio viiniä. Hän teki alttarillakin niin huolettoman vaikutuksen, kuin olisi ajatuksissaan ollut jossakin muualla. Kappansa vyötärysnauhaa korjaillen odotti hän tilaa, päästäkseen kalkkia jakamaan. Hänessä oli jotakin kyypparimaista.

Tuntui niin surulliselta olo taas. Tuomiokirkkokin näytti harmaalta. Osa seurakuntaa seisoi, toinen osa istui. Perällä, muutaman penkin korvassa jutteli kaksi miestä puoliääneen keskenään.

--... liian hyvän maksun se siitä sai, erotti hän ohikulkiessaan.

Mikähän heilläkin mahtoi olla sydämellä, kun piti siitä kesken jumalanpalveluksen keskustella?

-- Lämpöä, lämpöä ... enemmän lämpöä, huokasi hän itsekseen työntäessään puita kamiiniin.

IX

Janne Flykt istui flyygelin ääressä ja soitti. Hän oli vasta palannut kirkosta, sormet olivat vielä noessa ja jättivät mustia tahroja valkeille koskettimille. Mutta hän ei joutanut kiinnittämään siihen huomiota. Hänen ajatuksensa lensivät muualla.

Hänen vanha, suuri mielenkiintoinen aatteensa, jota hän oli hautonut ja kehitellyt pitkinä vaellusvuosinansa, oli saanut uuden herätteen, ja hän seurasi par'aikaa mielessään sen säveljaksoja.

Se oli syttynyt tänään kirkossa hänen istuessaan puuarkun kannella ja kuunnellessaan pastori Skarpin saarnaa. Tuomiokirkko oli jälleen kertonut tarinansa, ja se oli kypsyttänyt hänessä ajatuksen vihdoinkin lopullisesti pukea elämänsä pohja-aate säveliin.

Pääkaupungin musiikkiyhdistys oli julistanut sävellyskilpailun nuorten säveltäjäin kesken. Tekijän merkillä varustettuina piti sävellykset jättää määrä-ajan kuluessa arvostelulautakunnalle. Kolme parasta, sinfonia, kuorokappale ja laulusävellys esitettäisiin musiikkiyhdistyksen konsertissa, ja palkintona oli tuhat markkaa kustakin.

Janne Flykt oli päättänyt koettaa. Olihan sävellys hänellä oikeastaan valmis. Piti vain kirjoittaa se.

Sävelet täyttivät pienen huoneen kokonaan. Se oli aivan liian ahdas niille. Tuomiokirkon tarinaa tulkitessaan ne olisivat halunneet poistaa seinät ja katon, päästäkseen kohoamaan ylös korkeuksiin.

-- Sinähän aivan säret koko flyygelin, huomautti Johanna hellan luota. Hän puhdisti kahvipannua parasta aikaa.

Mutta Janne Flykt ei kuullut. Hän johti juuri uskonpuhdistuksen ryntäystä maahan, tuota lumivyöryn lailla vyöryvää suurta liikettä, joka riehahti kuin valtainen tulipalo ja ryntäsi pohjolaan.

Hän löi muutaman leveän akordin kuin merkiksi, että sävelvyöry sai jäädä hetkeksi lepäämään tyveneen, laajaan lahdelmaan, pyyhki otsaansa ja nousi.

-- Siitä tulee suurenmoinen, Johanna, kerrassaan suurenmoinen. Kunhan kirjoitan siihen lopullisen johtavan tekstin niin katsotaanpa sitten!

Hän oli niin riehakkaan iloinen, että tanssitti vaimoaan hellan edessä.

-- Älähän nyt. Kahvipannu kaatuu, torui Johanna nauraen.

-- Sinä et usko, mutta saatpas nähdä! Minä olen nyt saanut ihmeellisen rohkeuden esittää maailmalle ne sävelet, jotka ovat lapsuudesta asti laulaneet sydämessäni.

-- Sinä suuri poika! Rauhoituhan nyt ja ota kahvia.

Janne Flykt istui pöydän ääreen. Hän tuijotti eteensä, valoi kahvia päälleen, mutta ei sitä huomannut. Sävelet soivat hänen sielussaan.

Hän oli kiitollinen vanhalle Skarpille. Jos joku toinen olisi saarnannut, niin se tuskin olisi syntynyt. Mutta nyt, nyt oli tuomiokirkko puhjennut niin äänekkäisiin nyyhkytyksiin, että hänen oli täytynyt ne kuulla. Se oli valittanut kuin vanhus, joka on jäänyt kadulle pakkaseen seisomaan, ohuissa vaatteissa. Vanhus kolkuttaa, mutta kukaan ei tule päästämään. Ikkunat ovat pimeät, katu autio ja pakkanen kiihtyy. Mutta kukaan ei tule avaamaan! Kunnes vihdoinkin joku huoneessa olevista herää kolkutukseen ja laskee vanhuksen sisään.

Tuomiokirkko oli vanhus, joka kolkutti, ja hän ... hän laskisi sen nyt sisään, huoneeseen, lämpimään. Oh, siitä oli tuleva suurenmoinen!...

Mutta ensimmäinen työ oli saada johtava teksti, runo, jonka avulla sävellys kävisi ymmärrettävämmäksi. Hän kirjoittaisi sen. Nyt hän tunsi pystyvänsä siihenkin, vaikka olikin pitkä aika, kun hän viimeksi oli runoa rakentanut. Mutta nyt kuohui hänen povessaan outo voima. Siellä oli pato purkautunut pitkän ponnistuksen jälkeen, ja kirkkaina kuin kimaltelevat vesipisarat kosken kuohuissa hyppelehtivät sävelet tuon oudon, väkevän tunteen pohjalla.

Hän tunsi luomisintoa, hänen rinnassaan vääntelehti kokonainen vuori kaipauksia, haluja, salaman tavoin välähteleviä ajatuksia. Ja niiden välissä ja ympärillä soivat sävelet, salaperäiset ja kummat kuin vanhain tietäjäin loitsut.

Nyt hän kerrankin yrittäisi! Nyt hän pyrkisi kaikin voimin, viimeisillä ponnistuksillaan luvatun maan portista sisään.

Hän laski kahvikupin pöydälle, ja Johanna täytti sen.

-- Kuule, eikö sinun tee mieli Lassilaan tänä iltana? Menisit Pentin kanssa.

Johanna katsoi häneen kummissaan.

-- En tiedä. Ajattelin olla kotona, sinun luonasi. Janne Flykt katsahti häneen vähän vaivautuneesti.

-- Menisit nyt vain, Johanna, pikku Pentin kanssa. Minä luulen, että Lassilan Kustaava tulisi iloiseksi.

Nyt Johanna käsitti. Janne halusi valmistaa kappalettaan. Hän tunsi hienoa mustasukkaisuutta tuota uutta ajatusta kohtaan, joka niin kokonaan oli vallannut hänen miehensä. Mutta tietysti hän menisi.

-- Niin, meillä kun ei ole kuin yksi huone, lausui hän alakuloisesti. -- Ja sinulla pitäisi välttämättä olla oma omituinen...

-- No älähän huoli, Johanna. Tämä kerta vain ... nyt kun olen niin innostuneella päällä. Luulen, että Kustaava tulisi todellakin hyvin iloiseksi...

Se herttainen, yksinkertainen Janne. Houkutteli häntä kuin pientä lasta.

-- No, me lähdemme Pentin kanssa. Siitä ei olekaan kauan kuin Kustaava kutsui käymään. Ja nythän on kaunis ilmakin... Hän säpsähti, sillä ulkona satoi lunta.

Mutta Janne ei huomannut mitään.

-- Niin, niin ... mutisi hän vain.

* * * * *

Kun Johanna illalla palasi, istui Janne flyygelin ääressä ja soitteli sekä kirjoitti nuotteja. Hän oli niin vaipunut tehtäväänsä, ettei huomannut, ennen kuin Pentti juoksi hänen luoksensa.

-- Jaha, jaha! Joko isän pikku poju tuli! Ai, ai, ja äiti tuli myös. Nyt meillä on hauska, niin hauska ... hauska!

Hän otti pojan syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten.

-- No mitäs tänne kuuluu? kysyi Johanna ja tuli flyygelin luo. Hän oli punaposkinen ja reipas ja hymyili valoisasti.

-- Hyvää, hyvää! lausui Janne Flykt ja laski pojan maahan. -- Minulla on johtava runo valmiina!

-- Kas, kas! Se taisi ollakin hyvä, että viivyimme niin kauan. Sinä olet saanut rauhassa työskennellä.

Janne Flykt otti pöydältä paperiarkin. Siinä oli sekaisin nuotteja ja runovärssyjä. Hän oikaisi varttaan ja luki värähtelevin äänin sydämensä säkeitä.

* * * * *

Määrä-ajan kuluessa, monien raskaitten kuukausien jälkeen oli sävellys valmiina. Se oli sinfonia, sovitettu orkesterille ja sisälsi sinfonian tavoin kolme osaa.

Alkusoitto kuvasi pientä piispankaupunkia taloineen. Sävelet läikähtelivät matalain aaltojen lailla jyrkkätaitteisina kuin kattojen harjat. Pienet talot kohoutuivat kuulijan silmäin eteen.

Mutta heti sen jälkeen sävel kasvaa. Se nousee kuin vesipatsas läikähtelevästä merestä. Tyyninä, tasaisina lipuvat ne ylös kuin kiiveten tapulin seinää myöten. Pieni lapsahdus ksylofoonilla kuvaa tapulin katon räystästä, ja sävel nousee, huipistuu, kohoten korkeuksiin kuin valtava torni, jonka risti piirtää taivaalla purjehtivia pilvenhattaroita.

Sävel siirtyy kuvaamaan kirkon muureja. Ne ovat vanhat, melkein sammalpeitteiset, kaari-ikkunoineen. Sävel soi syvänä, kumeana kuin hauta, kunnes se kohoaa, saa enemmän voimaa, kaareutuu ja pyöristyy kuin onttouttaan kumahdellen: sinivärinen kupooli kullattuine risteineen piirtyy kuulijan silmäin eteen.

Bassorumpu kumahtelee. On kuin koettelisi sävel kupoolin kestävyyttä. Ensiviulut ilakoivat kuin auringonsäteet kullatulla ristillä, syvä, leveä sävelaalto sulkee kaikki syliinsä, ja lip-lap-lip-lap: kupooli katselee kaupungin pieniä taloja, "kuin taatto leikkiviä lapsiaan".

Varahan temppelin kuva on valmis. Pieni välisoitto, jossa kontrabasso juhlallisena hymisee, johdattaa kuulijan vanhaa tarinaa tarkkaamaan.

Nyt alkaa ensi osan varsinainen alkujakso.

Temppeli oli kerran ollut nuori. Sen seinät olivat puhtaanvalkoiset. Kirkkaina soivat kellot tapulissa, ja juhlallisena kaikui latinainen messu sen pääalttarilta.

Messun sävelet kohoavat kohti kupoolia ja leijailevat siellä kuin ulospääsyä hakien. Ne eivät sitä löydä, vaan kuin huumaantuneina pyhän savun tuoksusta ne laskeutuvat alas, hiipien penkkejä pitkin uteliaina, silmät raskaina, uhkuen unista, suloisesti hivelevää lämpöä...

Alkujakso loppuu leveihin, hartautta uhkuviin säveliin, ja tahti muuttuu.

Alkaa scherzon tapainen väliosa, jossa vilkkaasti, säkenöivän havainnollisesti esitetään pieni tapahtuma temppelin alkuajoilta.

Uskonintoinen, haaveileva maalari koristaa kirkon kupoolia. Hän sommittelee sen alareunan täyteen alastomia enkeleitä, jotka käsikädessä pyörivät piiriä ympäri kupoolia, ainoana verhonaan kapea nauha, joka olkapään kohdalta on sidottu ruusukkeeksi. Enkelien kasvoilla asuu viattomuuden puhdas ilo. Ne ovat kuin symboleja kärsimyksistä rikkaan ihmiselämän keskeltä pilkahtelevista viattoman ilon hetkistä. Ja samalla ne kuvaavat sitä suhtautumista ihmiselämään, joka vanhalla uskolla oli. Sen alempi ns. porvarillinen siveysoppi ei riistänyt kirkon ystävältä niitä viattomia nautintoja, joita elämä tarjosi.

Väliosa loppuu, ja ensi osan päätejakso alkaa.

Orkesteriin soitto on pehmeyttä kuin untuviin verhottua. Syvät bassoäänet vain kuvaavat, että ollaan kirkossa, jonka kodikkuutta ylistää klarinetin vieno soitto. Mutta sitten sävel muuttuu taas. Verho häviää, ja kirkkaina, tuudittavina soivat säveleet: tuomiokirkon lapsuuden muisto kukkivasta alttarista kannattaa niitä.

Ol' entisyyden aika armas sen, tuo ammoin sammuneiden päivien. Siks' ankeus ja kaipaus avuton sen poveen jäänyt on...

Sävel saa draamallisen nousun, Se uhkuu iloa ja onnen tunnetta. Se on kuin koti täynnä lämpöä ja herttaisuutta. Temppeli laulaa vavisten entistä onneaan, kunnes se kyyneltyy ja huokaus pusertuu sen rinnasta.

Kappale tulee taas uuteen vaiheeseen. Alkaa toinen osa.