Part 19
Piispa johdatti Janne Flyktin sisään. Huone oli valoisa ja hauskasti kalustettu. Tummanpunainen moketti verhosi sohvaa ja tuoleja. Paperoimattomat seinät olivat täynnä tauluja. Ja tilava kirjahylly peräseinällä, upeine kirjoineen, tervehti sisääntulijaa jo heti ovessa. Paljaat seinät veiston jäleltä olivat solmineet hyvin siedettävän välirauhan hienojen huonekalujen kanssa.
-- Täällä hän nyt on, Henriette, tämä meidän surunlapsemme, lausui piispa viereiseen huoneeseen.
Piispatar, harmaassa yksinkertaisessa puvussa, astui sisään. Hänen suuret, ruskeat silmänsä loistivat kosteina, mutta huulia valaisi ystävällinen hymy.
-- Hyvää päivää! Tervetuloa! Sepä nyt oli harvinainen sattuma.
Janne Flykt kumarsi. Piispattaren ystävällinen käytös puhalsi lopunkin levottomuuden tunteesta tiehensä.
-- Istu, istu, veli, ja pane tupakaksi. Minä muistelen, että sinä poltat.
Piispa siirsi tupakkapöydän vähän lähemmäs. Janne Flykt sytytti savukkeen.
-- Enhän minä tavallisesti, mutta voinhan näin harvinaisessa tapauksessa ottaa.
Niin ... tässä he nyt istuivat piispa ja entinen pappi. Eikä kummallakaan näyttänyt olevan mitään yhteyttä virkansa kanssa.
Piispa poltteli hiukan hajamielisenä. Hänen päänsä vavahteli. Näki, että hän mietti, millä tavalla pääsisi soveliaasti keskustelun alkuun.
-- Jaa. Oli se nyt hauskaa, että tavattiin. Minä olen sinua muistanut hyvin usein.
Viime tapaamisemme sattui niin kovan surullisissa olosuhteissa.
Tuo puhetapa "niin kovan" muistutti piispaa, sitä miestä, joka istui tuomiokapitulin korkeaselkäisessä nojatuolissa kultainen risti rinnalla ja johti istuntoa. Mutta täällä se ei häirinnyt. Päinvastoin se teki omituisen surullisen vaikutuksen. Siinä oli jotakin huokauksen tapaista, joka johtui viran painosta.
Janne Flykt ei vastannut. Mitäpä hänellä olisi ollut siihen sanottavaa.
-- Niin ... katsos, meistä oli tuo istunto vaikein, mitä meillä koskaan on ollut.
Janne Flykt ymmärsi sen hyvästi. Se oli ollut vaikea hänellekin.
-- Me saatoimme silloin varmaankin tuntua sinusta julmilta, tyrannimaisilta, mutta ... katsos ... meidän yläpuolellamme oli kirkko ja sitä oli meidän toteltava, niin vaikeata kuin se olikin.
Kun ei Janne Flykt nytkään vastannut, jatkoi piispa kohottautuen tuolissaan:
-- Sillä ... katsos ... minä en ole sen jälkeen enää tuntenut _pastori_ Janne Flyktiä, mutta Janne Flyktiä, _ihmistä,_ olen ajatellut suurella myötätunnolla, vieläpä hänen uskonnollisia mielipiteitäänkin.
Kumpiko nyt puhui, piispako vai ihminen? Sitä ei Janne Flykt saanut selväksi itselleen.
Hän istui ja siirteli rauhattomana jalkojaan. Piispa huomasi sen ja lausui:
-- Niin ... ne ovat surullisia muistoja ... meille molemmille. Minä ymmärrän sen hyvin. Mutta sitä olen monta kertaa halunnut sinulta tiedustaa, kuinka oikeastaan jouduit noihin mielipiteisiin. Esimerkiksi Kristuksen kieltämiseen?
Nyt saattoi Janne Flyktkin ruveta puhumaan.
-- Minä en ole sitä koskaan kieltänyt, en silloin paremmin kuin nytkään, vastasi hän hiljaa.
Piispa nousi seisomaan. Hän oli hämmästynyt. -- No, mutta kuinka...? Ei! Toisen meistä täytyy nyt olla väärässä!
-- Niin ... mahdollisesti. Minä olen sen vain ymmärtänyt hiukan eri tavalla kuin kirkko.
-- Jaa, jaa. Siinä se on. Tuossa juuri piilee sairaus. Minä muistan, että sinä toit sen esille istunnossakin.
Piispa sytytti uuden savukkeen ja istui.
-- Niin ... muistaakseni. Mutta minulle luettiin silloin synniksi myös se, etten ollut selvillä muistakaan kristinuskon dogmeista.
-- Niinkuin...?
-- Niinkuin esimerkiksi yliluonnollisesta syntymästä.
-- Niin ... kuinka selität sen?
-- Minun on vaikea sitä selittää. Minä en sitä yksinkertaisesti _ymmärrä._ Se on minun järjelleni mahdoton ajatus. Minulla ei ole siitä mitään vakaumusta. Voi olla mahdollista -- yhtä hyvin päinvastoin. Minä olen agnostikko siihen kysymykseen nähden.
-- Tavallaan, tavallaan, puheli piispa. -- Ei minunkaan järkeni sitä käsitä, mutta minä en ole kuitenkaan agnostikko siihen paremmin kuin muihinkaan kirkonoppeihin nähden. Minä _uskon_ yksinkertaisesti, koska Raamattu niin sanoo, ja kirkko niin opettaa.
-- Mutta eikö ihmisen pidä koettaa ymmärtää kaikkea?
-- Kyllä, mutta sittenkään emme kaikkea ymmärrä. On paljon asioita järkemme yläpuolella eli -- niinkuin Shakespeare sanoo, että "taivaan ja maan välillä on tuhannen asiaa, joista filosofialla ei ole aavistustakaan."
-- Niin kyllä, mutta kun ei nyt kerran ymmärrä eikä voi uskoa, niin...
--... silloin on uskoton taikka kieltäjä, jatkoi piispa.
-- Mahdollisesti ... taikka on kysymykseen nähden epämääräisellä kannalla. Janne Flykt katsoi piispaa vakavasti silmiin. -- Se minusta juuri on kaikkein surullisinta, että kirkko vaatii valmiit mielipiteet, ennen kuin voi hyväksyä jonkun palvelukseensa.
-- Ei. Kirkko vaatii uskoa.
-- Sokeaa uskoa.
-- Tavallaan ... nöyrää alistumista siihen, mitä se parituhatta vuotta on pitänyt oikeana.
-- Silloin minusta ei ollut kirkon palvelukseen. Janne Flykt pudisti surullisena päätään. -- Minä toivon sellaista aikaa, jolloin kirkon helmaan mahtuu sellainenkin pappi, joka ei ole kaikesta vielä selvillä, taikka ymmärtää asiat hiukan toisin kuin kirkko, mutta joka siitä huolimatta pyytää rehellisesti täyttää virkansa.
Janne Flykt laski savukkeen pätkän tuhkakuppiin. Hänen poskensa hehkuivat.
-- Ikävä, ettei meillä vielä ole sellaista kirkkoa.
-- Niin, minä sanon samaa. Moni vilpitön sielu jää ulkopuolelle.
Piispatar tuli käskemään päivälliselle.
-- Lähdepäs, veli, haukkaamaan vähän. Sinulla on nälkä ... tietysti?
-- Eihän se ruoka pahaa tee.
Päivällispöytä oli upeasti katettu. Lampaanpaisti höyrysi suurella paistinvadilla, ja perunat muhoilivat kutsuvina. Janne Flyktin nenää hiveli suloisesti.
Piispan nuorin poika, ylioppilas, nousi tervehtimään.
-- Meillä on muu väki kaupungissa käymässä, sanoi piispatar. -- Tässä ollaan vain kolmisin kotona.
Aterian kestäessä puhe kääntyi Janne Flyktin nykyiseen toimeen.
-- Eihän se helppoa ole, mutta ihminen tottuu kaikkeen. Aluksi tahtoi selkä olla liian kankea lantteja noukkimaan, mutta se notkistuu vähitellen.
Hän hymyili surullisesti.
-- Kuinka teidän rouvanne jaksaa?
-- Kiitos, kyllä hän voi hyvin.
-- Eikö toimeentulo ole sentään kovin vaikea?
Janne Flykt katsahti piispattareen. Merkillistä, kuinka kaikki ihmiset voivat säälistä kysyä mitä tahansa. "Frau Mitleiden" hävitti hienotunteisuuden.
-- Kiitos, eihän se luonnollisesti helppoa ole, mutta se menee sittenkin. Elämä on rikas, vaikka ihminen on köyhä. Ja jos missään, niin minun toimessani oppii tuntemaan elämän. Minä olen oikeastaan hyvin tyytyväinen, niinhän mielelläni palvellut kotikaupungin tuomiokirkossa, mutta en kelvannut. Hän sanoi sen iloisesti naurahtaen.
-- Jaa, kyllä minusta seurakunta luvalla sanoen teki skandaalin, ettei ottanut sinua urkuriksi.
Piispa möyhensi suuren perunan kuin merkiksi, että hänen arvostelunsa oli peruuttamaton.
-- Minä nuhtelin Dalinia sen johdosta. Hän olisi voinut antaa virkaäänensä sinulle.
Janne Flyktin täytyi ihmetellä. Piispa oli mielipiteiltään ahdasmielinen, mutta käytännöllisessä suhtautumisessaan häneen herttaisen vapaa. Hän oli valmis erottamaan hänet papinvirasta, koska laki sitä _vaati_, mutta heti sen jälkeen valmis ottamaan hänet lukkariksi, koska laki ei ollut sitä _vastaan_. Ja molemmista katsantokannoista huolimatta hän tarjosi hänelle päivällisen, koska hänen _sydämensä_ niin käski.
Hänen olisi tehnyt mieli huomauttaa piispalle, että hän käytännössä protesteerasi kirkkoaan vastaan: hänen ei olisi pitänyt antaa päivällistäkään harhaoppiselle papille.
Mutta siinä seurasi piispa vaistomaisesti korkeampaa elämänkäsitystä, jonka mukaan ei katsottu entisen papin mielipiteitä, vaan yksinkertaisesti sitä tosiasiaa, että eräällä kiertävällä soittoniekalla oli nälkä.
Minkä vuoksi ei kirkko voinut suhtautua johonkin pappiinsa samalla tavalla, -- katsoa vain sitä, että hänellä oli nälkä, ts. että hänellä oli _vilpitön halu_ palvella Jumalaa ja kirkastaa hänen suurta rakkauttaan?
Janne Flykt mietti ja söi. Tämä piispan päivällinen opetti hänelle paljon. Se vahvisti sitä totuutta, ettei Jumalakaan pannut autuutta riippumaan mielipiteistä, vaan yksinomaan siitä, oliko jollakin _nälkä,_ ts. oliko jollakin rehellinen halu ottaa Vapahtaja vastaan.
Jumala ei kiinnittänyt niin suurta huomiota siihen, pitikö joku Kristusta Jumalana taikka jumalallisena ihmisenä. Yksinomaan vain siihen, tarvitsiko ihminen Jumalaa lähestyessään tätä Ihmisen Poikaa vai ei.
-- Minä luulen, että jos peruuttaisit mielipiteesi, voisit saada virkasi takaisin, lausui piispa.
Janne Flykt hämmästyi. Tarkoittiko piispa totta?
Tuomiokirkko välähti hänen mielessään kuin kirkkaan auringonpaisteen valaisemana. Nurmikenttä sen ympärillä vihersi, ja kirkossa soivat urut.
Mutta tuohon kuvaan kuului hänen Kristuksensa, tuo valoisa, ihmisystävällinen Vapahtaja, joka katseli alttaritaulusta ja puhui: "Te olette kalliisti ostetut, älkäät ihmisten orjat olko."
-- Mitä oikeastaan voisin peruuttaa? Ja jos muodon vuoksi peruuttaisinkin, niin luulen, että julistaisin Kristuksen ihmisyyttä edelleenkin. En voisi sille mitään, ja ... silloin minut erotettaisiin toisen kerran.
Janne Flykt katseli piispatarta. Hän oli jälleen saanut kiinni tuon entisen hymynsä, jolla hän vangitsi kaikki. Piispattaren mielestä hän oli hieno kuluneesta takista huolimatta.
-- Niin tietysti. Suunnan täytyisi muuttua, veliseni, puheli piispa. -- Mitä sinulla oikeastaan on vanhaa suuntaa vastaan?
-- Se on kuiva, kuollut kuin maantie, jossa ei kasva mitään.
-- Ohoh! Kylläpä sinä olet radikaali!
-- Ehkä, mutta sellaiselta se minusta tuntuu. Minun mielestäni vanhan suunnan papit muistuttavat paimenta, joka ajaa lehmänsä maantielle. Hakekoot sieltä! Siellä on helpompi paimentaa. Vieressä oleva apilaniitty vetää lehmiä puoleensa, mutta paimen ei laske. Hän ei viitsi avata veräjää.
-- Mutta jos se on toisen niitty?
-- Niin ... minä myönnän, että vertaukseni ontuu, mutta ajatelkaamme että hänellä olisi lupa. Hän on laiska. Niityllä on ehkä hetteitä, joihin lehmä voisi vajota. Hän ei viitsi vaivautua _sellaiseen_ silmälläpitoon. Maantiellä on helpompi.
-- Minun täytyy myöntää, etten oikein käsitä, mihin pyrit.
-- Yksinkertaisesti vain siihen, että papin on paljon helpompi saarnata totuttuun tapaan kuin valmistaa joka kerraksi jotakin uutta, erikoista, mielenkiintoista, josta kuulijakin pääsisi tositeolla kiinni. Nyt tuntuu siltä kuin olisi kaivo ammennettu tyhjäksi. Aina yhtä ja samaa! Syntiinlankeemus ... lunastus ... Golgata ... ja piste.
-- Mutta sinunkin kai täytyy myöntää, että ne ovat juuri niitä ydinkohtia, kristinuskon kaikkein keskeisimpiä?
-- Kyllä, mutta eikö niistäkin voitaisi pusertaa uutta mehua uudella tavalla? Vanha julistus menee yli päiden. Se ei tapaa sydämeen.
-- Jaa, jaa ... hm! Sinä olet ehkä oikeassakin, mutta eikö tuolla tavoin jouduta kovin oudoille vesille?
-- Ehkä aluksi, mutta oudot vedetkin tulevat tutuiksi, kun niitä jokin kerta purjehditaan.
-- Jaa ... no olkoon, mutta vissit rajat ovat sittenkin säilytettävät: Kristuksen jumaluus, yliluonnollinen syntymä, ylösnousemus, taivaaseen astuminen...
-- Miksi ei ... mutta eikö niihinkin voitaisi panna uutta sisältöä, ainakin mitä Kristuksen jumaluuteen tulee? _Kristuksen jumalallinen ihmisyys ..._ siinähän on pohjaton lähde, josta voitaisiin ammentaa. Yliluonnollisesta syntymästä minä en osaa sanoa mitään. Mutta eikö ylösnousemusta ja taivaaseen astumistakin voitaisi hiukan enemmän _selittää,_ niin että niistä järki-ihminenkin jotakin saisi? Nyt sanoo pappi vain, että niin on tapahtunut ... usko jos tahdot ... mutta meillä on paljon ihmisiä, jotka eivät voi noin vain uskoa kaikkea, mitä pappi ... ja vielä Raamattukin ... sanoo.
Janne Flykt kohautti olkapäitään.
-- Katsopas, sanoi piispa, joka ajatuksiinsa vaipuneena ei ollut kiinnittänyt huomiota Janne Flyktin puheeseen, -- sinä olet kuin siipirikko lintu. Muutamat kristinopin totuudet sinä sulatat, toisia et. Sinä lennät vain toisella, siivellä.
Janne Flykt laski ruokaliinan kokoon taitettuna pöydälle.
-- Niin, se on mahdollista, mutta siipirikko lintukin voi iloita koko sydämestään saadessaan vain hypähdellä auringonvalossa kylpevän joen rannalla. Se ei jaksa, eikä uskallakaan pimeihin metsiin. Se on tyytyväinen kohtaloonsa. Ja minulle on Vapahtajan ihmisyys tuollainen valoisa, vehmas joenranta, päilyvine suvantoineen. Siinä tahdon asua. Ikävä vain, etten omalta osaltani saanut johdattaa ihmisiä tuohon minulle niin rakkaaksi käyneeseen paikkaan. Siinä olisi ehkä joku kovan onnen lapsi hetkeksi unohtanut surunsa.
Noustiin pöydästä. Janne Flykt kiitti nöyrästi. Hänelle tulisivat nämä piispanpäivälllset jäämään sangen mieluisaan muistiin.
-- Onhan se vähän tavatonta, että piispa kutsuu kiertävän viulunvinguttajan pöytäänsä.
Hän tunsi itsensä nyt ihmeen rohkeaksi. Vaikuttiko sen piispan maalaisasu vai tunto siitä, että oli kerran syönyt hyvin.
-- Älähän nyt... Sinä annoit meille taidetta pienissä, mutta miellyttävissä doosiksissa. Olethan toki yhden päivällisen ansainnut.
-- Niin, me kuuntelimme papan kanssa ikkunaverhon takana. Te soititte erinomaisen hienosti.
Piispatar sai jälleen silmiinsä tuon kostean kiillon, joka vaikutti niin lämmittävästi.
Janne Flykt kumarsi. Hänestä oli kiitos ystävällisyyden liioittelema. Piispa johdatti hänet huoneeseensa ja tarjosi tupakkaa, He keskustelivat vilkkaasti ja tuttavallisesti.
Äkkiä virkkoi piispa:
-- Kuulehan, veli, jos et pidä pahana niin ... minulla on melkein uusi takki, jota en ole käyttänyt moneen vuoteen. Et haluaisi ehkä...?
Hän ei jatkanut, huomatessaan varjon Janne Flyktin Rasvoilla.
-- Niin ... suo anteeksi ... minä en tyrkytä, mutta jos ... olisit halunnut ottaa, niin...
-- Piispa suo anteeksi, jos lausun ajatukseni julki. Tunnustan, että olen mielipahakseni pakotettu ottamaan vastaan ystävällisen tarjouksen. Tämähän on kyllä jo niin vaivainen. Janne Flykt katseli takkiaan.
-- Jaa, jaa. Sinä olet aina laisesi ... vähän ylpeä ... vähän ylpeä ... mutta eihän se paha ole.
Piispa nouti takin. Se oli hienoa verkaa ja sopi Janne Flyktille kuin tehty.
-- Annetaan vanhan takin olla päällä. Pannaan tämä kääryyn.
Janne Flykt oli liikutettu piispan hienotunteisuudesta. Tämä tahtoi säästää hänet piispattaren ihastuneilta huudahduksilta.
Hän kiitti ja jätti hyvästit. Hänestä tuntui, että hänen piti nyt lähteä. Muutoin saisi hän lopun iltaa haastella "Frau Mitleidenin" kanssa.
Piispa rouvineen saatteli häntä portille.
-- Missä sinä olet sisällä? kysyi piispa.
-- Kauppias Ahosen pirtissä.
-- Voi, voi, sanoi piispatar ja hänen silmänsä kiilsivät kosteina.
Janne Flykt nosti hattuaan ja lähti astumaan. Hänen mieltään velloi kummallinen tunteiden sekoitus.
Merkillinen sattuma! Hän oli saanut soittaa entiselle piispalleen! Jos hän olisi sen tiennyt! Mutta mistäpä hän sen tiesi. Hän oli vain kuullut, että piispa oli myynyt entisen huvilansa Hämeessä ja muuttanut Uudellemaalle. Mutta sitä hän ei kuolemakseenkaan ollut aavistanut, että hän asuisi juuri täällä.
Hänen täytyi taas muuttaa paikkaa. Se oli kiusallisinta. Sillä piispan palvelijatar ei malttaisi pitää suutansa kiinni. Jo huomispäivänä olisi koko huvilayhteiskunnan tiedossa, että kuljeksiva viulunsoittaja, joka soitti niin "erinomaisesti", oli -- viraltapantu pappismies Janne Flykt.
"Frau Mitleiden" -- rouva Sääli. Tietysti!
Ja hän kun oli katkaissut kaikki välit tämän surullisesti hymyilevän, hyvinvoivan rouvashenkilön kanssa...
VII
Tuomiokirkko! Pieni piispankaupunki! Ne vilkuttivat hänelle jälleen kilpaa, kilpaa.
Tule, tule pois! Sinulle on täällä sittenkin sijaa.
Uskalsiko hän siihen luottaa?
Se oli kerran hylännyt hänet suurena epätoivon hetkenä. Eikö se voisi tehdä sitä vielä toisenkin kerran?
"Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan."
Niin, hän oli saanut tuon sanan kokea -- ja katkerasti.
Mutta oliko tuomiokirkon lämmittäjä mikään profeetta? Eikö hän päinvastoin kuulunut temppelin halvimpiin palvelijoihin?
"Kirkonlämmittäjä"...
Niin -- se oli kerran ollut hänen ihanteensa. Mutta hän ei ollut saanut ihannettaan toteuttaa.
Nyt tarjottiin hänelle kirkonlämmittäjän tointa sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
Ottaisiko hän sen vastaan?
Hän oli sitä miettinyt monta pitkää päivää ja tullut aina kielteiseen tulokseen. Mutta jälkeenpäin oli muuan vanha sana jäänyt soimaan hänen korvissaan kuin rakkaaksi käynyt sävel:
"Ennen minä olisin ovenvartijana minun Jumalani huoneessa kuin asuisin jumalattomain majoissa."
Se oli totta, sillä ylen raskaaksi oli kiertävän soittoniekan ammatti käynyt.
Nähdä ihmiselämän varjopuolia, alennusta, mätää, niinkuin hän oli saanut nähdä! Huh! Selkäpiitä karmi sitä kaikkea ajatellessa.
Köyhänä, välistä melkein keppikerjäläisenä, oli hän ollut pakotettu etsimään kaikkein halvimpia majapaikkoja. Mutta minkälainen oli niiden asujamisto? Pelaajia, kortinlyöjiä, kiroilijoita, varkaita ja renttuja. Nähdä kaikkea tuota illasta toiseen, kun ihan väsyneenä palasi päivän kierroltaan, oli raskasta, niin toivottoman raskasta. Hampaaton, vanha eukko, jota takanapäin sanottiin "enkelintekijäksi", pitämässä salakapakkaa kaiken maailman roskaväelle, joiden joukossa huonot naiset näyttelivät huomattavaa osaa. Kuinka monta kertaa hänen oli täytynyt kesken yötä hiipiä tiehensä, säästyäkseen näkemästä kaikkea sitä riettautta, jota majapaikoissa harjoitettiin, ja viettää loput yöstä jonkin halkovajan nurkassa kylmästä väristen tai kävelemällä autioita teitä karkoittaa väsymyksen tunne ruumiistaan.
Ei, Leskisen matamin matkustajakoti oli ollut paratiisi hänen viimeaikaisten majapaikkojenpa rinnalla. Siellä ei ollut tullut kysymykseenkään rivo elämä. Leskisen matami ei olisi ikinä sellaista sietänyt.
Ainoan pelastuksen olivat tarjonneet kauppiasten pirtit maalla ja talonmiesten asunnot suuremmissa kaupungeissa. Edellisissä hän oli saanut asua puunpilkkomista vastaan ja jälkimmäisissä oli isännän auttaminen kadun puhtaanapidossa riittänyt korvaamaan vuokran sellaisina aikoina, jolloin hän oli kärsinyt rahanpuutetta.
Kuinka monesti hän oli lakaissut Kaivopuiston katuja, samoja katuja, joita hän ennen nuorena ylioppilaana oli toivorikkaana astunut! -- Kesäisin oli toimeentulo ollut helpompaa. Silloin ei ollut niin suurta väliä, jos rahattomuuden sattuessa nukahti johonkin heinälatoon. Vähän merkitsi myös, jos talonrenki aamulla haukkui "laiskoja vetelehtijöitä", jotka sotkivat ihmisten heinät. Hän oli hymyillyt ja pyytänyt kohteliaasti anteeksi. Hän oli nukkunut nurkassa, yhdessä nurkassa, hyvin siivosti ja kauniisti. Ja sitäpaitsi hän oli tuollaisille renkipojille ennen takonut katekismusta päähän rippikoulussa. Ja ne olivat olleet vähän hienompia miehiä vielä: kaupunkilaisrenkejä ja juoksupoikia, jotka pyhäisin kulkivat kauluksissa! Tästä hän ei kuitenkaan ollut huomauttanut, sillä hän oli halunnut pysyä tuntemattomana. Mutta häntä oli huvittanut ajatellessaan, minkälaisiksi rengin silmät olisivat revenneet, jos tämä olisi saanut kuulla, mikä mies "laiska vetelehtijä" oli ennen ollut.
Niin, niin. Monenlaista hän oli saanut kokea, sekä hauskaa että murheellista, mutta nyt tuntui elämiä taas raskaalta, kerrassaan raskaalta.
Ei ollut siis kumma, että vanhan tuomiokirkon kutsu soi jälleen houkuttelevana hänen korvissaan.
Meri-Kustu oli kuollut, vanha, uskollinen Meri-Kustu, yksi niitä harvoja, joka ei ollut jättänyt häntä hädän hetkenäkään. Ja nyt oli kirkonlämmittäjän paikka hänen jälkeensä avoimena.
Johanna oli kirjoittanut hänelle asiasta. Olihan siinä taas pieni pelastuksen mahdollisuus. Johanna oli tavannut tuomiorovastia, ja tämä oli ollut hyvin suopea. "Jos Jannen kunnia siihen taipuu", oli Dalin vastannut.
Kunnia! Hän oli saanut viime vuosina arvioida sen käsitteen uudelleen. Hänen oli ollut pakko niellä tuo vanha porvarillinen kunnia kokonaan sekä muodostaa uusi. Vanhalla "kunnialla" hän ei olisi pitkälle päässyt. Se olisi näännyttänyt hänet nälkään hiljakseen, mutta varmasti. Se oli saanut siis mennä samaa tietä kuin papinvirkakin. Soittotaiteilija Janne Flyktillä oli uusi kunniakäsite, ja sen pääsisältö kuului: "Älä koskaan myy sisäistä ihmistäsi, siveellistä ylevämmyyttäsi, omaa maailmaasi, kenellekään, sillä niin kauan kuin se on tallella, olet kerjäläisenäkin kuningas."
Kunnia ei siis estänyt. Hän oli jo päässyt sille tasolle, jolloin ulkonainen asema merkitsi niin herttaisen vähän, tai ei ollenkaan. Vain elämänkäsitys, sisäiset arvot, määräsivät kaiken. Kunnian vuoksi hän saattaisi siis ihmeen hyvin hakkailla puita ja lämmitellä tuomiokirkon kamiineja. Hän vain ei halunnut pettyä toistamiseen. Sillä se olisi ollut liian katkeraa.
Tarjous oli houkutteleva. Hän ei voinut sitä kieltää. Päästä jälleen tuomiokirkkoon, rakkaaksi käyneeseen temppeliin. Saada uudelleen elää kaikki vanhat muistot ja tuntea pyhän ilmapiirin väräjävän ympärillään. Kuulla joka sunnuntai urkujen sävelet ja antautua niiden tuuditeltavaksi elämän harhasta pois, -- sinne, missä kaikki maallinenkin nähdään uudessa valossa. Ah, hän kaipasi tuota kaikkea niin sanomattomasti! Hän kurotti sitä kohden käsiään kuin sairas, jolle näytetään parantavaa lääkettä. Hänen olentonsa oli sittenkin niin rikkinäinen, yhtä kulunut kuin takki hänen yllään, Hän kaipasi päästä takaisin lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaan.
Tuomiokirkko oli hänelle henkisen viihtymyksen ehto. Nyt hän sen käsitti selvemmin kuin koskaan ennen. Rikkinäisyydestään hän ei tulisi koskaan pääsemään maailman rantoja kiertelemällä. Ei, hänen katseensa tulisivat aina suuntautumaan sinne, missä vanhan temppelin torni kohosi juhlallisena ja korkeana Jumalan taivasta kohti.
Ehkä oli sittenkin ollut onnellinen sattuma, että hän oli matkustanut pääkaupungista tekemättä lopullista sitoumusta kapellimestari Svahnin kanssa Kaupunginkellarin orkesterin ensiviulun soittajan paikasta.
Ehkä hän ei olisi tullutkaan onnelliseksi siinä toimessa. Hänen sydämensä pohjalla olisi aina asustanut hiljainen kaipaus pyhyyteen. Sitä tuskin olisi Kaupunginkellari voinut tarjota.
"Mutta surullisinta kaikesta on se, että siitä, johon koko ,sydämellämme olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme." Kuka oli niin sanonut? Oh, hän muisti: kapellimestari Borell kerran, muutama vuosi sitten. Eikö se ollut käynyt toteen? Kyllä tavallaan ... kaksikin kertaa... Ja surullista se oli ollut. Mutta se oli tietysti niin määrätty hänen kohdalleen. Nyt näytti kohtalo lientyneen: tuomiokirkko tarjosi jonkinlaista korvausta katkerain pettymysten jälkeen.
"Ennen minä olisin ovenvartijana minun Jumalani huoneessa kuin asuisin jumalattomain majoissa."
Niin, se pyhän kirjan sana oli totta.
Janne Flykt kirjoitti vaimolleen. Hän oli silloin muutamassa pienessä merenrantakaupungissa. Jos tuomiorovasti pysyisi sanassaan, oli hän valmis ottamaan toimen vastaan.
Puolentoista viikon päästä saapui Johannan vastaus. Kirkonlämmittäjän tointa oli hakenut kymmenkunta henkilöä, niiden joukossa kuparisepänsälli Esaias Kamula. Kirkonisännöitsijä, mahtava ja vaikutusvaltainen Höök kannatti kyllä Kamulaa, mutta tuomiorovasti oli luvannut paikan entiselle apulaiselleen. Kirkkoneuvosto odotti nyt hänen hakemuspapereitaan, saadakseen asian päätökseen.
Janne Flykt pani pienen omaisuutensa nyyttiin, otti viulunsa ja matkusti.
Hänestä tuntui, että hänen tiensä lähti taas nousemaan.
VIII
Janne Flykt istui puuarkun kannella kirkon länsiristin etelänpuoleisen kamiinin vieressä ja seurasi jumalanpalveluksen menoa. Kirkossa oli paljon väkeä. Oli Mikkelinpäivä ja rippitoimitus.
Tuntui kotoiselta olla taas tuomiokirkossa ja kuulla pyhien säveleiden soivan ympärillään. Urut soittivat Mikkelinpäivän virttä, ja vaikka Janne Flykt kuulikin, että lukkari-urkuri oli vielä kokematon, sai hän sentään urut melko hyvästi tottelemaan. Hän olisi vain halunnut värittää enemmän eri värssyjä. Uruissa oli kyllä mahdollisuuksia siihen.
"He aina meitä seuraavat ja haluisesti holhovat jo tänne tullessamme."