Part 17

"Sääli on sentään yleensä niin halpahintaista tavaraa, että katsoisin sen avulla ansaitsemani rahatkin varastetuiksi. Mitä soitollani saan, sen otan ilolla vastaan, kiitollisella mielellä, mutta säälistä en. Jollen olisi ollut niin vakuutettu pastorska Segerin vilpittömästä ystävällisyydestä, olisin epäilemättä hylännyt hänen lahjansa, niin tervetullut kuin se teille onkin, mutta näin hänen rehellisistä kasvoistaan, että vaikka hän tunsikin sääliä kohtaloni johdosta, hän ei tahtonut sitä minulle näyttää. Hienotunteisuudessaan hän pyysi minua ottamaan lahjansa sinun ja pikku Pentin vuoksi. Se ilahdutti minua suuresti, jonkavuoksi kiitollisena puristinkin hänen kättään."

"Mutta usein tunnen katkeruutta, kun minun täytyy Poimia maasta ikkunoista viskattuja lantteja. Katkeruus kai johtuu entisten aikojen muistoista. Minä saan kuitenkin niellä sen kiltisti alas, sillä siinä on sentään lohdutuksena tieto, että nuo rahat eivät tule säälistä, vaan maksuksi soitostani -- sillä säälivä ei tavallisesti anna vähää -- ja silloinhan voin poimia ne ilolla siinä varmassa tietoisuudessa, että soittoni on aina muutaman lantin arvoinen."

"Älä siis huolehdi, oma ystäväni! Minua ei maailma ole vielä päässyt puremaan. Ja jos se joskus puraisisikin lupaan sen kestää kuin mies."

Johanna suuteli kirjettä. Hänen sydämensä oli onnea tulvillaan. Usein hän oli miettinyt, kuinka Jannen hieno luonne mahtoi kärsiä noiden kaikkien hänelle viskattujen lanttien vuoksi. Mutta nyt hän iloitsi, että Janne osasikin tehdä jyrkän eron todellisen ansionsa ja säälin perusteella saatujen rahojen välillä.

Hän ryhtyi jälleen työhönsä. Kuinka iloisesti ompelukone surrasikaan! Sekin tuntui ottavan osaa haltijattarensa iloon. Se lauloi ja riemuitsi. Ja Johannasta tuntui, kuin olisi suuri oksan sijakin sen koivuisen pöydän pinnassa muhoillut ylen tyytyväisenä.

Puku valmistui parhaaksi Lassilan Kustaavan tuloon.

Hän oli iloinen ja toimekas, hyvästielävän koneenkäyttäjän vaimon perikuva. Päällystakki oli rehellistä, mustaa tohvelia, ja vastasilitetty hame tuoksui tuoreuttaan. Avonaiset, haalakat silmät lensivät tutkien joka soppeen, ei arvostellen, vaan osaaottavasti etsien, missä nurkassa köyhyys nyt kyyhöttäisi.

Kustaava tiesi omasta kokemuksestaan, kuinka vaikeaa oli ollut karkoittaa köyhyyden painajaista työmiehen ahtaasta asunnosta. Vielä senkin jälkeen, kun Gideon oli ruvennut ansaitsemaan parempia palkkoja, leijaili se näkymättömän pilven lailla huoneessa ja kyyristyi johonkin nurkkaan sikin sokin viskattujen vaatteiden kanssa kuin puolustamaan valtakuntaansa. Se ei säikähtänyt parantuneita ruokiaan, vaan nautti lihapullien ja lettujen hajusta kuin ryysyinen kerjäläinen. Vasta sitten, kun palvelustytön avulla pantiin lattiaharja ja silitysrauta oikein heilumaan, se muutti tapojaan. Se herrastui, heittäen kiusaamasta, ja lopuksi se kyllästyneenä alituiseen siistimiseen ja lihapullien hajuun laputti tiehensä.

Kustaava oli tyytyväinen tutkimustensa tuloksiin. Täällä asui köyhyys, mutta Flyktin pastorska piti sen kutakuinkin hyvästi puettuna. Leposohvan ruudukasta peitettä se vieroi, mutta vilkutti peitteen reunan alta näkyvää tavaramerkkiä kuin ilkkuen: "Tämä on Blomin pihalta, vanhasta pakkilaatikkokasasta!"

Ainoastaan tukeva flyygeli varjeli kodin rauhaa köyhyyden liian nenäkkäiltä tunkeiluilta. Se oli kuin Leinosen Konstan uusi talo Laidan mökkien keskellä. Sitä vastaan se rynnisti turhaan. Ja kun Johanna joskus Kustaavan huviksi oli soittanut pienen kappaleen, sai köyhyyskin samanlaisen lähdön kuin poikaviikarit neiti Hårdin ryytimaasta.

-- Ja pastorskalla on puku jo valmiina. Sehän hauska! Pikku Kiite saakin uuden puvun, sillä isä on luvannut ottaa hänet Luulajaan "Vartijan" mukana ensi sunnuntaina.

Ja toimekas Kustaava rupesi juttelemaan Vartijasta. Tullilaiva tekisi vain pienen huvimatkan. Pormestari, tullinhoitaja ja pakkahuoneen inspehtori lähtisivät ensi sunnuntaina käymään Ruotsin puolella, ja Vartijan kapteeni oli luvannut ottaa pikku Kiiten mukaan. Poika oli niin toimessaan, ettei puhunutkaan muusta kuin Vartijasta ja Luulajasta.

-- Sitä minä vain pelkään, etteivät vilustuttaisi poikaa, kun on jo näin myöhäinen syksy ja ilma raakaa ja kylmää. Olen varoittanut Gideonia, että pitää pojan konehuoneessa. Siellä on lämmin ja hyvä olla.

Lassilan Kustaava oli hyvin tyytyinen elämäänsä.

-- Mikäs se nyt hätänä, kun Gideon pääsi Vartijaan. Kovin olikin palkka pieni noissa pikkupaateissa. Pieni palkka ja pitkä päivä. Onhan se nyt toista Vartijassa.

-- Onpa tietysti, myönteli Johanna, ja hänen sydäntään nipisti hieno kateus Kustaavan hyvän toimeentulon vuoksi.

Mutta se ei saanut aikaa itämään. Hän häpesi, että oli saattanut sellaista ajatellakaan.

Riiputtaen pukua sormissaan hän silmäili ystävällisenä Kustaavaa.

-- Nyt tämä on valmis.

Kustaava oli hyvin tyytyväinen pukuun. Hän kysyi tekopalkkaa.

-- Kyllähän siitä kuusi markkaa pitäisi saada. Johanna hymyili kuin anteeksipyytäen.

-- Hyvänen aika! Sehän nyt ei ole paljoa. Hän kaivoi kukkarostaan kymmenmarkkasen.

-- Pastorska on hyvä ja pitää sen kokonaan. Se on nyt kuusi markkaa -- aivan pilamaksu.

Johanna empi.

-- En minä ota tätä. Miinusta kuusi markkaa on aivan kyllin.

-- No mutta hyvänen! ... Emme nyt rupea tässä riitelemään. Minä tiedän, että te tarvitsette nyt kun pastorikin... Hän säpsähti omituista ilmettä Johannan kasvoissa.

-- Se nyt ei riipu siitä...

-- Eipä vainkaan ... kyllähän minä... Mutta Gideonkin ansaitsee nyt niin hyvin ... melkein parisataa kuussa ... että älkää nyt, pastorska...

Johanna piti setelin, mutta tunsi mielensä masentuneeksi. Hän ymmärsi niin hyvin Jannen. Säälistä annetulta rahoja oli vaikea vastaanottaa.

-- Kiitoksia vain! Minä pidän sen sitten. Lassilan Kustaava oli vähän hämillään. Ne olivat niin omituisia nämä herrassukuiset. Muut ompelijat ottivat loistavin silmin eivätkä tienneet, millä olisivat kiitollisuuttaan osoittaneet.

Lassilan Kustaava lähti. Vastasilitetty hame kahisi komeasti. Ovessa hän pysähtyi.

-- Hyvänen aika! Minä en muistanutkaan kysyä mitään pastorista. Mitenkä hän nyt?...

-- Kiitoksia, kyllä hän hyvin jaksaa. Lähetti meille tänään rahaakin. Johanna yritti sanoa summan, mutta hillitsi itsensä, muistaessaan Lassilan Gideonin kuukausipalkan.

-- No sepä hauskaa! Gideon pyysi sanomaan hänelle terveisiä, kun pastorska kirjoittaa. Hän on vieläkin suutuksissaan siitä pastorin asiasta. Sanoi, että jos hänen vallassaan olisi, hän ajaisi kalkki piispat ja Skarpit niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hän silmäsi sohvalla nukkuvaa poikaa ja lisäsi: -- Kummipoika nukkuu makeasti. Hyvänen aika, pikku raukka!

Viimeinkin hän lähti, ja Johanna huokasi helpotuksesta. Niin vilpitöntä kuin Lassilan Kustaavan käytös olikin, piinasi se häntä toisinaan aivan tavattomasti. Hän ei voinut sille mitään. Kustaava näytti säälinsä niin ujostelemattoman selvästi. Se häntä toisinaan loukkasi. Mutta minkäpä Kustaavakaan sille voi. Oli päivän selvää, että hän maailman silmissä oli hyvin säälittävä olento.

Päivä meni pilveen taas. Meri-Kustun käynti oli ollut auringonpaistetta. Mutta nyt... Hämärä laskeutui hänen sieluunsa. -- Kyllä oli elämä sentään kovaa. Tuollaiset kuin Lassilan Kustaavakin eivät siitä paljon tienneet.

Hän otti esille Jannen kirjeen ja rupesi sitä uudelleen lukemaan. Se rauhoitti häntä. Pilvenraosta pilkisti jälleen päivänsäde. "Ja jos se joskus puraisisikin, aion minä kestää sen kuin mies."

Janne, uskollinen, kestävä Janne!...

No niin. Se nyt oli heidän osansa kerran. He olivat määrätyt yhdessä halkomaan elämän vastuksellista merta, rikkinäisin purjein, mutta kallisarvoisella lastilla.

Oliko se lasti niin kallisarvoinen?

Ehkä?

Johannasta tuntui, että siinä usein oli kovin paljon karvasta ja katkeraa ..

IV

Kivijalkakahvilassa Erottajan kulmassa istui Janne Flykt ja ryypiskeli kahvia.

Kumma, ettei kapellimestari Svahnia kuulunut.

Hän katsoi kelloa. Jo puoli viisi, ja neljän aikana oli hänen ollut puhe tulla. Silloin olisi pitänyt tehdä lopullinen päätös hänen liittymisestään Kaupunginkellarin orkesteriin.

Hän oli jo kohta kolmisen kuukautta kierrellyt pääkaupunkia. Ja verraten hyvillä tuloksilla. Täällä osattiin antaa musiikille arvoa. Sen hän oli kokenut. Hän oli muutamassa viikossa lyönyt laudalta kaikki säkkipillin- ja posetiivinsoittajat. Kiertelevä viuluniekka oli täälläkin vielä harvinaisuus. Kulkihan yksi ja toinen saksalainen soittaja silloin tällöin kaupungissa, mutta se tapahtui verraten harvoin. Ja tavallisesti he olivat hyvin keskinkertaisia kykyjä. Paremmat soittajat hankkivat itsellensä vakinaisen paikan. Hän oli siis saanut hallita alaansa aivan yksin, sillä italialaiset eivät tehneet kiusaa, heidän vahvin puolensa kun oli posetiivi.

Omituiselta oli tuntunut tämä pääkaupungissa olo. Niin paljon vanhoja muistoja joka askeleella! Hytkähdytti kummasti nähdä vanhan professori Ekelundin tulevan yliopistosta täsmälleen kello yhdentoista lyönnillä ja sytyttävän sikarinsa heti ulkoportaille päästyään. Samannäköinen vanha ukko, laihoine, pitkulaisine kasvoineen. Olisi tehnyt melkein mieli kysäistä, kävivätkö pojat säännöllisesti katekisatsiooniharjoituksissa. Kerran hän oli jo ollut hattua nostamaisillaan, kun professori oli odotellut ajuria hänen siitä sivukulkiessaan viuluineen, mutta se olisi varmaankin johtanut kiusalliseen tapaamiseen, jolloin hän olisi uudelleen saanut kuulla tuon vanhan esityksen "luterilaisen modernismin vaaroista". Sillä sellaista muistia ei ollut monella kuin professori Ekelundilla, joka tunsi entiset oppilaansa vielä vuosien perästäkin. -- Hän oli siis painanut päänsä alas ja marssinut ohitse.

Entä Aleksanterinkadun pää ja Katajanokalle johtava silta. Se oli ollut hänelle "via dolorosa", tuskien tie. Hän muisti, kuinka hän kahdeksan vuotta takaperin oli kulkenut tuota katua, ohi Ritarihuoneen ja niin yli sillan, ohi rakenteilla olevan venäläisen katedraalin Katajanokalle, yksinäiseen vinttikammariinsa. Siihen katuun liittyi paljon muistoja, huolimatta siitä, että se tekikin hieman kolkon vaikutuksen. Sen varrella oli nimittäin vanhanaikuinen, yksikerroksinen kivirakennus, jossa oli vanhojen vaatteiden kauppa keskellä ja nurkassa antikvariaatti. Ne sopivat hyvin tuohon vanhanaikaiseen rakennukseen. Yliopistosta palatessaan hän tavallisesti oli seisahtunut katselemaan molempien näyteikkunoita. Antikvariaatin vanhat kirjat olivat herättäneet hänen mielenkiintoaan yhtä suuressa määrässä kuin viereisessä ikkunassa riippunut käytetty housupari tai melkein käyttämätön hännystakki. Varsinkin viimeksimainittua katsellessa oli sielun silmien editse kulkenut kuvasarja toisensa jälkeen.

...Kaunis toukokuinen päivä kesälämpimine aurinkoineen, valoisakatseinen nuorukainen maisteriseppeleineen, valkopukuinen, hymyilevä tyttö ja vanha köyhä äiti, joka juhlatilaisuutta varten oli ottanut esiin vuosikausia säästämänsä mustan silkkihuivin... Ja sitten: yksinkertainen, koruton hautajaissaatto, nuori tyttö surupukuisena vanhan, murheen murtaman äidin rinnalla, pappi, ja joitakin entisiä tovereita, jotka lauloivat "Tiet kaikki yhtyy täällä", papin heitettyä kolme lapiollista multaa ja lausuttua muutamia ylimalkaisia sanoja "nuoresta, toivorikkaasta, nuorukaisesta, joka tähtäsi korkealle, mutta jonka tähti sammui kirkkaimmin loistaessaan"... Ja sitten: tunkeileva juutalaismuija, jonka tehtävänä kauppojen väliajoilla oli viikon aikana kuolleiden osoitteiden muistiin merkitseminen, laulamassa vanhaa variksensäveltään: "Finns de' gamla kläder ti' salu?" Ja sitten: melkein käyttämätön hännystakki vanhojen vaatteiden myymälän ikkunassa riippumassa, tökerösti leikattu hintalippu rinnassa, juuri samalla kohtaa, mihin hermostuneet tyttösormet kerran kiinnittivät uhkean punaisen ruusun, -- mykkänä arvoituksena kaikille ohikulkijoille... Pitkä, surullinen elämäntarina, jota oli saattanut ajatella ihan loppumattomiin, kunnes kellonlyönti Nikolainkirkon tornista oli herättänyt hänet todellisuuteen.

Ja sitten: vinhaa vauhtia Katajanokalle, mielessä kaikki pienen piispankaupungin muistot ja nuoren, kiharatukkaisen kauppiaantytön kuva, joka herätti omituisen läikkyvän tunteen iloa ja kaipausta, -- kunnes kuva kolkossa vinttikamarissa sai ruumiin ja sielun viulunsävelissä. Sellaisina iltoina hän oli loihtinut ympärilleen kauppiaan salin upeine joulukuusineen, pikku tyttösen pianon ääreen, säikähtyneenä katselemaan mustaksi noettua kuningas Herodesta ... taikka luistinradan, missä varjoisan kuusen siimeksessä ujo koulupoika sai auttaa ylös pitkäpalmikkoista koulutyttöä, katsoa hänen pimeässäkin loistaviin silmiinsä ja kuulla nauravasta tytönsuusta: "Kiitos, Janne!" ... taikka pienen piispankaupungin aseman ylioppilaskokelaiden lähtiessä, jolloin soi laulu synnyinseudulle, ja asemasillalla seisoi solakka impi liikutuksen kyyneleet silmissä...

"Via dolorosa", tuskien tie. Sellainen oli hänelle ollut tuo katu ja silta, missä jokainen kivi ja rakennuksen pääty muistutti entistä onnellista aikaa. Hän ei olisi yhtään ihmetellyt, jos hänen papinkauhtanansa olisi riippunut myymälän ikkunassa tökerötekoinen hintalippu rinnassa. Ehkäpä olisi joku haaveileva ylioppilas runoillut siitä samanlaisen surullisen tarinan kuin hän itse ennen hännystakista: viralta pantu pappi ... lahjakas ... täynnä tulevaisuuden toiveita ... mutta liian moderni ... uudenaikainen, saarnasi kirkon tyhjäksi kristushaaveillaan, jotka harmaiden mummojen mielestä muistuttivat enemmän satukirjan kertomuksia kuin pyhän Raamatun selvää totuutta... Tuomiokapitulin istunto juhlallisine kynttilöineen ... sielua raateleva odotus ovensuutuolilla, ja vihdoin kaksoisovien kautta kulkeva saattue kuin Isä-Jumalan luota palaava lähetystö, kuolonvakavana, kädessä taivaassa kirjoitettu erotuomio, mistä muste ei vielä ollut ehtinyt kuivua. Ja sitten: tuskaa ja epätoivoa ... alituista kamppailua köyhyyden kanssa ... soittotunteja ja tuloksettomia lentoyrityksiä puoleen ja toiseen niinkuin siipisatohanhella, jota metsästäjän koira ajaa. Kunnes viimein tuli pelastus: vieraan kaupungin kiehuva pyörre, johon vainottu sukelsi, hengityspaikkana joku "matkustajakoti" taikka kivijalkakahvilan puolipimeä soppi. Ja Raamatun asemasta viulu ... tietysti ... taikka posetiivi ... ja kauhtanan sijasta vähän liian ahdas, kulunut takki... Niin -- se olisi ollut jokseenkin oikeaan osattu!

Janne Flykt hymyili katkerasti. Sellaiseksi oli elämä hänen kohdalleen muodostunut. Mutta mitäpä siitä: siipisatohanhi sai luvan uida ja sukeltaa, kun ei kerran päässyt lentämään.

Hän silmäsi kelloaan: viisi jo, eikä kapellimestari Svahnia kuulunut. Mikäpäs muu kuin entinen kurssi eteen: pihalta toiselle, vanhaan, tuttuun tapaan lantteja noukkimaan.

Oli kiusallista, että hän oli jo tuudittautunut noihin orkesteriunelmiin. Mielessä oli jo väikkynyt parempi toimeentulo ja valoisampi tulevaisuus.

Hän tilasi toisen kupin kahvia. Mihinkäpä tässä enää lähti, kun oli jo iltakin käsissä.

Hän silmäsi hämärälle kadulle, jossa kaasuvalot syttyivät, yksi toisensa jälkeen. Tuossa meni tutunnäköinen mies ohitse. Ketä se muistutti? Nyt se pysähtyi lyhtytolpan juurelle ja rupesi juttelemaan vastaantulijan kanssa. Mitä? Näkikö hän oikein? Eikö se ollut tuomiorovasti? Ihan varmaan!...

Janne Flyktin valtasi äkkiä halu lähteä ulos ja mennä noiden keskustelevien herrojen luo ... pyytämään viittäkymmentä penniä... Sehän häneltä nyt ainakin oli mennyt Svahnia odotellessa. Ehkäpä tuomiorovasti antaisi, entiselle apulaiselleen...

Hän naurahti ääneensä ja havahtui siitä, että kaksi viereisessä pöydässä istua nuorta miestä katseli häntä virnistellen. Ne luulivat häntä varmaankin mielipuoleksi.

Miehet katselivat häntä ja kuiskivat keskenään. Toinen naputti sormella merkitsevästi otsaansa ja molemmat purskahtivat nauramaan.

Janne Flyktiä suututti. Mokomatkin kauppa-apulaiset luulivat kai mielestään olevansa suuriakin herroja!

Hän heitti tuimia silmäyksiä viereiseen pöytään. Toinen nuorista miehistä joutui hetkeksi hämilleen ja sytytti paperossin kuin päästäkseen helpommin näyttelemään välinpitämättömän osaa. Toinen otti sanomalehden ja syventyi siitä tutkimaan.

Merkillistä, ettei kapellimestari Svahnia kuulunut! Ja hän oli niin varmasti luvannut tulla.

Meni siis sekin mahdollisuus. Siitä olisi ehkä tullut jotakin. Olisihan ollut toista soittaa vakinaisessa orkesterissa kuin kierrellä ihmisten pihoja.

Kädetkin siinä kohmettuivat, ja kappaleet juoksivat paksuina kuin kylmettynyt terva.

Mitähän Johanna puuhasi? Viime kirjeessä hän oli kertonut Kandelinin kuolemasta. Vanhus oli sairastanut pitkän aikaa, kunnes lopuksi oli tullut kuolema. Kansakoulunopettaja Kuitunen kuului olevan virkaatoimittavana lukkari-urkurina. "Etkö sinä, Janne, voisi hakea Kandelinin virkaa?" oli Johanna kysynyt kirjeessään. "Meri-Kustu siitä ensiksi huomautti, mutta sen jälkeen on siitä puhunut yksi ja toinen, viimeksi kapellimestari Borell."

Niin, kumma, ettei hän ollut ajatellut asiaa sen enempi. Todellakin! Hän voisi ehkä päästä Kandelin-vainajan tilalle. Hän saisi silloin taas olla yhdessä rakkaaksi käyneen tuomiokirkon kanssa. Elämä alkaisi uudestaan, entinen ihana elämä.

Tuomiokirkko kupoolienkeleineen!

Hän vaipui muistoihinsa. Niin, niin. Eikö hänen kaipauksensa sisimpänä esineenä ollut näiden vuosien aikana ollutkin tuo vanha, harmaasta kivestä rakennettu temppeli pienen piispankaupungin matalain taloryhmäin keskellä. Eikö hänen elämänsä poikavuosista alkaen ollut juuri kasvanut vanhan tuomiokirkon varjossa. Siellä hän oli istunut isoäidin kanssa niin kauan kuin muisti taaksepäin, siellä auttanut Meri-Kustua tämän puuhissa. Se oli tavallaan ollut hänen omaisuuttansa, tuo vanha temppeli, jonka salaisuudet ja muistot hän yksin ymmärsi. Mitä Pietarin kirkko Roomassa oli hurskaalle katolilaiselle, sitä oli hänelle kotikaupungin temppeli. Niin -- pikku poikana hän oli kuvitellutkin Pyhän Pietarin kirkkoa vanhan tuomiokirkon kaltaiseksi, sillä erotuksella vain, että edellisessä messusi paavi pappeineen. Ja kun hän sitten oli nähnyt Pietarin kirkon kuvan kirkkohistoriasta, oli se tuntunut hänestä kokonaan vieraalta. Hän oli tutkinut kuvaa hyvin epäluuloisesti ja oli yhä edelleenkin ollut valmis vaikka vannomaan, että sen kupoolissa täytyi löytyä samanlainen piiriä pyörivä enkeliparvi kuin tuomiokirkonkin.

Entä ylioppilasaikana? Hän oli käynyt kaikki pääkaupungin kirkot, mutta yksikään niistä ei ollut vetänyt vertoja kotikaupungin temppelille. Niissä ei saanut kiinni samanlaisesta tunnelmasta. Häntä oli häirinnyt Nikolainkirkossa Agricolan patsas. Se oli niin kuiva ja yksinkertainen ja muistutti melkein liian kovakouraisesti uskonpuhdistuksesta. Oli tuntunut aivan siltä, kuin ei sillä olisi ollut muuta sanottavaa kuin: "Näin on kaikki muuttunut. Ei mitään paavia, ei mitään sielumessuja, ei mitään salaperäisiä vigilioita. Vain suora, yksinkertainen luterilaisuus, yhtä yksinkertainen kuin minun kauhtanani." -- Sitä ei kotikaupungin tuomiokirkko olisi kärsinyt. Se olisi pitänyt tuollaisia puheita epähienoina, sivistyksen puutteesta johtuvina. Sillä oli takanansa loistava menneisyys eikä se olisi suvainnut nuoruudenmuistojansa halveksuen kohdeltavan. Ainoastaan nuo kaksitoista apostolia Nikolainkirkon katolla puhuivat toista kieltä: "Kirkko on vanha. Kunnioittakaa sen vanhuutta! Älkää suhtautuko halveksuen sen entisiin aikoihin. Me emme seiso yksinomaan täällä, joissa joku voisi luulla meitä nokikolareiksi -- tässä kylmässä Pohjolan kaupungissa, missä itämainen viitta on liian ohut pakkasta ja tuulta vastaan, -- vaan me katselemme myös Reinin rantoja ja ikuisen kaupungin seitsemää kukkulaa. Ja meistä tuntuu, että ihmiset siellä ymmärtävät meitä yhtä paljon, ainakin kunnioittavat meitä enemmän kuin nämä jäykät pohjoismaalaiset."

Niin, nuo apostolit olisivat varmaankin pitäneet hauskempana, jos ne olisi siirretty pienen piispankaupungin tuomiokirkon katolle.

Ei, Johanna oli oikeassa: tuomiokirkko kaipasi häntä. Ehkäpä hänen tehtävänsä oli tulla sulostuttamaan kylmästä värjöttävien kupoolienkelien elämää. Varmaankin tuomiorovasti ja vanha Skarp olivat ruoskineet niitä kelpo lailla niiden "hattaramaisuuden" vuoksi.

Janne Flykt havahtui. Huonosti puettu posetiivinsoittaja kompuroi kahvilaan, Naapukkareuhka lepäsi toisella korvallisella, ja miehen povesta kurkisteli viluinen apina.

Porra! Vanha tuttu!

Janne Flykt nousi ja yritti huutaa Porralle, kun samassa apina lensi yhdellä hyppäyksellä hänen luokseen. Se oli tuntenut ystävänsä Leskisen matamin "matkustajakodista".

-- Fidelio! _Caro, caro_... Onko sinulla kylmä, hui, hui!... Vai tunsit sinä ... veitikka.

Porra oli kummissaan apinansa karkaamisesta. Hän laski posetiivin tiskin viereen ja lähestyi hämillään vierasta, jota apina rajusti hyväili.

-- No mite mine näkke! Se olema Flycht ... juh! Go' dad, go' dag! puheli hän hyvillään ja tervehti iloisesti toveriaan.

-- Ja Fidelio! Tuntema, tuntema ... ai, ai! ... Fidelio! _Buona sera!_ [Hyvää iltaa!]

Marakatti hyppäsi Janne Flyktin sylistä pöydälle, ojensi karvaisen kätensä ja tervehti. Sitten se heitti isäntäänsä kysyvän katseen. Se ei halunnut pitempiin temppuihin. Se oli löytänyt ystävän.

-- Fidelio olemas kohtelias... Aina muista' sano' hyvä iltta, puheli Porra ja istahti pöydän ääreen.

Apina hyppäsi jälleen Janne Flyktin syliin ja hieroi päätänsä tämän rintaa vasten.

-- Fidelio rakastama Flycht enempi ku' minu'.

-- Me olemme niin hyviä ystäviä, ai, ai! ... Kas niin, istupa nyt kauniisti.

Kahvilayleisön huomio oli hetkeksi kiintynyt noihin kahteen mieheen. Toinen oli ilmeisesti suomalainen puheesta päättäen.

Janne Flykt tilasi lisää kahvia.

-- Sinulla on kylmä, Porra?

-- Ja', ja'... _La Finlandia fredda, molto!_ [Suomi kylmä, hyvin!] Porra pudisti päätään, puhallellen kohmettuneihin kouriinsa. -- Fidelio kärsimä paljon. Ei ole tottu'.

Apina katseli vuoroin isäntäänsä, vuoroin Janne Flyktiä. Näytti kuin se olisi ymmärtänyt mistä puhe oli, sillä se ryömi Janne Flyktin poveen ja katseli sieltä silmiään räpyttäen huoneessa istuvia ihmisiä.

Tarjoilijaneiti toi kahvin.

-- Oliko se kahdelle?

-- Kyllä ... kas tässä. Janne Flykt maksoi, iloinen Porran tapaamisesta.

-- No missä Carboni ja Ferri ovat?

-- Aa ... Ferri teele... Carboni, mine ei tiedä ... _a settentrione ..._ pohjoinen.

Porra selitti vilkkaasti, kuinka hämmästyneitä he olivat olleet Janne Flyktin äkillisestä katoamisesta.

-- Kuhlberg sano': "A, Flycht hakema hieno kortteri ... _l'albergo_ ... hotelli. Ei pide signora Leskinen hyvä."

Janne Flykt nauroi. Kuhlberg se kyllä keksi!

-- Mihin hän on joutunut?

-- Jei ... ei läktemä pois... Sano': paljo tinata kastrulli ... kaffebannu. Hyve palkka ... tule' rikas ... _ricco!_

Porra hymyili, niin että valkeat hampaat loistivat. Hän ei tuntunut oikein luottavan Kuhlbergin rikastumiseen.

Hän ei ollut tyytyväinen Helsinkiin. Ihmiset olivat kovin vaativaisia. Heillä oli paljon parempaa musiikkia tarjolla kuin köyhän italialaisen posetiivinsoitto.

-- Mine takto' Ferri pohjoinen ... _a settentrione_. Parempi ihminen...

Hän pudisti surullisena päätään ja ryyppi kahvia.

Ovi kävi, ja pitkä, vaalea herrasmies astui kahvilaan. Hän pyyhki silmälasejaan ja tirkisteli ympärilleen. Saatuaan lasit paikoilleen suuntasi hän kulkunsa Janne Flyktin pöytään.

Se oli kapellimestari Svahn.

-- Anteeksi, herra Flykt, että olen antanut odottaa näin tavattoman kauan. Oli ylimääräinen harjoitus muuatta juhlaa varten. Luulin jo teidän menneen pois, mutta oli hyvä, että tapasin. Saatte ensiviulun soittajan paikan.

Janne Flykt nousi tervehtimään. Porrakin oli noussut tuoliltaan ja katseli hämillään outoa, pitkänhuiskeaa herraa. Signor Flychtillä oli hienoja tuttavuuksia.

Fidelio oli kiivennyt Janne Flyktin olalle. Se ei näyttänyt yhtään pitävän tuosta silmälasipäisestä herrasmiehestä. Se murisi ja irvisti rumasti.

-- Kas, mikäs otus teillä siellä on? Onpas se äkäisen näköinen!

Janne Flykt selitti lyhyeen, että apina kuului Porralle, hänen toverilleen.

Porra nosti kohteliaasti lakkikuluaan, ja kapellimestari Svahn kumarsi kylmähkösti. Eipä ollut herra Flyktin tuttavapiiri kehuttavaa!