Part 6

"Tiesinhän sen Juho! -- Häntähän sinä kuitenkin rakastit: kutsuit Häntä vaan toisilla nimillä, sen Hän ymmärsi, ja sentähden ei Hän ole sinua jättänyt!" Hän vaipui takaisin vuoteelle.

"Kutsunut häntä toisilla nimillä?" -- Kaikki se jota hän oli pitänyt arvossa, kunnioittanut ja rakastanut, olikohan se vaan ollut taittuneita säteitä Herran kirkkaudesta. Mikähän se teki Marian niin toisenlaiseksi kuin muut? -- Mikähän se oli tehnyt hänen isoisänsäkin niin toisenlaiseksi kuin kaikki muut?

"Sen on Hän ymmärtänyt ja sentähden ei Hän ole sinua hyljännyt." -- Olikohan se mahdollista? -- Ei ei, hän tunsi itsensä olevan niin äärettömän kaukana! --

"Eikö nyt ensinkään löydy mitään, jota voisin hänelle tehdä?" arveli Juho taas seuraavana aamuna ja silloin johtui hänen mieleensä ajatus lähettää pappia hakemaan.

Maria makasi ummistunein silmin, mutta kun ovi aukesi ja pappi astui sisään, katsahti hän ylös, tunsi hänet ja tervehti.

"Tahdotteko puhua minun kanssani, rouva Bruhn hyvä?"

Juho tahtoi mennä, mutta Maria ei päästänyt hänen kättään.

"Kiitoksia, ei tänään -- kiitoksia!" hän sulki silmänsä. Pappi näytti hämmästyneeltä, hetken kuluttua nousi hän poistuaksensa pois.

"Eikö hän toivonut saada minua tavata?" kysyi hän.

"Ei, mutta minä arvelin, että se kenties olisi hänelle mieleen. -- On toinenkin asia, josta tahdon puhua -- onhan tapana kirkossa joskus rukoilla sairaitten edestä, eikö niin? -- Tahdotteko huomenna rukoilla hänen edestään?"

"Aivan mielelläni. -- Onko hän sitä toivonut?"

Papin viisaat, lempeät silmät katselivat tutkivaisesti Juhon totisia kasvoja.

"Ei, mutta tunnenhan hänet hyvin."

"On varsin kiitettävää, herra Bruhn, että te, joka seisotte aivan ulkopuolella seurakuntaa, noin kunnioitatte vaimonne tunteita. -- Se on todellakin kunnioitettavaa."

"Aivan ulkopuolella seurakuntaa!" -- niin, sehän oli pelkkää totuutta, vaan kuitenkin tunsi hän itsensä niin peräti köyhäksi, sitä kuullessaan.

Myöhemmin päivällä tuli tohtori.

"Kuume ei ole tullut kovemmaksi; mutta hän on kovin heikko. -- Älkää nyt olko huolissanne! Minulla on vielä hyvää toivoa."

Juho hoiti tämänkin yön nuoren vaimonsa vuoteen ääressä. Joka kerta kun Maria tuli levottomaksi, hyräili Juho hiljaa siksi kun hän nukkui. Ne olivat Marian omat laulamat laulut; sanoja ei hän muistanut, mutta sävelet olivat ehdottomasti painuneet hänen muistiinsa.

Väliaikoina, jolloin Maria nukkui, istui hän aivan hiljaa liikuttamatta jäsentäkään, mutta hänen sielussaan oli taistelua ja rauhattomuutta. -- Eipä ole helppo asia tuomita itseänsä, mutta sen täytyy tapahtua. Juho teki sen nyt, ja koska hän oli uuttera ja lujaluontoinen teki hän sen oikein perinpohjaisesti ja pontevasti.

Vuodet palasivat, lapsuudenkin vuodet ja he katselivat häntä isoisän ankarilla ja lempeillä silmillä. -- Miksikä juuri nyt muistui hänen mieleensä talviaamut, jolloin isoisä ja norjalainen vieras seisoivat kirjoituspöydän ääressä keskustellen. Norjalainen herra, kookas, totinen mies, jaloilla tunnokkailla kasvoilla, pani kätensä raamatun päälle, sanoen: "Tiedän, että tämä kirja on sinunkin aarreaittasi!"

"Niin Jumalan kiitos! -- mutta siinä on sana, joka joka illoin muistuu mieleeni ja joka minua huolestuttaa: Te olette maan suola."

"Arvelen, että se mieleesi johtuu sentähden että paremmin voisit sanoa: Jumala, armahda minua syntistä. -- Mutta sinun sijassasi rukoilisin että sen sana ennemmin muistuisi mieleesi aamuisin; sillä meidän täytyy työtä tehdä, niinkauvan kuin päivä on."

Poika oli hämmästyneenä kuunnellut; kummallista kuinka hän vielä muisti joka ainoan sanasen.

Kellon soidessa seitsemän, avasi Juho ikkunat ja vetäisi verhot syrjään. Meri kimalteli auringon kultaamana, lintujen laulut täyttivät ilman, metsä ja puutarha hohtivat kesäpäivän runsaassa hehkuvassa ihanuudessa. -- Silmiä hiukaisi -- sydäntä vihloi! -- Hän palasi sairaan luo. Mitä hän voisi tehdä hänen edestään?

"Kerttu, sano väelle, että kirkossa rukoillaan rouvan edestä. -- Et saa kehoittaa heitä sinne menemään, kerro se vaan heille."

Hän taisi nähdä heidät ikkunasta; olipa koko pieni joukko, joka sinne meni. -- Nyt kimahti kirkonkello, isoisän kello, tuuli toi äänen muassaan.

Hän istui hetken hiljaa, mutta nousi äkkiä seisomaan.

Nyt he varmaankin rukoilivat hänen edestään, -- rukoilisiko hän, joka rakasti häntä hellemmin kuin kaikki muut, heidän kanssaan -- uskaltaisiko hän? -- eikö hän voinut sitä vilpittömästi tehdä?

"Herra, minä uskon, auta epäuskoani!" hän ei tietänyt mistä sanat tulivat, mutta ilmaisivat hänen tunteensa.

Vähän senjälkeen laskeutui hän polvilleen vuoteen viereen, mutta taas tuli rukous hänen itsensä edestä:

"Vapahda minua, Herra Jesus!"

Kellot soivat taasen, jumalanpalvelus oli loppunut. Hänen edestään ei hän ollut vielä rukoillut, mutta nyt hän tahtoi sitä tehdä.

"Taivaallinen Isä, -- Sinun käsiisi minä hänen uskon!"

Samassa Maria heräsi.

"Missä olen? -- missä olen ollut? -- sinäkö se olet, Juho? oi! -- nyt muistan!" Hän ei kestänyt muistoa, vaan vaipui takaisin.

Joko nyt oli tullut erohetki? -- Juhon sydäntä vihlaisi.

Hetken kuluttua tuli lääkäri, omenapuun kukkanen napinreijässä, osaaottavainen ja levollinen niinkuin aina.

"Tässä näkyy muutos tapahtuneen. -- Kuume on tauonnut. -- Sanoinhan että hän parantuisi."

"Onko mahdollista? -- onko hän parempi."

"Paljoa parempi, mutta voimat ovat tietysti peräti lopussa. -- Muutamat simpukat eivät olisi haitaksi, sekä munanruskuainen ja vähän viiniä. Muutaman päivän perästä, arvelemme, saatte työtä pyssyllennekin, herra Bruhn! -- Hyvää päivää, rouva Bruhn! -- Mitä tahdotte? Miehenne tarjoo viiniä, minä ehdotan lihalientä tai maitoa?"

"Ehkäpä vähän viiniä, kiitoksia Juho, kiitoksia!"

"Nyt täytyy teidän maata aivan hiljaa ja antaa ajatuksennekin levätä. -- Teillä on edesvastaus siitä, herra Bruhn!"

"Tahtoisin niin mielelläni puhua kanssasi."

"Saamme odottaa huomiseksi, Maria!"

"Kuka on tuolla huoneessa? -- mielestäni," -- hän punastui.

Heti senjälkeen tuli Kerttu hiljaa huoneesen. Levollinen tyyneys kuvautui rehellisille vanhoille kasvoille, ääni kuului hyväntahtoiselta ja tavalliselta niinkuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut. -- Kerttu oli oiva sairaanhoitaja.

"Muutamat lusikalliset? -- kas niin, nyt juomme loput. Terveydeksenne!"

Mutta Juhon täytyi mennä ulos, hänellä oli tarve heittäytyä polvilleen ja tunnustaa viheliäisyytensä.