Part 5

"Enoni oli kelpo ihminen, häneltä opin ainoastaan hyvää, mutta hän seisoi niinkuin ulkopuolella kaikkea mitä muutoin talossa tapahtui. Hän oli kunnon maamies, joka hoiti omia asioitansa ja kulki tietänsä suoraan eteenpäin, luullen muiden tekevän samoin. -- No, mitään varsinaista pahaa ei liene tapahtunutkaan. On vaikeaa kuvata tätiä, hän oli luonteeltaan liian monipuolinen henkilö, mutta varmaa on että kaikki mitä sanoi tahi teki, tarkoitti samaa päämäärää, ympäröittää itsensä kunnialoisteella. Uskontoakin käytettiin siihen tarkoitukseen, hän koristi itseään sillä, niinkuin helmillä ja koralleilla, hän koristi itsensä miehensä kunnialla, lähimmäistensä vioilla ja omalla suvaitsevaisuudellaan. Hän oli muka osaaottavainen ja auttava ystäviä ja tuttavia kohtaan, josta siten kaikki luulivat olevansa velassa hänelle ja koettivat, kumma kyllä, kaikin tavoin sitä maksaa. Silloinkin kun hän köyhiä auttoi, koettivat he puolestansa apua korvata, ja yhä kasvoi heidän kiitollisuutensa ja ihastuksensa. Palvelusväki, paitsi emäntäpiika ja kamarineitsyt, katsoi häntä puolijumalaksi. -- Tunsin heti, melkein vaistomaisesti, ett'ei hän ollut totinen ja asetuin siitä syystä heti sotakannalle. -- Nuori Jensen oli oiva opettaja, hän vaati ankarasti minua lukemaan. Hän oli hilpeä, vilkasluontoinen ja hyväpäinen, mutta hänen käsityksensä ja arvostelunsa olivat aina vähän tuimat ja pistävät. Hyvinpä hän osasi temmata pois nuo hurskauden valokasvot, joilla tätini ynnä monet muut ymmärsivät peittää turhuutensa, maallisuutensa ja itsekkäisyytensä!"

"Ymmärrän kaikki vallan hyvin Juho! ymmärränpä sinuakin paremmin kuin ennen. Isoisäsi mielipiteet ovat ikäänkuin vartioneet sinua, mutta unohdit tien lähteelle, josta heillä oli alkunsa. -- On kauheata kuulla ihmisten kiroavan ja pilkkaavan, mutta vielä kauheampaa on kuulla Herran Jumalan pyhää nimeä väärinkäytettävän tekopyhyydeksi ja ulkokultaisuuden kautta. -- Kumpikin tavallaan riisti sinulta lapsuuden uskosi, eikö niin, Juho?"

"Älä vertaa heitä toisiinsa, -- hän oli terävämielinen henkilö, pistopuheissaan oli jotakin vapauttavaista ja puhdistavaista. Hän on monessa suhteessa avannut silmäni, olen aina oleva hänelle kiitollinen siitä."

"Miten hänen sitten kävi?

"Hän on kuollut. -- Häntä kohtasi kova suru; tyttö, jota hän lempi ja joka oli antanut hänelle lupauksen uskollisuudestaan, otti toisen -- ja silloin näytti hänelle elämä arvottomalta. No, en sitä millään tavoin hyväksy, mutta en myöskään häntä tuomitse."

"Oi, kuinka surkeata! -- miksikä kysyinkään?"

He istuivat hetken ääneti, sitten veti Maria ikkunaneteisen syrjään ja katsoi ulos.

"Juho!" hän osoitti mustaa öistä taivasta, jossa tähdet tuikkivat kirkkaassa loistossaan. Kaukana merellä kimalteli niiden hohto läikkyvillä lainehilla.

"Eikö tuo ole ihmeellisen kaunista?"

"On." Maria katsoi ylös tähtiin, Juho katsoi hänen syviin kirkkaihin silmiinsä.

"Mitä ajattelet lapseni? -- ikävöitsetkö jotakin?"

"Ikävöitsenkö?"

"Mitä?"

"Sinua."

"Pieni Mariaraukkani!" -- hän oli vähällä itkeä.

* * * * *

Kerttu sai päättää isäntänsä kertomuksen. Maria painoi mieleensä jokaisen kuvaavan teon ja kertomuksen ja sai siten viimein selvän kuvan entisten päiväin elämästä vanhassa kartanossa. Se tuli hänelle kahta rakkaammaksi ja kunnioituksella avasi hän suuret kaapit, joissa hyllyt notkuivat isoäidin ja hänen palvelijainsa ahkeruuden tuotteista.

"Tiedätkö mikä tämä on?"

Juho näytti pienen kiiltävän esineen vaimolleen.

"En."

"Avain tiirikoimattomaan lukkoon; löytyy kaksi avainta rahalippaasen, ja toinen on sinun. -- Varmaankin sinulla on monta suunnitelmaa jouluksi."

"Suunnitelmia ei suinkaan puutu, mutta en uskalla itse ottaa; anna paremmin sinä niin paljon kuin tahdot."

"No, onko mokomaa ennen kuultu! -- Katsos tänne, tässä on lipas, pistäpäs vaan avain reikään, no niin. --"

"En, minä en katso."

"En uskalla, Juho! Tuntuu aivan kuin varastaisin, sinun täytyy katsoa tänne!"

"Täytänkö taskusi? -- Vai kulta sinua enemmän miellyttää?"

"Kiitoksia, Juho kulta, tuhannen kiitosta! -- Eikö tämä todellakaan ole unelma? nythän voin ostaa Olli Heikille pyörätuolin, ja hankkia itsellisleskelle uunin ja, -- ei, minun täytyy oikein miettiä ja olla ymmärtäväinen!"

"Tahdotko, joulukuusen?"

"Onko sinulla sitä ennen ollut?"

"Ei, mutta --"

"Saanko koristaa pienen kuusen Olli Heikille?"

"Tietysti, mutta voihan meillä kuitenkin olla suuri kuusi täällä ylhäällä."

"En kuitenkaan tiedä -- --"

"No, jätetään se sitte." Se suretti häntä, mutta hän ymmärsi Marian.

Jouluaaton päivänä ajoi Pekka kylään, täyteen sullotuilla vaunuilla. Hänellä oli kädessä luettelo leskien, sairasten, yksinaisten vanhain ja monen muunkin nimistä. Ei ketään unohdettu, mutta enimmät lahjat tulivat kuitenkin lasten osalle.

"Oletko jo saanut kaikki valmiiksi?" Juho astui odottamatta vaimonsa huoneesen.

"Maria, katso minuun, sinä olet itkenyt?"

"Se teki minulle niin hyvää, nyt olen oikein iloinen, Juho!"

"Minua sinä olet itkenyt! -- tiedän sen ja se vaivaa minua. Ilmoita nyt kerran edes mitä tunnet. En voi kestää tuota, että noin hillitset itseäsi."

"Tahdotko kuulla mitä minä ajattelin?"

"Tahdon."

"Arvelin itsekseni, voipiko kukaan elää rukoilematta; toivominen näyttää minusta olevan aivan pieni korvaus siitä, mutta siinäkin kääntyy ihminen kuitenkin ulkopuolelle itseänsä."

"En sinua ymmärrä."

"Minä puhunkin niin katkonaisesti. -- Minä tahtosin antaa sinulle joululahjan, Juho, mutta en voisi kestää sitä, että sen halveksisit."

"Sinun lahjaasi en minä halveksi."

"Se on ainoastaan toivotus. -- Tiedän että rakastat totuutta ja mietin tämän toivotuksen sinulle: 'jospa yhä enemmän oppisit totuutta tuntemaan.' -- Muuta ei ollutkaan. Niin sanoessasi ja myöntäessäsi ett'et ole täydellinen, voi Hän, joka on tie, totuus ja elämä, sinua auttaa."

"Tie?"

"Niin tie, Juho, niin on hän sanonut."

Juho ei vastannut, vaan vaipui mietteihin; hetken kuluttua nyökäytti hän ystävällisesti päätänsä ja meni.

Olli Heikki ei ollut koskaan ennen joulukuusta nähnyt ja nyt se täten tuli hänen luoksensa! Tuossa se seisoi lukemattomine pienine, kirkkaine kynttilöineen, tähti latvassa: oksat notkuivat moniväristen verkkojen, punaposkisten omenain ja täyteen sullottuin paperipussien painosta.

Rengit ja piiat tunkeutuivat huoneesen, mutta vaikenivat, kun nuori emäntä avasi raamatun ha'at ja luki ääneen joulun iloisen sanoman.

Juho seisoi ovella, hänestä oli tuntunut niin yksinäiseltä ja kolkolta tuolla ylhäällä suuressa rakennuksessa. Mitä, jos hän nyt täällä joulukuusen ääressä lausuisi Marian toivotuksen! -- Jospa yhä enemmän oppisin totuutta tuntemaan, niin, tapahtukoon se! -- Hän kallisti päätänsä ja meni taas pois, ei kukaan ollut häntä nähnyt.

Mutta seuraavana jouluna oli yläruokasaliin koristettu joulukuusi, talon kymmenviikkoisen pojan kunniaksi, joka isoilla mustansinisillä silmillään katsoa tuijotteli noita monia kynttilöitä. Juho nosti hänet korkealle ilmaan, joululapsensa, kalliin aarteensa! Nyt ei hänellä enää ollut mitään toivomista, hänellähän olikin kaikkea.

Oi, kuinka hän rakasti pientä poikaansa, hän taisi istua pitkät ajat häntä katsellen, kun hän nukkui, ja hänestä oli kovin hauskaa nähdä hänen heräävän, rypistävän otsaansa ja pieniä kätösiänsä ojentaen tuon tuostakin kiljahtelevan.

"Mitä sinunkin mielestäsi? eikö hän ole tavattoman kaunis, Maria? -- Minä en ollut puoleksikaan noin kaunis, sanoo Kerttukin. Ajattelepas, kun hän kerran tulee niin suureksi, että voipi tulla kanssani ratsastamaan ja katsomaan, kuinka avarat tiluksensa ovat!"

"Kylläpä siihen vielä kestää! -- rakas, pieni poikaseni!"

"Hänen lapsuutensa on oleva niin kirkas ja iloinen kuin suinkin, eikö niin? -- Annapas minun vähän häntä pidellä! kylläpä hän mielissään on kun korkealle ilmaan nostetaan. Eikö niin, poika-nulikkani? korkealle ilmaan!"

Eipä kestänyt monta kuukautta ennenkuin pienokainen jo vastasi ilonhuudahduksella, voimakkaasti ravistaen isän tuuheaa tukkaa. Uutena vuotena sairastui lapsi, kastettiin silloin kotona ja kutsuttiin isoisän jälkeen Oskariksi. Vanhemmat olivat muutamat päivät kovin huolissaan, mutta silloin hän yht'äkkiä parani.

"Luulenpa, Juho, että hän taas virkoo, Jumalalle kiitos ja ylistys!"

"Sitä minäkin sanon," lausui Juho innolla.

Oskari nukkui levollisesti pienessä, pehmoisessa ja lämpymässä kehdossaan. Maria kumartui sen ylitse ja aloitti vapisevalla äänellä Isä-meidän rukoustansa. Juho lähestyi, pani kättensä hänen tuolillensa ja silloin Maria sai rohkeutta jatkamaan. Senjälkeen oli Juho joka ilta läsnä, hänen rukoillessansa kehdon ääressä. He eivät puhuneet siitä keskenänsä, mutta Maria kiitti sydämessänsä Jumalaa.

Lämpöisenä huhtikuun päivänä, kun Oskari ensi kerran pääsi ulos raittiisen ilmaan, liehuivat liput sekä puutarhassa että alhaalla laiturilla. Juho itse ajoi mannut hänelle ja kaikki väki kutsuttiin häntä katsomaan. Hän ei ensinkään peljännyt, vaan istui jäykkänä ja suorana kaikkien ihailtavana. Silmät ja suu olivat äitin, mutta tuo leveä otsa ja voimakas leuka olivat isältä. Pekka huusi eläköön ja kaikki muut yhtyivät siihen; sehän oli pieni perintöruhtinas, joka vapaehtoisesti valittiin.

Toisia lapsia nähdessään oli pienokainen kovin ihastuksissaan, hän heilutteli käsiänsä ja tahtoi heitä taputtaa. Kun Kertun veljenpojan, lähikylän sepän kaksi pientä rivakasta poikaa välistä tuli Kerttua tervehtimään, antoi Juho usein heidän tulla lastenhuoneesen Oskariakin katsomaan ja leikkimään hänen kanssaan. Aina vaan samaa leikkiä leikittiin. Oskari ravisteli heidän lyhyitä pellavanvärisiä tukkiansa ja he nauroivat ja huusivat kilpaa hänen kanssaan. --

"Ilma on niin ihanaa tänään, Maria! tulepas niin soutelemme järvelle, me kahden vain! Kerttu sai luvan mennä kylään ja ottaa pojan mukaansa pienissä varsavaunuissa."

"En minä oikein tuosta pidä, Juho kulta! -- Kerttu menee tietysti sepän luo ja sittenkös hänelle annetaan sokuria ja makeisia, kyllä minä tuon tunnen."

"Mutta et näy, kuulemma, Kerttua tuntevan. Kun lapsi on hänen huostassaan, olen milt'ei levollisempi, kuin jos se olisi meillä itsellämme. -- Tule nyt vaan kiltisti mukaan! -- Ei sinun tarvitse mennä häntä neuvomaan. Katso, nyt olen saanut uuden veneen ja portaat laiturin päähän sinun kunniaksesi. -- Kas niin, nyt vaan soutelen niemen ympäri, niin että voit nähdä, minkälaiselta rannikko näyttää kevätpuvussaan."

"Tuolla ne ovat, Juho; voin nähdä pienet vaunut tuolla kirkkotiellä."

"Niin, hekin kaunistavat maiseman? -- Kuuletko satakieltä ja katso kuinka pyökit mäen rinteellä kastavat oksiansa veteen! Eikö ollut hauska että tulit?"

"Olen aivan ihastuksissani! Täältä näyttää Rantamäki kaikkein kauniimmalta ja hauskimmalta."

"Ensi kerralla otamme pojan mukaamme."

"Ei toki, varmaankaan se ei olisi viisasta." Juho hymyili: "Tehdäänpäs sitten sinun tahtosi mukaan, mutta odotapas vaan, ensimmäisen vuoden lopussa, silloin tulee minun vuoroni."

Kun tulivat kotiin istui Oskari aivan tyytyväisenä leikitellen kalistimellaan; Kerttu oli hyvin totinen.

"Olitko veljenpoikasi luona Kerttu?"

"Olin, rouva hyvä, mutta vaan tuokion, sillä pikku Hannu ei ollut aivan terve. Yrjö tuli kanssamme pajaan, jossa katselimme kuinka hänen isänsä vasaraansa heilutteli. Oskari oli niin huvitettu, että hän oikein ilosta huusi, joka kerran kun säkeneet lentelivät."

"Et suinkaan vaan antanut hänen suudella kipeätä lasta?"

"En, vein hänet kohta ulos, mutta Yrjöä hän taputteli ja syleili. Toivon ett'en tehnyt väärin."

"Et ensinkään Kerttu! -- Suretpa vähän turhiakin, huolellinen pikku äiti."

Kaksi päivää senjälkeen, oli Oskari silminnähtävästi kipeä, lähetettiin lääkäriä hakemaan.

"Onko täällä ollut toisia lapsia?" kysyi hän heti.

Maria kalpeni. "Muutamia päiviä sitten leikitteli hän sepän nuorimman pojan kanssa."

"Aih!" Lääkäri kumartui taas kehdon yli.

"Mikä se on", kysyi Juho kiivaasti, "mitäpä luulette?"

"Sepän molemmat lapset sairastavat polterokkoa, mutta ei sitä sentähden tiedä. -- No, toivotaanpas parhainta, eihän tauti kuitenkaan tarvitse tulla kovin vaikeaksi." Hän antoi muutamia määräyksiä ja lupasi palata illalla.

Nämät olivat tuskalliset tunnit, Maria ei jättänyt kehtoa, Juho astui levottomasti edestakaisin, meni ja palasi taas. "Oi, se olisi mahdotonta, hänen lapsensa, hänen koko omaisuutensa."

Kerttu ei uskaltanut mennä sisään, hän seisoi ulkona ovea vastaan vaipuneena ja väänteli käsiänsä.

Lapsen poski tuli yhä polttavammaksi ja hän hengitti yhä vaivaloisemmin. Tällä kertaa ei lääkäri epäillyt mitä laatua tauti oli.

"Vaarallinenko se on?" Juhon katseessa oli jotakin, joka vaati täyttä totuutta.

"En kiellä --"

"Toivotonta?"

"Ei suinkaan! -- Herra Bruhn", hän puhui hiljaa, "teidän täytyy säästää vaimoanne."

Mutta Juho ei voinut muita ajatellakaan ei edes häntä, niin kokonaan olivat suru ja tuska hänen vallanneet.

"Onkohan hänellä vaivoja? -- mitä meidän on tekeminen?"

"Teidän vaimonne tekee nyt kaikkea, mitä tehdä voi, hän on täydellisesti malttinsa säilyttänyt. Toivon sydämmestäni, että lapsi huomenna on parempi."

Mutta ei hän tullutkaan paremmaksi, päinvastoin ehkä huonommaksi, kahtena seuraavana päivänä vieläkin vähän huonommaksi.

"Maria mitä sinä luulet? -- älä katso noin minuun! -- mitä sinä ajattelet?"

"Hiljaa, katso hän tuntee sinut ja ojentaa kätensä. -- Juho leikki hänen kanssaan!"

"Nytkö leikkiä! -- kuinka hän on kuuma, -- mitä teemme?"

"Meidän täytyy olla kärsivälliset."

"Kärsivälliset! -- Luulinpa sinulla olleen paremman lohdutuksen. -- Nyt sinun täytyy käyttää rukousta, tuota rukousta, josta aina puhut, -- nyt voimme nähdä sen voimaa!"

Hän tarttui Marian käteen ja sanoi milt'ei käskevästi: "Rukoile lapsesi hengen edestä!"

"Mitä minä muuta teenkään?"

"Tahdon sen kuulla."

Maria veti pois kätensä ja kumartui ikäänkuin suojaksi kehdon yli.

"Rakas taivaallinen Isä, tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun."

"No mutta -- sinä et tahdo?" Hän muisti epäselvästi kertomusta isästä, joka huusi: "Herra tule alas luokseni, ennenkuin poikani kuolee", mutta hän ei voinutkaan rukoilla.

"Mitä nyt?"

"Nyt ei häntä enää mitään vaivaa, Juho!"

"Tarkoitatko?"

"Enkelit ovat hänet noutaneet, hän on nyt isoisän luona."

"Se on mahdotonta, -- kohtalo ei voi olla niin hirmuinen! -- Minä jumaloitsin häntä --!"

Maria ei sanonut: juuri sentähdenpä että häntä jumaloitsit, kuoli hän sinulta.

"Miten käy?" Kertun kalpeat, surulliset kasvot näkyivät ovensuussa; hän näytti tulleen kymmenen vuotta vanhemmaksi näinä päivinä.

"Pois täältä!" -- Juho kääntyi häntä vastaan -- "sinun on syy -- en tahdo sinua nähdä, mene tiehesi!"

Hän väistyi pois äänetönnä kuin varjo, mutta Maria pani kätensä Juhon käsivarrelle ja sanoi vakavasti:

"Teet väärin, Juho!"

"Hän on lapseni tappanut!"

"Hiljaa! -- Ensin puolustit häntä ja nauroit huolilleni. Teitpä kovin väärin! Minun on niin sääli sekä sinua että häntä! -- Kutsu hänet takaisin!"

"Ethän tunne minua, -- olen täydellisesti miettinyt asiata, en voi kärsiä häntä näkyvissäni. Hätää ei hän ole kärsivä, sano se hänelle! -- Tahtoisin jäädä yksin suruni kanssa."

"Emmekö voi yhdessä surua jakaa keskenämme?" hän kallisti päänsä Juhon käsivartta vastaan ja katsoi rukoilevasti häneen, mutta hän vetäytyi pois.

"Sinun surusi, mikä se on? -- Sinä luulet hänen elävän paremmassa kodissa, sinä uskot saavasi häntä jälleen nähdä, sitä en sano suruksi. -- Minun poikani on kuollut, -- tässä hän makaa kylmänä ja kankeana, -- olen ainiaaksi hänen menettänyt, -- se on surua!" hän itki tuimasti.

Maria meni hiljaa pois ja koetti puhumalla sovittaa ja lohduttaa vanhaa palvelijatarta, mutta senjälkeen hänenkin täytyi saada hetki yksin ollaksensa; suruaallot uhkasivat jo peittää hänen päänsä.

"Herra, herra, älä hänestä luovu! -- hän on oikeassa, minun suruni ei ole yhtä suuri, -- minä uskon että pieni poikani on luonasi, minä luotan rakkauteesi! -- Saata häntäkin uskomaan, minun pelastajani!"

Kun alkoi hämärtää, kulki vanha Kerttu hitaasti pää kallellaan pois kartanosta. Häin ei ollut vihoissaan, vaan kovin suruissaan, kuumat kyynelet valuivat pitkin hänen poskiansa. Monet vuodet olivat kuluneet siitä kuu hän ensi kerran tuli tätä tietä, siiloin oli astuntansa niinkuin mielensäkin hilpeä. Kovat oli hän siitä saakka kokenut, mutia tämäpä oli vaikeinta. Hänen nuori herransa, jota hän oli käsivarsillaan kannellut, rakastanut kuin omaa lastansa, hän ajoi nyt hänet pois luotaan. Miks'ei Jumala paremmin ottanut hänen henkeänsä, kuin lapsen.

Olli Heikkikin teki Herrallensa saman kysymyksen, "minkätähden et ottanut minun henkeäni ja säästänyt poikaa?" Ja vieläkin oli talossa yksi, joka riiteli kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. "Olisit ottanut minun ja antanut hänen pitää lapsensa", sanoi Pekka ja itki niin että hänen sydämmensä oli pakahtua.

Juho seisoi kalpeana ja jäykkänä pienellä haudalla; hän tervehti lyhyesti ja kylmästi niitä monia läsnäolevia. Eihän tämä heihin koskenut? -- hän yksistään tunsi surua, ei kukaan heistä lasta tuntenut eikä siitä välittänyt.

Väki hajosi, vaunut lähetettiin pois, mutta Juho jäi paikalleen.

"Juho kulta, emmekö mene kotiin nyt?"

"Mene sinä, -- minä jään tänne!"

"Siellä kotona on niin kolkkoa, Juho, ja minä olen niin väsyksissäni."

"Oletko väsyksissäsi?"

Ensi kerran Juho nyt kuuli hänen valittavan tahi itsestään puhuvan; hän katseli Mariaa ja tuska hänet valtasi.

"Oletko kipeä?" hän ikäänkuin heräsi, "olet niin kalpea -- nojaudu käsivarteeni."

"Kiitoksia! -- en minä kipeä ole, vaan väsyksissä."

"Maria, olen ollut paha sinua kohtaan näinä päivinä, olen tehnyt surusi vielä raskaammaksi. Välistä minun mielestäni et surrut kyllin ja silloin tulin kylmäksi ja kalseaksi ja kohtelin sinua niin tylysti."

"Et olisi sitä tehnyt, Juho, jos olisit tietänyt kuinka sinua ikävöitsin ja kuinka hyvin olisin tarvinnut sinulta tukea. -- Emmekö levähdä tässä tuokion aikaa!"

"Minä kannan sinut kotiin ja sitten noudan lääkäriä."

"Älä, älä, voin varsin hyvin käydä, -- minulla on ollut sama kipu lapsena, -- älä nyt huolistu, se on paljasta väsymystä."

Niin kulkivat he nyt ensi kerran yhdessä kirkkotietä eteenpäin. Portilla tahtoi Maria taas levähtää, mutta Juho otti hänet syliinsä ja kantoi hänen kotiin. Oikein oli hänelle lievitykseksi tehdä tätä hänen edestään.

Lähdettiin kiireesti lääkäriä hakemaan. Juho kulki levottomasti edes takaisin odottaessaan. Tällä kertaa ei hän kysynyt jämeästi ja käskeväisesti: "mitäs nyt?" vaan antoi lääkärin ensin puhua.

"Hän on liiaksi jännittänyt sekä ruumiin- että sielunvoimansa; rintakin on vahingoittunut, vaikk'ei suuressa määrässä. -- Kuka täällä oikeastaan voisi häntä hoitaa? Kerttuhan on poissa. Voittehan itse antaa hänelle rohtoja, -- joka toinen tunti, -- mutta tarkoitin kaikessa muussa?"

"Sisäneitsyt."

"Tokkohan hän siihen sopii? -- no niin, eihän sitä muuta vaarinotettavaa olekaan."

Tohtorin mentyä, viittasi Maria miehelleen.

"Älä kutsu häntä Juho! -- kyllähän minä virkoan jahkapa saan oikein kylläkseni nukkua."

Kuinka hento ja kalpea hän oli, sen vasta oikein huomasi hänen nukkuessa. "Enkö minä voisi tehdä mitäkään hänen edestään? -- varjella häntä surusta, en ole voinut, ja sen sijaan että olisin jakanut sen hänen kanssaan, annoin hänen yksin sen kantaa, siksi että hän oli raukeamaisillaan. -- Eikö siis todellakaan ole mitään, jota voisin tehdä hänen edestään?"

Äkkiä muistui hänen mieleensä kuinka Maria oli tullut hänen luokseen, ja kuinka rukoilevasti ja kehottavasti hän oli häntä katsellut, sanoessaan vakavasti ja säyseästi: "Teet väärin Juho!" -- Niinpä niin, se olikin ja nytpä tulikin kosto. Uskollinen hoitaja, joka oli vaalinut hänen isäänsä, äitiänsä, isoisäänsä ja häntä itseäkin, hän oli poissa.

Nytpä taistelivat rakkaus ja ylpeys kovan taistelun, mutta kun katumus tuli lisäksi, täytyi ylpeyden väistyä. -- Hän oli tähän saakka niin vähän suruja kokenut, ja nytpä tuli kaikki yht'aikaa.

Juho tarttui hattuunsa ja kiirehti ulos. Talon väki, joka oli kokoontunut lehmuskujan päähän, väistyi äänetönnä syrjään; lapsen kuoltua, ei ollut hyvä tulla isännän likelle. Nyt hän kuitenkin tervehti ystävällisesti ja sanoi: "kiitoksia osanotostanne aamupuolella! -- Niin, nyt on suru tämänkin asunnokseen ottanut." Ääni hänet petti.

Kerttu oli äsken palannut kirkkomaalta; hän oli tavannut tohtoria ja kuullut nuoren emäntänsä sairastumisesta. Sydämmensä painosti.

"Täti, isäntä tulee tännepäin, on parasta että menette sisään."

"Kiitos, Kirsti, että minua varoitit!"

"Kerttu!"

Kerttu vapisi; jokohan hän syyttäisi häntä tästäkin.

"Kerttu, vaimoni on kipeä, -- saatatko antaa minulle anteeksi -- tahdotko unohtaa?"

"Saanko palata? -- Oi sitä en koskaan saattanut uskoa! Minä olen tuntenut itseäni, kuin paikoiltaan temmattu puu, -- ja nyt saan häntä hoitaa. -- Minä tahdon kiittää ja siunata teitä viimeiseen päivääni saakka, niin minä teen, rakas nuori herrani. -- Menkää te edelläpäin kotiin, minä tulen hiljemmin."

Eikö ollut muutakin, jota hän voisi tehdä vaimonsa edestä? -- Kun hän tuli huoneesen avasi Maria silmänsä.

"Kerttu tulee heti."

"Kiitoksia!" Silmänsä kiilsivät kuumeisesti, hän ei muistanut mitä oli tapahtunut.

Kerttu toimiskeli hiljaa vuoteen vieressä, koetteli otsaa ja käsiä ja kuunteli hengitystä. Juho katsoi uteliaasti häneen.

"Paranee hän vielä, -- onhan hän muutoin terve ja niin nuori. -- Herramme on paras lääkäri; yöt päivät tahdon rukoilla häntä hänen henkensä edestä."

Juho ei vastannut, -- oliko hänellä mitään oikeutta häneen? -- oliko hän tehnyt hänet onnelliseksi? -- Eikö olisi luonnollista että hän haluaisi päästä pienen poikansa luo, oikeaan kotoonsa? -- Sinä hetkenä tuli Juhon sieluun luja vakuutus tulevaisesta elämästä.

Kerttu ymmärsi, että Juho mieluummin tahtoi olla yksin. "Istun tässä lähihuoneessa, kunhan herra vaan nykäisee kellonnuoraa tulen heti."

"Kiitos uskollinen vanha Kerttuni!" Näin ei hän ollut koskaan ennen puhunut; Kerttu itki ja rukoili, rukoili ja itki tuntikaudet yöllä.

Pekka ei myöskään nukkunut sinä yönä, vaan heittelihe levottomasti vuoteellaan. Viimein nousi hän, sytytti kynttilänpään tallilyhdyssä, avasi matkapussinsa ja otti esille sen pohjalta pienen mytyn. Sen ympärille oli kääritty sidelankaa ja senkin seitsemän solmua oli avaaminen ennenkuin saatiin esiin kaksi pahoin pidettyä kuvakirjaa. Olipa siinä rahakin, huolellisesti käärittynä valkoiseen paperiin. Pekka silitteli sitä, hieroi paksulla hihallaan silmiänsä, hamuili sormillaan tuuheita mustia kutriansa, mietti ja kirjoitti vihdoin:

"Niilonpojan Matin Kirsti ei ole sitä tehnyt, ja tässä ovat kalut. Katuvaisesti Pekka Juhonpoika."

Päällekirjoitus oli helpompi: Koulunopettaja Maunula, Sarakylä, maksettu. Hän kääri sidelankaa pitkin ja poikki kaikkien sääntöjen mukaan. Nyt Jumala kyliä oli kuuleva hänen rukouksensa, arveli hän, ja niin teki hän mitä vaan taisi, pelastaaksensa Marian hengen.

Niinpian kuin alkoi valjeta, juoksi Pekka täyttä laukkaa postihuoneesen Kytän seurassa, joka liehutteli häntäänsä, hurjasti iloiten kovasta vauhdista. Olipa kuitenkin tuo hätäileminen turha, sillä postihuoneen asukkaat nukkuivat vielä sikeätä unta, ovet ja akkunat olivat lukossa. -- Pekka ei ollut kauvan istunut pienellä penkillä huoneuksen ulkopuolella, ennenkuin hän siihen nukkui ja näki unta kirkkomaasta tuolla kotona ja äitinsä haudasta, joka oli aidalla ja kultakirjaimisella kivellä varustettu.

* * * * *

Yölamppu paloi himmeästi, ääniä ei kuulunut muuta kuin aaltojen yksitoikkoinen loiske rantoja vastaan ja tuulen hiljainen humina pensaikossa tuolla ulkona. Maria nukkui levottomasti, aika ajoin avasi hän silmänsä ja sanoi jonkun sanan.

"Missä on Oskari?"

"Hän nukkuu."

"Älä herätä häntä! -- Anna hänen olla, Juho!"

Näin hän usein oli leikillään sanonut, kuu Juho kärsimättömänä oli ollut herättävinään lasta.

"Sinäkö se olet? -- oletko ollut täällä koko ajan."

"Nyt en sinun luotasi luovu, Maria!"

Hetken sen jälkeen nousi hän istualleen sängystä, ottaen Juhon käden omiinsa.