Part 4

Juho katseli häntä, kun hän kepeänä ja iloisena riensi ruusupensasta toiseen. "Sellainen", ajatteli hän, "on elämäsi oleva, tie ruusujen keskellä, minä yksin olen taakat kantava."

Mutta kun Maria tuli pieneen somaan huoneesensa, valtasi hänet keskellä iloa tuska, joka saattoi hänet polville laskeutumaan.

"Rakas Isä, tässä kaikessa piilee vaara, -- en oikein käsitä sitä, mutta tunnen sen. Käännä kasvos puoleemme ja auta meitä kulkemaan sinun teitäsi!"

"Minne nyt?" Juho katsoi ystävällisesti ja udellen nuorta vaimoansa, joka seisoi hänen edessään mustassa silkkipuvussa, isolla huivilla, hattu päässä ja varjostin kädessä. Maria ei vastannut mutta näytti hymyillen Juholle kelloansa.

"Puoli kymmenen! -- joko niin paljo? Mutta minne olet menossa?"

"Eikö ole aikaa mennä kirkkoon?"

"Kirkkoonko, -- haluatko mennä kirkkoon?"

"Niin, sitä minä ajattelin; eikö sinulla ole tapana mennä kirkkoon joka sunnuntai?"

"Ei."

"Mutta kumminkin joskus?" Äänensä vapisi. Mitähän tämä oli? Kaikkea hän oli valmis tekemään hänen tähtensä, ainoastaan ei valehtelemaan eikä teeskentelemään. "Ei", kuului taas vastaus.

Maria vaikeni hetkeksi; mutta käänsi sitten kalpeat kasvonsa ja rukoilevat silmänsä Juhon puoleen kysyen:

"Täällä on ehkä jotakin kirkollisissa tavoissa, jota et hyväksy, ja pidät sentähden jumalanpalvelusta kotonasi? -- Niinkö on Juho?"

"Älä vie minua kiusaukseen!" Nyt puna hänenkin poskillaan pakeni; tämä oli taistelu hengen edestä. "Luotan täydellisesti suoruuteesi, ja sinulla on myöskin oikeus vaatia sitä minulta. Meidän täytyy kummankin mennä omaa tietämme. En millään tavoin ole sinua estävä: seuraa taipumustasi ja haluasi -- älä vaan puhu minulle siitä! Voimmehan kaikessa muussa olla samanmieliset."

"Mutta tämähän on pääasia, kaiken muun pohja ja perustus."

"Tehdä oikein, se on pääasia ja siinähän olemme yhtä mieltä. -- On vallan mahdollista, että taivaan ja maan välillä on paljo, jota en ymmärrä, mutta en myöskään ole sitä ymmärtävinäni."

"Oi Juho, minä uskoin sen niin varmaan! -- Näinhän tunnusmerkit!"

"Mitkä tunnusmerkit?"

"Rakkautta pieniin ja halpoihin, sääliä langenneihin."

Hän nojasi päätään kättä vasten ja jatkoi hiljemmin: "Nyt muistelen mieleeni, saaneeni häiden edellisenä päivänä varoituksen; -- olin laulanut muutamia lempivirsistäni ja silloin sanoit äkkiä: tahtoisin kuulla kansanlauluja. -- Minä rupesin heti niitä soittamaan, mutta tuntui niin oudolle; hetkisen perästä kerroit kuitenkin kirkonkelloista, jotka isoisäsi oli kirkkoon lahjoittanut, alttarivaatteesta, jonka isoäitisi itse oli ommellut. Olit niin huvitettu siitä ja puhuit niin iloisesti, että kaikki epäilykseni haihtuivat. -- Mitä minun nyt on tekeminen? -- On kuin kaikki horjuisi!" Hän katsahti tuskallisesti Juhoon.

"Lemmityiseni, sun täytyy olla kärsivällinen!"

"Meidän täytyy molempain olla kärsivälliset." -- Maria astui muutaman askelen eteenpäin, mutta kääntyi kohta. Jäisiköhän hän kotiin? Juhon sydän sykähti ilosta, mutta samalla tunsi hän itsensä milt'ei pettyneeksi; niin kummalliset ovat ristiriidat ihmisluonteessa. Maria nojautui hellästi häneen:

"Eihän tämä erottane meitä?"

"Maria!" -- --

Jos oli tarpeellista vakuuttaa sitä hänelle, kuinka syvään se lienee häneen koskenut! -- Juho seurasi häntä katseellaan. "Jos hän silloin olisi minut oikein tuntenut, olisikohan hän -- -- --?" Juho ei uskaltanut lopettaa ajatustaan. Kirkonkellot rupesivat samassa soimaan, isoisän kellot; kertomus niistä se oli hänet rauhoittanut. -- Kuinka usein hän sitä kertoi, ja iloitsi että se oli isoisänsä hopeaa, joka antoi soinnun niiden äänille! Alttarivaatteesta oli hän myös usein puhunut, ja vienyt vieraitakin kirkkoon, ja pyytänyt lukkaria sitä näyttämään. -- Mutta ei koskaan ennen ollut hän tullut ajatelleeksi kenen kunniaksi isoisä oli hopeansa uhrannut ja minkätähden vaate oli niin huolellisesti ja taiteellisesti ommeltu.

Juho kulki levottomana edes takaisin. Tuntui ikäänkuin salama olisi heidät eroittanut. -- "Ja minä, joka tahdoin varjella häntä kaikista suruista! -- antaa henkenikin hänen edestään! niin, mutta totuushan on henkeä kalliimpi." Asiasta oli välttämättömästi syntyvä keskustelu; Juho oli tyytyväinen, että se nyt tapahtui, vaikka hän vääntelikin käsiänsä surusta.

"Tuonko eineen sisälle?"

Vanha Kerttu katsoi utelevasti isäntäänsä.

"Sunnuntaisin syömme vasta rouvan kirkosta palattua." Hän puhui päättäväisesti; hän huomasi hyvin että vanha palvelijatar moitti häntä sydämmessään. --

"Menenkö Mariaa vastaan? Menen portille odottamaan. Jospa hän vaan pian tulisi!"

Maria kulki hitaasti kotiinpäin, mutta Juhon huomattuaan joudutti hän askelensa ja liehutteli tervehdykseksi nenäliinaansa. Juhon mielestä hän näytti suuremmalta; nuo kirkkaat silmät kuvasivat jotakin, jota hän ei ennen ollut nähnyt, rakkauden voimaa täynnä kärsivällisyyttä ja luottamusta. Hän näki edessään hiljaisen vaimon, eikä aamullista surutonta lasta.

Juustila ja hänen pieni hymyilevä punaposkinen vaimonsa tulivat jälestäpäin käsi kädessä. He kulkivat enemmän syrjällä ett'eivät olisi esteeksi. Juho taisi arvata heidän ajatuksensa: "voi raukkaa, jonka täytyy yksin käydä!"

"Juho kulta, kiitos että tulit, melkeinpä sinua odotinkin."

"Vai sinä odotit!" Juho vei Marian käden huulilleen, hänelle omituisella, merkitsevällä tavallaan.

Iltapuolella tuli tuomarin rouva kutsumaan nuorta paria luokseen seuraavaksi päiväksi. Hän oli muodinmukaisesti puettu nuori nainen, elottomilla silmillä, mutta liukkaalla kielellä, tukka silmillä riippuvana.

"Miten kaunista täällä ja kuinka se minua ilahuttaa, että herra Bruhn vihdoinkin löysi oikeansa, niin että jäinen sydän suli! -- Mutta täysin sulaunut ei se sittenkään ole. Että todellakin hennoitte antaa hänen mennä yksin kirkkoon. -- Ei, niin hän ei tee koskaan Kruse, hän tulee siivosti mukaan, kun pyydän, vaikka varmaan tiedän, ett'ei hän kuule sanaakaan koko saarnasta, mutta istuu, kirjoittelee ajatuksissaan tuomionpäätöksiä tahi mietiskelee tilintekoja."

"Sitä minun mieheni ei koskaan tekisi", sanoi Maria innolla, "kun kerran käymme yhdessä käymään, menevät ajatuksemmekin yhtä suuntaa."

Kun kerran käymme yhdessä käymään! -- Juho ymmärsi hyvin, että tämä oli se tulevaisuuden toivo, joka Mariaa elähytti. Eikö hän voisi yhtä suurella oikeudella toivoa saada Marian omalle puolelleen? Voisi kyllä, ja kuitenkaan ei hän sitä toivonut.

"Minä olin Olli Heikin luona, Juho."

"Vai siellä sinä olit. -- Olisin muutoin tullut mukaasi."

"Luin hänelle vähäisen", hän punastui.

Juho nyykäytti hyväksyen päätänsä.

"Hänen huoneensa, mielestäni, ei ole oikein hupaisa. Saanko antaa hänelle nojatuolin -- täällähän on niin monta, -- ja pikkuisen sievistää kaikkea siellä?"

"Saanko? -- ystäväiseni, saathan kaikkea mitä tahdot: sinunhan kaikki on, jok'ainoa hiukkanen."

Kerttu ja Pekka auttoivat Mariaa; pian oli pieni ikkuna jo verholla varustettu ja sängyssä pehmeät patjat. Olli Heikki istui mukavasti korkeanojaisessa tuolissa, hän olisi ollut iloissaan, ell'ei -- -- "No niin", arveli hän, "eivät muutkaan taida olla minua paremmat."

Kun rupesi hämärtämään istuutui Maria soittoneuvon ääreen.

Juho istui ja kuunteli.

"En koskaan väsy sinua kuuntelemasta, kiitos!"

Hän lauloi monta Juhon lempilauluista ja tahtoi sitten lopettaa; Juho pidätti häntä.

"Nyt joku sinun mielilauluistasi."

"Tuskinpa tiedänkaän, Juho!"

"Ovathan nekin kauniit, -- ja sinä pidät niistä."

"Juuri sentähden en tahdo tyrkyttää niitä sinulle, mutta ehkäpä yksi, -- joka päivä yksi?"

"Ei, ei mitään määräyksiä tahi sääntöjä, vapautta ennen kaikkea! -- Viserrä, kuin lintuset tuolla ulkona, sydämmesi kyllyydestä."

* * * * *

Juho oli toivonut että kaikki vähitellen muuttuisi samanlaiseksi, kuin ennen selitystä, mutta pian tunsi hän jotakin menneen hukkaan. Maria rakasti häntä yhtä hellästi, mutta Juho oli suljettu pois hänen sisällisestä maailmastaan; hänellä oli toinen tuki, toinen lohduttaja ja häntä ohjasi toisen tahto. --

Nuori tilanomistaja oli jälleen voimakkain käsin tarttunut ohjiin ja emäntä oppi yhä enemmän tuntemaan velvollisuuksiaan ja tärkeätä, vaikeata kutsumustaan. Juho oli ylpeä hänen tarkkuudestaan ja tavattomasta taidostaan johtaa alustalaisiaan; yhtä suuren arvon pani hän Marian kauneuden-aistiin ja siihen suloon, jonka hän kaikkialle loi.

Joka sunnuntai saattoi hän nuorta vaimoaan metsän läpi kirkkotielle ja odotti häntä taas portilla.

Mutta kun marraskuu tuli myrskyineen ja sateineen, käski hän ajaa wieniläis-vaunut esille.

"Kuinka pitkä se oli, tuo ensimmäinen aamupäivä!" Vanha Kerttu oli mennyt Marian mukaan, Juustilan väki kulkea hinasi vaivaloisesti pitkin tietä, sateenvarjon suojassa, tuulen riuhtoessa. He astuivat turvallisina ja iloisina eteenpäin, kumpikin virsikirja kädessä. -- Tuollapa tuli talonrenkikin, tuo hiljainen kummallinen mies, joka aina oli ensimmäinen työhön mentäessä ja viimeinen sieltä tultaessa; hänelläkin oli virsikirja; -- No niin, seuratkoon kukin taipumustaan! -- Niin ikäviä sanomalehtiä ei hän ollut kaukaan aikaan lukenut.

Seuraavana päivänä tuli pehtori häntä vastaan hattu kädessä; hän näytti harmistuneelta ja puhui matalalla hillityllä äänellä:

"Suokaa anteeksi, tahdoin vaan kysäistä, isännänkö luvalla, väki joka aamu, kotiin suurukselle mennessä, hukkaa aikaansa?"

"Hukkaa aikaansa?" Juho rypisti silmäkulmiaan.

"Tuolla ylhäällä Olli Heikin luona lauletaan tahi luetaan, ja mikä on uutta on aina viehättävää, niinkuin tiedetään, varsinkin kun saa työnsä keskeyttää -- Se tuottaa uusia tapoja, kirkonkäyntiä ja muuta sellaista. Tahdoin vaan sen ilmoittaa."

"Kutsu väki kokoon!"

Pehtori ei ollut hidas tottelemaan, hän näki mieltymyksellä tumman vihanpunan isäntänsä otsalla.

"Oletteko kaikki täällä? -- Hyvä. -- Tahdoin vaan sanoa että jokainen, jota vaan haluttaa, saa käydä rouvaa kuulemassa, sen verran on aina aikaa, eikä myös ketään kielletä menemästä sunnuntaisin kirkkoon."

Hänen palatessaan sieltä tuli Maria vastaan.

"Juho, armas Juhoni, olenko tehnyt vastoin tahtoasi? -- Alussa luin ainoastaan sairaalle ja itselleni, mutta Kerttu pyysi saada tulla kuuntelemaan ja vähän ajan perästä tahtoivat muutkin palvelustytöt ja Pekkakin olla muassa -- sittemmin tuli myös talonrenki ja muutamat muutkin. Kestää ainoastaan neljännestunnin, lukea muudan luku Uudesta Testamentista ja laulaa virren säe. -- Mutta minun olisi varmaankin pitänyt se sinulle sanoman, sinulta kysymän? Hän näytti aivan katuvaiselta.

"Minkätähden kysymän, tiedäthän jo edeltäpäin vastaukseni: tee mitä vaan tahdot."

"Jospa saisit nähdä nää vaivani kantavan hedelmää, omin silmin nähdä, että väki muuttuu yhä tunnollisemmaksi ja uskollisemmaksi sekä keskenään yhä sopuisammaksi!"

Vaihtelevin tuntein näki Juho joka päivä pienen joukon astuvan pihan poikki.

Välistä valtasi häntä kova ikävöimyksen, yksinäisyyden tunne. Jakelivathan he kaikki Marian kanssa jotakin, johon hän ei ollut osallinen?

"Olli Heikki tahtoisi mielellään puhua kanssasi," Maria pani kätensä hänen olkapäälleen, "luulenpa hänellä olevan jotakin sydämmellään."

"Hyvää päivää, Olli! -- oletpa totta tosiaankin saanut huoneesi hienon hienoksi. Enkös jo sanonut?"

"Isäntä sanoi häntä enkeliksi, -- ja enkeli on hän minulle ollutkin. Mutta enhän sitä aikonutkaan sanoa. -- Näettekös isäntä, olipa kuitenkin totta, että sillä kertaa olin juonut liian paljon, mutta paloviinaa ei se ollut ja sepä juuri onkin pahinta." Hiki rupesi tihkumaan hänen rypistyneeltä otsaltaan, ääni oli hänet pettämäisillään, mutta hän rohkaisi mieltänsä. "Silloin kun kerran metsästäjäin aikana olivat täällä, ja kun syötiin ulkona taivasalla, piiloitin kaksi pulloa vanhaa portviiniä ja vein ne sitten salaa kotiin. Viiniä ei kaivattu. Sinä päivänä olin juonut viimeisen tilkan, jolloin sain käskyn puimakonetta tarkastaa. -- No, nytpä on kaikki sanottu!"

"Rangaistus oli kova, Olli Heikki! -- teit oikein sanoessasi totuutta."

"Omatuntoni ei jättänyt minua rauhaan. -- Annatteko minulle anteeksi? -- Kiitos, -- no, nyt arvelemma, on uneni oleva levollisempi."

Juho tuli miettiväisenä sieltä. Oliko tämä yksi hedelmistä?

* * * * *

"Rakas pieni vaimoseni, sinä olet täällä niin yksinäsi, emmekö kutsu vieraita luoksemme?"

"Niinkuin tahdot Juho, mutta ei minun tähteni. Minulla on niin vähän puhuttavaa rouva Krusen kanssa, ja metsästys-ylitarkastajan naisethan äskettäin ovat täällä olleet."

"Entäs papin perhe?" kysyi Juho vähän vitkastellen.

"Emme sovellu yhteen."

Juho näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta sanoi kuitenkin: "Tarkempaa selitystä vaaditaan."

"Tuskinpa uskallan sanoa, sillä on paha toisia tuomita, mutta minusta tuntuu aina siltä kuin pappilan perhe -- paitsi pappi itse, -- koettaisi palvella kahta herraa; ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän kyllä."

"Pidänpä paljoa, paljoa enemmän metsästystarkastajan perheestä."

"Missä olet heidät tavannut?"

"Minä näen heidät kirkossa joka sunnuntai, istun mielelläni samassa penkissä kuin he."

"Etkö istu omassa penkissämme."

"Pitäisikö minun istuman siellä?"

"Pitäisikö istuman siellä, voi, sinua lapsukaista! Ei sinun pidä muuta tekemän, kuin mitä tahdot. -- Vai niin, rouva Bög sinua miellyttää? -- hän onkin oiva nainen, sivistynyt ja ymmärtäväinen. -- En ensinkään ole ajatellut häntä sopivaksi seuraksi sinulle, hänhän on paljoa vanhempi sinua, luullakseni hän on noin neljänkymmenen vuoden vanha. -- Bög itse on myöskin kunnon mies; oletko häntä nähnyt?"

"Hän on siellä joka sunnuntai ja kaksi lapsista seurassa. Täysi-ikäiset tyttäret jäävät vuorotellen kotiin ja joku pienemmistä, se, jonka vuoro on, pääsee sen sijaan mukaan kirkkoon. Kauniimpia lapsen-ääniä en ole ijässäni kuullut, ja he istuvat hiljaisina kuin pienet hiiret, sill'aikaa kuin pappi puhuu. Jos sitä kestää liian kauvan luulen kyllä heidän väsyvän, mutta se ei estä heitä ikävöiden odottamasta ensi kertaa. -- Käymme mielellämme vähän matkaa yhdessä; rouva Bög kertoo niin paljon sinusta Juho; kuinka erinomaisen hyvä olit hänen miehensä sairastaessa, kuinka sinä kustansit metsähoidon-opistolaisen hänen virkaansa hoitamaan koko vuoden ajan ja annoit hänen lähteä Italiaan. Minä tulen niin iloiseksi kun hän sinusta puhuu."

Juholta ei puuttunut itsenarvoa ja hän oli ylimalkain varsin tyytyväinen käytöstapaansa; mutta kun hänen nuori vaimonsa häntä kiitteli, hänen silmänsä lausuessa vielä enemmän kuin suu, silloin tuli hän niin surumieliseksi ja pieneksi omissa silmissään.

"Rouva Bög on myöskin kertonut vanhemmistasi, jotka aivan äkkiä kuolivat lavantautiin; hän oli vaan pieni lapsi silloin, mutta muistaa sen vielä varsin selvästi. Kerropa minulle heistä, Juho, ja lapsuudestasi, se on tuhat vertaa hauskempi kaikkea seuraelämää."

"Vai niinkö mielestäsi on?" -- Hän istuutui Marian viereen pienelle ikkunoiden väliselle sohvalle.

"Minulla ei ole oikeastaan paljo kerrottavaa, tuskinpa muistan vanhempiani ja isoäitinikin kuva on minulle myöskin varsin epäselvä. Hän, tahi oikeammin tallirenki oli ensimmäinen, joka sairastui, ja isoäidin häntä hoitaessa tarttui tauti häneen. Hän oli vanhanaikuinen emäntä, joka katsoi välttämättömäksi velvollisuudekseen pitää huolta jokaisesta sairaasta talossa. Hän ei itse hoitanut palvelusväkeä, mutta tahtoi omin silmin vakuuttaa itseänsä että heitä huolellisesti hoidettiin. Neljättäkymmentä vuotta menestyi kaikki, mutta silloin tuli loppu, tallirenki parani, mutta isoäiti kuoli, isäni ja äitinikin kuolivat. Kerttu voi kertoa sinulle siitä, hän seisoi kuolinvuoteiden ääressä.

"Isoisäsi kadotti heidät kaikki kolme!"

"Niin, samalla viikolla, ja sitä ennen ei hän ollut suruun tutustunut. -- Ajattelepas ainoan poikansa, terveen, voimakkaan ja kaikin puolin hyvän luontoisen; verevän nuoren miniänsä ja viimein vanhan uskollisen vaimonsa, jota hän niin rakasti. Minua ihmetyttää ett'ei hän järkeänsä kadottanut."

"Miten hän kaiken sen kesti?"

"Hiljaa ja vakaana. -- Muistan hyvin hautauspäivän, he haudattiin kaikki kolme samana päivänä. Isoisällä oli everstin univormunsa ja tähti rinnassa, minulla oli mustat vaatteet ja pienen olkihattuni ympärille oli kääritty suruharso. Me astuimme heti arkkujen jälestä, hän talutti minua kädestä ja puristi sitä kovin, mutta en uskaltanut hiiskahtaa. Viimein nosti hän minut syliinsä ja antoi minun katsoa hautaan; se oli kukkaismeren kaltainen, minä ojensin käteni sitä kohden. -- Sitten palasimme kotiin, mutta illalla sain luvan syödä ison pöydän ääressä. Senjälkeen tahtoi hän minua syömään kanssansa joka ateria. -- Hän istui usein ajatuksiinsa vaipuneena, mutta kun minä kyselin häneltä sitä tahi tätä tahi iloitsin hedelmäkorista, hymyilivät totiset kasvonsa ja hän puhui minulle ystävällisesti ja rohkaisevaisesti. Vähitellen sen mukaan kuin kasvoin tulin kovemman kurin alaiseksi ja enemmän kuin kerran sain kovankin rangaistuksen. Olinhan myöskin niskoitteleva poika, joka oli taipuvaisempi käskemään kuin tottelemaan. -- Ymmärsin pian isoisän rankaisevan minua rakkaudesta ja tämä antoi hänelle kummallisen vallan lapsellisen sydämmeni yli. -- Eräänä päivänä, -- kuinka hyvin sen vielä muistan, -- olin yksinäni syrjähuoneessa, jossa isoisän lintuhäkit riippuivat. Menin pienen kesyen kanarilinnun luo, jonka isoisä joskus suureksi huvikseni antoi vapaana lennellä huoneessa; minä katselin häkkiä, hypistelin vähän ovea ja otin sitten -- tiesin vallan hyvin tekeväni väärin, -- pois säpin, joka ovea piti kiinni. Lintu lensi iloissaan pois, mutta kauhistuin muistaessani, että ikkunat olivat auki. Salaman nopeudella riensin sitä kiinni ottamaan, sainkin sen käsiini ja panin sen häkkiin. Samassa soi päivälliskello, työnsin oven kiinni ja kiiruhdin paikalleni.

"Iltapäivällä tuli isoisä puutarhaan, jossa Kerttu ja minä työskentelimme.

"'Pieni Sirkkuseni on lentänyt pois', sanoi hän surullisesti. 'Onko joku käynyt siellä huoneessa, Kerttu?'

"'Ei ketään', hän oli itse hyvä omatunto täydessä olennossaan.

"'Silloinhan itse olen syypää siihen. -- Pikku raukka, minun on sitä sääli, -- olin itse totuttanut sen lentämään pois häkistä. -- Eikö sinunkin ole ikävä pientä lintusta, Juho?'

"'On.' Hän taputteli ystävällisesti päätäni, ymmärrät hyvin ett'en ollut iloissani, ja illempana en enää voinut pidättää itseäni.

"'Isoisä!'

"'Mitä nyt?' Hän katsasti paraikaa luvunlaskujaan eikä ollut hänelle mieleen, kun keskeytin häntä.

"'Minähän kuitenkin olin se, joka sen tein, -- minä päästin Sirkun ulos, mutta sain sen takaisin häkkiin ja luulin panneeni säpin kiinni, mutta varmaankaan en ollut aivan tarkka.' Seisoin jäykkänä ja suorana enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin.

"'Luuletko saavasi selkään?'

"Äänensä oli tuima ja ankara, minä vastasin todenmukaisesti: 'totta kai.'

"Hän vaikeni hetkeksi, pani kätensä olkapäälleni, sanoen luottavaisesti ja puoleksi humoristillisella äänellä: 'näytäpäs aina poikaseni, panevasi enemmän arvoa totuuteen kuin selkääsi. Tällä kerralla pääset rangaistuksetta, mutta tottelemaan on sun oppiminen, onko se sitten tapahtuva hyvällä vai pahalla, riippuu omasta itsestäsi.' -- Oi, kuinka häntä rakastin!"

"Minä myös häntä rakastan, Juho. -- Kerropa enemmän."

"Ei ole juuri muuta sanottavaa. -- Olin ainoastaan kymmenen vuoden vanha, kun hän kuoli. En ikinä unohda sitä yötä, jolloin tultiin kutsumaan minua hyvästelemään isoisääni. En tietänyt taudin olevan vaarallinen enkä tahtonut Kerttua uskoa, mutta itkin kuitenkin niin katkerasti, että lääkärin täytyi pyytää minua vaikenemaan. Isoisä makasi vuoteellaan, kasvonsa olivat rauhalliset ja säyseät, silmät suuremmat ja kasvojen juonteet tavallistaan terävämmät, hän hengitti raskaasti, mutta hymyili minulle ja pani hyväillen kätensä päälleni, kun laskeusin polvilleni vuoteen viereen. -- En liikahtanut paikaltani, mutta käsi tuli yhä raskaammaksi ja viimein kylmäksi, olin kadottanut parhaimman ystäväni"

"Eikö hän sanonut sinulle mitään?"

"Ei viimeisenä yönä, -- mutta sen edellisenä päivänä. --"

Maria ei kysynyt ja Juho oli vaiti vaikka hän hyvin muisti sanat.

"Minut vietiin väkisin pois, -- oi, kuinka itkin yksin jäätyäni, mutta en voinut puhuakaan toisten kanssa. Pappi ja ystävällinen lääkärikin koettivat minua lohduttaa, mutta juoksin pois heitä pakoon ja sulkeuduin omaan huoneeseni.

"Melkein kaikki lähitienoilta ja monta ystävää kaukaakin tulivat saattamaan isoisää haudalle. Olin ylpeä kunniasta, joka hänelle osoitettiin, ylpeä siitä että yksin kävelin arkun takana ja että minä olin läheisin hänen omaisistaan, mutta sydämmeni oli surusta pakahtumaisillaan. -- Lapsen suru ei ole kestäväinen, mutta häntä en koskaan unohtanut.

"Keskusteltiin kauvan siitä, minne minä nyt joutuisin. Isoisän veli, tohtori Bruhnin isä, -- olisi ottanut minut luokseen, mutta holhojani, vanhan kunnon kenraalin mielestä, olisin muka liian kaukana poissa. Hän näki paljon vaivaa saadaksensa minua hyvälle paikalle, mutta häneltä puuttui ihmistuntijan silmä. Siten tulin kaukaisen sukulaisen taloon, jossa oli paljo vieraita ja jossa runsaat lisätulot olivat hyvin tarpeen. -- Hyvin vielä muistan tuloani sinne ensi iltana. Siellä oli paljo vieraita, vaunujen jyrinäkään ei kuulunut puheelta ja naurulta, niin että kauvan sain odottaa eteisessä. Vihdoin tuli palvelija, ja heti sen jälkeen tätini, -- enoni ei ollut kotona, -- komeissa puoleksi suruvaatteissa, hopeahelmet kaulassa ja päässä valkoiset asterit. Hän oli jotensakin kaunis, mutta kasvoissaan oli kummallisen sekava kuvaus.

"'Lapsi kultani', sanoi hän painaen nenäliinansa kuivia silmiä vastaan, 'tahdon koettaa olla sinulle äitisi sijassa.'

"'En ensinkään muista äitiäni', vastasin jurosti. Hän katsoi hämmästyneenä minuun, syleili minua kuitenkin ja tahtoi viedä minut sisään.

"'Kiitoksia täti, menisin mieluummin maata, olen väsyksissä.'

"Huoneeni oli jokseenkin suuri ja komea, kirjotuspöydällä, kirjakaapilla ja pöytäkellolla varustettu.

"'Tahdotko palvelijaa auttamaan, poikaseni?'

"'Auttamaanko?' -- Kysymyksensä minua suututti; isoisä oli ankarasti vaatinut, että jokainen niin paljon kuin mahdollista yksin koettaisi tulla toimeen.

"'Enhän minä voi tuntea tuollaisen pienen hellikkiherran tapoja. -- Vieraitten mentyä palaan. -- Tahdotko teevettä, olutta vai maitoa?'

"'Minua on totutettu syömään, mitä minulle annetaan.'

"'Sitä parempi. -- Kyllä meistä kahdesta vielä ystävykset tulee.'

"Mutta sitä meistä ei koskaan tullut. -- Kun olin ottanut kirjani esiin, järjestänyt vaatteeni ja vihdoin pujahtanut sänkyyn, palasi Virginia täti.

"'Lue nyt rukouksesi, pieni Juho kultaseni! -- sitten suutelet minua ja sanot hyvää yötä. Niin kai sinulla on tapana tehdä, eikö niin?'

"Minä kohosin kyynäspäilleni, katsoa tuijotin häntä tuikeasti silmiin ja sanoin; 'Sitä en tahdo tehdä, täti!'

"Hän kavahti, mutta kääntyi taas puoleeni.

"'Olet aivan uuvuksissa, lapsiraukka, minä luen sinulle rukouksesi.'

"Tuskin oli hän mennyt, kun pieni salaovi sänkyä vastapäätä aukeni ja ovella näin nauravat kasvot, heloittavin ruskein silmin.

"'Hyvin poika! etpä näytä minusta hämmentyneelle. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut näin lystiä,' hän nauroi niin että kyynelet silmistä tippuelivat. Hän oli nuori Jensen, tuleva opettajani."

"Juho, tuo ei ollut mikään hyvä paikka."