Part 3
Maria ajoi setänsä kanssa, joka itse ohjasi hevoset, hän istui äänetönnä, rauhassa iloiten. Isoissa vaunuissa sitä vastoin juteltiin vilkkaasti, huolimatta vieraan umpimielisyydestä. Aika ajoin katsahtelivat nuoret tytöt veitikkamaisesti toisiinsa ja sitten ystävättäreensä. "Minuako vai sinua tahi häntäkö?"
Vihdoinkin saavuttiin määräpaikalle, korkealle viidakkoiselle mäenvierulle. Joki, josta paikka oli saanut nimensäkin, Jokivaara, kulki kierrellen niittyjen ja sammalikkojen kautta. Metsänvartijan pieni tupa, kiiltävine ikkunoineen ja sinisine ovineen näkyi portin takana.
"Tuutunpa hyvälle jälleen vähän astuskella", rouva Linde ojensi itsensä suoraksi, "kävely aina huipulle saakka ja sieltä takaisin kestää puolen tuntia, kun astumme tavallisen nopeasti, silloin tällöin levähtäen. Katso kelloasi Maria, että olet valmiina oikeaan aikaan! -- Niin juoskaa te vaan edellä, lapset, jos teitä haluttaa. Mitä tahdot sinä, Linde?"
Kapteenilla ja Marialla oli yhteinen salaisuutensa, kulhollinen aamusaaliin oivallisimpia ahvenia piti kaunistaman illallispöytää. Kapteeni oli ollut kalalla aina viimeiseen hetkeen saakka, ja kalat olivat vielä perkaamatta, niin että oikeastaan olivat nuorelle tytölle suureksi vastukseksi, mutta hän ei hennonnut panna vastaan, sillä setä oli kovin mielissään niistä. Metsänvartijan vaimo oli poissa, mutta hänen suuri esivaatteensa lainattiin ja pienet hienot kädet saivat paljon toimitettavaa. Vanha äijä toi vettä, viritti tulta, ja antoi hyviä neuvoja.
Juuri seuran palatessa, saatiin atria valmiiksi. Marian posket olivat hekkautuneet kiireestä; valo heijastui kauniisti runsaille ruskeille palmikoille ja puhtaalle vilpittömälle otsalle; mustansiniset silmät loistivat lempeinä. "Hänen vertaistaan ei ole", arveli Juho.
Kala vastaan-otettiin ilonhuudahduksilla, kapteeni sai kuulla kiitosta, vieläpä vaimoltansakin.
"Olettepa reipas nuori nainen", -- neiti Schwalbe pani kätensä Marian ympärille. "Kylläpä hän ymmärtää valikoida", ajatteli hän myöhemmin, kun hän, ruotiessaan kalaansa, piti jokaista silmällä.
"Eikö neiti Lindenkin pidä näköalaa katseleman", kysyi Juho atrian jälkeen.
"Tuskinpa enään on aikaa, -- enkä luule hänen siitä välittävänkään. -- Onko teillä rahkasoita herra Bruhn? Tämä suo on oiva aarreaitta. Mennäänpäs likemmältä katselemaan turvetta! -- Ei vaan liian likelle, lapset? -- Jätä radake, Natalia; Henrietta sä et saa!"
Kun palasivat, olivat vaunut jo esillä.
Nuorilla tytöillä oli kädet täynnä keltaisia suokukkia, radakkeita ja muistokukkia.
"Varomattomat lapsukaiset", nuhteli äiti.
"Maria ne meille toi", puolusteli Natalia.
"Hän on niin kepeä", selitti neiti Schwalbe, mutta lisäsi osanottavaisesti:
"Ethän vaan tullut kovin märjäksi, Maria?"
"Hyvin vähän."
"Suvaitsetteko?" Juho hyppäsi kapteenin vaunuihin, hän tahtoi saada rauhassa miettiä.
"Tätä ei enää käy pitkittäminen, hänen paikkansa ei ole täällä!" -- Mikähän teki Marian aivan toisenlaiseksi, kuin kaikki muut, arveli hän vielä, Marian istuessa muiden keskellä, sillä hänen mielestään oli, ikäänkuin istuisivat rauhanomaisella paikalla.
Yht'äkkiä kuului kiivaita ääniä toisista vaunuista; rouva Linde puhui kovaa ja ratkaisevaisesti:
"On liian myöhäistä, en tahdo mitään semmoista kuullakaan, en millään muotoa!"
"Mitä nyt?" Kapteeni pysähdytti hevosen.
"Aja vaan eteenpäin, hyvä Linde, eipä juuri niin mitään!"
Juho kääntyi taaksepäin: "enkö minä voisi jollakin tavoin auttaa?"
Rouva Linde pudisteli hymyillen päätään, Maria katsahti alas; itkikö hän?
"Saanko astua pois tässä", pyysi Juho tienhaarassa, "kiitos kyydistä, herra kapteeni!" -- Hän astui vaunujen luo: "Mitä on tapahtunut?" hän kääntyi Marian puoleen.
"Oi minähän vaan olin kadottanut jotakin ja pyysin saada astua pois, sitä hakemaan; mutta tätini oli kyllä oikeassa, varmaan en kuitenkaan olisi sitä löytänyt."
"Mitä se oli?"
"Kultasormus", vastasi neiti Schwalbe tutkivasti katsellen häntä.
"Sileä kultasormus, jotensakin arvoton", rouva Linde oli äreissään.
"Minulle oli se suuriarvoinen -- se on ollut äitini oma."
"Minusta on jo kyllin puhuttu tästä asiasta, Maria."
Huolimatta tästä muistutuksesta, kysäisi Juho:
"Missä luulette kadottaneenne sen?"
"Varmaankin silloin, kun noukin kukkaset sammalsuolla, sormus oli vähän liian väljä ja luikahti välistä sormestani."
"Saat minulta toisen sormuksen", lohdutti kapteeni.
"Viivytämme herra Bruhnia", rouva Linde puristi hänen kättään, "huomenna saamme nähdä teidät luonamme?"
"Huomenna tulen ehkä hyvästiä jättämään", hän tervehti ja meni.
Oli rauhallinen, lauha kesäyö; kuu paistoi kirkkaasti; Juho pysähtyi ja mietti.
"Mitähän jos sen löytäisin! -- mikä minua estää menemästä takaisin sitä etsimään!"
Hän kääntyi ja kulki vakavin askelin eteenpäin.
Tie oli pitkä, mutta sillä oli päämäärä, elämän onni, sormus!
Miten tyyntä oli syvissä saloissa, ja kuitenkin tuntui vielä hiljaisemmalta, kun tie kulki nukkuvien kylien ja tupien ohitse. Juho ikäänkuin vapautui jostakin tuntiessaan ensimmäisen aamutuulosen ja kuullessaan linnun ensi viserryksen. Hän hengitti syvään ja katsahti ympärilleen. Paikka näytti hänestä vieraalle, hän ei tuntenut tuota järveä. -- Mutta kas, ei se järvi ollutkaan. Tuulenhenkäys rikkirepäisi ja haihdutti sumuhunnun; tuollahan olikin rämesuo. Metsävartijan tupa, turvevajoineen ja sinisine ovineen oli aivan vastapäätä häntä, pitkin itäistä taivaanrantaa näkyi heikko monivärinen päivän sarastus.
Nyt oli etsittävä paikka, jossa hän oli seisonut. -- Ehkä tässä, ei paremmin tuossa; vähän kauempana nähtiin katkaistuja kukanvarsia.
Juho laskeusi polvilleen ja kumartui varovasti reunan yli.
Hän silmäili niin tarkkaan kuin mahdollista tiheäkasvuista maata. -- Mikä tuo oli, joka riippui tuossa aivan likellä, taitetulla kaislalla? Uskoisiko hän silmiään? Sormus? -- Hän tarttui siihen, otti sen pois, puristeli sitä kädessään ja katseli, käänteli sitä.
Juhon noustessa maasta, seisoi hän kääntyneenä nousevaa aurinkoa kohden: se ei ollut vielä kokonaan noussut, vaan kohosi verkalleen, kultaloistossaan. Juhon sydän oli tällä hetkellä täynnä kiitosta ja tietämätöntä ylistystä; kenelle hän sen omistaisi? -- Marialle!
Leivoset riemuitsivat korkealla vainioiden yli, pienet linnut metsässä lauleskelivat kauniisti, kukin omin tavoin. Taloissa herättiin jo, takanpiippu savusi ja muori meni kaivolle vettä noutamaan.
Juho kiiruhti rivakasti eteenpäin, olipa hän jo pian perillä, mitähän hän sanoisi? -- Hän ei epäillytkään löytävänsä Mariaa, joka todellakin seisoi puutarhan ovella, veitsi ja kori kädessä.
"Hyvää huomenta, Maria neiti", -- hän sanoi Mariaksi -- "aikainenpa olettekin."
Hän säpsähti ja katsoi kyselevästi Juhoon.
"Tunnetteko tätä?"
"Äitini sormus! -- Onko mahdollista? Mutta miten olette sen saaneet?" Hänen kasvonsa heloittivat.
"Käännyin takaisin ja löysin sen."
"Jopa kai", hän hymyili.
"Toden totta! -- Olen kävellyt koko yön. Sormus riippui kaislalla; ei ollut se vielä täysin palvellut, arvelen. Kumartuessanne eteenpäin ja noukkiessanne kukkasia oikealla kädellä, tartuitte kai vasemmalla kaislaan." Hän astui lähemmäksi. "Eikö tämä ole kihlasormus?"
Nuori tyttö katsahti ylös, sitten loi hän katseensa maahan; äkkiarvaamatonta oli tuo hänelle; nyt ymmärsi hän Juhoa.
"Maria." Juho ojensi sormuksen hänelle, "tahdotko ottaa sen minun kädestäni? -- saanko minä panna sen sormeesi?"
Vapisten ja kuitenkin sanomattoman luottavaisesti ojensi hän pienen värisevän kätensä esiin. Juho pani sormuksen sormelle. Mariasta tuntui kuin olisi tuo ollut unelma! "Sitten palaan." Juho otti jo muutaman askelen, mutta kääntyi äkkiä. "Anna minulle sananen mukaani matkalleni, yksi ainoa!"
Mitähän hän sanoisi? Katse korvasi sanoja.
"Kiitos", Juho ojensi kätensä häntä kohtaan, "kiitos!"
* * * * *
"Maria, Maria, minne menetkään", rouva Linde oli äkäissään. "Aatto on kaksi kertaa sinua kysynyt. Luulenpa unohtavasi asemasi tässä talossa."
"Anna anteeksi! Tänään tätini, täytyy teillä olla kärsivällisyyttä minun kanssani." Nuori tyttö riensi huoneesensa, hän halusi päästä hiljaisuuteen, ajatuksiansa kokoomaan.
"Oletko kipeä?" rouva Linde tempaisi oven auki.
"Nyt jo tulen!" Kyyneliset kasvot loistivat autuaallisuudesta, "älä ole suutuksissasi täti kulta! Minä kiiruhdan kahta kiireemmin."
"Hyvää huomenta, setä!" hän juoksi setäänsä vastaan ojentaen hänelle molemmat kätensä, "rakas, rakas setäni!" Pieni pää kallistui hänen rintaansa vasten.
"No, -- mikäpä nyt, Maria kulta!"
"Olen vaan niin iloinen! -- Hyvää huomenta, Aatto, jaksatko paremmin?"
"Pikkaisen paremmin, mutta kyllin huonosti sittenkin. -- Toivoakseni", lisäsi hän suopeasti -- "ei äiti siitä pauhannut, että muutaman kerran turhaan kutsuin sinua. -- Pitäähän toki olla inhimillinen vaatimuksissaan."
Maria istahti hänen viereensä: "Aina ensi päivästä saakka, kun tulin tähän taloon, olet ollut niin hyvä minulle, Aatto serkku."
"Mitä vielä, olen ollut itsekäs, kärsimätön ja vaativa ja olen semmoinen vieläkin: -- Miksikä puhut noin hennosti, kuuluu aivan siltä kuin sanoisit jäähyväiset." --
* * * * *
Juho kulki edestakaisin kuusistossa; ajatuksissaan hän jo puuhaili valmistaakseen Rantamäellä kaikki nuoren rouvan vastaan-ottoa varten. "Silloin pitää lippujen liehuman ja kukkia levitettämän. Päivä, jona hän saapuu uuteen kotiinsa, on kauvan pysyvä pitäjän kaikkien köyhien muistissa."
"Mutta velikulta!" huudahti tohtori serkkunsa avatessa ovea, "missä oletkaan ollut?"
"Jokivaaralla."
"Aina tähän saakka?"
"Etkö jo ulkomuodostanikin sitä näe, Eemil?"
"Näenpä vaan, Juho, että olet löytänyt jonkun johon panet enemmän arvoa kuin omaan itseesi!"
"Marian!"
"Senhän arvasinkin. -- Jumala suokoon teille kaikkea onnea! -- Löysitpä suuremman aarteen kuin aavistatkaan tahi ymmärrät. -- Pikku Maria!" hän näytti tuiki miettiväiseltä: "vai niin, hänellä ei ollut mitään estelyksiä, toivon minä?"
"Sinä tunnet meidät molemmat", Juho puhui innolla, "enkä kummastele, että minua punnitessasi olet sanomaisillasi minua liian arvottomaksi. -- Mikähän se on, joka tekee hänet aivan toisenlaiseksi kuin kaikki muut?"
"Tiedänpä mikä se on: Maria on sydämmessään oikealla tiellä."
"Kiitos, tuo oli totta ja kaunista; minä olen heti ensimmäisestä päivästä saakka sitä tuntenut, voimatta sitä lausua. Hänen sydämmensä on oikealla tiellä."
* * * * *
"On turhaa odottaa miestäni, hän on aina huolimaton. Käykää istumaan tänne minun viereeni neiti Schwalbe kulta! nukuittehan vielä meidän juodessa aamukahviamme ja tarvitsette hyvin vähän aamiaista. Mutta mitä, näyttääpä todellakin siltä, kuin kahvi ei olisi valmista, -- Maria!"
"Oikein minua hävettää, -- jo tulen."
"En sinua ymmärrä, -- tästä puuttuu myöskin suolaa. Sanoinhan sinulle jo ensimmäisenä päivänä, että sinun osaksesi tulisi huolenpito pöydästä. Sinun oli sitä silmäileminen, ennenkuin meitä ruualle pyydettiin. -- Enkeliltäkin vihdoin malttinsa loppuisi."
Neiti Schwalbe myhähti. "Kukapa, rouva Linde, on sitten enkeli, tekö vai hän? -- Katselkaapas häntä!"
"Minä katselen teitä, pikku veitikka," hän hillitsi suuttumustaan koettaen hymyillä. "Kaada maitoa neiti Schwalbelle, Aatto! -- mutta missähän Linde viipynee?"
"Hänen luonaan on joku", neiti Schwalbe puhui sulkeutuneella äänellä, "mennessäni hänen ovensa ohitse kuulin ääniä. Joll'en erehdy puhuvat Rantamäen herra ja kapteeni kahden kesken."
"Todellako," rouva oli olevinaan väliäpitämätöin, "varmaankin puhuvat aalumista, tahi ehkäpä hän on sanomassa jäähyväisiä. Siirrä Henrietan ja Natalian tuolit toisistaan ja valmista paikka yhdelle lisään. -- Joudu nyt Maria!"
Kapteeni astui huoneesen. "Tulepas kanssani, lapseni", sanoi hän vaan, otti Mariaa kädestä ja vei hänet pois.
Aatto katsoi neiti Schwalbeen, joka nyykäytti päätänsä.
"Me kaksi kumminkaan emme ole olleet sokeat, -- oi, hyvä rouva Linde, on sanomattoman naurettavaa nähdä niin hämmästyneet kasvot kuin teidän tällä hetkellä." Hän purskahti nauruun. "Älkää nyt vaan sanoko Mariaa käärmeeksi, jonka olette povessanne kantaneet."
"Todellako luulette? -- ei sehän olisi mahdotonta -- tuo pieni vähäpätöinen tyttö."
Hän oli tuskin lausunut sanansa loppuun kun Juho jo seisoi ovella.
"Hyvästi rouva Linde!" sanoi hän, "minä uskon Marian vielä vähäksi ajaksi teidän huostaanne. Sukulaiseni tohtori Bruhn on kyllä pyytänyt häntä luokseen, mutta Maria itse tahtoo mieluummin jäädä tänne, siksi kun tulen viemään häntä kotiin. Pitäkää hyvää huolta hänestä! -- mitä sanotte te herra Linde?" hän pani ystävällisesti kätensä Aaton olkapäälle, "tuletteko kaipaamaan Mariaa?"
"Tulen, sillä hän ei koskaan ajattele itseänsä. -- Onnea Maria?" --
"Tahdotko tulla saattamaan minua vähän matkaa", Juhon käytöksessä oli jotakin kunnioitusta osoittavaa, "vaan kuusiston kautta?"
Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, kavahti rouva Linde paikaltaan.
"Kaulani on kuin kuristuksissa, penäyksiä minulle, joka olen ollut äitinä hänelle, sekö on kiitos?" Hän kuitenkin pian toipui ja maltti mielensä. "Muutenhan tämä on varsin ilahduttava tapaus, varsin ilahduttava, mutta mikähän oli silmiäni soaissut?" hän loi ihastelevan katseen neiti Schwalbeen.
Sill'aikaa kulkivat nuoret hitaasti kuusiston läpi, he kulkivat hitaasti käsi kädessä.
"Minä saatan sinua taas takaisin", Juho kääntyi kun tulivat portille. -- "Muistatko kun erosimme tässä markkinapäivänä? -- minä jäin tänne seisomaan, katselin jälkeesi ja ajattelin: joko hän tahi sitten ei kukaan koko maanpiirillä. -- Mitä sinä ajattelit?"
"Että olit altis kaikille, madolle tiellä, köyhälle pojalle, minulle itsellenikin. Minusta olit mies Jumalan mielen jälkeen ja tämä ajatus täytti mieleni ilolla." -- Hän pysähtyi ja katsoi ujosti Juhoon. "Ennenkuin eroomme antaisin mielelläni sinulle isäni sormuksen. Minulla on se sekä suortuva isäni hiuksista tässä pienessä kotelossa, se on minulle, lähinnä äitini sormusta, jonka nyt olen sinulta saanut, rakkain kaikista mitä minulla on."
"Kiitos, se sopii minulle hyvin. -- Armas pieni morsiameni, oi, jospa voisin olla sinulle sekä isä, äiti, veli että puoliso!"
* * * * *
Rantamäki näytti Juhon mielestä toisenlaiselta kuin tavallisesti hänen ajaessaan sisään pitkin lehtikujaa. Pienet, kepeät vaununsa eivät nekään olleet näköisensä, istuin näytti paljoa leveämmältä; hän ei istunut keskellä sitä niinkuin muulloin, vieressään oli tyhjä paikka.
Ajurin vieressä istui Pekka uhkeana uusista sarkavaatteistaan, uudet vankat saappaat jalassa ja päässä nauhalla ja ankkurilla koristettu hattu. Liina- ja sunnuntaivaatteita sisältävä pieni matkapussi oli hänen edessään Tiraksen vieressä, joka liehutteli häntäänsä ja loi utelevan katseen ulos maailmaan.
Juho oli tuskin astunut maahan, ennenkuin palvelusväki jo ymmärsi jotakin tapahtuneen. Olihan hän hyvä isäntä, mutta ankara ja käskevä; harvoin oli tervehdyksensä ollut näin suopea.
"Hyvät ystävät!" nuori tilanomistaja seisoi avopäin kuistilla, "minä tahdon tänä iltana juoda kanssanne maljan; tulevan emäntänne maljan. -- Missä on puutarhuri? -- tule sisään kanssani Juustila."
"No", Juho katseli nuoren puutarhurin surumielisiä kasvoja -- "vieläkö on aikomuksesi muuttaa, Juustila?"
"Ei aivan vielä. -- Hänen vanhempainsa mielestä on viisainta, että odotamme, sekä että kumpikin puolestamme ensin koetamme koota vähän, mutta hänellä on huono palkka, niin että kylläpä kestää kiskoa. -- Enkä minäkään ole semmoinen kuin voisin olla; peräti kadottaa halunsa kaikkeen kun näin on kaiho mielen vallannut. Ei voi viihtyä paikassa, josta juuri pyrkii päästäkseen pois."
"Enkö pestannut sinua naimattomana puutarhurina?"
"Kyllä, -- isännällä on täysi oikeus, mutta..."
"Ymmärränpä minä sinua", Juho pani kätensä hänen olkapäälleen, "kuulepas, olen ajatellut sinua näinä päivinä, Juustila! Ehdosta olen naimaton pyhkäissyt pois. On kai puutarhurin tuvassa, arvelemma, hänellekin tilaa; sievistetäänpä sitä sitten hiukan. -- Mutta mies, mitä ajattelet?"
"Sit'ei isäntä koskaan ole katuva, sen vaan sanon, ei ikänään, ei ikänään."
"Ota hevonen ja ratsasta kaupunkiin Juustila! Hänen pitää jo tänä iltana saaman sähkösanoman siitä."
"Saanko luvan toivottaa herralle onnea!" vanhanpuolinen vaimo, silitetty huivi päähineen päällä ja kotikutoinen villahame ison kiiltävän puhtaan puuvillaisen esivaatteen peitossa, astui vitkastellen huoneesen. Kaksi vaaleanruskeata lempeätä silmää pilkisteli esiin harmaiden silmäkulmien alta ja tekivät pienet ryppyiset kasvot aivan miellyttäviksi. Vanha Kerttu oli palvellut Juhon vanhempien luona, olipa kannellut Juhoakin käsivarsillaan. Liinavaatteiden varasto oli hänen huostaansa uskottu ja hän oli erinomaisen tärkeä henkilö.
"Tämä tapahtui odottamatta", hän sormi esivaatteensa nauhoja, "mutta tunnustaa mun täytyy, että ajattelin hiukan kuin sinnepäin, kun herra tuli kauvemmin viipyneeksi. -- Mikähän nyt on minun osani oleva, herra? Sietäneeköhän nuori rouva talossaan tällaista vanhaa kulua kuin minä, jossa on työntekijää tuskin ruoakseenkaan."
"Hän on pitävä sinua suurena aarteena ja tulee sinulla olemaan paljoa parempikin olla, kuin tähän saakka. Sellainen hän on! -- Miten nyt on Olli Heikin laita?"
"Hän istuu nyt ylhäällä, mutta raajarikko hän on ja sellaiseksi hän jää. Siihen ei voi mitään, sanoi tohtori."
Olli Heikki istui pienessä tallirakennukseen kuuluvassa valkaistussa huoneessa, polttaen tupakkaa poikkinaisesta savipiipusta. Hän oli pitkä laiha valkopäinen mies rypistyneellä miettiväisen näköisellä otsalla.
"Suokaa anteeksi isäntä, ett'en nouse tuoliltani", sanoi hän naurahtaen ja näytti vaatteihin käärittyjä jalkaparkojaan; "kyllä ei ole leikin-asia tansiskella puimakoneen kanssa, sitä leikkiä se todellakaan ei ole."
"Vastaa nyt minulle suoraan Olli Heikki, etkö ollut päissäsi sinä päivänä?"
Mies loi epävarman katseen Juhoon: "En tilkkaakaan paloviinaa ollut maistanut, sen voin valalla vahvistaa. -- Voihan isäntä lähettää minua vaivashuoneesen -- siellä kai päiviäni kuluttelen. Saammehan kuulemma rouvan tänne; mitähän tuo Olli Heikki tässä istuu, on hän sanova, eihän hän ole ollut täällä palveluksessa kuin kolme vuotta; miks'ei ollut varovaisempi. Noin hän jotakin sinnepäin virkkaa."
"Erehdytpä ukkoseni! Ethän tunne häntä, hän on kuin enkeli."
Pekka seisoi tallin-ovella, väen keskessä; hän oli nähnyt tulevan rouvan, ja oli nyt varsin tärkeä henkilö.
"Nuoriko hän on?" -- "Hän nuori, no sen minä takaan." -- "Kaunisko", "hyväkö", "rikasko", kysymyksiä vaan lennäteltiin. "Hän on kaiken senlainen, vieläpä paljon muutakin sen lisäksi. -- Saattepa itse nähdä." Mustat silmänsä loistivat ylpeydestä, ikäänkuin asia olisi koskenut hänen omaa kunniaansa.
Oikein iloinen ei Pekka kuitenkaan ollut. Hän huomasi hyvin, että häntä luultiin erinomaisen kelpo pojaksi ja tämä häntä rasitti. Hurja, ynesä luontonsa tunsi itsensä kahlehdituksi, ja uhkasi tehdä vastarintaa.
* * * * *
Nuori tilan-omistaja sai nyt paljon puuhia kaunistaa taloa ja puutarhaa nuoren rouvan vastaan-ottoon. Maria oli pyytänyt, että vanhat huonekalut jäisivät paikoilleen; sentähden hankittiin ainoastaan vähäpätöisempiä, niinkuin: ikkunan eteisiä, mattoja, lamppuja, kukkamaljakkoja j.n.e. Juho itse toi pääkaupungista oivallisen pianon; hän ei uskaltanut jättää sen ääntä kenenkään muun arvosteltavaksi.
Hääpäivä lähestyi lähestymistään. Nuoren isännän poissa ollessa sidottiin seppeleitä, kunniaportteja pystytettiin sinne, missä tilukset alkoivat, ja pitkän kartanolle vievän lehmuskujaston molempiin päihin. Liput, viirit, moniväriset lyhdyt loistivat tähtimöiden ja daalioiden keskellä. Juustila ja nuori vaimonsa kilpailivat keskenään pienten koristusten keksimisessä, mutta kun oli kiivettävä puuhun jotakin kiinnittämään puun latvaan, ei ollut Pekan vertaista.
Oli ihana rauhallinen ilta. Kuu silaili hopealla värehtiviä aaltoja. Talo, joka oli rakennettu korkealle penkereiselle vierulle, oli juhlallisesti valaistu. Auki olevat ovet ja jok'ainoa ikkuna ja akkunakin näytti sanovan hänelle tervehdyksensä.
Vahva eläköönhuuto kajahti ensimmäisen kunniaportin luona, toisella oli se vielä vahvempi ja kolmannella ei tahtonut siitä loppua tullakkaan.
"Kiitos hyvät ystävät, kiitos! Rouvanne kiittää teitä myös, -- tässä hän on!" hän nosti Marian varovasti vaunuista ja käänsi häntä heitä kohtaan.
Tunnokkaat kasvonsa ilmaisivat iloista mielenliikutusta. Miten ystävälliseltä ja yksinkertaiselta hän näytti! Sievempää rouvaa eivät he ikänään olleet nähneet. Eläköönhuudot kaikuivat kaikumastakin päästyä.
Pekka seisoi aivan seinää vasten ja katsoa tuijotti häneen. Nytpä rouva hänen huomasi.
"Tuossahan Pekkakin on!" Hän silitteli kädellään pojan hiuksia. -- "Ja tämä varmaankin on vanha Kerttusi? Juho esitäpäs minut."
"Jumala siunatkoon häntä, joka nyt astuu kynnyksen yli", sanoi Kerttu kumartaen, kyynelien vieriessä pitkin ryppyisiä poskia.
Maria katsahti Juhoon ikäänkuin odottaen hänen sanovan jotakin; mutta hän vei hänet kiireesti etehisen kautta sivuhuoneesen avatun pianon luo.
"Kiitoksia Juho, kiitoksia!" -- Otettuaan pois hattunsa ja käsineensä hän istautui. Soittokalun ihmeellisen kirkkaat, heleät äänet sointuivat juuri hänen ääneensä. Väkijoukko kuunteli äänettömänä, kuu hän lauloi:
Asuntohon uudempaan, Kotohomme valoisaan Aina pyrkikäämme, Pyhä Henki avun suo, Jeesus johtaa Luojan luo; Häntä kiittäkäämme.
Pehtori kohautti päätään, hän näytti puoleksi hämmästyneeltä, puoleksi pilkalliselta, mutta Juustila ja hänen vaimonsa yhtyivät lauluun ja silloin uskalsi myös talonrenki tehdä samoin. Yhä useampia ääniä yhtyi ja kaikkein kauniimmalta kuului viimeinen säkeistö:
Ystäviesä joukkohon Lue meit', ja olkohon Majas' huoneessamme. Rauhass' anna armaasti Että sua ijäti Siitä kiittää saamme.
Laulun loputtua, juoksi Pekka pieneen ylis-huoneesen, otti neljä suurta puuperunaa esille, jotka olivat piiloitetut pieluksen alle, hiipi sitten hiljaa seinäviertä pihan yli puutarhaan, jossa hän varmasti pani perunat niiden puiden alle, jossa olivat kasvaneet.
Tämä oli ensimmäinen askel pois leveältä tieltä ja Pekka oli aivan hämillään sekä itsensä että monen muun suhteen, jota ei ollut yhtä helppo suorittaa kuin hedelmän varkauksia. Varsinkin ajatteli hän koulunopettajan pientä kanatyttöä, jota syytettiin muutaman kruunun ja kahden kuvakirjan ottamisesta. Pekka oli näkevinään edessään posket turvoksissa ja silmät itkuisina. Vihdoin oli tyttö tunnustanut itsensä syylliseksi, yhä suuremman rangaistuksen pelosta. -- --: "Ei", arveli Pekka, "minä varmaankaan en milloinkaan tule kuulumaan Jumalan ystävien joukkoon!"
* * * * *
"No, mitä näistä kaikista pidät?" Aurinko loi säteensä mustansiniselle merelle, liput liehuivat, isoruusut kukkivat; kaikki käytävät olivat karhotut ja ne odottivat vaan Mariaa.
"Täällä on ihmeen kaunista, mutta kaikki on niin suurenmoista, Juho, ja niin mahtavaa; tunnen itseni niin pieneksi, typeräksi ja tietämättömäksi. Älähän nyt naura, todella sen sanon. Minulle on totteleminen niin luonnollista ja helppoa, mutta käskemään en kykene."
"Siihen täytyy sun oppia; sinun on vallitseminen meitä kaikkia, etupäässä minua."
"Ei niin, Juho, sinulta minä aina kysyn neuvoa, etkä saa väsyä minua opettamaan ja kasvattamaan."
Juho vei hänen kätensä huulilleen. Kuinka mielellään hän uhrasi hänen tähtensä kaikki.
"Tulepas Maria antamaan kyyhkyisille jyviä ja hevosille leipää; kaikkialla täällä on läsnäolosi vaikuttava tyytyväisyyttä ja iloa."
He kulkivat yhdessä kaikkialla, Maria jakeli jyviä ja leipää; hänen jälkensä nähtiin käytävillä ja poluilla.
"Tämä paikka minua enimmän miellyttää, Juho!"
"Niin minuakin? -- oikein ylpeilen tästä tiestä, josta yht'äkkiä aivan odottamatta näkee merelle. Tuolla portin luona alkaa kirkkotie; kestää neljännes tunnin mennä kylään. -- Mutta enhän ole antanut sinulle ainoatakaan ruusua! Joka puu toivoo saavansa antaa sinulle kukkasen."