Part 2

"Kapteeni on näköjänsä hyvä, mutta miehestä, joka unhottaa asemansa omassa talossaan, ei ole paljon sanomista. -- Tyttäriin tuskin katsahdin. Poika on, niinkuin isänsäkin hyvännäköinen, mutta muutoin aika huitukka."

"Sellaisten ihmisten vertaiseksi emme me voi pyrkiäkään; sehän on luonnollista että katsot heidän seuraansa paremmaksi."

Juho löi häntä muhoillen olalle. "Lörpöttele sinä vaan."

* * * * *

Päivällispöytä Saramäellä oli seuraavana päivänä juhlalliseksi koristettu; harvat ruokalajit, mutta erinomaisen hyvät, sekä viini olivat tuntijoita varten. Vierasta otettiin vastaan kuin vanhaa ystävää ainakin.

Kaikessa tässä oli jotakin, joka vaivasi teeskentelemätöntä ja suoraa Juhoa; kukaan ei vastenmielisemmin kulkenut valheen kengissä. Hän oli melkein kieltämäisillään, kun rouva Linde tarjoutui hänen pöytään talutettavakseen. Seura oli pieni; silmä etsi turhaan Mariaa.

"Kiitos!" Rouva Linde taputteli hänen kättään. "Haette poikaani -- Aatto raukan täytyy olla hyvin tarkka ruokiensa valitsemisessa, ja syö sentähden yksin; me viemme ruoan puutarhaan hänelle. -- Mitä nyt, Maria?"

"Aatto lähetti minua hakemaan lohta, täti, mutta niinkuin tiedätte, on se häneltä kielletty."

"Minkätähden siis tulet? -- luuletko minulle olevan mieluista antaa kieltävä vastaus? -- pyydän anteeksi, herra Bruhn, mutta eräiltä puuttuu todellakin niin täydellisesti järkeä, että peräti kadottaa malttinsa."

"Mutta mitä soisit lapsen tehneen," keskeytti kapteeni lepyttäen, "luuletko Aaton huolivan hänen kiellostaan?"

Neiti ystävätär, joka tänään oli valkoisessa puvussa, sinisellä vyöhyellä ja lemmikkikukilla hiuksissa, puuttui nyt puheesen: "Pieni palanen, minun tähteni, rouva Linde kulta. Varmaankaan se ei haitanne."

"Jättäkää se mieluummin tekemättä", pyysi Maria.

"Miksikä sitten tulit? Sitä en käsitä? -- Anna hänelle heti tämä palanen ja sano hänelle kenen pyynnöstä hän sen saa." Hän nyykäytti hyväksyen päätänsä neiti Schwalbelle.

Vihan puna nousi Juhon kasvoille; hän oli harvapuheinen ja nyreissään koko atrian ajan.

Kahvipöytä oli valmistettu lehmuksien alle, Maria toimiskeli kahvinkeittämisessä, Aatto lepäsi uutimessa lukien.

"Terveydeksenne!" neiti Schwalbe niiasi hänelle leikillisesti.

"En sitä syönytkään, Marialla oli muka niin monta joutavaa estettä, että aivan kadotin haluni siihen."

"Sepä olikin oikein," Juho lähestyi häntä, "minun täytyy kiitellä neitiä tohtorille."

Maria hymyili, mutta hänen katseessansa oli vielä jotakin surumielistä.

"Saanko tarjota sikarin?" Kapteeni Lindestä oli jo aika nousta istualta.

"Kiitos, saanko odottaa vähän? Juho joi aina pitkillä väliajoilla kahviaan tilkoittain.

"Miten herra Bruhn vietti aamupäivänsä?" kysyi emäntä hymyillen, "oletteko yhtä innostunut kalastaja, kuin miehenikin? -- Minä jo näen ulkomuodostanne, ett'ei kalastaminen teitä miellytä. Henkilö, yhtä uuras kuin te, ei suinkaan saata tuntikausia seisoa kokottaa -- suo anteeksi, hyvä Linde, niin tuota, tarkoitin uinailemista -- vapa kädessä."

Hänen uhkeutensa rasitti miestä; hän ikäänkuin painui kokoon ja tuli vähäpätöiseksi, vaimonsa läsnä ollessa. Tämä harmitti Juhoa.

"Vaikkapa en itse olekaan kalastaja", virkkoi hän, "täytyy minun puolustaa heitä; ne ovat useinkin miettiviä ihmisiä, joilla on kyllin päässä pidettävää, voidakseen olla ilman toisten seuratta. -- Aamupäiväni kulutin kuivalla kulkemisella nimismiehen luota lukkarille, ja lukkarin luota kunnallisneuvokselle. Olen pestannut pojan, josta eilen keskustelimme ja aijon viedä hänet kotiin muassani."

Viimeisiä sanoja lausuessaan, kääntyi hän ehdottomasti Marian puoleen; tämä asiahan olikin näet yhteinen heille molemmille?

"Oi, kuinka se oli hauskaa!" silmänsä heloittivat ilosta. "Mitä sanoi lapsi?"

Rouva Linde pudisteli päätään. "Uskokaa minua, saatte ainoastaan kiittämättömyyttä palkaksi; pankaamme vetoa siitä!"

"En katso tätä leikin asiaksi. -- Te kysyitte, mitä hän siihen sanoi; sain kuin sainkin hänet ehdollisesti tottelemisen lupaukseen. -- Kun lapselle alinomaa tiuskataan ja sitä pahasti kohdellaan, ei ole kummaa, jos uhkamielisyys ja valheellisuus karttuvat. -- Ilkeä hän ei ole, saamme kyllä hänet taipumaan."

"Jumalan avulla."

"Käy ilman-henki", Aatto nousi istualle, "tahtoisin mielelläni toisen viitan, Maria, sekä eilisen päivän sanomalehdet."

"Tuo samalla silmälasinikin", jatkoi rouva Linde, "sekä punainen neuleeni -- en muista, minne sen jätin. -- Katso myös onko nurkkakaappi lukossa ja tuo avain minulle."

"Neiti", neiti Schwalbe pysähdytti Marian, "noutakaapa samalla huoneestani hieno pitsihuivini."

Juho seurasi katseellaan poisrientävää, kuinka altis hän oli kaikkia palvelemaan. Onnellinen se, jolla olisi oikeus kohottaa hänet kunniapaikalle jo palvella häntä, arveli hän.

Kauvan ei kestänyt ennenkuin Maria palasi, tuoden muassaan pyydetyt kalut. Juho ei vielä tuntenut mitään halua nousemaan, vaikka kapteenin karttuva kärsimättömyys ilmautui kehoittavasti möristen hänen käydä tallustellessaan edes takaisin.

"Maria", serkku katsahti unelijaasti ylös sanomalehdistään, joita lehtiä hän noin kymmenkunta minuuttia oli selaillut, "eipä lasillinen vettä jään kanssa olisi haitaksi."

"Saanko minä mennä sitä noutamaan?"

Vieras nousi äkkiä tuolilta.

"Ette suinkaan! -- Olette aivan liiaksi kohtelias. -- Maria!"

"Väärin minut ymmärrätte, herra Linde", Juho puhui vakaasti, "vaan säästääkseni nuorelta neidiltä muutaman askelen, tarjouduin menemään."

"Oh, pyydän anteeksi!" hän näytti loukkautuneelta, "kun on kipeä, ei taida olla aivan kohtelias. On todellakin kovaa olla rasituksena sekä itselleen että muille. -- Älä vaivaa itseäsi minun tähteni, menen mieluummin sisään."

"Älä nyt, Aatto-kulta! Täytyyhän sinun olla ulkona raittiissa ilmassa. On suurin iloni, kun lähetät minua asioillesi, -- sen vakuutan!" Juhoa kohtasi totinen, paheksiva katse noista ihmeellisen kirkkaista, syvistä silmistä.

Vihdoinkin sai kapteeni vieraansa mukaan puutarhaan. Juho ihaili, teki muistutuksiaan vilkkaudella ja ymmärryksellä, mutta ajatuksensa olivat kaukana. Jospa hän saisi sanoa edes sanasen pyytääkseen anteeksi. -- Tuollahan hän tuli. Kapteeni oli vielä kasvihuoneessa, Juho lähestyi. -- Maria katsahti ylös ja pysähtyi.

"Kuinka taisittekaan niin tehdä?" sanoi hän, "serkulleni tuntuu voimattomuutensa muutenkin raskaalta; oikein mieltäni pahoitti."

"Minä tein väärin", hän kallisti päätänsä.

Nyt kapteeni saapui paikalle. "Emme ole vielä likipitäinkään kaikkea katselleet", sanoi hän, mielihyvissään hykertäen käsiänsä, "ennenkuin olette sälehäkin nähneet, ette oikeastaan voi lausua arvosteluanne."

Juhon palatessa illalla kotiin kuului vielä tuo lempeä "kuinka taisittekaan niin tehdä", hänen korvissaan. Hän ei ollut tottunut sietämään vastaansanomisia, saatikka sitten nuhteita, mutta hänen suustaan! -- Olikohan Maria huomannut hänen ponnistuksensa teepöydän ääressä, voittaa Aaton ystävyyttä ja jälleen sovittaa kaikkea?

* * * * *

Lintuset visertelivät iloisesti tohtorin pienessä varjoisassa puutarhassa, sunnuntaiaamuna. Juho nautti täysin henkäyksin raitista tuoksuista ilmaa. Kaikkialla näki hän elpymistä ja kehittymistä! Niin ihanaa kevättä ei hän ollut iässään nähnyt.

Äkkiä narahti puutarhan ovi, kahden poismenevän keveät askelet kuuluivat, senjälkeen taisi eroittaa rouva Bruhnin ja Marian äänet kaukana. Marianko? olipa mahdotonta erehtyä.

Tohtori istui yksin aamiaispöydän ääressä, hän näytti miettiväiseltä.

"Terveisiä vaimoltani", sanoi hän, "neiti Linde kävi täällä häntä noutamassa, he menevät tavallisesti yhdessä kirkkoon, joka on noin peninkulman matkan päässä täältä. -- Saanko kaataa sinulle kahvia? -- vähäsen vaan, mutta väkevää, kylläpä minä tiedän. -- Muutoin ei sinun pidä uskoman", lisäsi hän totisella äänellä, "jääneeni kotiin kohtelijaisuudesta. Ainoastaan virkavelvollisuus estää minua tänään sinne menemästä, kuinkapa suuri halu minulla siihen olisikin." Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi taas: "Jos aiot mennä Saramäelle, Juho, voit olla melkein varma tapaavasi perheen kotona. Toisista ei kukaan, minun tietääkseni, mene Jumalan huoneesen."

"Vai ei?" sanoi Juho kuivasti, ottaen sanomalehden. "Tokkohan hän jää tänne kotimatkallaan?" -- Ei, rouva Bruhn tuli yksin kotiin.

Juho otti hattunsa ja meni ulos. Silmänsä hakivat jälkiä tiellä; eikä silmänräpäystäkään epäillyt, mitkä olivat Marian jäljet.

Ei käynyt laatuun tänään mennä vieraisiin Saramäelle, mutta pian oli hänen sinne meneminen puhuakseen luvatuista aaluvista ja ulkomaalaisista kananmunista.

Pelkkiä tekosyitä, arveli hän milt'ei häpeissänsä, mutta mitä tehdä?

Melkein vaistomaisesti käänsi hän askeleensa polulle, joka vei kuusistoon.

Miten vilpoista ja hiljaista siellä oli; korkeat puut seisoivat ikäänkuin vartioiden jotakin salaisuutta. Salolta kuului metsäkyyhkyn kuherrus ja rastaan liverrykset. Kaksi henkilöä istui kaadetuilla puurungoilla, tuolla kaukana missä puut harvenivat. Juhon tarkat silmät tunsivat Marian mustan hameen ja valkoisen olkihatun, ja toinen, eikö se ollut Pekka?

Pehmoisella joustavalla metsämaalla askeleet tuskin kuuluivat ja hän tuli heitä hyvin likelle, ennenkuin häntä huomasivat. Maria nousi reippaasti ylös.

"Oletteko vielä suutuksissa minulle, neiti Linde?" kysyi Juho kunnioituksella. Hän seisoi hattu kädessä ja näytti niin miehuulliselta, rehelliseltä ja vilpittömältä.

"En suinkaan! -- suokaa anteeksi että eilen puhuin niin rohkeasti, mutta se pahoitti mieltäni niin sanomattomasti. Serkkuni on aina niin ystävällinen ja hyvä. Väärin hänelle teitte."

"Käyttäydyin kaikin puolin sopimattomasti, kaduin sitä heti. -- Neiti puheskeli poikani kanssa?" -- älkää millään muotoa antako minun häiritä teitä!"

"Lopetimme jo", hän kuiskasi vielä sanasen pojalle, tervehti vienolla, hempeällä tavallaan ja meni pois.

Vaikkapa Pekalla vielä olikin vanhat vaatteensa, olisi luullut häntä toiseksi pojaksi. Tummat suortuvat olivat selvitetyt sekä kasvot ja kädet vapaina likakerroksestaan. Puvun pahimpiin repeämiin oli poika itse pannut aika suuret kömpelöt tilkut. Hän oli itkenyt ja koki nyt sitä salata, mutta huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan vapisivat huulensa pidätetystä itkusta. Mistähän olivatkaan puhuneet? Juho olisi antanut paljon saadakseen sen tietää, jospa hän kysyisi? -- ei!

"Paina hänen sanansa mieleesi!" sanoi hän vaan ja silitteli pojan poskea.

Silloin Pekka ei enää voinut hillitä itseänsä, hän peitti silmänsä kädellään ja sanoi nyyhkyttäen:

"En ole käynyt koulua koko kesään, äiti opetti sen minulle, mutta eukko sanoi aina: pidä suusi kiinni! kun minä illalla siihen häntä pyysin; mutta yhä pahemmaksi minä siitä päivästä kävin -- sen kyllä tiedän -- ja nyt täytyy minun taas alkaa, sillä neiti niin sanoi ja tässä se seisoo." Hän otti nuttunsa taskusta pienen, ohuen, vaatteesen käärityn kirjasen.

Juho joka huomasi olevan kysymyksen asiasta, johon hän ei pystynyt, oli hetkisen vaiti, sitten kysäisi hän aivan odottamattomasti -- tahtoen saattaa keskustelun tutulle alalle: -- "Osaatko juottaa hevosia?"

"Osaan kyllä", silmät vilkastuimat, "joskus olen ratsastanut Sadesuollekin nimismiehen raudikolla."

"Hyvä, täytyyhän tietää mihinkä sellainen poika-tilkkinen, kuin sinä, kelpaa. -- Käytäviä karhomaan ja lapioimaan ei suinkaan sinua myöskään tarvinne opettaa?"

"Ei toki, sen kyllä osaan", hän ajatteli hautaa tuolla puolen kirkkomaan aitausta. Juholla olivat myöskin omat ajatuksensa; hän näki pienet, keveät jäljet äsken karhotuilla teillä Rantamäen puutarhassa.

"Vieläkin asia! -- Kun tuon sinut uuteen kotiisi, odottaa jokainen parhainta sinusta. En sano kellenkään: pidä silmällä tuota poikaa, häneen ei voi luottaa. Omasta käytöksestäsi riippuu, josko kerran voit sanoa: luotan Pekkaan, kuin omaan itseeni." Pojan sydän sykähti ilosta, tumma puna levisi hauen kasvoilleen. Hetken kuluttua sanoi hän -- sepä oli kummallinen ajatuksen juoksu: -- "Minun pitää kai tappaa Tiras, ennenkuin lähden."

"Tarkoitatko villakoiraa?" Juhon ystävällinen katse osotti hänen ymmärtäneen poikaa. -- "Mitä siihen virkkaisit, jos saisit ottaa sen mukaasi? Kyllä on sillekin ruokaa Rantamäellä. Juokse kotiin kertomaan sitä sille. Ei olisi hullumpaa, jos panisit sen vesipankkiin sekä aika lailla harjaisit sen karvaista turkkia."

Maanantaina oli markkinat läheisessä kaupungissa ja tohtori lähti sinne ystävineen päivällisten jälkeen.

"Katsopas, ystäväsi ovat jo täällä", huudahti hän iloisesti viitaten ruoskallaan muutamiin koreavaatteisiin naisiin, jotka seisoivat ryhmässä vanhan kalastajan ja hänen kesselinsä ympärillä, "nytpä kysytään, näemmä, äyriäisiä."

Naiset eivät vielä olleet lopettaneet ostoksiaan, tohtorin ja Juhon saapuessa paikalle. Rouva Linde tervehti heitä riemastuksella.

"Oikein on huojennus sydämmelle vihdoinkin tavata ihmisiä täällä! -- en tiedä mitään markkinoita pahempaa, nämät hirveät positiivit, entäs kapakat sitten, -- hyi miten raa'alta tuo nauru kuuluu! -- Mitä sitten sanotte suutarin myymälästä? Haju tunkee aina tänne saakka. Tulimme oikeastaan vaan vesileivoksien tähden, sattumalta neiti Schwalbe huomasi meri-äyriäiset. -- Sido kansi visuun Maria, kas noin, nyt on hyvä. -- Katselkaapa noita epäsomia pukuja; -- kun eivät nuo tyhmeliinit edes ymmärrä väistyä pois ihmisten tieltä. -- Voi näitä aikoja, joissa elämme!"

"Varmaankaan ette täti oikein tarkastelleet heitä! -- muutamilla heistä oli varsin sievät ja ystävälliset kasvot; kankurin Hanna kulki viimeisenä, hän, joka nyt kääntyen nyykäyttää päätänsä."

"Niin, tervehdipäs sinä vaan, me toiset jätämme sen mieluummin tekemättä. Voi, tuollahan tulee uusi parvi, aivanhan ne painavat meitä seinää vastaan. -- Koettakaamme päästä pois täältä. Minulla on aikeena, -- pitäähän meidän edes vähäisen huvitteleiman, -- lähtäänpäs Metsikkölään käydäksemme vuorostamme everstin rouvan luona. Käykää seurakumppaniksemme, herra Bruhn! Olisi perheelle varsin mieluista, jos tulisitte heidän luokseen. -- Vie sinä äyriäiset kotiin, Maria, ja valmista ne illaksi! emme viivy kauvan Metsikkölässä."

"Minua vähän peloittaa mennä yksin tänään kotiin täti!"

"Turhia, mieletön lapsi! vastahan kello on kuusi. No, herra Bruhn?

"Pyydän anteeksi, rouva Linde, en mielelläni mene vieraisiin vieraitten seurassa."

"Voi teitä, sanotteko meitä vieraiksi? -- En kuitenkaan tahdo teitä enää kiusata, jos lupaatte viettää huomisen päivän meillä. Herra tohtorin täytyy jo aikaisin luopua vieraastaan ja antaa meidän nauttia hänen seurastaan aina noin puoliyöhön saakka. Olemme aioskelleet lähteä pitemmälle huvimatkalle. -- Jääkää hyvästi niin kauvaksi, -- voikaa hyvin!"

Rouva Linde astuskeli majesteetillisesti pitkin katua, jälestäpäin kulkivat nuoret valkopukuiset tytöt, jotka rypistelivät pieniä nenänykeriänsä, heittäessään maalaisiin olentoihin pilkalliset katseet.

"Minne hän joutui?" Tohtori katsahti ympärilleen hakien Mariaa, "olisin tarjonnut hänelle paikan ajoneuvoissamme. Sepä vasta oiva täti! -- Minne nyt, Juho?"

"Älä odota minua, löydän minä kotiin", hän kiiruhti joutuisasti pois.

Maria oli jo ehtinyt hyvän matkan viimeisten talojen ohi, kun Juho hänet saavutti. Hän hiljensi käyntiänsä ja kuunteli. Kenties Juhon askelet häntä säikähdyttivät.

"Minä se olen, neiti Linde!"

"Jumalan kiitos!" sanoi hän vilkkaasti, mutta lisäsi heti selitykseksi, "minä olen hirveä pelkuri."

Samassa tuli joukko miehiä pitkin tietä; ne nauroivat kohti kurkkua, laulaa loilottivat tuuppien toisiansa. Juho tarjosi käsivartensa nuorelle tytölle, joka vastaanotti sen iloisesti ja luottamuksella.

"Matka on pitkä, minä luulin herra Bruhnin ajavan tohtorin vaunuissa."

Juho pudisteli päätään ja toivoi, matkan olleen kaksi kertaa niin pitkän.

"Ettehän vaan suinkaan minun tähteni tulleet jalkasin? hyvyydestä minua kohtaan?" Maria katsoi kyselevästi ja kiitollisesti häneen.

Taas tulivat muutamat hurjat mellastavat veijarit, Juhon vakaa katse sai heidät kuitenkin vaikenemaan ja väistymään tieltä. Hän huomasi sydämmellisellä ilolla kuinka turvallinen Maria oli hänen suojassaan. Onnellinen se, joka ikuisesti saisi sulkea hänet syliinsä, varjella häntä kaikesta pahasta, raivata tien hänelle ja levitellä ruusuja hänen jalkainsa eteen.

"Tämänhän minä saan kantaa", hän otti vasun Marialta.

"Mutta se on kovin painava."

"Neiti Linden olisi pitänyt sanoman: kiitos, mielelläni, se on todellakin kovin raskas."

"Kantakaa toinen toisenne taakka", ajatteli Maria, "hän on hyvä ja jalomielinen mies."

Keskellä tietä makasi ruskea mato; molemmat huomasivat sen ja kumartuivat yht'aikaa pelastaakseen sen joutumasta tallatuksi. Tuo tapahtui niin äkkiä että Maria purskahti luontevaan, lapselliseen, heleään nauruun.

"Ajatuksemme yhtyvät", sanoi Juho, mutta arveli samassa itsekseen; niin pitääkin oleman kaiken ikää siinä tapauksessa, että -- --!

"Kun täältä poikkee", Maria viittasi kädellään, "ja käy Sammalsuon ylitse, lyhenee matka melkoisesti. Tätä pientä polkua sanotaan kirkkotieksi."

"Meillä on myöskin kirkkotie minun kotiseudullani. Se kulkee kierrellen viljavainioiden kautta ja sieltä on ihana näköala rannan yli. Missä vainiot loppuvat on metsäinen vuorentöyrämä viettävä mereen päin, joka oikullisesti on uuttanut rantaan syvät lahdelmat ja poukamat."

"Ettekö kaipaa merta?" kysäisi Maria.

Tällä hetkellä ei hän kaivannut mitään maailmassa, mutta vastasi sittenkin:

"Ei mikään minun silmissäni ole täysin kaunis ilman rannatta."

"Merellä on ihmeellinen lumousvoima", lisäsi Maria hiljemmin. "Kun äitini vielä oli elossa, lähdimme joka kesä muutaman kerran rannikolle. Äitini istui usein tuntikaudet aivan äänetönnä, katsellen aaltoja ja kuunnellen niitä."

"Aallot puhuivat hänelle siitä mikä oli mennyttä", Juhon ääni oli hellä, "mitä sanoivat he teille siitä, mikä oli tuleva?"

"Minä etsin merikiviä ja puhtaita helmiä ja täytin niiden puuttuessa taskujani kirjavilla kivillä ja pienillä keltaisilla näkinkengillä. -- Mitä aallot kertoilivat, sitä en käsittänyt selvään -- ehkä periaatteen vaan."

"Ja mikä se oli?"

Hän oli kahden vaiheella.

"Kuulisin mielelläni teidän käsityksenne?"

"Valitsimme aina näihin huvimatkoihin pitkät, valoisat kesäpäivät, -- en ole vielä nähnyt merta sen totisessa ylevyydessä. Kun äitini ja minä lauloimme: 'Kaunis on maa, ihana Jumalan taivas', yhdyimme mielestäni siihen -- minä tarkoitan periaatteesen."

Kävivät hetken kumpikin mietteissään. Linnut visertelivät viidakossa, sammakot surisivat alhaalla suossa. Heidän käydessä metsikön ohitse, lennähti pieni lintunen esiin ja liepotteli levottomasti edes takaisin.

"Tuopa oli peukalolintu! -- varmaankin sillä on pesänsä täällä."

"Neiti näkyy hyvin tuntevan lintuja!"

"Jotensakin hyvin. -- Setäni on ollut opettajanani nyt keväällä. Hän tuntee kuin viisi sormeansa, jokaisen linnun värin, lennon ja laulun."

"Niin minäkin! Varokaa vaan, ett'en rupea teitä kuulustamaan. -- Mikä on tuo pieni väsymätön laulaja, tuolla kuusiston liepeellä?"

"Urpuvarpunen", hän pysähtyi, "tässä tiemme eroavat."

"Ei vielä, antakaa minun ainakin kantaa vasunne metsän läpi puutarhanportille."

"En millään muotoa", hän otti vasun, "en tiedä miten oikein teitä kiittäisin."

Aurinko levitteli punertavan kullanhohteensa runsaasti pitkin puiden runkoja ja maata metsässä. Näin ihanaa ei täällä ollut ikinä ennen Marian mielestä ollut. Hän tunsi itsensä niin onnelliseksi ja riemulliseksi, että hänen täytyi antaa valtaa tunteillensa:

Jos vaan joka pensas ruoho ja puu Kaikk' ois säveleiseksi luotu Jos laulaja enkelin suloinen suu Ois itse lintujen suotu, Ei Jumalan poikaa kyllin he vois Ei ylistää Vapahtajaamme.

Juho astuskeli hitaasti kotiapäin, ei hänen sielussaan enää ollut mitään epäilyksen varjoa; kuitenkin oli hän levoton: uskaltaisikohan hänkin toivoa.

* * * * *

"Tyytyykö nyt herra Bruhn siihen että jäätte ilman päivällisettä?" kysyi rouva Linde seuraavana päivänä, viitaten äärin, vierin ruoilla peitettyyn aamiaispöytään. "Meillä on pitkä matka ajettavana, niin ett'ei iltapäivä riittäne. Olemme aikoneet -- jos siihen suostutaan -- syödä varhaista illallista teeveden kanssa, ulkona, taivasalla, juuri ennen lähtöämme. -- Onko kaikki jo valmista matkaa varten, Maria?"

"On", hän vastasi Juhon tervehdykseen; katsannossaan taidettiin lukea "kiitos viimeisistä."

"Eiköhän mitään vaan ole jäänyt sinulta unohduksiin?"

"Häneltäkö!" huudahti Aatto painavasti.

Juho pudisti hänen kättään: "No, tehän tulette mukaan?"

"En tule, olen vaan rasitukseksi."

"Mutta Aatto kulta", äiti näytti huolestuneelta, "miten sitten menettelemme? -- minun on vaikea tulla toimeen ilman Mariaa."

"Tietysti."

"Mutt'en myöskään voi jättää sinua yksin! -- jos ei vaan tuo Anna-Kressa olisi noin kovin tyhmä, ottaisin hänet mukaani."

Juho olisi mielellään antanut Anna-Kressalle kulta-rahankin, sentähden että hän oli noin kovin tyhmä.

Talon nuoret tyttäret pysyivät aivan väliäpitämättöminä; ei tullut kysymykseenkään, että joku heistä jäisi kotiin veljensä luo, tahi ottaisi toimittaakseen pienet askareet huvimatkalla.

"En ymmärrä, minne mieheni on joutunut", rouva Linde huoahti: "Soitapas meille hiukka, niinkauvan kun odotamme, Henrietta, tahi ehkäpä te, neiti Schwalbe! Herra Bruhn tietysti on soitannon suosija."

"Olen kyllä, mutta minulla on suuret vaatimukset", hän lausui sen suoralla, mutta kuitenkin kohtelijaalla tavallaan; kumarrus ja kasvojenkuvaus lievensivät hänen sanoistaan niiden pistäväisyyttä.

"Sittenhän minä pulasta pääsen", Henrietta koetti hymyillä. "Sinä, Agata, saat ottaa sen tehtäväksesi."

Neiti Schwalbe, joka ei epäillyt soitannollista kykyänsä, soitteli komeata kappaletta. Aatto kuunteli huumautuneena, mutta oli kuitenkin kovin mielissään siitä, että vieras pysyi hyvin väliäpitämättömänä. Olihan selvää, ett'ei hän tullut sinne Agatan tähden.

"Eikö joku naisista laula?" kysäisi Juho, Agatan lopetettua.

"Ei, siihen vaaditaan paljo", Natalia naurahti, "teillähän on niin suuret vaatimukset."

"Yksinkertainen laulu minua miellyttää."

"Maria, nyt on sinun vuorosi", Aatto tuli Juholle avuksi -- "kylläpä, äiti; osaa hän! Marialla on pieni sievä ääni."

"Marialla ei ole ollut mitään taideopetusta, ikävä kyllä, mutta hän saattaa itsensä vaan naurun-alaiseksi."

"Suokaa anteeksi rouva Linde", Agata loi ymmärtäväiset silmänsä tutkiellen vieraasen; "Marian ääni on varsin miellyttävä. -- Äläpäs nyt pane vastaan! mitä tuo nyt taas oli, jota aamulla lauloit?"

"Aamulaulu -- en luullut kenenkään sitä kuulleen. -- Pitääkö minun todellakin laulaman?"

Täti istui mykkänä kuin suljettu kirja; Aatto nyykäytti rohkaisevaisesti päätänsä, Juhon katse rukoili.

Hänen laulaessaan, astui kapteeni huoneesen.

"Eikö tuo ole ihastuttavan kaunista kuulla?" kuiskasi hän.

"Nyt täytyy minun keskeyttää", rouva Linde nousi tuoliltaan, "missä olet ollut, Linde?"

"Teidän täytyy joskus antaa meidän kuulla jatkoa", sanoi Juho, mennessään nuoren tytön ohitse.

"Vai niin, pidätte hänen laulustaan," kapteeni hykersi tyytyväisenä käsiänsä. "Tiedänhän mitä aiot sanoa Edvardine, sanot että hän ei ole nauttinut mitään taideopetusta; mutta korvakuuloa hänellä on, sieluni kautta, ja ääni hellä; sen on hän perinyt äidiltään --"

"Neiti Schwalbe soitti taiteilijan tavoin", keskeytti rouva, "et tiedäkään minkä nautinnon menetit, Linde!"

Oli loistavan heleä kevätpäivä, hedelmäpuut kukkivat, vanhat tammet metsän laiteella hohtivat punertavan ruskeina silmikolle puhkeamaisillaan. Männyt ja nuoret lehtikuuset heloittivat vaaleanvihreöine töyhtöineen; sananjalat metsän rinteellä levittelivät kummallisesti kääriytyneitä lehtiänsä ja oratuomiston lumivalkoiset kukat lähettivät tuulen myötä mantelituoksuaan. Ei ainoatakaan kellastunutta lehteä, kaikki raitista, täynnä eloa ja tulevaisuudentoivoa. Tie kulki pyökkimetsän poikki, tuuhea vaalea lehväkaarros oli melkein läpikuultava, auringon säteiden leikkiessä sen takana.